IHMISEN TALOUDEN KOKO KUVA

Hilkka Pietilä, MMM
Mietteitä ja kysymyksiä.
Hilkka Pietilä, MMK
Elokuu 1998.

IHMISEN TALOUDEN KOKO KUVA

Tehdään näkyväksi se, mikä on aina ollut olemassa - kotitalous - viljelytalous - teollinen talous. Alkusanat
1. Johdatus aiheeseen
1.1. Pandoran boksi
1.2. Keskeiset käsitteet
2. Kotitalous - ihmisen talouden perusta
2.1. Yksityinen ja julkinen perhe
2.2. Palkattoman työn määrä ja arvo
2.3. Naiset elättävät ihmiskunnan
3. Kansantalouden uusi kuva
3.1. Perinteinen kuva
3.2. Kansan taloutta - sananmukaisesti
3.3. "Uusi arki" - silta yksityisen ja julkisen välille
3.4. Kylien uusi rooli
4. Ekologia ja ekonomia kohtaavat - viljelytalous
4.1. Viljelytalous versus teollinen tuotanto
4.2. Ruokaa vai kauppatavaraa?
5. Ihmisen talouden koko kuva
Lähteet

Tehdään näkyväksi se, mikä on aina ollut olemassa - kotitalous - viljelytalous - teollinen talous.

Alkusanat

Tänään on suurempi tarve kuin koskaan pystyä hahmottamaan uusi, nykyistä kattavampi kuva ihmisen taloudesta kokonaisuudessaan, jotta voitaisiin nähdä, mitä edellytyksiä on saada aikaan kestäviä toimeentulomahdollisuuksia koko ihmiskunnan mittakaavassa. Olisi kyettävä muokkaamaan elämäntapaamme niin, että ihmisarvoinen elämä voitaisiin turvata kaikille ihmisille maailmassa ja tekemään se sillä tavoin, että maapallon elämänkehän, biosfäärin asettamia ehdottomia ekologisia rajoja ei rikota.

Tämä ehdotus lähtee siitä, että ihmisen talouden kokonaisuutta ei pystytä hahmottamaan, jos katsotaan vain rahassa mitattavaa teollista ja kaupallista taloutta, kuten vallitseva talousajattelu ja talouspolitiikka tekee. Tämä vallitseva kuva on aivan liian kapea. Todellisuudessa ihmisen talouden voidaan nähdä koostuvan kolmesta eri osa-alueesta, teollisen rahatalouden lisäksi kotitaloudesta ja viljelytaloudesta.

Tosiasiassa kotitalous - household, Haushalt, talo(ude)n pito - ja viljelytalous ovat alunperin yksi ja sama asia, suurperheen toimeentulon talous, ja siten ne ovat olleet olemassa tuhansia vuosia ennenkuin rahasta ja teollisuudesta tiedettiin mitään. Vallitsevalle taloustieteelle ne ovat kuitenkin olleet näkymättömiä tai ‘tulleet näkyviksi’ vain siltä osin kuin niiden antimia on muutettu rahaksi jalostuksessa ja kaupassa.

Tämän työpaperin tarkoituksena on tehdä nämä ihmisen talouden osa-alueet näkyviksi ja tarkastella niiden perustaa ja ominaispiirteitä. Jotta taloudesta saataisiin todellisempi kokonaiskuva, on välttämätöntä tuoda myös nämä osa- alueet mukaan ja nähdä, minkälaiset ehdot niiden piirissä vallitsevat erotukseksi teollis/kaupallisesta taloudesta.

Tämä on myös haastekirjoitus, jolla haluan osoittaa, että talousasioiden pohtiminen ei ole vain harvojen "asiantuntijoiden" salatiedettä vaan jokaisen oman elämän perusasioiden ymmärtämistä ja hallintaa. Haluan haastaa ns. vaihtoehtoekonomistit kehittelemään uutta, kokonaisvaltaista teoriaa ihmisen taloudesta ja toimeentulosta ja ilmaisemaan sen sellaisella kielellä, jonka ymmärtämiseksi ei tarvitse väitellä tohtoriksi vallitsevan taloustieteen ehdoilla.

Toivon, että tämä tarkastelu saa lukijat pohdiskelemaan myös sitä, missä määrin he haluaisivat ja voisivat saada toimeentulonsa paremmin omaan hallintaansa ja vähentää riippuvaisuuttaan markkinoista - niin työ- kuin tavaramarkkinoistakin - joihin he voivat vaikuttaa hyvin vähän tai ei ollenkaan. Miten tällainen oman vallan lisääminen voisi olla mahdollista ilman, että joutuisi riskeraamaan muita tärkeitä tekijöitä ja tarpeita elämässään?

1. Johdatus aiheeseen

Viime vuosina on taloustiede, koko sen perinteinen lähestymistapa joutunut monelta taholta kovan kritiikin kohteeksi. Kun tieteidenvälinen ja monitieteinen yhteistyö yleensä on todettu välttämättömäksi tieteellisessä maailmassa, näyttää taloustiede edelleen ankkuroituvan omiin linnakkeihinsa. Näin siitäkin huolimatta, että myös käytännön todellisuus, taloudellinen, tekninen ja poliittinen kehityskin osoittavat, että vanhat talousopit eivät enää riitä eivätkä päde nykyisten ongelmien edessä.

Naiset ovat vuosikymmeniä vaatineet, että taloustieteen on nähtävä, laskettava mukaan ja annettava asianmukainen arvonsa myös sille työlle ja tuotannolle, joka tapahtuu perheissä ja kotitalouksissa ja tuottaa hyvinvointia suoraan perheenjäsenille. Parikymmentä vuotta ovat myös ekologit ja ympäristötieteilijät vaatineet, että taloustieteen on tunnustettava ekologiset ehdot, sillä vain siltä pohjalta voidaan päästä kestävään kehitykseen. On otettava asianmukaisesti huomioon ne tuotantopanokset, jotka saadaan tai otetaan luonnosta, ja ne haitat, joita ihmisen talous jatkuvasti aiheuttaa luonnolle ja koko biosfäärille.

Viimeisimmäksi on noussut esiin kritiikki, joka kohdistuu talousteorioiden peruslähtökohtiin, niiden omaksumaan ihmiskäsitykseen sekä siihen, että niistä puuttuu kokonaan eettinen ulottuvuus, jonka tulisi olla aina mukana inhimillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan tarkastelussa.

Talous nähdään suurina tuotanto- ja ohjailujärjestelminä, joilla säädellään ihmisten elämää. Näin se on oma valtajärjestelmänsä, joka ei ota huomioon ihmistä itseisarvoisena ja tietoisena yksilönä ja subjektina. Se ei kunnioita inhimillisen vuorovaikutuksen eettisiä periaatteita eikä ihmisten oikeutta itse hallita omaa elämäänsä, asettaa omat tavoitteensa sekä säädellä omaa poliittista ja sosiaalista ympäristöään kansanvaltaisin keinoin.

Tämän esityksen tarkoitus on osoittaa vallitsevan talouskäsityksen riittämättömyys niin kauan, kun se keskittää huomionsa vain yhteen ihmisen talouden osa-alueista, teolliseen tuotantoon, ja soveltaa sillä alueella vallitsevia ehtoja koko talouteen. Ja niin kauan, kun se ei kykene tai halua nähdä markkinoiden ulkopuolella, koti- ja lähitalouksissa tehtyä palkatonta työtä ja tuotantoa, vaikka se on ihmisen talouden ydin, joka on ollut olemassa aina, paljon ennen kuin teollisuudesta ja kaupasta tiedettiin mitään.

Aivan ratkaiseva puute on myös se, että vallitseva talousajattelu ei osaa tai halua nähdä omana osa-alueenaan viljelytaloutta, jossa ihmisen talous kohtaa luonnon talouden ja jota säätelevät sekä ihmisen tarpeet että luonnon ekologiset ehdot. Sekin on ollut olemassa siitä lähtien, kun ihminen oppi tietoisesti viljelemään maata ja pitämään kotieläimiä.

1.1. Pandoran boksi?

Alunperin ihmiset ovat tehneet työtä voidakseen tyydyttää tarpeitaan toisin sanoen työ johti suoraan kulloisenkin tarpeen tyydyttämiseen. Viljeltiin maata ja pidettiin kotieläimiä, jotta saatiin ruokaa. Rakennettiin itse asunto, joka turvasi lämmön, suojan ja loi puitteet kodille. Jopa vaatetuksen tarpeen tyydyttämiseksi osattiin omin voimin ja taidoin tuottaa sekä raaka-aineet - kuidut, vuodat, langat ja kankaat - että valmistaa jalkineet ja vaatteet. Itse osattiin myös hoitaa lapset, sairaat ja vanhukset sekä opettaa uusille sukupolville vanhempien hallitsemat tiedot ja taidot, jotka perinteisesti takasivat elämän jatkumisen.

Kun sitten vähitellen siirryttiin luontaistaloudesta rahatalouteen, muuttuivat elämäntavat ja ajattelu syvällisesti. Tämä muutos jatkuu edelleen. Markkinoiden laajeneminen ja niiden vallan kasvu on tehnyt myös ihmisestä vain markkinoiden kauppatavaraa. Jatkuvaa tuotannon ja kulutuksen kasvua ja teknistä kehitystä on totuttu pitämään positiivisena edistyksenä. Kehitystä arvioidaan vain aineellisen kasvun mittareilla.

Mutta "ihminen ei elä pelkästään leivästä". "Leveän leivän" maailmassa näyttää siltä, että on unohdettu ja menetetty sellaisia arvoja ja taitoja, joilla inhimillisen elämän sisällön, ihmisenä olemisen kannalta on pysyvä merkitys. Ja samalla on luotu maailma, jossa kansojen välinen eriarvoisuus on suurempaa kuin koskaan ja pahenee edelleen. Leveän leivän oloissa elää vain 1/5 ihmiskunnasta.

Nyt ovat rahan ja talouden määräysvalta sekä teknisen kehityksen vauhti saavuttaneet pelottavat mittasuhteet. Sen seuraukset kaatuvat sekä köyhien että rikkaiden, miesten ja naisten niskaan - vaikka näkyvät osittain eri tavoilla.

Nyt koko ihmisen olemassaolo ihmisarvoisena, henkis-aineellisena olentona on vaarassa. Ihmisen ainutlaatuiset ja ainutkertaiset lahjat ja kyvyt kapenevat ja kuihtuvat, jos häntä tarvitaan vain työvoimana, kuluttajana, ja markkinoiden käyttövoimana. Näin käy, jos hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä arvo määräytyy vain hänen markkina- arvonsa mukaan eikä hänen ihmisarvostaan, oman ihmisyytensä sisäisestä tarkoituksesta käsin.

Tällä hetkellä koko maailmantalous on suurten muutosten kourissa - eivät pelkästään entiset sosialistimaat. Koko ihmiskunta elää yhä pahenevan niukkuuden oloissa, vaikkei sitä teollistuneessa maailmassa haluta ottaa vakavasti huomioon. Jotta pystyisimme löytämään realistisia ratkaisuja edessä oleviin ongelmiin, on syytä yrittää muodostaa entistä oikeampi ja kokonaisempi kuva myös ihmisen talouden kehityksestä ja rakenteesta.

1.2. Keskeiset käsitteet

Tässä paperissa ihmisen talous tarkoittaa kaikkea sitä työtä, tuotantoa, vaihtoa, rahaliikennettä ym., mistä ihmisten ja perheiden toimeentulo ja hyvinvointi koostuu riippumatta siitä, lasketaanko se mukaan tilastoihin eli annetaanko sille rahallinen arvo vai ei. Tähän sisältyy myös ihmisen talouden kestävyyden vaatimus, sen ymmärtäminen, että omien elintärkeiden etujemme takia meidän on säilytettävä luonnon olosuhteet suotuisina elämän jatkumiselle sekä terveellisinä ihmisen elää ja viljellä itselleen välttämättömät tarvikkeet.

