Suomen varhaiskantaiset puolueet syntyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin puolueryhmityksen perustana oli kieli- ja kansallisuuskysymys. 1860-luvulla ensimmäinen puolueryhmittymä, suomalainen puolue (SP), oli selväpiirteinen kielipuolue ja sen huomattavimpia johtajia professori ja senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Vastapainoksi edelliselle muodostui 1870-80-luvuilla ruotsalainen puolue. 1880-luvulla Suomessa vaikutti myös lyhytaikainen liberaalinen puolue.

Vuosisadan vaihteessa kielikysymys alkoi jäädä syrjään ja kaksi muuta suurta ongelmaa, yhteiskunnallinen kysymys ja suhde Venäjään, nousivat etualalle. Suomalainen puolue jakaantui kahtia. Pääosa vanhasuomalaisista noudatti myöntyvyyspolitiikkaa, kun taas passiivista vastarintaa kannattaneet liittyivät nuorsuomalaisiin ja perustivat perustuslaillis-suomenmielisen puolueen (NSP) vuonna 1902.

Suomalaisen työväenliikkeen ensimmäinen nousu alkoi 1880-luvulla ns. wrightiläisenä kautena.
Työväenyhdistysten kokouksessa vuonna 1899 perustettiin Suomen työväenpuolue, joka neljä vuotta myöhemmin muutti nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi (SDP). Laajoine organisaatioineen ja ohjelmineen sosiaalidemokraattinen puolue oli maan ensimmäinen nykyaikainen puoluejärjestö. Muut poliittiset yhteenliittymät olivat vielä hajanaisia. Vuoden 1907 ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan puolue sai 80 edustajaa ja puolueen todellinen nousu alkoi.

Vuonna 1906 perustettiin Ruotsalainen Kansanpuolue (Svenska Folkpartiet, RKP), jonka oli määrä kerätä yhteen koko ruotsia puhuva väestö. Vuoden 1907 vaaleissa puolue sai 24 edustajanpaikkaa.

Kielikysymyksen jäädessä syrjään perustettiin 1906 pienviljelijöiden asiaa ajamaan Maalaisliitto. Vuoden 1907 vaaleihin maalaisliittolaiset kävivät vielä kahtena ryhmänä, kun puolueen ulkopuolella oli Santeri Alkion perustama Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto. Vuonna 1908 ohjelmat yhdistettiin ja puolue lähti aatteellisesti liikkeelle puhtaasti kansalliselta pohjalta. Maalaisliitto sai vuoden 1907 vaaleissa 9 edustajaa, mutta kasvoi nopeasti ja sai vuoden 1919 vaaleissa jo 42 edustajaa.

Kansalaissodan ja hallitusmuototaistelun seurauksena puoluerakenteessa tapahtui merkittäviä muutoksia. Maalaisliitto asettui tasavallan ja RKP monarkian kannalle. Suomalaiset puolueet hajosivat. Nuorsuomalaisessa puolueessa vastakkain olivat Svinhufvudin johtamat monarkistit ja Ståhlbergin johtamat tasavaltalaiset. Tämän jaon seurauksena kansanpuolueen edustajat perustivat yhdessä tasavaltalaisen ryhmän kanssa 1918 Kansallisen Edistyspuolueen (ED), kun taas vanha suomalainen puolue sai seuraajakseen 1918 Kansallisen Kokoomuksen (KOK).

Elokuussa 1918 Venäjälle paenneet kapinaliikkeen johtajat perustivat Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP). Ohjelman tavoitteena oli porvarillisen valtiokoneiston lakkauttaminen ja Suomen muuttaminen neuvostovaltioksi. Elokuussa 1923 Kallion hallitus vangitutti kommunistien johtavat henkilöt, mm. koko eduskuntaryhmän, ja puolue sekä sen lehdet lakkautettiin. Lopullisesti kommunistien julkinen toiminta tukahdutettiin 1930-luvun alussa lapuanliikkeen vaikutuksesta.

Vuoden 1933 eduskuntavaaleihin osallistui ensimmäisen kerran liitossa KOK:n kanssa sisäpoliittisen käymistilan synnyttämä, vuonna 1932 perustettu Isänmaallinen Kansanliike (IKL).

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui muutoksia poliittisella kartalla. IKL lakkautettiin välirauhansopimuksen nojalla vuonna 1944 ja samana vuonna Kommunistinen puolue rekisteröitiin laillisena yhdistyksenä. SDP:n oppositio ryhtyi yhteistyöhön kommunistien kanssa, mistä oli seurauksena 1944 Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) perustaminen.

Yhteiskuntarakenteen nopeasti muuttuessa Maalaisliitto hyväksyi 1962 uuden periaate- ja toimintaohjelman ja muutti nimensä Keskustapuolueeksi (KESK). Puolue pyrki edelleen muuntautumaan yleiseksi keskustaliikkeeksi ja muutti 1988 nimensä Suomen Keskustaksi. Keskiryhmiin pyrki vetoamaan myös vuonna 1965 perustettu Liberaalinen Kansanpuolue (LKP). SKP:ssa erimielisyydet kärjistyivät 1969 avoimeksi konfliktiksi, jakauduttiin enemmistöläisiksi ja vähemmistöläisiksi. 1980-luvulla suuntana oli yhtenäistäminen, ja SKP ja SKDL yhdistettiin 1990 kokonaan uudeksi puolueeksi, Vasemmistoliitoksi (VAS).

Ajoittain huomattavaakin lohkoutumista Suomen poliittiseen järjestelmään ovat tuoneet vaihtelevat pienet ryhmittymät, jotka ovat lisääntyneet 1960-luvulta lähtien. Vuonna 1959 Maalaisliitosta lohjennut Suomen Maaseudun Puolue (SMP) nousi yllättävällä voimalla ja sai perustajansa Veikko Vennamon johdolla vuonna 1970 huikean äänivyöryn. SMP hajosi kuitenkin pian kahtia ja kaatui lopulta taloudellisiin vaikeuksiin 1990-luvun alussa. Vuoden 1970 vaaleissa eduskuntaan nousi uusi puolue, Suomen Kristillinen Liitto.

Vuonna 1988 avoin ekologinen kansanliike rekisteröityi puolueeksi, Vihreäksi Liitoksi.

Suomen puolue-elämälle on ollut ominaista suuren agraaripuolueen keskeinen ja eräinä ajanjaksoina hallitseva asema. Työväenliikkeen poliittinen jakautuneisuus on ilmennyt länsimaisittain katsoen epätavallisen voimakkaana vasemmistoradikalismina. Ajanjaksoa 1930-luvun puoliväliin asti on kuvattu porvarillisen yhteistyön ajaksi. Keskustan ja vasemmiston enemmistövaihtoehto, ns. punamulta, murtui vasta vuoden 1987 vaalien jälkeen, jolloin SDP ja KOK muodostivat ensimmäisen yhteishallituksen.

Sulje