EDUSKUNNAN TULEVAISUUSVALIOKUNTA 16.9.1997

Asiantuntijalausunto

Juha Seppo, professori, Helsingin yliopisto

I. Saatteeksi

Lausunnon ensimmäisessä osassa on arvioitu selonteon selvitystä suomalaisten arvoista. Toisessa jaksossa olen pyrkinyt keskittymään arvojen ja perusoikeuksien väliseen suhteeseen erityisesti uskonnonvapauden näkökulmasta sekä suomalaisen uskontopolitiikan arvopohjaan. Tarkasteluni ulkopuolelle jää, millaisia kansalaisten uskontoon ja kirkkoon liittyvät käsitykset ja arvostukset ovat, miten ne mahdollisesti kehittyvät ja millaiset tekijät muutoksia säätelevät. Tulevaisuusvaliokunnan mietinnön alustavaan aihevalintaan sisältyviä kysymyksiä on sivuttu niitä erikseen disponoimatta tekstin yhteydessä. Kaiken kaikkiaan on esitykseni yleisenä lähtökohtana ollut ajatus demokraattisen kansalaisyhteiskunnan säilymisestä sekä sen toimivuudesta ja syvenemisestä. Kansalaisyhteiskunnan olen ymmärtänyt suomalaiseksi yhteiskunnaksi enkä sen apu-, ala- tai rinnakkaiskäsitteeksi.

II. Selonteko ja suomalaisten arvot

Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko Reilu ja rohkea - vastuun ja osaamisen Suomi määrittää suomalaisen yhteiskuntapolitiikan perustavoitteeksi maamme saattamisen "taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja kulttuurisesti kestävälle kehitysuralle". Tavoite saattaa vaikuttaa utooppiselta, ja se lieneekin tarkoitettu pikemminkin innostavaksi visioksi kuin sellaisenaan toteutuvaksi arkipäiväksi. Juuri tulevaisuusnäkymänä se tarjoaa kuitenkin mahdollisuudet pohtia monipuolisesti todella mittavan ja vaativan tavoitteen saavuttamisedellytyksiä sekä siihen liittyviä valintoja ja linjauksia.

Eräänä osana selvitykseen kuuluvat myös suomalaisten arvot ja asenteet. Selonteko kuvaa muun muassa kansalaisten luottamusta eräisiin keskeisiin instituutioihin ja se viittaa myös eri elämänalueiden keskinäiseen tärkeysjärjestykseen suomalaisten arvomaailmassa. Mitään johtopäätöksiä näistä tuloksista ei kuitenkaan tehdä, vaan selonteon ote pysyy ainakin tältä osin lähinnä toteavana ja referoivana.

Suomalaisten arvot ovat selonteon mukaan olleet suhteellisen vakaita. Varsinaiset arvomuutokset vievät vuosikymmeniä. Raportissa ei ole esitetty mitään reaalisia syitä, jotka antaisivat aihetta olettaa, että muutosten vauhti kiihtyisi tulevaisuudessa oleellisesti entisestä. Sitä vastoin arvoja heijastavat, ihmisten toimintavalmiuksien muutoksista viestivät asenteet ja arvostukset muuttuvat tuntuvasti nopeammin. Kun selonteossa ei ole käyty rajaa arvojen, asenteiden ja arvostusten välillä, jää jossain määrin epäselväksi, minkä tason muutoksia nyt esitetyt tiedot kuvaavat. On jopa mahdollista, että kysymyksessä ovat pikemminkin yhteiskunnallisen ilmaston mentaaliset vaihtelut kuin varsinaisten arvojen tai edes asenteiden muutokset.