Vallitsevan talousajattelun varsinaiset sokeat pilkut ovat;

koti- ja lähitalous; perhe tai muu yhteisö (joka tarkoittaa tässä mitä tahansa pienryhmää, joilla on yhteinen kotitalous riippumatta siitä, ovatko he sukua tai naimisissa keskenään), jossa arkisen elämän talous hoidetaan kokonaan tai osittain yhdessä ja suurelta osin ilmaisella työllä; se voi olla myös useamman pienen kotitalouden muodostama naapurusto yhdessä.

viljelytalous; luonnon elävän kasvun hyödyntämiseen perustuva tuotanto, jossa ihmisen talous ja luonnon talous kohtaavat eli ihminen kohtaa ekologiset ehdot.

Juuri nämä ihmisen talouden osa-alueet on tähän asti joko ymmärretty väärin tai jätetty kokonaan huomioonottamatta. Taloustieteen lähtökohdat näyttävät löytyvän fysiikasta ja matematiikasta, tieteistä, jotka käsittelevät elotonta avaruutta (Mäki, 1991; Vorlaeten, 1995). Näinollen oppi luonnosta, elävistä olennoista ja prosesseista, biologia, näyttää olevan taloustieteelle ihan vieras. Siksi ekonomistit eivät tunne eivätkä halua ottaa huomioon elävän luonnon logiikkaa.

Ihmisen tarpeiden sekä kestävän elämäntavan ja tuotannon kannalta kuitenkin juuri kotitalous ja viljelytalous ovat perustaloutta. Ne ovat edellytyksenä inhimillisen elämän jatkumiselle ja auttavat viime kädessä ihmisiä hallitsemaan itse omaa elämäänsä.

Tämän esityksen tarkoitus onkin osoittaa, että on välttämättä nähtävä ja otettava huomioon kaksi asiaa:

sen työn määrä ja merkitys, joka tehdään markkinoiden ulkopuolella koti- ja lähitalouksissa hyvinvoinnin tuottamiseksi suoraan ko. taloudessa eläville ihmisille ja joka siten muodostaa oleellisen osan inhimillistä toimeentuloa;

se, miten perustavasti eroavat toisistaan viljelytalouden ja teollisen talouden tuotannolliset ehdot ja edellytykset.

Tarkoituksena on tehdä kotitalous ja viljelytalous näkyviksi ja selvittää niiden taustaa ja luonnetta sekä osoittaa, että niiden tunnustaminen ihmisen talouden itsenäisiksi, omilla ehdoillaan toimiviksi osa-alueiksi on välttämätöntä. Vain sillä tavoin voidaan saada kokonaisempi kuva siitä, mistä hyvinvointi koostuu ja miten ihmisen talous toimii. Se auttaa löytämään mahdollisuuksia päästä kestävään kehitykseen ja sellaiseen talouteen, mikä turvaisi ihmislajin tulevaisuuden tällä planeetalla.

Tässä esityksessä ihmistä ei käsitetä pelkästään elävän luonnon osaksi siinä missä kasvit ja eläimetkin - kuten monet ekologit näyttävät tekevän - vaan luomakunnan ainoaksi rationaaliseksi ja vastuulliseksi lajiksi, jolta voidaan edellyttää vastuuta myös omasta toiminnastaan ja siitä, miten hän käyttää ja kohtelee sitä ainoata planeettaa, jolla hän pystyy elämään. Tässä tarkastelussa ihminen ei ole vain ekonomistien "homo economicus", jota motivoi ja ajaa vain rajaton oman edun tavoittelu, suurin mahdollinen hyöty ja nautinto vähimmällä vaivalla ja pienimmillä kustannuksilla.

2. Kotitalous - ihmisen talouden perusta

Tavanomaisessa poliittisessa keskustelussa ei taloudesta yleensä puhuta ihmisten ja yhteisöjen tapana hankkia toimeentulonsa. Sensijaan puhutaan rahavirtojen säätelystä, pääomien muodostuksesta, investoinneista ja korkopolitiikasta, kulutuskysynnän ohjailusta, tulo- ja velkaloukuista, leikkauksista sieltä ja täältä, hinta- ja veropolitiikasta jne. Keskustelua käydään pääasiassa abstraktioilla eikä elämän ja toimeentulon konkreettisilla käsitteillä. Kysymys on vallan käytöstä, ihmisten elämän ohjailusta ja säätelystä ylhäältäpäin. Budjettipolitiikka, jos mikään, on valtapolitiikkaa.

Jos vaihteeksi katsoo kansantaloutta kotitalouden näkökulmasta, saa hyvin erilaisen kuvan kuin tuo ylhäältäpäin otettu, makrotason kuva, josta kansantalousmiehet puhuvat. Silloin talouden lähtökohta ja tarkoitus on ihmisen ja perheen hyvinvointi ja kotitalous on perustalous, jota kaiken muun taloudellisen toiminnan tulisi palvella.

Talousmiesten näkökulmasta taas kotitalous on aputaloutta, joka tuottaa työvoimaa markkinoille ja kuluttaa ne tavarat ja palvelut, joita markkinat tuottavat. Siinä ajattelussa talous on itseisarvo ja ihmiset vain työvoimaa ja kuluttajia eli markkinoiden käyttövoimaa. Heidän hyvinvointiaan mitataan kuluttajabarometreillä ja käyttäytymistään ohjaillaan raha- ja veropolitiikalla. Kun halutaan ihmisten kuluttavan enemmän, veroja löysätään tai tuloja lisätään. Jos taas pitäisi kulutusta hillitä, nostetaan korkoja ja veroja. Näin siis siis ohjaillaan rahavirtoja myös itsekunkin kukkarossa kysymättä meiltä itseltämme mitään.

2.1. Yksityinen ja julkinen perhe

Itse asiassa suuri osa siitä taloudellisesta kasvusta, joka on vuosikymmenien varrella näkynyt tilastoissa, onkin vain tavaroiden ja palvelusten tuotannon vähittäistä siirtymistä kotitalouksista markkinoiden ja julkisen talouden piiriin. Niin kauan kun ruoka ja vaatteet valmistetaan kotona, lapset hoidetaan ja opetetaan, sairaat ja vanhukset huolletaan kotona, nämä toiminnat ja niihin tarvittava työ eivät näy kansantaloustilastoissa. Mutta niin pian kuin ne siirtyvät markkinoille ja julkisille palvelulaitoksille, ne alkavat näkyä mahtavina summina valtion budjetissa ja talouskasvuna tilastoissa.

Niin kauan kuin ihmisten hyvinvointiin tarvittava perustyö ja -tuotanto tehdään perheissa markkinoiden ulkopuolella, se on julkiselle taloudelle ja ekonomisteille näkymätöntä. Näissä pientalouksissa eläville ihmisillekin se useimmiten tulee näkyväksi vasta sitten, kun se syystä tai toisesta jää tekemättä. Tilastoissa näkymätön alkaa näkyä sitä mukaa, kun se muuttuu julkisilla varoilla kustannettavaksi tai muuten maksulliseksi.

Tämäkin jo osoittaa, että talousmiesten tapa katsoa asioita on äärimmäisen vieraantunut; ei nähdä itse toimintoja, tavaroita ja palveluita, joita tuotetaan ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan nähdään vain niiden hinta sitten kun se maksetaan rahassa tai tuotetaan julkisina palveluina. Talonpoikaisjärjen mukaan oleellista on se, että ihmisten todelliset tarpeet voidaan tyydyttää, eikä se maksetaanko ne työllä ja vaivalla vaiko rahalla!

Historiallisesti yksityinen, laaja viljelijäperhe on ollut ihmisen talouden perusyksikkö pitkään sen jälkeen kun siirryttiin keräilytaloudesta maanviljelykseen. Ajan mittaan kehittyivät kyvyt ja taidot tyydyttää perusperheen piirissä elävien ihmisten perustarpeet omin voimin yhä paremmin. Tällainen perusperhe ja sen "talonpito" oli omalla vaatimattomalla tasollaan itsenäinen ja omavarainen taloudellinen yksikkö, jonka hyvinvointi riippui pääasiassa luonnonolosuhteista sekä perheessä elävien ihmisten työstä ja osaamisesta.

Perhetalouden ulkopuolelle kehittyi sitten vähitellen tuotantoa ja taloutta, itsenäisiä käsityöläisiä, tavaranvaihtoa, kauppaa, julkista hallintoa, teollisuutta jne., joista on kehittynyt ns. julkinen elämä ja talous. Tämän kehityksen myötä tavaroita ja palveluksia alettiin vaihtaa ja ostaa "rahalla". Siitä lähtien on myös työtä ja osaamista siirtynyt yksityisestä taloudesta julkiseen talouteen eli markkinoille. Syntyi rahatalous ja julkisen yhteiskunnan rakenteet, joista pohjoismaissa on viime vuosikymmeninä voitu puhua "julkisena perheenä", koska se on ottanut hoitaaksen myös suuren osan hoivatyöstä ja palveluista, jotka pitkään hoidettiin perheiden piirissä. (Ulla Olin, 1975.)

Ruotsalainen tutkija Ulla Olin kartoitti tätä prosessia ja tutki sen luonnetta vuonna 1975 YK:n ensimmäisen naisten aseman edistämiseksi järjestetyn maailmankonferenssin yhteydessä (Olin, 1975). Hän lähti siitä, että perhe - perinteisesti laaja "Haushalt", jossa eli ja työskenteli paljon eri-ikäisiä ihmisiä, naisia ja miehiä - on ihmisyhteisöjen hallinnollinen perusrakenne, joka olisi käypä malli myös koko yhteiskunnalle. Koska erityisesti pohjoismaissa yhteiskunta on ottanut hoitaakseen kasvavan osan alunperin yksityisen perheen hoitamista toiminnoista, voidaan siitä puhua ikäänkuin julkisena perheenä vastapainoksi yksityiselle perheelle.

Vaatimattomalla tasolla perinteinen, luontaistaloudessa elävä perhe oli pitkälle omavarainen, itsenäinen talous. Sen hyvinvointi riippui pääasiassa käytettävissä olevista luonnonvaroista - maata, metsää, kalavesiä, karjaa - ja luonnonolosuhteista sekä ihmisten laajasta ja monipuolisesta osaamisesta.

Vaikka perinteinen talonpoikainen perhe olikin usein hyvin patriarkaalinen, oli naisilla kuitenkin keskeinen asema perheessä. Perinteisesti vallitsi tiukka jako miesten ja naisten töihin. Naiset kuitenkin hallitsivat hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeitä taitoja, valmistivat ruoan ja vaatteet, osasivat hoivata ja parantaa, hoitivat karjan jne. Heidän taitonsa ja työpanoksensa olivat välttämättömiä elämän jatkumiselle, siksi se antoi heille myös asemaa ja valtaa. Itse asiassa molempien taidot ja työpanos, naisten niinkuin miestenkin, tarvittiin yhteisön elämän ylläpitämiseen.

Kummankin sukupuolen hallitsemien taitojen ja työpanoksen perusteella määräytyi myös heidän asemansa ja identiteettinsä yhteisössä. Tiukan työnjaon ei siis sinänsä ole tarvinnut merkitä naisten alistamista syrjittyyn asemaan. Yhteisöllä ei ollut varaa syrjäyttää osaavaa ja henkisesti vahvaa naista. Kyky kantaa, synnyttää ja ravita uusia ihmisyksilöitä on naisten vallan perimmäinen muoto, jota heiltä ei voida riistää.

Kun "kehitys kehittyi" vuosisatojen mittaan, lähtivät miehet ensimmäisinä perhepiirin ulkopuolelle, metsälle ja kalaan, sotiin, töihin ja politiikkaan. Aikanaan lapset lähetettiin kouluun, sairaat vietiin sairaalaan ja vanhukset vanhainkoteihin, joten naiset jäivät viimeisinä kotiin. Siksi he tulivat myös ns. työelämään viimeksi ja saivat yksitoikkoisimmat, vähiten muodollista koulutusta - mutta eniten kärsivällisyyttä ja kätevyyttä - vaativat ja siksi huonoimmin palkatut työt. Ne olivat niitä töitä, joita miehet eivät viitsineet tai osanneet tehdä ja siksi ne ovat vieläkin huonommin palkattuja (Friberg, 1983).

