Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - järjesti 15.10.1997 keskustelutilaisuuden aiheesta "Keinoalkuinen lisääntyminen".

Tilaisuuden avasi Tutkaksen puheenjohtaja Martti Tiuri, joka siirsi puheenjohtajuuden edustaja Paula Kokkoselle. Alustajina toimivat lainsäädäntöjohtaja Mikko Könkkölä oikeusministeriöstä, ylilääkäri Outi Hovatta Väestöliitosta, professori Juhani Pietarinen Turun yliopistosta ja arkkiatri Risto Pelkonen. Tilaisuudessa pitivät kommenttipuheenvuoronsa johtava sihteeri Kirsti Aalto Kirkon sairaanhoidon keskuksesta, kehittämispäällikkö Marja Miikkulainen Pelastakaa Lapset r.y:stä, hallituksen jäsen Esa Jolkkonen Lapsettomien tuki r.y:stä, lastenpsykiatri Tytti Solantaus HYKS:stä ja sosiologi Kati Mustola Sateenkaariperheet r.y:stä.

Tilaisuuteen osallistui noin 40 henkilöä.

Tähän julkaisuun sisältyvät kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset ja kommenttipuheenvuorot.

Oikeusministeriö

Keinoalkuinen lisääntyminen - juridinen pohja Suomessa ja muualla

Hyvät kuulijat!

Lääketieteellistä hedelmöityshoitoa koskevan lainsäädännön, jota on kutsuttu aikaisemmin keinoalkuista lisääntymistä koskevaksi lainsäädännöksi, aikaansaaminen on osoittautunut työlääksi. Tämä hanke on ollut vireillä noin runsaan 15 vuoden ajan jossakin muodossa. Ennen nyt puheena olevaa ehdotusta on valmistunut kolme hallituksen esityksen muotoon puettua ehdotusta vuosina 1988 - 1993 ja asiasta on laadittu muitakin selvityksiä. Edellinen mietintö on siis vuodelta 1993. Tämän jälkeenkin on oikeudellisessa elämässä tapahtunut. Perusoikeussäännökset uudistettiin 1995 voimaantulleella lailla. Tässä perusoikeussäännöksissä on useita sellaisia normeja, jotka on otettava huomioon myös nyt puheena olevassa lainsäädännössä. Biolääketieteen sopimus allekirjoitettiin keväällä Espanjassa, joka myös sivuaa tätä lainsäädäntöä. Käytettävissä olevan ajan vuoksi tarkoitukseni on lyhyesti selostaa tämän lakiehdotuksen sisältöä enkä lähde sitä käsittelemään otsikolla mainitulla hivenen juhlallisella tavalla. Näitä mietintöjä on tietääkseni täällä saatavilla.

Tämän työryhmän tehtäväksi annettiin tämän edellisen, eli 1993 ehdotuksen pohjalta laatia tarkistettu ehdotus uudeksi hedelmöityshoitoa koskevaksi lainsäädännöksi, ja kuten tunnettua, visaisimpia kysymyksiä tässä on ollut lapsen oikeus tiedonsaantiin. Tätä kysymystä edellytettiin erityisesti selvitettävän. Erityisen ongelmallisia kysymyksiä ovat olleet suhtautuminen sijaissynnyttäjien käyttöön, eli kohdun vuokraukseen, samoin kuin parivaatimus. Ylipäätänsäkin tähän lainsäädäntöön liittyy eettisesti ja lääketieteellisesti kiinnostavia ja erimielisyyttäkin aiheuttavia kysymyksiä.

Tämän lain soveltamisala on määritelty lakiehdotuksen 1 pykälässä. Tätä lakiehdotusta on tarkoitus soveltaa hedelmöityshoitoon, jossa ihmisen sukusoluja tai alkioita viedään naiseen lääketieteellisin toimenpitein raskauden aikaansaamiseksi. Se että hedelmöityshoidossa käsitellään ihmisen sukusoluja tai alkioita on nimen omaan se seikka, joka tekee tällaisen lainsäädännön tarpeelliseksi, koska juuri siihen liittyvät nämä erityiset oikeudelliset ja eettiset kysymykset. Tämän lainsäädännön ulkopuolelle jää siten kirurgiset toimenpiteet, lääkehoidon antaminen, ne määräytyvät yleisen terveydenhoitolainsäädännön perusteella. Tämä laki ei koske myöskään sitä tilannetta, että soluja siirretään sairaana olevaan lapseen tämän vastaisen hedelmöityskyvyn turvaamiseksi, koska tämä ei ole tässä laissa tarkoitettua hedelmöityshoitoa, vaikka sen tarkoitus on pitkällä tähtäimellä sama elikkä ihminen voi saada aikanaan lapsia. Tähän liittyy omia erityiskysymyksiä, jotka varmasti täytyy selvittää vielä myöhemmässä vaiheessa.