Selonteon perusteella voi kuitenkin tehdä eräitä päätelmiä suomalaisten nykyisestä arvomaailmasta. Sen läpäisee länsimaiseen tapaan vahva yksilöitymistrendi, vaikka samalla arvioidaankin, että 1990-luvun puolivälin jälkeen yhteisölliset arvot olisivat noususuunnassa. Suomen todetaan jo nyt kuuluvan "maailman arvokartalla" maihin, joissa yhteisölliset ja altruistiset, muiden huomioon ottamista tähdentävät arvot (mm. auttavaisuus, vastuuntunto ja rehellisyys) ovat tärkeitä. Osalle väestöä - nuorehkot, taloudellisesti hyvinvoivat ja koulutetut - ovat tärkeitä myös ns. postmateriaaliset arvot (mm. demokratian arvostus, erilaisuuden sietäminen, suvaitsevaisuus ja muutoshakuisuus). Sitä vastoin "hiljainen" enemmistö tukeutuu yhä koeteltuja ratkaisuja säilyttäviin turvallisuushakuisiin arvoihin. Viimeksi mainittu näkyy esimerkiksi siinä, että ihmisten perusturvallisuuteen tavalla tai toisella liittyvät instituutiot - puolustusvoimat, poliisi, ammattiyhdistysliike ja kirkko - nauttivat nykyisin selvää luottamusta kansalaisten keskuudessa.

Tulevaisuusselonteko on täysin oikeilla linjoilla painottaessaan suomalaisen yhteiskunnan useiden keskeisimpien instituutioiden luottamuksen kasvun kuvastavan yleisen optimismin viriämistä. Myös tulevaisuuden yhteiskuntapolitiikan toimivuuden kannalta on mielestäni tärkeää, ettei ihmisten perusturvallisuuteen liittyvien toimintaorganisaatioiden arvostusta tulkita heijastumaksi reaktiivisesta, vaan aktiivisesta kansalaisasenteesta.

Kirkko kuuluu niiden instituutioiden joukkoon, joiden nauttima luottamus on selvästi vahvistunut 1990-luvun alkupuoleen verrattuna. Kehitys saattaa liittyä useampiin tekijöihin kuin ainoastaan ihmisten entisestään korostuneeseen perusturvallisuuden tarpeeseen. Vaikka yhtenäiskulttuurin ajat ovat luonnollisesti takanapäin, tiettyä kirkon arvostusta suosivaa painetta yhdenmukaiseen käyttäytymiseen saattaa silti esiintyä esimerkiksi osassa nuorisokulttuuria, johon näyttää kuuluvan lähes poikkeuksetta rippikoulu konfirmatioineen. On myös täysin mahdollista, että kirkon julkisuuskuva on viime vuosina muuttunut jäsenkentästä katsottuna attraktiivisempaan suuntaan.

Kysymystä arvojen yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välisestä suhteesta ei selonteossa ole juurikaan käsitelty. Yksilöistyminen on ymmärretty niin subjektiivisena omien valintojen ja 'elämänprojektien' tuloksena, ettei sillä näytä olevan yhteyttä yhteisölliseen arvotasoon. Johdonmukaisesti loppuun asti ajateltuna tällainen veisi kuitenkin paitsi moraalisesti myös poliittisesti kestämättömiin asetelmiin, sillä juuri yhteisölliset arvot asettavat tietyt reunaehdot yksilön rajoittamattomaan vapauteen perustuville arvovalinnoille.

Selonteossa pidetään yksilöistymisen keskeisenä laukaisijana perinteiden sitovuuden ohentumista arvovalinnoissa. Se ei ole ainoastaan Suomelle, vaan koko läntiselle kulttuuripiirille ominainen piirre. Kansallisten yhtenäiskulttuurien ei katsota aiemmassa määrin ohjaavan arvonmuodostusta, mikä on mahdollistanut arvojen eriytymisen ja sirpaloitumiskehityksen. Maininnan arvoista olisi ollut, että lukuisat vaihtoehtoiset elämäntyylit saattavat usein olla myös arvopohjaltaan keskenään ristiriitaisia. Vanhojen perinteiden sitovuuden haalistuminen ei siis ole johtanut mihinkään uuteen ja yhtenäiseen esimerkiksi taloudellis-teknologisten arvojen hallitsemaan elämäntapaan. Jos näin olisi käynyt, hyötyfilosofiaan pohjautuva etiikka olisi yhteiskunnassa vallitsevana. Tosiasiassa länsimainen yhteiskunta on kuitenkin - jäsentensä tavoin -arvopohjaltaan varsin monisyinen, epäyhtenäinen ja ristiriitainen.