Yhteiskunnallinen rakenne kotitalouksien ulkopuolella - ns. julkinen talous ja hallinto - oli pitkään varsin ohut. Kun aikojen kuluessa tämä ‘julkinen perhe’ vähitellen laajeni, sen talouden, hallinnon, politiikan ja kulttuurin suunnittelivat ja organisoivat miehet naisten vielä viipyessä yksityisen perheen piirissä. Julkisesta perheesta tuli alunperin homososiaalinen perhe. Sen perustamisessa ja suunnittelussa eivät naiset olleet mukana, vaikka heillä olisi ollut eniten suurperheissä karttunutta kokemusta siitä, miten huolehditaan ihmisten aineellisista ja henkisistä tarpeista sekä koko yhteisön hallinnosta, taloudesta ja politiikasta.

Naisten itsensä kannalta tämä historiallinen prosessi on ollut kaksitahoinen. Naiset ovat vähitellen päässeet osallisiksi koulutuksesta ja tekninen kehitys on keventänyt heidän työtaakkaansa. Se ei kuitenkaan ole juurikaan lyhentänyt naisten työpäiviä ja heidän vaikutusmahdollisuuksiaan se on suorastaan heikentänyt.

Niinsanotun modernisoitumiskehityksen myötä monet naisten taidot ja tehtävät ovat korvautuneet markkinoilta saatavilla vastikkeilla. Ja niin ovat myös naisten vaikutusmahdollisuudet kaventuneet. Kun naisen taidot aiemmin olivat korvaamattomia, nyt ne voidaan aina korvata rahalla ostetuilla palveluksilla tai tuotteilla. Tätä tietä on tultu niin pitkälle, että ihmisestä itsestäänkin ja ihmissuhteista on tulossa kertakäyttötavaraa, kukaan ei enää ole korvaamaton.

Tämä on se prosessi, jota on pidetty suorastaan teollisen talouden perusdogmina, toteaa italialainen Mario Cogoy (1995). Sen mukaan taloudellista edistystä on juuri se, että työ ja osaaminen siirtyvät kodeissa tapahtuneesta tuotannosta markkinatuotantoon. Cogoy katsoo markkinautopian lopulliseksi muodoksi sen, kun työ-, tavara- ja viihdemarkkinoiden ulkopuolella ei enää tehdä mitään eikä osata mitään, toisin sanoen kaikki työnteko ja osaaminen häviää kodeista ja yksityiselämästä ja siirtyy työ- ja tavaramarkkinoille.

"Kuluttajat eivät enää tee ollenkaan työtä markkinoiden ulkopuolella, mutta pystyvät ostamaan itselleen kulutustavaroita myymällä työtään tai muita resurssejaan(!) markkinoilla. Tämän utopian mukaan markkinat myyvät sitten kuluttajille elämänsisältöä valmiina kulutuspaketteina, joilla elämä täytetään. Kaikki työnteko ja osaaminen absorboidaan talouteen ja järjestelmän ulkopuolelle jäävä aika redusoidaan pelkäksi tyhjänpäiväiseksi joutenoloksi", kuvailee Cogoy. Noita valmiita kulutuspaketteja ovat sitten esimerkiksi ohjelmoidut, täyden palvelun häät ja hautajaiset, kesälomat, joulunvietot, turistimatkat, suuret urheilukilpailut, pienemmistä paketeista kuten ohjelmoiduista viikonlopuista, risteilyistä, syntymäpäivistä ja muista ‘kissan ristiäisistä’ puhumattakaan.

Näin ihmisistä tulee omassa elämässään markkinoista täysin riippuvaisia avuttomia ja voimattomia hoidokkeja, jotka eivät pysty vaikuttamaan sen paremmin markkinoiden kuin oman elämänsäkään kulkuun. Heistä tulee pelkästään markkinoiden käyttövoimaa.

Ulla Olin on sitä mieltä, että juuri naisten panoksen puuttuminen modernin teollisen yhteiskunnan suunnittelusta ja johtamisesta sen kehkeytymisprosessin aikana on tärkein syy siihen tasapainottumuuteen ja sosiaalisiin, taloudellisiin, inhimillisiin ja kansainvälisiin ongelmiin, joiden kanssa me nyt painiskelemme.

2.2. Palkattoman työn määrä ja arvo

Kun katsoo markkinatalouden syntymistä ja kehitystä sukupuolilinssien läpi, näkee paremmin, miksi teollinen talous on niin vino, yksipuolisesti painottunut, ja miksi naisten syrjintä ja heidän sulkemisensa päätöksenteosta on suorastaan sisäänrakennettu tähän järjestelmään. Tästä näkökulmasta kuitenkin huomaa myös sen dynamiikan, joka edelleen toimii yksityisen ja julkisen perheen, kotitalouksien ja julkisen talouden ja markkinoiden välillä.

On selvää, että monissa kehitysmaissa edelleen tehdään mahtava määrä työtä ja tuotantoa markkinoiden ulkopuolella. Se saattaa olla tärkein osa kansalaisten toimeentulosta ja määrältään moninkertainen palkalliseen työhön ja tuotantoon verrattuna. Naiset tekevät sielläkin siitä suurimman osan. Mutta mikä on markkinoiden ulkopuolella tapahtuvan työn ja tuotannon määrä ja osuus kokonaistuotannosta teollistuneissa maissa?

Suomessa vuosina 1980 ja 1990 tehtyjen arvioiden mukaan kotitalouksissa tehdyn työn arvo suhteessa BKT:een on 42-45 % riippuen arviointitavasta. Tämä on samaa luokkaa kuin eri maissa tehdyt arviot yleensä, noin 30-50 % BKT:sta arviointimenetelmästä riippuen. Esimerkiksi kanadalaiset arviot osoittivat 30-45 % BKT:sta vuonna 1992. Nykyisin käytössäolevat kansantulotilastot (SNA) antavat siis erittäin vääristyneen kuvan kussakin maassa tapahtuvan tuotannollisen toiminnan mittasuhteista, koostumuksesta ja kehityssuunnista.

"Viimeiset viisikymmentä vuotta tavanomaisia kansantulotilastoja on yleisesti käytetty taloudellisen kehityksen seuraamiseen, talous- ja sosiaalipoliittisten ohjelmien suunnitteluun ja näiden ohjelmien tulosten arviointiin. Jos kotitalouksissa tapahtuva tuotanto olisi laskettu mukaan makrotalouden laskelmiin, olisi hallituksilla ollut aivan erilainen kuva taloudellisesta kehityksestä ja ne olisivat saattaneet päätyä harjoittamaan myös hyvin toisenlaista talous- ja sosiaalipolitiikkaa", toteaa OECD:n tutkimuksen tekijä Ann Chadeau.

Näissä laskelmissa kotityön arvon osoittamiseksi käytetyt mittarit ja käsitteet tuntuvat hyvin karkeilta, teknisiltä ja ilmaisukyvyttömiltä, kun on kysymys niin monimuotoisesta prosessista kuin kotitaloustyö. Se koostuu niin henkisestä kuin fyysisestäkin työstä, pyykinpesusta ja ruoanvalmistuksesta siinä missä lasten opettamisesta ja kasvattamisestakin, sovittelusta ja lohduttamisesta samalla kuin fyysisen ja henkisen terveyden tuottamisestakin.

Kotityö on niin vaativaa, kokonaisvaltaista ja moniulotteista työtä ja toimintaa läheisten ihmisten kesken, että sen kuvaaminen vain tavaroiden ja palvelujen tuottamiseksi on karkeata yksinkertaistamista ja materialisoimista. Se ei tee oikeutta tämän työn luonteelle ja vaativuudelle, mikään mittari pysty osoittamaan sen työn inhimillistä arvoa. Tämä on syytä pitää aina mielessä samalla kun on kuitenkin tarpeen mitata tämän työn arvoa nimenomaan taloudellisena toimintana.

2.3. Naiset elättävät ihmiskunnan

Naisliike onkin vuosikymmeniä vaatinut, että naisten palkatta tekemä työ on arvioitava ja laskettava mukaan kansantulotilastoihin kaikissa maissa. Viime vuosina on esitetty voimakasta kritiikkiä koko vallitsevaa kansantulon laskentajärjestelmää, SNA, vastaan juuri siitä syystä, että markkinoiden ulkopuolella tehtävää työtä ei ole laskettu mukaan (Waring, 1988). Myös YK on yhtynyt näihin vaatimuksiin ja YK:n jäsenmaiden hallitukset ovat hyväksyneet tätä koskevan vaatimuksen kaikissa naisten aseman edistämiseksi järjestetyissä maailmankonfrensseissa 1975, 1980, 1985 ja 1995.

YK:n kehitysohjelman UNDP:n vuosittain julkaisema Inhimillisen kehityksen raportti vuodelta 1995 esittää jopa arvion naisten palkattoman työn osuudesta ja arvosta maailmantaloudessa (Human Development Report 1995). Vuoden 1995 raportin johtava teema on se, miten tilastot pettävät naisia, eivät tee oikeutta naisten työlle, palkalla tehdylle sen paremmin kuin palkattomallekaan.

"Jos suurempi osa inhimillistä toimintaa arvioitaisiin käypien palkkojen mukaisina markkina-arvoina, tultaisiin jättiläismäisiin summiin. Niiden suuruusluokan karkea arvio päätyy huimaavaan 16 triljoonaan dollariin. Jos se lisättäisiin virallisesti 23 triljoonaksi dollariksi arvioituun koko maailmantalouden tuotokseen, loppusumma nousisi 70 %. Tästä 16 triljoonasta dollarista 11 triljoonaa on naisten tilastollisesti näkymätöntä työtä", laskee Inhimillisen kehityksen raportti 1995.

"Kaikesta tehdystä työstä naiset tekevät keskimäärin 53 % kehitysmaissa ja 51 % teollisuusmaissa." Naisten tekemän työn kokonaismäärästä kuitenkin vain 1/3 on palkallista ja 2/3 palkatonta. Miesten tilanne on juuri päinvastoin. Heidän tekemästään työstä 3/4 on palkallista ja vain 1/4 palkatonta työtä. "Jos naisten palkattomalle työlle annettaisiin sille kuuluva arvo, on hyvin todennäköistä, että useimmissa maissa perheiden pääasiallisia elättäjiä olisivatkin naiset", toteaa HD raportti.

Nyt myös YK:n tilasto-osasto (Statistical Division of the UN) on ensimmäisen kerran ottanut kantaa siihen, pitäisikö kotitalouksissa tehtävä työ ja tuotanto ottaa mukaan käytössä olevaan kansantalouden laskentajärjestelmään (System of National Accounts, SNA). YK:n tilasto-osasto on kehitellyt tätä asiaa pitkään yhdessä YK:n naistutkimusinstituutin (INSTRAW) kanssa.

Uudessa vuoden 1993 SNA-suosituksessa ehdotetaan, että kansantalouden laskennassa otettaisiin käyttöön kaksi rinnakkaista laskelmaa. Sen kovan ytimen muodostaisivat edelleen perinteiset kansantaloustilastot, niinsanottu keskusrakenne.

Koko ihmiskunnan työtaakasta naiset kantavat yli puolet. Miesten työstä 3/4 tapahtuu maksettuna työnä markkinoilla, mutta naisten työstä vain 1/3. Miehet saavat leijonan osan palkoista ja tunnustuksesta samaan aikaan, kun pääosa naisten työstä jää aliarvostetuksi, vaille palkkaa ja tunnustusta. (Lähde: UNDP, Human Development Report 1995.)

Tämän ympärille koottaisiin löysempiä ns. satelliittitilejä, jotka pidettäisiin erillään mutta jotka kuitenkin sopisivat yhteen ydintilastojen kanssa. Näillä satelliittitileillä voitaisiin kuvata sellaisia kiinnostavia kansantalouden osa-alueita, joita on vaikea mitata/laskea keskusrakenteen tileissä (Ruuskanen, 1995). Tällä tavoin siis SNA-laskennassa hyväksytään periaatteessa se ajatus, että myös kodeissa tuotetut tavarat ja palvelukset ovat osa tuotantoa laajasti käsitettynä.