Siinä, kenen sukusoluja tai kenen alkioita hedelmöityshoidossa saadaan käyttää, lainsäädännöt eri valtioissa varsin paljon eroavat, mm. Pohjoismaissa. Tämän ehdotuksen mukaan on mahdollista tietenkin käyttää parin omia sukusoluja, lisäksi on mahdollista käyttää luovutettuja siittiöitä samoin kuin luovutettuja munasoluja, mikä ei ole läheskään kaikkien valtioiden lainsäädännön mukaan mahdollista. Lisäksi luovutettuja alkioita voidaan käyttää, mutta vain sillä edellytyksellä, että tällainen alkio on saatu aikaan toisen parin hedelmöityshoidon yhteydessä. Tämä laki ei siis mahdollista sitä, että luodaan alkioita mahdollista vastaista käyttöä varten. Niiden täytyy aina liittyä vireillä olevaan hedelmöityshoitoon.

Se, keille ihmisille tällaista hoitoa voidaan antaa, on tämän lainsäädännön kulmakysymyksiä. Tässä on kaksi yleistä vaatimusta, ensinnäkin se, että hoitoa voidaan antaa vain tahattoman lapsettomuuden hoitamiseksi. Tällä tahattomalla lapsettomuudella ymmärretään sitä lääketieteellisessä merkityksessä. Toiseksi vaaditaan, että hoitoa saadaan antaa vain parille. Tämä on nyt se kysymys, joka on tämän päivän aikana eniten aiheuttanut keskustelua. Ja parilla tarkoitetaan tässä avioparia tai avoliitossa keskenään elävää miestä ja naista eli heteroparia. Siis esimerkiksi yksinäiselle naiselle ei hoitoa voida antaa. Tätä on perusteltu ennen muuta sillä, että näin voidaan turvata hedelmöityshoidon avulla syntyvälle lapselle isä ja äiti. Jos tästä luovutaan, niin kuin tässä mietintöön liittyvässä eriävässä mielipiteessä, jonka esittäjä on täällä paikalla ja esiintyy kai seuraavassa vuorossa, niin tämä tarkoittaisi sitä, että myös tästä tahattoman lapsettomuuden kriteeristä pitäisi, sellaisena kuin se on tässä ymmärretty, luopua. Siis silloin tahattomalla lapsettomuudella ei enää tarkoitettaisi lääketieteellistä vaan lapsettomuutta laajemmin ymmärrettynä. Jos nainen ei halua tai kykene hankkimaan partneria lapsen saamiseksi, niin tällöin hänellä tämän eriävän mielipiteen mukaan pitäisi olla mahdollisuus tähän hoidon saamiseen. Eli kysymys ei ole siis pelkästään parivaatimuksesta, vaan kysymys on siitä, asetetaanko tämä tahatonta lapsettomuutta koskeva vaatimus ja minkälaisena se asetetaan.

Ilman muuta selvää on se, että hoidon antamiseen vaaditaan kaikkien osapuolten suostumus, elikkä miehen ja naisen suostumus, joka on aina myös peruutettavissa. Tämä johtuu jo ihmisoikeusvaatimuksista. Lisäksi tässä ehdotuksessa on aika tämän valmistelun loppuvaiheessa tullut ikärajavaatimus naisen osalta, elikkä hoitoa voidaan antaa naiselle vain jos hän ei ole täyttänyt 50 vuotta. Hoidolla ei siis voida keinotekoisesti pidentää naisen synnytysikää. Se, että tällaista vaatimusta ei ole miesten osalta, johtuu tietenkin siitä että miehet voivat vanhemmassakin iässä saada lapsia.