Sosiaalisten instituutioiden välittämien traditioiden ei voi kuitenkaan katsoa menettäneen kaikilta osin arvoaan eikä merkitystään. Ne saattavat kyllä entisestä poiketen vaatia elinvoimaisina jatkuakseen uudentyyppisen perustelun niin tradition luonteeseen sopimattomalta kuin tällainen ehkä kuulostaakin. Tämä näköala on jäänyt selonteossa katveeseen. Pohtimatta jää myös, millainen tosiasiallinen osuus ja merkitys yleensä instituutiolla ja organisaatioilla saattaa olla yksilön arvonmuodostuksessa ja -välityksessä. Suomalaisten arvomaailma on ilmeisesti näyttänyt voittopuolisesti niin auvoiselta tai ainakin riskittömältä, ettei se ole haastanut kirjoittajia miettimään myöskään sitä, millaisia rajoja yhteiskunta/valtio joutuu mahdollisesti asettamaan yksilöistymisen arvovalintojen johtaessa personallisuuden hajoamiseen.

Yllättävänä voidaan pitää myös sitä, ettei selonteossa ole viitattu lainkaan siihen, miten arvot näkyvät yhteiskunnan etiikassa. Erilaisten ryhmien eettiset normit saattavat poiketa toisistaan siinä määrin, etteivät ne kaikki voi sellaisenaan olla yhteiskunnan etiikkaa. On luonnollisesti selvää, ettei valtiovalta eikä mikään muukaan erityinen instituutio voi säädellä arvonmuodostusta demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kuitenkin yhtä selvää on myös, etteivät yhteiskunnan eettiset arvostukset näy ainoastaan sen jäsenten vaihtelevissa arvovalinnoissa, vaan myös lainsäädännössä. Juuri viimeksi mainitun voi katsoa ilmentävän konkreettisella tasolla yhteiskunnan arvoja ja etiikkaa. Viimeksi mainitut tulevat näkyviin esimerkiksi siinä, millaiset ovat yksilön perusoikeudet sekä hänen sosiaaliset oikeutensa ja velvoitteensa ja miten nämä suojataan lainsäädännössä. Myös monien organisaatioiden toimintanormit ovat sidoksissa yhteiskunnan etiikkaan.

Puhe suomalaisten arvoista jää tavallaan ilmaan, ellei se liity poliittisesti keskeiseen lainsäädäntötasoon. Kun selonteossa on esimerkiksi todettu, että "perheellä on aivan keskeinen asema suomalaisten ajatusmaailmassa", havainnon olisi luullut inspiroivan myös tiettyihin yhteiskunnallisiin johtopäätöksiin. Joka tapauksessa tällaisen tiedon uskoisi antavan ainakin lainsäätäjille paitsi ajattelemisen myös tekemisen aihetta. On mahdollista, että selonteko puhuessaan ihmisen perustarpeista on ajatellut ne samalla eräänlaisina perusoikeuksina. Kun kuitenkin katsoo perustarpeiden luetteloa, ihmisen toimintavapaus on niissä kytketty voittopuolisesti ainoastaan oikeuteen tyydyttää monipuolisesti lähinnä fyysiset perustarpeensa.

Ihmisen tarvekentän selvityksen yhteydessä jää kaipaamaan aiheen moniulotteisempaa käsittelyä. Sinänsä asiallinen selonteko on tässä kuten eräissä muissakin kohdin rakentunut tarpeettoman yksiulotteiselle yhteiskuntatieteelliselle aineistopohjalle. Esimerkiksi kulttuurinen näkökulma on jäänyt lähes täysin pimentoon siitä huolimatta, että Suomi oli määrä saattaa myös "kulttuurisesti kestävälle kehitysuralle". Tässä yhteydessä kiinnittää erityistä huomiota, että mm. kasvatuksen ja koulutuksen arvot ovat jäävät hajanaisten ja irrallisten toteamusten tasolle.

Kulttuurisen näkökulman ohuus näkyy myös siinä, ettei uskontoa ole ymmärretty kokonaiskulttuuria läpäisevänä tekijänä, vaan ainoastaan erillisenä elämänalueena. Jos kansalaisilta kysytään erikseen uskonnon arvostusta eri elämänalueiden luettelossa, saadaan tuloksia, jotka tuskin vastaavat uskonnon todellista vaikutusta heidän arvoissaan ja valinnoissaan. Tosiasiassa uskonto - miten itse kukin sen sitten ymmärtääkin - lävistää myös useat muut elämänalueet ja värittää niiden sisältöä.