Näin siis naisten vuosikymmenien kampanjoinnin ja ponnistelujen tuloksena, pieni osa palkatta tehdystä työstä on nyt päätetty ottaa mukaan kansantuloon. Suurin osa jää erillisiin satelliittitilastoihin, mikäli sellaisia yleensä eri maissa päätetään ryhtyä laatimaan. Niiden laskenta ja laatiminen on vapaaehtoista, kunkin maan viranomaisten ja poliittisten päättäjien harkinnan varassa - joten monissa maissa naisten on erikseen kamppailtava vielä siitäkin.

"Tämä prosessi tulee olemaan vaativa ja väsyttävä, mutta se kuitenkin tuo ulottuvillemme jo 20 vuotta sitten Meksikossa asetetun pitkäaikaisen tavoitteen: että naisten tähän asti näkymätön työpanos tulisi näkyväksi, hyväksytyksi, arvotetuksi ja tunnustetuksi osaksi maailmantaloutta," toteaa YK:n naistutkimusinstituutin johtaja Martha Dueñas-Loza jokseenkin sarkastisesti sen raportin esipuheessa, joka on viimeisin, varsin kattava yhteenveto naisten työn arvioimista koskevista selvityksistä (INSTRAW, 1995).

3. Kansantalouden uusi kuva

Minkälaisen kuvan saamme kansan koko taloudesta, jos katsomme sitä vaihteeksi alhaalta päin, kotitalouden näkökulmasta ja otamme kotitalouden mukaan kuvaan? Se on yksi tapa tehdä markkinoiden ulkopuolella tapahtuva työ ja tuotanto näkyväksi.

Suomen kotityötutkimuksen 1980 perusteella (Kotityötutkimus 1981) teimme professori Kyösti Pulliaisen kanssa kuvan Suomen taloudesta niin, että siihen laskettiin ja piirrettiin mukaan myös kotitalouksissa tehty palkaton työ ja tuotanto (Pulliainen & Pietilä, 1981). Samoin kuin kuviossa 1 meidän mielestämme oli luonnollista, että tämä työ ja tuotanto nähdään koko talouden ytimenä, ja asetimme sen kuviossa 3 keskelle. Samalla tavoin kolmijakoisena ovat kansantalouden nähneet mm. ruotsalaiset tutkijat Lars Ingelstam (1980) ja Mats Friberg (1985).

Tämän työn tavoitteena oli löytää keinoja vähentää taloudellisen kasvun tarvetta rikkaassa, teollistuneessa kansantaloudessa kuten Suomessa. Näimme jo silloin, että tuotannon ja kulutuksen - ja siis aineellisen talouskasvun - supistaminen rikkaissa maissa on välttämätöntä, jos ja kun halutaan vähentää kansainvälistä eriarvoisuutta ja luonnonvarojen yletöntä ammentamista ja tuhlausta. Me lähdimme siitä ajatuksesta, että jatkuva taloudellinen kasvu pienessä teollistuneessakin maassa tulee tarpeettomaksi, kun elvytetään omaehtoista, markkinoiden ulkopuolella niin kotitalouksissa kuin paikallisyhteisöissäkin (esim. kylissä) tapahtuvaa tavaroiden ja palvelujen tuotantoa.

Kansantalouden uuteen kuvaan on myös talouden ydin, perhe- ja lähitalous, piirretty näkyviin. Se on kuvan keskellä, koska sen ympärille kaikki muu talous on aikojen kuluessa muodostunut, ja se on edelleenkin ihmisen talouden keskus, silloin kun asioita katsotaan ihmisten ja perheiden näkökulmasta.

Laskimme paljonko BKT Suomessa olisi ollut vuosina 1980 ja 1990, kun myös palkattoman työn arvo laskettiin mukaan. Allaolevat prosenttiosuudet on laskettu tästä kokonais-BKT:stä. Eri sektorien osuus kokonais-BKT:stä on muuttunut hämmästyttävän vähän kymmenvuotiskautena 1980-1990.

   
                           1980                           1990
                           Ajassa    Rahassa           	  Ajassa   Rahassa
A.  "Vapaa talous"         54 %       35 %                48 %       37,5 %
B.  Suojattu sektori       36 %       46 %                40 %       49,5 %
C.  Kahlittu sektori       10 %       19 %                12 %       13,0 %

Vuosina 1992-95 "vapaan talouden" eli markkinoiden ulkopuolella palkatta tehdyn työn osuus saattaa olla paljon suurempi, koska maassa on ollut noin 15-17 %:n työttömyys, joten voidaan olettaa, että ihmiset ovat korvanneet vähentyneitä tulojaan tekemällä enemmän kotona. Tutkimukset ovat osoittaneet, että perheiden elämäntaso ei ole näinä vuosina laskenut samassa suhteessa kuin käytettävissä olevat tulot.

Euroopan Unionin jäsenyydestä johtuva kehitys on muuttanut koko kansantalouden tilannetta niin, että kahlitun ja suojatun talouden jakautumaa tuskin voitaisiin enää yhtä selvästi osoittaa, sillä rajasuoja ja tullit EU:n sisärajoilta on poistettu, joten kansainvälisen talouden kahleet vaikuttavat myös sisämarkkinoilla. (Pulliainen & Pietilä, 1981)

3.1. Perinteinen kuva

Perinteisesti pientä ja runsaasti ulkomaankauppaa käyvää kansantaloutta on kuvattu kaksisektorisena. Siinä on nähty vientituotannossa ja kotimarkkinoilla tuontitavaroiden kanssa kilpailevasta tuotannosta koostuva teollinen sektori, jota tavallisesti sanotaan avoimeksi taloudeksi mutta jota me nimitimme kahlituksi sektoriksi, koska se on kahlittu maailman markkinoihin. Toisena sektorina on nähty ns. kotimarkkinasektori, joka tuottaa tavaroita ja palveluksia nimenomaan oman maan tarpeisiin ja jota me nimitämme suojatuksi sektoriksi.

Suojattu sektori oli 1980-luvun loppupuolelle asti suurelta osin lainsäädännöllä ja julkisin varoin, valtion ja kuntien päätöksillä turvattua ja säädeltyä tuotantoa, joten sen tuotteiden ja palvelusten hinnat voitiin määrätä vapaasti oman maan kustannustason mukaan riippumatta maailmanmarkkinahinnoista.

Erityisesti pohjoismaissa ns.suojattu sektori on ollut hyvin kehittynyt ja varsin suuri osa kansantaloudesta. Se koostuu laajasta kotimarkkinatuotannosta, kuten maatalous- ja elintarviketuotanto, rakennusteollisuus ja -tuotanto, tie- ja vesirakennus, sekä julkisesta hallinnosta ja sen laitoksista, kuten koulut, terveydenhuolto ja kaikki siihen tarvittavat laitokset, liikenne ja tiedonvälitys jne. Se sisältää nimenomaan pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tarvittavat laitokset ja palvelut. EU-jäsenyyden myötä kuvio on tältä osin ratkaisevasti muuttumassa.

Kahlittu sektori on suoraan riippuvainen maailmanmarkkinoista, koska sen tuotteiden hinnat määräytyvät kilpailussa ja kysynnässä kansainvälisillä markkinoilla ja sen kohtalonkysymys on kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttäminen. Mitä laajempi on kahlittu sektori, sitä suurempi on kansantalouden riippuvaisuus ulkopuolisista tekijöistä. Tämä tietysti rajoittaa kohtalokkaasti mahdollisuuksia hallita taloutta kansallisin päätöksin. Tämä Suomessa on koettu dramaattisesti viime vuosina, kun kauppa ja rahapolitiikka on vapautettu ja sen myötä ovat huvenneet mahdollisuudet hallita maan taloutta poliittisin keinoin.

Vuonna 1980 kahlitun talouden osuus Suomen kansantaloudessa oli vain 10 % työtunneissa laskettuna ja 19 % tuotannon arvossa laskettuna sen vuoden kokonaistuotannosta. Viime vuosina tällä kovan vientiteollisuuden sektorilla on mennyt paremmin kuin koskaan - sen omalta kannalta - mutta sen menestys ei vastaavasti heijastu muuhun kansantalouteen. Työttömyysaste on edelleen korkea ja niin valtio kuin kunnatkin katsovat aiheelliseksi jatkaa leikkauksia sosiaali-, koulutus- um. menoista.

Kaikesta huolimatta sekä poliitikot että talousmiehet kuitenkin pitävät tätä kahlittua taloutta koko kansantalouden avainsektorina. Tämän sektorin etujen turvaamiseksi liityttiin Euroopan Unioniin ja haluttiin päästä myös ensimmäisten joukossa mukaan Euroopan raha- ja talousunioniin.

Euroopan taloudellisen ja poliittisen integroitumisen varsinainen tarkoitus on vain parantaa eurooppalaisten yhtiöiden - siis Euroopan kahlitun sektorin - taloudellista asemaa ja kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla suhteessa USA:han ja Japaniin sekä näiden ympärille muodostuneisiin talousblokkeihin. Koska kilpailukyky on tämän pelin valtti, koko kansantaloutta ja yhteiskuntaa ruuvataan palvelemaan vain kovan talouden kilpailukykyä.

Kaupan ja pääomaliikkeiden vapauttamisen myötä taloudellisen kilpailukyvyn vaatimusten paine on kasvanut koko ajan ja nyttemmin sitä vaaditaan jo sellaisiltakin instituutioilta ja toiminnoilta, joihin sitä ei missään tapauksessa pitäisi soveltaa, kuten yliopistoilta, tutkimuslaitoksilta, sairaaloilta, päivähoidolta jne. Julkisilta laitoksilta ja palveluilta voidaan tietysti vaatia vastuullisuutta ja yhteisten varojen tehokasta ja taloudellista hallintaa, mutta niiden alistaminen palvelemaan markkinatalouden kilpailukyky-vaatimuksia on tuhoisaa yhteiskunnan kehitykselle, ihmisten hyvinvoinnille ja koko kulttuurille. Sillä tavoin tuhotaan hyvinvointiyhteiskuntaa sellaisena kuin sitä on tähän asti pidetty tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden sekä henkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kansainvälisenä huippusaavutuksena.

3.2. Kansan taloutta - sananmukaisesti

Kansantalouden perinteisestä kuvasta puuttuu kotitalouksissa ja pienyhteisöissä tehty työ ja tuotanto, jonka määrä ja arvo jo edellä oli esillä. Kyösti Pulliaisen kanssa nimitimme tämän talouden vapaaksi taloudeksi, koska se koostuu siitä työstä ja tuotannosta, jota ihmiset tekevät vapaaehtoisesti ja ilman palkkaa perheittensä hyväksi, omiksi tarpeikseen ja ilokseen sekä naapurien avuksi ja yhteisten hankkeiden toteuttamiseksi. Tämä talous on ollut olemassa paljon ennen kuin teollisuudesta ja kaupasta on tiedetty mitään.

Tämä talous on se osa kansantaloutta, joka tietyssä määrin on "kansan vallassa" eli ihmisten omassa hallinnassa, jos he niin haluavat. Jokaisessa perheessä ja kotitaloudessa - myös yksinelävän henkilön taloudessa - kannattaa miettiä, miten suuri osa omista ja perheenjäsenten tarpeista voidaan tyydyttää kotona tehdyllä työllä ja tuotannolla sensijaan että kaikki ostettaisiin rahalla markkinoilta. Samalla hahmottuu myös se, mikä on se minimitulo, jolla voidaan tulla toimeen. Tämä taas antaa mahdollisuuden harkita, kuinka paljon aikaansa ja työvoimaansa itse kunkin kannattaa myydä markkinoille ja kuinka suuren osan siitä haluaa varata itselleen.