Ihmisoikeussopimuksista ja biolääketieteen sopimuksista johtuu sitten sukusolujen ja alkioiden käyttöön tai sukusolujen ja alkioiden valintoihin kohdistuvia rajoituksia. Hedelmöityshoidossa ei voida käsitellä sellaisia alkioita, joiden geeniperimään on puututtu, ei myöskään alkioita, jotka on saatu toisintamalla, tutkimustoiminnan kohteena olevia sukusoluja tai alkioita ei saada käyttää. Tutkimustoimintakiellon ulkopuolelle jäävät toimenpiteet, joilla pyritään edistämään siittiöiden hedelmöittymiskykyä tai jolla pyritään saamaan selville periytyvät sairaudet.

Lapsen ominaisuuteen ei saa vaikuttaa. Tämä koskee yhtäältä sukusolujen valintaa, mutta myös luovuttajien valintaa elikkä rodunjalostukselliset päämäärät ovat kiellettyjä tämän lakiehdotuksen mukaan. Nämä nyt luetellut rajoitukset ovat yhteydessä myös toiseen hankkeeseen, joka on tässä syytä mainita, eli sosiaali- ja terveysministeriössä on hyvin pitkällä lakiehdotus sukusoluihin ja alkioihin kohdistuvasta tutkimuksesta. Tässä on tullut esille ajatus siitä, että nämä kaksi esitystä tuotaisiin eduskuntaan saman aikaisesti, koska nämä käsittelevät samaa aihepiiriä ja liittyvät kummatkin tähän Oviehossa viime huhtikuussa tehtyyn biolääketieteen sopimukseen. Eli nämä kolme muodostavat tietynlaisen kokonaisuuden.

Hoitomenetelmiä ei tässä ehdotuksessa esitetä mitenkään rajoitettavaksi. Tässä ehdotus poikkeaa aikaisemmasta ehdotuksesta, jonka mukaan asetuksella aina määriteltäisiin, mitä menetelmiä saadaan käyttää. Tällaista hyväksymismenettelyä ei ole pidetty tarpeellisena ja on jopa ajateltu, että se saattaa hidastaa hoitomenetelmien kehitystä. Tämä hoitomenetelmien sallittavuus määräytyy yleisten terveydenhuollollisten periaatteiden mukaan, samoin kuin tutkimustoimintaa koskeva laki tulee myös ohjaamaan käytettäviä hoitomenetelmiä.

Sijaissynnyttäjän käyttö on aikaisemmissa ehdotuksissa ollut kielletty, mutta esitysluonnoksessa se ehdotetaan tietyin edellytyksin sallittavaksi. Toteaisin, että esimerkiksi kaikissa muissa Pohjoismaissa sijaissynnyttäjän käyttö ei ole mahdollista. Sijaissynnyttäjän käyttö edellyttäisi siis yksittäistapauksellista lupaa, jonka antaisi terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Yleinen edellytys ensinnäkin olisi se, joka on jäänyt kirjoittamatta tähän dispositioon, että lapsettomuus johtuu lääketieteellisesti todetusta elimellisestä syystä, jonka vuoksi nainen ei voi synnyttää tai on vakava vaara, että syntyvä lapsi ei synny terveenä. Lisäksi asetetaan kaksi yleistä edellytystä, ensinnäkin se, että sijaissynnyttäjäksi lupautuvan suostumuksen täytyy perustua auttamisen haluun, siis yksinomaisena vaikuttimena tulee olla halu auttaa lapsettomuudesta kärsivää paria. Lisäksi tulisi selvittää, että tällä toimenpidekokonaisuudella on selviytymismahdollisuudet, koska sijaissynnyttäjän käyttöön liittyy melkoisia uhkakuvia, jos se ei onnistu, elikkä sijaissynnyttäjä ei halua luopua lapsestaan, hoitoa hakeva pari ei halua esimerkiksi ottaa vastaan lasta jne. Tässä ehdotuksessa ei millään lailla puututa lapseksi ottamisen edellytykseen, eikä isyyden vahvistamisen edellytykseen. Ehdotuksella ei mitenkään tueta lainsäädännöllisesti niitä järjestelyjä, joilla tämä sijaissynnyttäjän lopputarkoitus voidaan saavuttaa, vaan tämä jäisi nykyisen lainsäädännön varaan. Itsestään selvänä voidaan pitää sitä, että tähän täytyy liittyä kaupallisuuden kielto. Siis sijaissynnyttäjälle ei saa luvata palkkiota. Tämäkin perustuu ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja se on perustuslain edellyttämä vaatimus.