Kokonaan vaille huomiota on jäänyt myös uskonnon funktio eräänä kokonaiskulttuurin syvärakenteena ja -ulottuvuutena. Vaikuttaa siltä, etteivät selonteon laatijat olisi tunteet uusinta kulttuurin- ja uskonnontutkimusta, joka ei lainkaan tue käsitystä uskonnon erillisyydestä eikä sen merkityksen jatkuvasta hiipumisesta myöskään tulevaisuuden yhteiskunnassa. Uskonnollisuuden muodot saattavat muuttua ja sekularisoitumiskehitys voi myös jossakin muodossa jatkua, mutta samalla syntyy myös uudentyyppistä uskonnollisuutta, jolla on monien ihmisten arvovalintojen ja koko arvomaailman muodostumisen kannalta keskeinen merkitys.

III. Arvot ja perusoikeudet sekä suomalaisen uskontopolitiikan arvopohja

Arvot ja perusoikeudet. Kaikki merkittävimmät ja ainakin koko läntiselle sivilisaatiolle suuntaa antaneet ihmisoikeusdokumentit lähtien aina Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta (1776) sekä Ranskan kansalliskokouksen ihmis- ja kansalaisoikeusjulistuksesta (1789) ja päätyen YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeusjulistukseen (1948) puhuvat ihmisarvon toteutumisen kannalta perustavista oikeuksista tavalla, josta käy kiistatta ilmi, että nämä oikeudet ovat luonteltaan synnynnäisiä ja muuttamattomia. Perusteksteissä ei koskaan käytetä ilmaisua, että ne luotaisiin, myönnettäisiin tai suotaisiin valtion/yhteiskunnan toimesta. Viimeksi mainittu ei siis anna eikä luovuta niitä kansalaisilleen, vaan se voi ainoastaan tunnustaa ja suojata nämä oikeudet.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan perimmäinen kasvumaaperä ja arvopohja on ihmisarvon tunnustamisen kannalta keskeisissä perusoikeuksissa. Näiden ehdottomiksi tai klassisiksi kutsuttujen perusoikeuksien loukkaamattomuudesta on pidettävä huolta myös tulevaisuuden yhteiskunnassa olkoonpa sen keskeiset arvoihanteet sitten yksilöllisiä tai yhteisöllisiä ja kutsuttakoon sitä tietoyhteiskunnan tai jollakin muulla vielä nyt kuoriutumattomalla nimellä. Yhteiskunta ei siten voi tinkiä yksilön vapauden, tasa-arvon eikä fyysisen turvallisuuden kannalta ehdottoman perustavista oikeuksista myöskään tulevaisuudessa. Perusoikeuksien piiri ei kuitenkaan ole jokin ajaton ja suljettu kokonaisuus. Se saattaa tulevaisuudessa laajentua esimerkiksi globalisoitumiskehityksen ja ihmisen elinympäristön muutosten vaikutuksesta.

Jokaisen Suomessa asuvan ehdottomiin oikeuksiin sisältyy myös tulevaisuuden yhteiskunnassa omantunnon ja uskonnon vapaus. Sen keskeisimmät ulottuvuudet ovat oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskontokuntaan, oikeus harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja uskonnollinen järjestäytymisvapaus. Rajoittamatonta omantunnon ja uskonnon vapautta pidetään yleensä perustavana ihmisoikeutena ja arvona, jonka toteutumista on vaalittava myös vakavimmissa kriisioloissa.

Monet tutkijat pitävät juuri uskonnonvapautta perustavana myös muiden ihmisoikeuksien ja koko demokraattisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Uskonnonvapauden ehdoton tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse myöskään vastaisuudessa sitä, että kyseiseen arvoon vedoten saatettaisiin harjoittaa ihmisarvoa loukkaavia ja selvästi oikeusjärjestyksen vastaisia toimia. Selvää myös on, ettei uskontokuntaan kuulumisesta tai kuulumattomuudesta saa aiheutua muihin kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin liittyvää syrjintää.