Kotitalouksissa raha voidaan korvata työllä, jos on aikaa ja osaamista. Julkisessa taloudessa työtä, ihmisten aikaa ja osaamista voidaan ostaa vain rahalla. Niin kauan kuin esimerkiksi hoivatyö tapahtuu pääasiassa vapaan talouden eli kotitalouden piirissä, se maksaa työtä, aikaa ja osaamista, mutta ei näy rahallisesti missään tilastoissa ja laskelmissa. Sitä mukaa kun se siirtyy lastentarhoihin, sairaaloihin, kouluihin ja vanhainkoteihin se maksaa rahaa, merkitsee kasvavia summia julkisen talouden menoissa ja kansantalouden tilastoissa. Sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön pääluokat ovat tunnetusti valtion budjetin suurimmat.

Kansantaloudessa sellaisia välttämättömiä töitä ja toimia kuin lasten, sairaiden tai vanhusten hoitoa, siivousta ja kodinhoitoa, koulutusta ja kasvatusta yms. ei lueta tuotantopanoksiksi niinkauan kuin ne tehdään perheissa ja kotitalouksissa omin voimin. Mutta niin pian kuin ne siirtyvät yksityisistä perheistä ns. julkisen perheen eli julkisen talouden piiriin ts. kun niitä alkavat tuottaa yksityiset tai julkiset laitokset (koulut, sairaalat, yritykset) ne maksavat rahaa, vaativat suuria investointeja ja kustannuksia sekä yksityisiltä että yhteiskunnalta. Silloin ne lasketaan BKT:een ja näkyvät taloudellisena kasvuna.

Tämä vuorovaikutus yksityisen ja julkisen talouden välillä tuli esiin jo kuviossa 1, mutta vielä selvemmin sen voi hahmottaa kuviossa 3. Ns. modernisoitumisen myötä toiminto toisensa jälkeen ja myös niihin tarvittava työ ja osaaminen ovat siirtyneet yksityisesta taloudesta julkiseen, kotitaloudesta työ- ja tavaramarkkinoille, näkymättömästä taloudesta näkyväksi taloudeksi. (Vert. edellä Mario Cogoy ja markkinoiden utopia!)

Tästä syystä myös tilastoissa vuosikymmenien mitaan näkyneet taloudellisen kasvun luvut ovat hyvin harhaanjohtavia. Ihmisten tuotanto ja hyvinvointi ei ole suinkaan kasvanut siinä suhteessa kuin tilastot osoittavat, mutta on vaikea sanoa, kuinka suuri osa kasvusta on ollut todellista vaurastumista ja hyvinvoinnin lisääntymistä ja kuinka suuri osa vain tilastollista harhaa näkymättömän työn ja tuotannon siirtyessä yksityisen ja julkisen talouden rajaviivan yli ja muuttuessa näkyväksi.

Naisten kannalta tämä keskustelu on erittäin tärkeätä ja relevanttia. Markkinoiden ulkopuolella tapahtuva työ ja tuotanto on nimenomaan teollisuusmaissa pääasiassa naisten taloutta. Kaikkein köyhimmissä maissa ja perinteisen talonpoikaisen omavaraistalouden alueilla suurin osa kaikesta työstä tapahtuu markkinoiden ulkopuolella ja sitä tekevät myös miehet. Sen talouden näkymättömyys on kaikkien aikojen suurin näkymättömyystemppu, jolla nimenomaan naisten panos hyvinvoinnin tuotantoon on häivytetty näkyvistä kaikissa maissa aina tähän päivään asti.

Laman aikana ja EMU tavoitteiden saavuttamiseksi hallitukset ovat jatkuvasti leikanneet julkisten palvelujen määrärahoja kuvitellen tekevänsä säästöjä. Ne pakottavat julkisia laitoksia vähentämään työntekijöitään ja kaventamaan palvelukapasiteettiaan, mikä itse asiassa merkitsee palvelujen työntämistä takaisin kotitalouksiin. Naiset joutuvat takaisin kotiin huolehtimaan palkatta näistä palveluista, koska juuri he näiden leikkausten takia usein menettävät työpaikkansa.

Talouspolitiikan tekijät aivan ilmeisesti laskevat sen varaan, että perheet ja naiset pystyvät korvaamaan julkisella sektorilla tehdyt leikkaukset lisäämällä palkatta tehtyä työtä kotona. Julkisen talouden säästöt näillä keinoin saattavat kuitenkin jäädä vähäisiksi ainakin niin kauan kun työttömiksi joutuneilla on mahdollisuus saada ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Jos työkustannuksissa jotakin säästetään saattaa verotulojen kertyminen supistua saman verran!

Kaikki se, mitä tehdään yhdessä kotona, ruoanvalmistus ja lastenhoito, ateriat ja kahvihetket, kodinhoito ja pyykinpesu, luontoretket ja puutarhatyöt, TV:n katselu tai keskinäiset keskustelut ja pohdiskelut, nukkuminen ja herääminen perheen piirissä, ilojen ja surujen jakaminen, palvelee monimuotoisten inhimillisten tarpeiden tyydyttämistä. Kaiken tämän myötä siirretään ihmisenä olemisen taitoja ja perinteitä sukupolvelta toiselle. Kaikkein paras ihmissuhteiden kasvualusta on yhteinen tekeminen, leikki ja työ. Tällä alueella jokainen, mies ja nainen, isä ja äiti, lapsi ja aikuinen on toinen toisilleen tärkeä ja oman elämänsä tekijä ja kokija.

Jos lapsia ei synnytetä ja kasvateta kodeissa ja perheissä, jos ihmisiä ei huolleta ja hoivata henkisesti ja aineellisesti kotitalouksissa, ei mitään muutakaan taloutta voi olla olemassa. Kotitaloudet huolehtivat suuresta osasta ihmisten aineellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia perustarpeita, joiden varassa ihmisyhteisöt uusintavat itseään ja ihmislaji voi säilyä. Sen takia kuva ihmisen taloudesta on käännettäva oikein päin: Kotitaloudet muodostavat jokaisen yhteiskunnan perustalouden ja teollinen ja kaupallinen talous on vain aputaloutta, jonka tehtävä on palvella ihmisten ja perheiden tarpeita.

Jo parikymmentä vuotta sitten me tulimme Kyösti Pulliaisen kanssa siihen tulokseen, että vapaan talouden - kotitalouksien ja lähiyhteisöjen - elämän elvyttäminen voisi tehdä taloudellisen kasvun tarpeettomaksi rikkaissa ja valmiiksi rakennetuissa maissa kuten Suomessa. Siten me voisimme osaltamme säästää luonnonvaroja, vähentää tuhlausta ja jätteitä sekä edistää maailmanlaajuista tasavertaisuutta (Pulliainen & Pietilä, 1981).

Nyt globalisoituvan markkinakapitalismin oloissa näyttää siltä, että ainoa keino välttää joutumista totaalisesti markkinavoimien orjaksi ja käyttövoimaksi on rakentaa mahdollisimman riippumaton, omaehtoinen ja omavarainen henkilökohtainen ja lähitalous. Kotitalouksissa ja lähitalouksissa markkinoiden ulkopuolella tehtävän palkattoman - tai monetarisoimattoman - työn ja tuotannon lisääminen ja vahvistaminen on ainoa realistinen vastavoima markkinavoimille.

3.3. "Uusi arki" - silta yksityisen ja julkisen välille

Kansantalouden näkeminen kolmitasoisena ei ole mitään uutta. Se eroaa vallitsevasta taloudellisesta ajattelusta vain sikäli, että siinä on piirretty näkyviin myös se osa taloudesta, joka on aina ollut olemassa, nimittäin kotitalous. Kannattaa kuitenkin katsoa erityisesti sitä, minkälainen dynamismi näiden lohkojen valillä vallitsee ja miten yksityisen ja julkisen talouden välillä tapahtuu koko ajan keskinäistä vuorovaikutusta. Mutta voidaanko tätä vuorovaikutusta ohjailla ja kuka tai mikä sitä ohjailee? Voisivatko ihmiset käyttää tätä dynamiikkaa hyväkseen, ottaa sen ohjailun omiin käsiinsä ja käyttää sitä hyväkseen, määrätä itse oman asemansa ja roolinsa tässä kentässä?

Pohjoismaisten naistutkijoiden tiimi, "Uusi arki" oli jo 1980-luvulla sitä mieltä, että yksityisen ja julkisen talouden välinen yhteispeli ei suju ihmisten kannalta tarkoituksenmukaisesti edes pienissä pohjoismaissa. Itse asiassa koko tutkijaryhmä syntyi sen takia, että naiset olivat tyytymättömiä siihen pirstoutuneeseen arkielämään, joka vaati erityisesti naisilta koko ajan sukkuloimista julkisen ja yksityisen välillä. "Uusi arki" katsoo todellisuutta alhaaltapäin, se katsoo yhteiskuntaa naisten silmin, se on käytännön politiikkaa. (Forskargruppen för det nya vardagslivet, 1984,1987,1997. Myös Pietilä, 1988, mm. sivut 81-87).

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa kansalaisille monipuoliset julkiset palvelut. Niitä ei kuitenkaan ole integroitu toimivalla tavalla toisiinsa, jotta ne ihmisten, palvelujen käyttäjien kannalta muodostaisivat toimivan kokonaisuuden. Asunnot, työpaikat, lastentarhat, terveyskeskukset ja sairaalat ovat käytettävissä ja vastaavat kukin tarkoitustaan, mutta ne ovat usein hajallaan pitkien matkojen päässä toisistaan. Ihmisille, jotka tarvitsevat ja käyttävät näitä instituutioita, niistä syntyy monimutkainen aikojen ja paikkojen tilkkutäkki. Naisten ajasta ja voimista menee suuri osa siihen, että he päivittäin sukkuloivat näiden toimintojen välillä saadakseen ne nivelletyiksi perheen tarpeiden kannalta jotakuinkin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Ryhmä päätteli myös, että nykyisin kotitaloudet pohjoismaissa ovat yksinkertaisesti liian pieniä voidakseen ratkaista pirstoutumisen aiheuttamat ongelmat kukin omalla kohdallaan. Syntyi visio yhteiskunnasta, joka koostuisi pienistä, hyvin suunnitelluista yksiköistä, joilla olisi hyvin pitkälle menevä itsehallinto. Keskeiset päivittäin tapahtuvat toiminnot pitäisi tuoda mahdollisimman lähelle toisiaan. Yhteisöt - lähiöt, kylät, jopa isot korttelit - olisi suunniteltava ja saneerattava siten, että tuotanto ja perhe-elämä, asunnot, työpaikat, palvelut ja virkistysmahdollisuudet integroituvat mielekkäästi ja toimivasti yhteen ja jossa kaikenikäiset ihmiset, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset löytävät omat tehtävänsä ja paikkansa.

Yksityisen ja julkisen, kutistuvien perheiden ja ‘suuren yhteiskunnan’ välille olisi luotava välitaso. On tarpeen luoda uudelleen maantieteellisesti ja organisatorisesti toimiva taso, vähän samaan tapaan kuin olivat aikoinaan perinteiset kylät. Tällainen välitaso voidaan organisoida naapurusten kesken, sen voivat luoda ihmiset ja perheet, joilla olisi hyvin pitkälle menevä valta päättää itse oman naapurustonsa asioista ja jotka haluavat toimia yhteisönä.

Välitaso on eräänlainen puskuri tai silta kotitalouksien ja "suuren" yhteiskunnan välillä. Se auttaa kokoamaan hajallaan olevat palvelut lähelle ihmisiä sinne, missä he asuvat. (Cronberg & Vepsä,1983)

Tärkeimpiä tehtäviä ja toimintoja, joita voitaisiin ajatella hoidettavan välitasolla, ovat hoivatyöt ja kodinhoitotyöt, paikallinen tuotanto monissa muodoissa ja oma paikallishallinto. Kodinhoitoa ja palkaton hoivatyötä voisivat useammat kotitaloudet yhdessä organisoida hoidettavaksi yhteisesti välitasolla ja siten vähentää niiden määrää yksittäisissä talouksissa.

Kun useammat kotitaloudet yhdistäisivät voimansa perustamalla välitason, saataisiin mukaan enemmän ihmisiä, joiden kesken töitä ja tehtäviä voitaisiin jakaa ja yhdistellä. ja Siten olisi käytettävissä myös enemmän ja monipuolisempaa osaamista kuin yksittäisissä perheissä. Verrattuna edellämainittuihin "suuren yhteiskunnan" ratkaisuihin välitaso tarjoaisi läheisyyden ja ensi käden kokemusten edut. Silloin myös ratkaisut vastaisivat todellisia tarpeita ja resurssit pystyttäisiin käyttämään paremmin.