Työryhmä katsoi, että sijaissynnyttäjän sallimiseen liittyvät edut ovat suuremmat kuin siihen liittyvät riskitekijät, kun tämä sijaissynnyttäjän käyttö on näin rajattu. Siis erillinen lupa plus tiukat kriteerit tälle sijaissynnyttäjän käytölle.

Sitten vielä lapsen tiedonsaannin osalta, joka on ollut siis se ykköskysymys lainsäädännön valmistelussa. Työryhmän työn aikana kävi ilmi, että me emme voi lähteä joko-tai -tielle, että joko lapsella on ehdoton tiedonsaantioikeus tai kaikissa tapauksissa luovuttajan täytyy pysyä anonyyminä, vaan täytyy olla elementtejä, jotka ottavat huomioon eri osapuolten intressit. Lapsen tiedonsaannin osalta lähtökohdaksi tässä esityksessä on otettu se, että luovuttajan henkilöllisyyttä ei paljasteta luovuttajan elinaikana ilman hänen suostumustaan. Siis luovuttaja voi pysyä elinaikanaan anonyymina, jos hän niin haluaa. Toinen periaate on se, että vanhemmat eivät voi valita anonyymiä tai ei-anonyymiä luovuttajaa. Kysymys siitä, paljastuuko luovuttajan henkilöllisyys vai ei, on luovuttajan itsensä ja lapsen välinen asia. Tällä vaatimuksella on haluttu turvata lasten yhdenvertaisuus siinä mielessä, etteivät he ole vanhempien valinnasta kiinni tämän oleellisen tiedon osalta.

Jos ajatellaan lapsen asemaa, niin luettelisin seuraavia näkökohtia, miten tässä se on pyritty turvaamaan. Ensinnäkin lapsi siis saisi 18 vuotta täytettyään tietää luovuttajan suostumuksella luovuttajan henkilöllisyyden, ja kaikissa tapauksissa 10 vuoden kuluttua luovuttajan kuolemasta. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen tulisi 18 vuotta täyttäneen lapsen pyynnöstä ottaa yhteyttä luovuttajaan, ja tiedustella tämän halukkuutta olla kosketuksissa missä muodossa tahansa tämän lapsen kanssa. Joko edelleen anonyyminä, tai henkilöllisyytensä paljastaen. Luovuttajan olisi lisäksi laadittava kaikissa tapauksissa henkilökuvaus, eli jo luovutusta vastaanotettaessa. Henkilökuvaus tarkoittaa siis sitä, että tämä henkilö kertoisi itsestään vapaamuotoisesti, antaisi vielä mahdollisesti käsialanäytteen itsestään. Tämä henkilökuvaus laitettaisiin suljettuun kirjekuoreen, talletettaisiin, ja se olisi terveydenhuollon oikeusturvakeskuksessa, josta lapsi saisi sen halutessaan käsiinsä. Lisäksi luovuttajan henkilötiedot säilytetään ja rekisteröidään kaikissa tapauksissa. Tämä aineisto ei häviäisi. Korostaisin tässä sitä, että tässä esityksessä, niin kuin ei aikaisemmissakaan esityksissä ole edellytetty, että vanhempien tai jonkun muun pitäisi kertoa lapselle, että hän on syntynyt lääketieteellistä menetelmää käyttäen, eikä myöskään sitä, että hän on syntynyt luovutetusta sukusolusta. Eli tämä tieto ja sen antaminen jäisi yksinomaan perheen sisäiseksi asiaksi. Se mistä nyt puhutaan, tarkoittaa niitä tilanteita, jolloin lapselle on kerrottu, tai hän on muuten saanut tietää, tai epäilee, että hän on syntynyt hedelmöityshoidon avulla.