Sosiaalisen turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on kuitenkin tärkeää, ettei perustavien oikeuksien piiriä rajata ainoastaan ns. klassisiin perusoikeuksiin, jotka takaavat kansalaisille tietyt oikeudet ja suojan myös suhteessa valtioon/yhteiskuntaan. Yhä tärkeämmiksi ja keskeisempään asemaan nousevat myös muut sosiaaliset, taloudelliset, poliittiset ja sivistykselliset perusoikeudet, joiden toteutuminen yleensä edellyttää valtiovallan aktiiviisia toimenpiteitä. Näitä oikeuksia ei voi pitää ainoastaan yhteiskunnan ja yksityisen kansalaisen välisenä asiana, vaan ne varmistavat omalta osaltaan myös yhteiskunnan erilaisten organisaatioiden toimivuuden. Vaikka kansalaisten kasvavaa vastuuta oman elämänsä ja toimintaympäristönsä kehittämisestä ei pidä unohtaa, samalla on tärkeää, että valtio tukee monimuotoista yhteiskunnallista toimintaa ja takaa näin sille suotuisat olosuhteet vastaisuudessakin.

Suomalaisen uskontopolitiikan arvopohja. Omantunnon ja uskonnon vapaus ei ole ainoastaan kansalaisen perusoikeus, vaan se luo omalta osaltaan pohjan koko yhteiskunnassa harjoitettavalle uskontopolitiikalle. Uskonnonvapaus ei näet ole ainoastaan yksilöllinen oikeus ja arvo, vaan sillä on myös yhteisölliset ulottuvuudet. Siten kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen esteetön toiminta perustuu yhteiskunnallisessa mielessä niiden nauttimaan uskonnonvapauteen. Uskonnonvapauden yhteisöllinen ulottuvuus on oleellinen tekijä myös sikäli, että juuri se luo viime kädessä edellytykset ja suojan yksilön uskonnonvapauden moitteettomalle toteutumiselle.

Suomalainen uskontopolitiikka rakentuu kuitenkin myös muiden tekijöiden kuin uskonnonvapauden varaan. Pelkästään siitä käsin on ollut ilmeisen vaikea säädellä esimerkiksi uskontokuntien oikeudellista ja muuta yhteiskunnallista asemaa. Näyttää selvältä, että viimeksi mainitussa sääntelyssä on Suomessa otettu huomioon myös vallitsevat uskontopoliittiset realiteetit kuten esimerkiksi kansalaisten uskontokuntajakauma ja historialliset perinnetekijät. Suomen tilanteessa tämä näkyy siten, että luterilaisella kirkolla, johon kansalaisten selvä enemmistö kuuluu, on muista uskontokunnista poikkeava yhteiskunnallinen asema. Kun ortodoksisella kirkkokunnalla on lähes vastaavanlainen oikeusasema ja verotusoikeus, ne eivät luonnollisesti voi perustua uskontokunnan jäsenmäärään, vaan ns. historiallisiin syihin.

On luonnollisesti kiistanalaista, voidaanko uskontokuntajakaumaa tai historiallisia perinnetekijöitä pitää arvoina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuitenkin ne ovat tosiasioita, joiden mukaan suomalainen uskontopolitiikka on keskeisiltä osiltaan ohjautunut. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat olleet varsinaisiin uskonnollisiin vähemmistöyhteisöihin nähden erilaisessa suhteessa yhteiskuntaan/valtioon. Uskonnollisten vähemmistöjen piiristä ei ole kovin äänekkäästi esitetty, että juuri tämä juonne suomalaisessa uskontopolitiikassa loukkaisi niiden oman uskonnonvapauden toteutumista. Toisaalta ne eivät ole myöskään aina pitäneet omien jäsentensä oikeuksien toteutumista moitteettomana eivätkä oikeusasemaansa tyydyttävänä. Uskonnottomien edunvalvojana esiintymään pyrkivä järjestö on kyllä ajoittain tehnyt parhaansa muistuttaakseen valtion ja kirkon yhteyksien turmiollisuudesta.