Välitaso antaisi ihmisille yhdessä mahdollisuudet

hallita itse omaa elämäänsä paremmin ja vähentää riippuvaisuuttaan markkinatuotteista ja -palveluista, joiden laatuun ja määrään heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa,

vähentää liiallista työnjakoa yhteiskunnassa ja saada kokemusta yhteistyöstä muiden kanssa, missä voisi myös oppia taitoja, joita ei tavallisessa työelämässä pääse kokeilemaan,

luoda sellaisen sosiaalisen "areenan", jolla ei ole mitään tekemistä ansiotyön ja tuotannon kanssa, vaan joka on kaikille avoin ja antaa tunteen yhteisyydestä, koska kukin voi käyttää yksilöllisiä kykyjään ja tietojaan yhteistyössä muiden kanssa,

kehittää jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa keskenään tarpeeksi tietoisuutta ja varmuutta voidakseen vaikuttaa myös niihin yleisiin rakenteisiin, joista "uuden arkipäivän" mahdollisuudetkin riippuvat.

3.4. Kylien uusi rooli

Näitä visioita kehitellessään naistutkijaryhmällä oli mielessään lähinnä paikallisen toiminnan ja elämän elvyttäminen kaupungeissa ja niiden lähiöissä. Todellisuudessa on "uutta arkipäivää" Suomessa toteutettu pikemminkin maaseudun kylissä. Tietämättä mitään ko. tutkijaryhmän työstä ihmiset kylissä ovat itse keksineet ja toteuttaneet samanlaisia ideoita omasta aloitteestaan. He ovat panneet kylänsä - tai myös useampia pieniä kyliä yhdessä - toimimaan ikäänkuin välitasona "suuren yhteiskunnan" ja kutistuvien kylien välillä.

Kylätoimintaliike alkoi 1970-luvun alkuvuosina spontaanisti maaseudulla vastareaktiona sellaiselle kehitykselle, joka painotti vain teollistumista, kaupungistumista ja keskittymistä ja merkitsi elämän hiipumista kylissä. Liikkeen toiminta nousee perinteisestä kylärakenteesta, joka on elvytetty uudelleen henkiin palvelemaan nykypäivän tarpeita pieninä, hyvin toimivina sosiaalisina yhteisöinä ihmisten omassa hallinnassa. Kylätoimikuntien määrä on noussut kaikkiaan kolmeen tuhanteen ja liikkeen vaikutuksen arvellaan ulottuneen lähes puolen miljoonan ihmiseen elämään näinä vuosina.

Ihmisten aloitteellisuus ja luovuus suorastaan räjähtivät liikkeelle 1970-luvun alkupuolella, kun he huomasivat, että onkin mahdollista ottaa asioiden hallinta omiin käsiin ja pelastaa kylien elämä. Kukaan ei voi arvioida, kuinka monta sataa kylää on säilynyt hengissä nämä vuosikymmenet kylätoiminnan ansiosta. Viimeisin ponnistus on se, että kylät ovat ottaneet hoitaakseen asteittain sosiaalisia palveluja - lasten päivähoitoa ja vanhusten palveluja, posti-, liikenne- ja kauppapalveluja jne - kun "suuri yhteiskunta" on leikannut niille aiemmin osoitettuja varoja ja siten niiden kattavuutta.

Kylätoiminnan "salainen ase" kaikkina näinä vuosina on ollut talkootyö, jolla on saatu aikaan ihmeitä ilman rahaa tai hyvin vähällä rahalla. Varojen puutteen ovat korvanneet osaavat ja motivoituneet ihmiset, jotka ovat olleet valmiita tekemään ilmaista työtä miljoonia työtunteja. Samalla työ talkoilla yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi lujittaa ihmisten välisiä suhteita ja luo yhteistuntoa. Sillä tavoin on syntynyt myös entistä vahvempi pohja yhteisille hankkeille (Pietilä, 1993 ja 1997).

Mitä enemmän ihmiset oppivat luottamaan omiin voimiinsa sitä paremmin he myös osaavat tehdä aloitteita ja vaatia oikeuksiaan yhteiskunnalta. Lapissa kylätoimikunnat tekivät jo 1990-luvun alussa aloitteen kylärahasta. He vaativat, että kuntien on osoitettava yhteisistä varoista kylille kylän kokoon ja tarpeisiin suhteutettu kyläraha, jonka käyttämisestä kyläläiset itse saisivat päättää. Esitys ei ole toteutunut sellaisenaan, mutta joillakin alueilla kylien päätösvaltaa on lisätty.

Näin kylätoimikunnat ovat hyvin pitkälle toteuttaneet myös sitä, mitä me Kyösti Pulliaisen kanssa tarkoitimme "vapaan talouden" eli pehmeän sektorin elvyttämisellä. Kylien väki on osoittanut, että hyvinvointi ei riipu yksin ylhäältä päin tulevista määrärahoista. Se riippuu ennen kaikkea siitä, paljonko liikkumavaraa kotitalouksilla, pienyhteisöillä ja naapurustoilla on elvyttääkseen keskinäistä yhteistyötään ja omavaraisuuttaan, jotka kaikkinaiseen kilpailuun perustuva tehoyhteiskunta on melkein tukahduttanut.

"Toimiessaan todella kansanvaltaisesti, auttamalla itse itseään ja tekemällä ilmaista työtä yhteiseksi hyväksi, ihmiset ovat löytäneet jälleen oman vahvuutensa ja riippumattomuutensa, sytyttäneet uuden yhteishengen ja laajentaneet tietoisuuttaan". Näin ylisti kylätoimintaa Jakob von Uexkull, Oikean elämäntavan säätiön perustaja ja puheenjohtaja, luovuttaessaan "Vaihtoehto Nobelin" Suomen kylätoiminnalle vuonna 1992 (von Uexkull, 1992).

4. Ekologia ja ekonomia kohtaavat - viljelytalous

Kaikkein kohtalokkainta on kuitenkin se, että vallitseva talousajattelu ei erota viljelytaloutta teollisesta taloudesta. Ei nähdä sitä, että luonnon elävän kasvuvoiman varassa toimivan viljelytalouden peruslähtökohdat ja edellytykset ovat perin juurin erilaiset kuin elottomia, maasta kaivettavia raaka-aineita hyödyntävän ja jalostavan teollisen ja kaupallisen talouden. Kuten jo tämän paperin alussa todettiin, ns. taloustieteen lait on omaksuttu fysiikasta ja matematiikasta eivätkä ne osaa ottaa huomioon elävän luonnon logiikkaa.

Ihmislajin elämä ja kestävä kehitys ovat kuitenkin nimenomaan elävän luonnon varassa - mineraalien ja fossiilien varassa ei elämä jatku. Ekologiaan perehtynyt feministiteologi Rosemary Ratford Ruether korostaa, että ekosysteemeissä eivät vähemmän kehittyneet lajit suinkaan ole riippuvaisia monimutkaisemmista elämänmuodoista, vaan juuri päinvastoin kehittyneemmät elämänmuodot ovat täysin riippuvaisia yksinkertaisemmista eliöistä. "Kasvit voivat täysin ihmisistä riippumatta jatkaa yhteyttämistään, mutta me ihmiset emme voi tulla toimeen ilman kasvien yhteyttämisen tuloksina syntyneita tuotteita. Ihmisolennot eivät voi elää ilman koko sitä ekologista yhteisöä, joka tekee meidän olemassaolomme mahdolliseksi ja tukee sitä", toteaa Ratford Ruether (Ratford Ruether, 1983).

Taloustiede voidaan nähdä miehisen ajattelun ja länsimaisen miehisen luontokäsityksen tuloksena, joka näkee luonnon vain raaka-aineiden lähteenä ja talouden vain julkisena taloutena. Mekanistinen luontokäsitys syntyi ns. luonnontieteellisen vallankumouksen myötä 1600-luvulla. Silloisten suurten gurujen Baconin, Newtonin ja muiden suhtautumista luontoon kuvastaa heidän kielenkäyttönsä, kun he halusivat "riisua luontoäidiltä hänen viimeisetkin verhonsa, tunkeutua hänen kohtuunsa ja kukistaa ja alistaa hänet lopullisesti" tieteen ja tekniikan palvelukseen. Nämä ilmaisut myös kuvaavat hyvin ko. herrojen asenteita ei vain luontoa vaan myös naisia ja kaikkea naisellista kohtaan (Merchant, 1980; ref. Pietilä, 1988, ss.114-115).

Onkin aihetta olettaa, että naisten suhde elävään luontoon on alunperin ja pohjimmiltaan erilainen kuin miesten. On sanottu, että "naiset keksivät maanviljelyksen ja karjanhoidon joskus historian aamunkoitossa miesten ollessa metsällä ja kalassa". Tuntuu loogiselta, että naiset alkoivat asumusten ympärillä hyödyntää ja viljellä kasveja, joiden oli havaittu sopivan ravinnoksi. Samoin he hyvin saattoivat ryhtyä hoivaamaan orvoiksi jääneitä eläinten pentuja - mahdollisesti jopa imettäen niitä - jotka kesyyntyivät ja joista saatiin ruoanjatketta riistan lisäksi. Tällä tavoin naiset varmistivat ruoansaantia siltä varalta että miesten saaliit jäisivät huonoiksi.

Tässä kuitenkin näkyy samalla kaksi erilaista suhdetta luontoon. Metsästys ja kalastus on saalistusta, otetaan ilman että annetaan mitään takaisin. Viljeleminen ja kotieläinhoito sensijaan on yhteistyösuhde ihmisen ja luonnon välillä. Siinä yhtä aikaa hoivataan ja hyödynnetään, annetaan ja saadaan (Pietilä, 1990 a ja b).

4.1. Viljelytalous versus teollinen tuotanto

Viljelytalous tarkoittaa sitä taloutta ja tuotantoa, joka perustuu elävän luonnon biologisen kasvupotentiaalin hyödyntämiseen. Se tuottaa ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavia tuotteita ns. perustarvikkeita yhteistyössä elävän luonnon kanssa. Se on taloutta, jonka edellytys on osaava ja onnistunut yhteispeli ihmisen talouden ja luonnontalouden välillä.

Maatalous, metsänhoito, kotieläintalous, kalatalous ja alkuperäiskansojen elinkeinot ovat tätä taloutta, joka operoi elävien olentojen, kasvien, puiden, eläinten ja mikro-

Tämä amerikkalaisen Hazel Hendersonin "Kolmikerroksinen kakku kuorrutuksella" on yksi tapa havainnollistaa sitä, mistä kaikesta ihmisen talous muodostuu ja mikä on näiden osien tärkeysjärjestys.

Markkinatalous, se jota vallitseva talouspolitiikka pitää kaikkein tärkeinpänä, on vain kakun päällä oleva kuorrutus. Jo sen alapuolella oleva ja itse asiassa sille perustan antava julkinen sektori on paljon merkittävämpi osa rahassa mitattua taloutta. Nämä kaksi kerrosta yhdessä muodostavat rahatalouden, josta taloustiede puhuu ja jota tilastot mittaavat.

Tämä rahatalous ei kuitenkaan olisi edes mahdollista ilman sen alla olevia kakun kerroksia, ‘nonmonetarisoitua’ vapaaehtoista työtä kodeissa ja pienyhteisöissä, sillä siellä synnytetään lapset ja kasvatetaan uudet ihmiset. Ilman ihmisiä ei mitään taloutta olisi olemassa.

Hazel Henderson tuo kuvaan mukaan myös "Luontoäidin", koko ihmislajin elämän perustana olevan luonnonvaraperustan ja sen maapalloa ympäröivän biosfäärin, elämänkehän, jossa ihmislajinkin elämä on mahdollista. Sen huomioonottaminen kansantaloudellisessa ajattelussa ja teoriassa on osoittautunut vallitsevalle taloustieteelle ylivoimaiseksi.