Itse näistä toimintaa koskevista säännöksistä lyhykäisesti voidaan todeta, että hedelmöityshoidon antaminen ja sukusolujen ja alkioiden varastointi tulisi luvanvaraiseksi. Lupaviranomaiseksi tulisi terveydenhuollon oikeusturvakeskus ja tämä lupa voitaisiin antaa terveydenhuollon yksiköille, siis julkisille mutta myös yksityisille yksiköille. Aika paljon keskusteltiin työryhmässä siitä, pitäisikö laillistetulle lääkärille antaa tällainen lupa. Ehdotuksen mukaan se voidaan antaa tällaiseen hedelmöityshoitoon erityisesti perehtyneelle erikoislääkärille. Tämän luvanvaraisuuden perustana voidaan pitää yhtäältä hyvän lääketieteellisen tason ylläpitoa, mutta myös sitä, että näin voidaan turvata varsin runsaat vaatimukset, mitä tämä laki asettaa esimerkiksi näiden luovuttajien osalta. Tämän lupaviranomaisen, eli terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen yhteyteen olisi tarkoitus perustaa hedelmöityshoitoasioiden neuvottelukunta, jossa nämä asiat käsiteltäisiin. Tämä takaisi monijäsenisen käsittelyn ja monipuolisen asiantuntemuksen.

Arvoisa puheenjohtaja, tässä tämä on lyhykäisesti esitetty.

Aikataulusta voitaisiin sanoa seuraavaa. Tämä esitys lähtee nyt lausunnolle, ja lausunnonantajien piiri on varsin laaja ja lausuntoajaksi on ajateltu ensi kuun loppua. Mikäli lausuntopalaute antaa siihen mahdollisuuden, niin tarkoitus on, että tämä jatkovalmistelu toimitettaisiin pikaisesti niin, että esitys voitaisiin antaa jo ehkä ensi alkutalvena eduskunnalle. Ministeri Häkämies esitti itse, että hänen mielestään ainakin tavoitteena on se, että tämä hallitus antaa tämän esityksen, niin että se ehditään käsitellä nyt istuvassa eduskunnassa.

Väestöliitto

Keinoalkuinen lisääntyminen potilastyössä

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Kerron tässä lyhyesti minkälaisia hedelmöityshoidot käytännössä Suomessa tällä hetkellä ovat. Tahaton lapsettomuushan on varsin tavallinen ilmiö, eli on arvioitu, että se koskettaa noin 15 % pareista. Se määritellään sillä tavalla, että pari on elänyt säännöllistä yhteiselämää vähintään 12 kuukautta, ilman että raskaus on alkanut. Se aiheuttaa hartaasti lasta toivoville perheille tietysti suurta surua ja aika käsittämättömiä ahdistuksen ja häpeän tunteita, jotka on jollain lailla selittämättömiä. Kukaan ei pääse kovin helpolla. Enemmän kuin fyysistä kärsimystä, se aiheuttaa henkistä kärsimystä aika isolle joukolle ihmisiä, eli noin 3000 uudelle parille vuosittain. Se johtuu yhtä usein naisesta tai miehestä. Noin kolmanneksessa löytyy selittävä tekijä joko miehestä tai naisesta, ja noin kolmanneksessa löytyy pieniä osatekijöitä molemmista. Noin kymmenessä prosentissa syy jää tuntemattomaksi. Hedelmättömyys on vähitellen yleistynyt ja pääasiallinen syy on se, että sosiaalinen lasten saamisen ikä on nykypäivän yhteiskunnassa selvästi korkeampi kuin mikä olisi biologisesti paras ikä saada lapsia. Toinen ilmiö on heikentynyt sperman laatu. Tämä on yleismaailmallinen ilmiö ja se on ilmeisesti ympäristötekijöitten aiheuttama.

Hedelmättömyyttä sinällään, sen alkusyytä ei pystytä läheskään aina korjaamaan, mutta lapsettomuutta pystytään hoitamaan. Noin 15 - 20 vuoden aikana on opittu huomattava määrä uusia metodeja. Munasolun irtoamista edistävä lääkehoito on kehittynyt, ja se käy hoidoksi aika isolle osalle näistä ihmisistä. Miesten kohdalla lääkehoito tulee harvoin kysymykseen tietyissä hormonihäiriöissä. Leikkauksiakin edelleen tarvitaan. Tosin leikkauksia pystytään nykyään korvaamaan aika paljon koeputkihedelmöityksellä sovelluksineen. Koeputkihedelmöitys on paljon yksinkertaisempi toimenpide kuin nämä aikaisemmat suuret leikkaukset. Tuloksekkaimpia hoitoja tällä hetkellä ovat keinosiemennys eri muodoissaan ja koeputkihedelmöitys sovelluksineen.