Suomalaisen uskontopolitiikan peruslinjauksia on paikallaan tarkastella myös tulevaisuuden mahdollisten kehityssuuntien valossa. On selvää, että globalisoitumis- ja kansainvälistymiskehityksellä on vaikutusta myös suomalaisen uskontopolitiikan arvoihin. Missä määrin maamme todellisuudessa muuttuu monikulttuuriseksi myös uskonnolliselta arvopohjaltaan, on osittain sidoksissa maamme pakolais- ja siirtolaispolitiikkaan. Joka tapauksessa myös suomalaiselle uskontokentälle on jo nykyäänkin ominaista tietty monimuotoisuus. Se ilmenee kuitenkin pikemminkin uskonnollisten pienyhteisöjen luku- kuin jäsenmäärän kasvuna.

Uusien uskonnollisten yhteisöjen osalta saattaa myös Suomessa tulla ajankohtaiseksi, millaisten arvojen varaan rakentuva yhteisö täyttää uskonnollisen yhdyskunnan muodostamisehdot. Eräissä läntisen Euroopan maissa on jo ryhdytty kontrolloimaan entistä tarkemmin, etteivät mitkä tahansa veronkiertoon tai itsetuhokäyttäytymiseen perustuvat ryhmät käytä uskonnonvapautta harhauttavassa mielessä hyväkseen. Kun uskonnolliset yhteisöt eivät kuitenkaan ainakaan nykyisen uskonnonvapauslainsäädännön puitteissa saavuta Suomessa mitään merkittäviä taloudellisia etuisuuksia muihin yhdistyksiin verrattuna, houkutus organisoitua uskonnolliseksi yhdyskunnaksi sitä todella olematta lienee jokseenkin olematon.

Joka tapauksessa perusoikeudet, joihin uskonnonvapaus eittämättä kuuluu, on taattava vastaisuudessakin kaikille valtakunnassa asuville eikä ainoastaan Suomen kansalaisille. Mikään ei viittaa tällä hetkellä siihen, että perinteisten ja uusien uskonnollisten vähemmistöyhteisöjen yhteisöllistä uskonnonvapautta säätelisivät tulevaisuudessa tyystin toisenlaiset arvot ja realiteetit kuin nykyisin. Näin kansalaisten uskontokuntajakaumalla on yhä edelleen suuri merkitys sille, miten uskontokuntien oikeudellinen ja sitä laajemminkin ymmärretty yhteiskunnallinen asema muotoutuu. Jos ensiksi mainittu muuttuu selkeästi, on täysin mahdollista, että myös suomalainen uskontopolitiikka muuttuu nykyistä moniarvoisempaan suuntaan.

Uskontokuntajakauman merkitys uskontopolitiikan eräänä perustekijänä tukee myös omalta osaltaan kansalaisyhteiskunnan toteutumista. Yhteiskunnan ja uskonnollisten yhteisöjen suhdetta ei voi perustaa joidenkin joko yhteiskunnallisten tai uskonnollisten eliittien edunvalvontaan, vaan siihen, miten kansalaiset itse ilmaisevat jäsenyydellään halunsa kuulua tai olla kuulumatta kirkkoihin ja muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Juuri jäsenyydellään eivätkä mielipiteillään he ilmaisevat viime kädessä myös uskonnollis-kirkolliset asenteensa ja arvostuksena. Demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa niitä tuskin on varaa jättää huomiotta silloin, kun päätetään mihin arvoihin suomalainen uskontopolitiikka perustuu.

Juha Sepon muita asiaa käsitteleviä artikkeleja:

Luterilainen kirkko ja uskonnonvapaus perusoikeutena.

Teologinen Aikakauskirja 3/1993

Church and State in Finland 1995. European Journal for Church and State Research - Revue européenne des relations Églises - Etat, Volume 3/1996, Leuven

Kirkot, valtiot ja uudet vapaudet. VII European Consortium for Church and State Research -konferenssi Tilburgissa 11/1995.

Teologinen Aikakauskirja 2/1996

Church and State in Finland 1996. European Journal for Church and State Research - revue européenne des relations Églises - Etat, Volume 4/1997, Leuven

Suomalainen kirkko ja uskontopolitiikka eurooppalaisessa kontekstissa. Teologinen Aikakauskirja 3/1998

The Freedom of Religion and Conscience in Finland. Journal of Church and State, Volume 40, Autumn 1998, Texas