Tämä kakku osoittaa erittäin selvästi, mitkä ovat ihmisen talouden osatekijät ja mikä on kakun kerrosten tärkeysjärjestys. Koko rahatalous lepää nimenomaan kotitalouksissa tehtävän työn ja "Luontoäidin" antimien varassa. Ilman niitä ei meitä eikä mitään taloutta olisi olemassa. (Henderson, 1984/85)

Luonnontilassa oleva maa sinänsä on luonnon oma terraario, täynnä elämää. Tämä erikoislaatuinen tuotanto voi pitkän päälle jatkua vain, jos opimme - samalla kun niitä hyödynnämme - myös kestävällä tavalla vaalimaan ja hoivaamaan niitä eläviä olentoja, kasveja ja eläimiä, joiden elävät prosessit ja tuotanto ovat edellytyksinä myös ihmislajin säilymiselle. Viljelytalous ihmisen talouden osana on ymmärrettävä sen omilla ehdoilla ja otettava nämä ehdot huomioon kaikessa yhteistyössä luonnon kanssa.

Teollinen tuotanto perustui alunperin uusiutumattomien luonnonvarojen hyväksikäyttöön ja jalostukseen, vaikka se nykyisin jalostaa tietysti myös viljelytalouden tuotteita. Suurin osa tästä taloudesta ei ole välittömästi ja suoranaisesti riippuvainen luonnon ehdoista ja olosuhteista, joten sen tehokkuutta ja tuottavuutta on voitu jatkuvasta lisätä ja parantaa. Rajaton voitontavoittelu ajaa tätä kehitystä koko ajan yhä kovenevalla vauhdilla eteenpäin.

Kuvioissa 6 A ja B esitetään, miten ratkaisevasti viljelytalous ja teollinen talous ja niiden sisäänrakentuneet ehdot eroavat toisistaan (Pietilä, 1990 b ja 1991).

Viljelytalous, jota voi myös sanoa eläväksi taloudeksi, on uusiutuvaa ja kestävää, jos ekologiset ehdot otetaan huomioon. Sen tuotantoa ja tuottavuutta voidaan ennakoida ja säädellä vain luonnon olosuhteiden ahtaissa rajoissa. Sateiden ja kuivuuden, lämmön ja pakkasen vaihtelu ei ole inhimillisin keinoin määrättävissä. Luonto määrää myös tuotannon rytmin, satokausien määrä ja pituus riippuvat aina maantieteellisestä sijainnista ja vaihtelevat moninkertaisesti maapallon eri alueilla. Tämän tuotannon tuottavuutta ja tehokkuutta voidaan kohottaa vain kullakin alueella vallitsevien luonnon ehtojen rajoissa, joten kansainvälisen kilpailukyvyn vaatiminen tältä tuotannolta on kokonaan mieltä vailla.

Myös eläinten tiinehtimisen ja viljan kypsymisen aikataulut on luonto ohjelmoinut ja tiede on voinut vaikuttaa niihin vain vähän. Karjanjalostus on parantanut eläinten tuottavuutta, rehun laadulla ja määrällä voidaan eläinten tuotantoon ja hyvinvointiin vaikuttaa, mutta kaikki tämäkin on mahdollista vain elävän eläimen luontoperäisten ominaisuuksien puitteissa. Kasvinjalostus sekä maan muokkaus ja lannoitus on osoittautunut äärimmäisen ongelmalliseksi. Kasvinjalostuksella on kasvilajien tuottavuutta lisätty, mutta samalla on kasvien sään-, tuholaisten ja kasvitautien kestävyys saattanut heikentyä. Lannoitus on parantanut satoja, mutta samalla tuhonnut elintärkeää ja maan hedelmällisyyttä parantavaa eliöstöä. Uuden geeniteknologian hyödyistä ja haitoista ei vielä ole missään mielessä edes todellista ja luotettavaa kuvaa.

Viljelytalouden panosten ja tuotosten laskeminen rahassa kertoo vain osasta tuotantoprosessiin vaikuttavista tekijöistä; siementen ja lannoitteiden hinta, koneiden kuoletukset ja ihmistyöstä maksettu palkka voidaan laskea, mutta niillä ei vielä tuoteta mitään ilman vettä, aurinkoa ja ilman hiilidioksidia, joita taloustiede ei osaa hinnoitella. Tämä jo osoittaa selvästi sen, että viljelytaloutta ei voida mitata, kuvata tai kalkyloida rahassa samalla tavoin kuin teollista taloutta.

Teollinen talous - jota voisi sanoa myös rahataloudeksi, kiviseksi taloudeksi tai kuolleeksi taloudeksi - on se osa ihmisen taloutta, jonka taloustiede on määritellyt ja keskittynyt tutkimaan sitä ikäänkuin se olisi ihmisen koko talous. Koska se alunperin on perustunut uusiutumattomien, elottomien kaivannaisten - mineraalien ja fossiilien - jalostamiseen, sen perusta on hyvin stabiili, liikkumaton ja eloton.

Sellaisena teollinen talous on tietysti - elävän luonnon talouteen verrattuna - hyvin hallittavissa ja ennakoitavissa, sillä siihen tarvittavien tuotantopanosten määrä ja arvo on laskettavissa tai arvioitavissa. Siellä on myös viime vuosien nopeaa teknistä kehitystä voitu käyttää täysimääräisesti hyväksi. Teollisuus itse ja mitä suurimmassa määrin myös valtiovalta käyttävät valtavia summia teknologian tutkimus- ja kehittämistoimintaan. Näin tuotannon tehokkuutta ja tuottavuutta parannetaan jatkuvasti ja samalla vähennetään hankalaa ja sosiaalisia kustannuksia aiheuttavaa ihmistyövoimaa tuotannosta.

Kansainvälinen kilpailukyky on käsitteenä luonnollisesti kotoisin teollisesta taloudesta, koska sen piirissä se on mielekäs ja kiihottaa jatkuvasti toimintaa tuottavuuden ja tehokkuuden parantamiseksi, jotta myös voitot kasvaisivat. Tuotannon panokset ja tuotokset sekä tuotannon arvo sinänsä voidaan laskea rahassa, joka siis kuvaa vain sen rahallista arvoa eikä muuta.

Teollinen maailma näyttää elävän siinä uskossa, että teollisella kehityksellä ei ole mitään rajaa. Pitkällä aikavälillä tämä talous on kuitenkin kestämätön, koska se syö loppuun uusiutumattomat raaka-aineet ja fossiilit sekä turmelee luonnonympäristöä, joka voisi tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja sen raaka-aineiksi. Poistaessaan jatkuvasti ihmisiä tuotantoprosessista se myös nopeasti vähentää niiden ihmisten määrää, joilla on ostovoimaa ja jotka maksaisivat veroja. Kun ihmisiltä ja julkisilta laitoksilta loppuu resurssit ostaa teollisen talouden tuotteita, romuttuu myös niiden tuottamisen tarkoitus. Myös tässä mielessä teollinen talous sahaa omaa oksaansa.

Kun teollisen talouden logiikkaa sovelletaan viljelytalouteen ja samat kilpailukyvyn ja tuottavuuden kasvun vaatimukset asetetaan maataloudelle ja kotieläintaloudelle, koko järjestelmä ajautuu sietämättömään kierteeseen. Juuri näin on kuitenkin pitkään tehty ja siksi maataloudesta onkin tullut ratkaisematon ongelma niin kansainvälisessä kaupassa, EU:n maatalouspolitiikassa kuin eri maiden kansallisissa talouksissakin.

Tämä politiikka on myös ajanut maatalouden harjoittajat teollistuneissa maissa käyttämään ekologisesti yhä kestämättömämpiä tuotantomenetelmiä, jotka ajan mittaan tuhoavat itse tämän tuotannon perustaa. Kaiken lisäksi näin tapahtuu samaan aikaan, kun lähes kaikki viljelykelpoinen maa maailmassa on jo otettu käyttöön. Ongelmat pahenevat edelleen niin perustarvikkeita tuottavissa kehitysmaissa kuin teollisuusmaidenkin maataloudessa. Kehitysmaista suuri osa on painiskellut jo pari vuosikymmentä suunnattomien velkataakkojensa kanssa. Myös teollisuusmaissa viljelijät ovat maatalouden saamasta tuesta huolimatta pahasti velkaantuneet.

Teollisen, kaupallisen ja kaupunkimaisen kehityksen suosiminen ja huokutteleva tarjoaminen tiedotus- ja kulttuuritarjonnassa sekä yksipuolisen talousajattelun aiheuttamat maatalouden ja maaseutukehityksen ongelmat ovat syynä myös voimakkaaseen muuttoliikkeeseen maaseudulta kaupunkeihin, mikä suuressa osassa maailmaa merkitsee slummialueiden räjähdysmäistä kasvua. Kaikki nämä ongelmat pahentavat myös ympäristötuhoja ja siten kaventavat nopeassa tahdissa sekä viljelytalouden että koko inhimillisen talouden perustaa.

4.2. Ruokaa vai kauppatavaraa?

Kansainvälinen kauppa on Etelän ja Pohjoisen välisen talouskamppailun tärkein taistelukenttä. Maataloudesta riippuvaiset kehitysmaat ovat yrittäneet tuotteillaan kilpailla kansainvälisessä kaupassa teollisuustuotteiden kanssa, mutta hintasuhteet ovat muuttuneet jatkuvasti maataloustuotteille yhä epäedullisemmiksi ja niin ovat köyhät maat vain köyhtyneet entisestään ja niiden elintarvikeongelmat ja ympäristötuhot vain pahentuneet.

Tällä vuosikymmenellä on neoliberalistinen ajattelu vallannut kaiken talous- ja kauppapolitiikan ja vapaan kilpailun vaatimukset asetetaan automaattisesti myös viljelytaloudelle ja sen tuotteille. Protektionismi on kirosana ja maataloudelle luotuja tukitoimia on purettu joka puolella nopeassa tahdissa. Kansainvälistä talous- ja kauppapolitiikkaa harjoitetaan ikäänkuin ei ollenkaan tajuttaisi, että maatalouden tuotanto-olosuhteet ovat luonnostaan äärimmäisen erilaiset eri puolilla maailmaa.

Esimerkiksi pohjoismaissa ei saada enempää kuin yksi sato vuodessa, vaikka tilakokoa kuinka suurennettaisiin ja viljelymenetelmiä ja tekniikkaa kehitettäisiin viimeisen päälle. Jo Välimeren maissa monista tuotteista saadaan sato toisensa jälkeen ympäri vuoden. Kansainvälisessä kaupassa maataloustuotteet rinnastetaan suoraan muihin kauppa- tavaroihin, kuten kaivannaisiin ja teollisuustuotteisiin, vaikka niiden tuotantoedellytykset ovat ratkaisevasti erilaiset.

Kaupassa olisi myös maataloustuotteiden kesken tehtävä eroa sen mukaan, onko kysymys elintarvikkeista vai muista maa- ja metsätalouden tuotteista. Nyt elintarvikkeet rinnastetaan suoraan esimerkiksi puutavaraan, tupakkaan tai kahviin, vaikka niiden merkitys ihmisten elämän ja tarpeiden kannalta on aivan eri luokkaa. Maataloustuotteet olisi luokiteltava sen mukaan, miten tärkeitä ne ovat ihmisten perustarpeiden kannalta. Oleellista olisi erottaa toisistaan

välttämättömyystuotteet eli elintarvikkeet ja rehukasvit: vilja, juurekset, hedelmät, soija, maapähkinät jne.

teollisuuden raaka-aineet: puuvilla, vuodat, kumi, juutti, raakapuu, jne.

ylellisyystuotteet: tupakka, kahvi, tee, kaakao, sokeri, jne.

Inhimillisesti ajatellen näillä tuoteryhmillä on hyvin selvä tärkeysjärjestys. Jos elintarvikkeille olisi säädetty erityinen etusija niin tuotannossa kuin kaupassakin, olisi maailman elintarvikeongelmatkin ratkaistu jo aikoja sitten. Myös esim. paperi ja vaatteet ovat välttämättömyystarvikkeita ja siksi niiden raaka-aineet ansaitsevat tärkeän sijan tuotannossa ja kaupassa. Ylellisyystuotteet sensijaan ovat ryhmä, jonka hintoja voitaisiin harmitta nostaa ja tuotantoehtoja kiristää ilman, että kenenkään perustarpeet joutuisivat vaaraan. Juuri näiden tuotteiden tuottamiseen käytetään valtavia alueita hedelmällisiä viljelysmaita, mikä tietysti kaventaa viljelyalaa elintarvikkeilta.

Peruselintarvikkeita ei tulisi ollenkaan pitää tavallisena kauppatavarana, vaan yleishyödyllisinä tarvikkeina, joiden saanti olisi turvattava kaikille. Tätä varten olisi tehtävä maailmanlaajuinen sopimus, jolla sovittaisiin, miten peruselintarvikehuolto järjestettäisiin joko FAOn, UNCTAD:n tai WTO:n puitteissa. Tällä tavoin kansainväliseen tavaranvaihtoon rakennettaisiin erityinen ravitsemus- tai perustarveperspektiivi, joka turvaisi sen, että ihmisten perustarpeiden tyydyttäminen eri puolilla maapalloa vähitellen paranisi.

Kilpailun, kysynnän ja tarjonnan ohjaama maailmankauppa ei tule koskaan poistamaan maailmasta nälkää ja köyhyyttä, se vain pahentaa niitä. Markkinamekanismi reagoi vain ostovoimaisten kuluttajien kysyntään, mutta köyhien ihmisten tarpeet eivät kysyntää lisää, vaikka heillä olisi kuinka nälkä. Elinvoimaisen ja ekologisesti kestävällä pohjalla toimivan maatalouden turvaaminen jokaisessa maassa, missä se suinkin on mahdollista, on loppujen lopuksi varmin keino turvata elintarvikehuolto ja pitää nälkä loitolla.

Riippuvaisuus kaupasta, tuonnista ja tarjonnasta maailmanmarkkinoilla, on elintärkeiden tuotteiden osalta pysyvä ja sietämätön riski sekä ihmisille että kansantaloudelle ja turvallisuudelle missä maassa tahansa. Jokaisen maan tulisikin pyrkiä niin suureen omavaraisuuteen kuin suinkin mahdollista niiden tuotteiden tuotannossa, joita tarvitaan ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Tämä ei voi koskaan toteutua markkinavoimien ohjaileman vapaakaupan oloissa vaan se vaatii rationaalisia rajasuoja- ja tukitoimia kussakin maassa sen mukaan, minkälaiset luonnonolosuhteet ao. maassa on. Vapaa kilpailu ja kysynnän ja tarjonnan ohjailema kauppa soveltuu vain sellaisille tuotteille, joita ei tarvita ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Maatalouden tukeminen ja suojeleminen esimerkiksi Suomessa tulee aina olemaan välttämätöntä, jos halutaan, että emme joudu elintarvikehuollossamme kansainvälisen kaupan ja tuonnin armoille. Samalla on välttämätönta kehittää Suomen elintarvike- tuotantoa luonnonmukaisemmaksi, toisin sanoen todella omavaraiseksi ilman suuria tuontipanoksia missään muodossa.

Viljelytalouden jatkumisen ehdot määrää joka tapauksessa elävä luonto. Talousteoriassa ja talouspolitiikassa viljelytalouden autenttinen erilaisuus teolliseen talouteen verrattuna on tunnustettava ja nähtävä se omana osa- alueenaan ihmisen taloudessa. Viljelytalous on luonnonlakien alainen, mikä ihmisen talouden on otettava huomioon. Tältä pohjalta on myös viljelijöille turvattava mahdollisuudet käyttää ekologisesti kestäviä menetelmiä tuotannossaan markkinavoimien hintakilpailusta piittaamatta.

Me voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että markkinavoimista ei pääse tulemaan kaikki muut arvot nujertava voima, joka tuhoaa niin luonnon kuin ihmisarvoisen elämän mahdollisuudetkin. Meidän omassa vallassamme on, että panemme markkinavoimat kuriin omassa elämässämme emmekä uhraa niille rahojemme lisäksi myös aikaamme, voimiamme ja luovuuttamme. Täällä rikkaissa maissa me voimme vähentää omaa kulutustamme ja lopettaa tuhlauksen ilman, että joudumme tinkimään mistään oleellisesta elämässämme. Päinvastoin voimme parantaa elämämme laatua, sen sosiaalista ja kulttuurista toimivuutta ja rikkautta, jos annamme inhimillisille ja luonnon arvoille elämässämme enemmän tilaa kuin nyt.

Edellä olen esittänyt ajatuksia ja ehdotuksia myös siitä, miten voimme ottaa oman elämämme paremmin omaan hallintaamme, ottaa valtaa takaisin omiin käsiimme. Siten voimme luoda perustaa kestävälle ja inhimillisemmälle elämälle, kulttuurille ja toimeentulolle täällä. Mitä vähemmän riippuvaisia olemme markkinoista - niin työ-, raha- kuin tavaramarkkinoistakin - sitä rohkeammin voimme toimia kansalaisina ja vaikuttajina, luoda poliittista tahtoa siihen, että oma maamme osaltaan rakentaisi kestävää kehitystä täällä ja ottaisi tehokkaammin rakentavan roolin myös maailmantaloudessa oikeudenmukaisemman ja kestävämmän kehityksen puolesta.

5. Ihmisen talouden koko kuva

Vallitseva taloustiede ja talousajattelu eivät pysty näkemään eikä kuvaamaan ihmisen talouden kokonaisuutta. Näkökulma on liian kapea nähdäkseen kaiken sen työn, toiminnan ja tuotannon, josta ihmisten ja perheiden hyvinvointi ja toimeentulo koostuu. Talousteoriat tuntevat vain teollisen talouden logiikan ja ehdot. Ihmisen talouden muiden lohkojen sisäinen logiikka ja niiden toiminnan ehdot odottavat tarkempaa selvittämistään, samoin niiden välisen dynamiikan ja vuorovaikutuksen muodot.

Oleellinen osa kansantaloutta on se markkinoiden ulkopuolella tapahtuva työ ja tuotanto, joka tehdään lähitalouksissa - kotitalouksissa, pienyhteisöissä, naapurustoissa ja kylissä - ilman palkkaa. Eivät edes ns. vaihtoehtoekonomistit yleensä tunnusta palkatta tehdyn työn ja tuotannon merkitystä inhimillisen hyvinvoinnin tuotannossa. Tästä asiasta ovat vuosien varrella puhuneet vain kotitalousväki ja feministiset ekonomistit.

Samoin on ekologeilta ja ympäristötaloustieteen kehittelijöiltä jäänyt selvittämättä se, miten luonnon ehdot osattaisiin ottaa huomioon siinä, missä ihmisen talous ja luonnon talous kohtaavat laajalla kosketuspinnalla. Tätä toimintaa kutsun tässä esityksessä viljelytaloudeksi ja osoitan, miten erilaiset ehdot siinä taloudessa vallitsevat teolliseen talouteen verrattuna. Siinä taloudessa meidän on opittava toimimaan ja tuottamaan elävän luonnon ehdoin, jotta emme tuhoa koko ihmisen talouden perustaa.

Kotitaloutta ja viljelytaloutta ei voida sovittaa teollisen talouden kapeaan matemaattis- fysikaaliseen kaavaan. Siihen eivät millään sovi sellaiset "tuotteet" kuin terveys, hoiva ja viihtyisyys, joita palkaton kotitaloustyö tuottaa paljon muun ohella. Sellaisia viljelytalouden korvaamattomia tuotantopanoksia kuin auringonvalo, lämpö, sade ja ilma taloustiede ei osaa käsitellä ollenkaan.

Vasta sitten ihmisen taloudesta saadaan kokonaiskuva, kun nähdään, että se muodostuu kolmesta, hyvin erilaisesta osa-alueesta:

Ihmisen talouden peruspilarit, joiden yhteistuloksena on hyvinvointi. Kukin talouden lohko perustuu erilaisiin lähtökohtiin ja siksi ne pitää myös ottaa huomioon kukin omilla ehdoillaan. Siltä pohjalta voidaan tutkia ja kehittää niiden vuorovaikutusta ja keskinäistä dynamiikkaa.

palkattomasta työstä ja tuotannosta kotitalouksissa ja lähiyhteisöissä markkinoiden ulkopuolella,

luonnon ja ihmisen talouden yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta viljelytaloudessa,

yleisesti tunnetusta ja kartoitetusta teollisesta tuotannosta ja kaupasta.

Todellisuudessa nämä lohkot tietysti kytkeytyvät toisiinsa. Ne ovat vuorovaikutuksessa niin makro- kuin mikrotasoillakin, niiden välillä on rahassa ja ilman rahaa tapahtuvaa vaihtoa, elollista ja mekaanista, näkyvää ja näkymätöntä, yksityistä ja julkista vaihtoa. Näitä prosesseja tapahtuu sekä kunkin osatalouden sisällä että niiden välillä. Kun ihmisen talouden kolmijakoa ei ole nähty eikä tunnustettu, ei myöskään kahta sen kolmesta osa-alueesta ole tutkittu. Niille ominaisia ehtoja ei siten ole osattu ottaa huomioon eikä eri lohkojen välistä dynamiikkaa ja vuorovaikutusta ole ymmärretty. Siksi tarvitaan uutta, kokonaisvaltaisempaa ajattelua ja teoriaa, vanhojen teorioiden pikku tarkistukset eivät riitä.

Kokonaisvaltaista näkemystä ja tietoa ihmisen taloudesta tarvitaan nyt kiireesti ja kipeästi perustaksi sellaiselle kehitys- ja taloussuunnittelulle sekä maatalouspolitiikalle ja päätöksenteolle, jotka tähtäisivät kestävään kehitykseen koko maapallolla ja ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaamiseen kaikille ihmisille siitä riippumatta, missä maassa tai maanosassa he elävät.

Rikkaat teollistuneet maat päättävät tänä päivänä ratkaisevasti taloudellisesta kehityksestä ja kaupasta maailmassa. Siksi ne ovat ensisijaisesti vastuussa - suoranaisesti ja välillisesti - elämän edellytysten säilymisestä yleensä maapallolla ja ihmisarvoisten olojen turvaamisesta myös niille ihmisille, jotka nyt elävät vailla perusturvallisuutta sekä taloudellisesti että poliittisesti.

Lähteet:

Bygge og bo kvinners vilkor. 1979. Raportti Kungälvissä Ruotsissa pidetystä pohjoismaisesta konferenssista.

Chadeau, Ann, 1992. What is Households' Non-market Production Worth? OECD Economic Studies No. 18, Spring 1992.

Chandler, William, 1994. The Value of Household Work in Canada 1992. Canadian Economic Observer, No.11.

Cogoy, Mario, 1995. Market and non-market determinants of private consumption and their impacts on the environment. Ecological Economics 13: 169-180.

Cronberg, Tarja & Vepsä, Kirsti,1983. Asumisen uusi suunta, Tammi, Helsinki

Developing Strategies for the Future: Feminist Perspectives, 1980. The reports of the workshops in Bangkok l979 and at Stony Point, New York l980. The International Women's Tribune Centre. New York.

Friberg, Mats, 1983. Mot en civilisationskris? Sex bidrag till en tolkning. In: Friberg, Mats and Galtung, Johan (editors), 1983. Krisen, Series of Akademilitteratur, Stockholm.

Friberg, Mats, 1985. The Greening of the Nordic Countries. In Svensson, Hanne & Jackson, Hildur, (edit.): Future Letters from the North. 1985.

Henderson, Hazel, 1984/85. Post-Economic Policies for Post Industrial Societies. ReVISION Vol.7, No.2. (Winter 84/Spring 85)

Ingelstam, Lars, 1980. Arbetets värde och tidens bruk - en framtidstudie. (Thr value of work and use of time - future study.) Stockholm 1980.

INSTRAW, 1995. Measurement and valuation of unpaid contribution. Accounting through TIME and OUTPUT. Santo Domingo.