Aika tekniseksi on tämä hoito mennyt, mutta siinä ohessa meidän täytyy muistaa, että me hoidamme ihmisiä eikä munajohtimia taikka siittiöitä. Eli henkinen kriisi täytyy ottaa huomioon. Kaiken kaikkeaan tämä vaatii hyvin korkeata lääketieteellistä osaamista. Pelkästään munasolun irtoamista edistävällä hormonihoidolla voi olla huomattavia sivuvaikutuksia. Keinosiemennyksessä käytetään usein oman puolison siittiöitä, mutta se on myös lahjoitettujen siittiöiden käyttötapa. Koeputkihedelmöityksessä pystytään käyttämään sekä omia että lahjoitettuja sukusoluja, omia munasoluja, omia siittiöitä. Noin 90 %:ssa hoidoista tällä hetkellä käytetään omia soluja. Lahjoitettuja alkioita käytetään joskus. Siittiön mikroinjektio munasoluun on uusi hoito, joka tuli yleiseksi muutama vuosi sitten, ja se mahdollistaa nyt hyvinkin vaikean miehestä johtuvan lapsettomuuden hoidon. Tällä hetkellä pystytään pienellä neulanäytteellä ottamaan siittiöitä taikka niitten esiasteita suoraan kiveksestä miehellä, jolla ei tule siittiöitä lainkaan siemennesteeseen. Viisi vuotta sitten emme osanneet uneksiakaan tällaisesta. Kehitys on mennyt valtavan nopeasti eteenpäin. Lisäksi tekniikka mahdollistaa näytteenoton varhaisalkiosta, josta voidaan todeta, sairastaako se jotain tunnettua vakavaa sairautta. Naiselle voidaan sitten siirtää kohtuun vain sellainen alkio, jolla ei ole tätä sairautta, eli välttyä myöhemmältä sikiödiagnostiikalta ja raskauden keskeytykseltä. Monet perheistä pitävät tätä eettisesti hyväksyttävämpänä vaihtoehtona.

Meillä Suomessa on tiedot koeputkihedelmöityksistä, mutta näitä muita hoitoja ei ole rekisteröity, eli niiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Klinikat pitivät kirjaa hoidoistaan alusta saakka, ja ne ovat kansainvälisissä rekistereissä. Suomen Gynekologiyhdistys aloitti tilastoinnin 1992, ja vuodesta 1994 olemme tehneet sitä yhdessä Stakesin kanssa. Viime vuonna tavanomaisia koeputkihedelmöityksiä oli hieman yli 3000. Siittiön mikroinjektioita munasoluihin oli hieman yli 1500 ja pakastetun alkion siirtoa lähes 1800. Niitä tehdään 14 klinikassa, joista 5 on yliopistosairaaloita, Pohjois-Karjalan keskussairaala ja sitten on 8 yksityistä klinikkaa. Väestöliiton klinikka, jota edustan, on yksityinen klinikka. Näitten yksiköitten välillä on erilaisia ostosopimuksia ja eri julkisen sektorin sairaalat ostavat palveluita yksityisklinikoilta. Hieman yli puolet hoidoista tehdään tällä hetkellä yksityissektorilla. Uudemmista hoidoista yli puolet on aloitettu yksityissektorilla, joka on meillä selvästi julkista sektoria joustavampi. Siellä on ollut rahapula. Julkisella sektorilla on jouduttu laittamaan ikäraja potilaille. Siellä yleensä ei hoideta yli 38-vuotiaita naisia. Kun on täytynyt jollain lailla rajoittaa hoitoa, on ajateltu, että olisi ennuste parempi nuoremmilla. Mutta kun on katsottu tuloksia, niin yksityisellä sektorilla, missä hoidetaan iäkkäämpiä potilaita, tulokset ovat yhtä hyvät kuin julkisella sektorilla.

Raskauksista syntyy tietysti lapsia. Vuoden 1996 lapset ovat nyt juuri kaikki syntyneet, mutta tilastot ovat vielä keräysvaiheessa. Lapset on syntyneet syyskuun loppuun mennessä. Vuoden 1995 reilusta tuhannesta raskaudesta syntyi reilu tuhat lasta, eli keskenmenoja ja kaksosia oli kutakuinkin yhtä paljon. Korkea kaksosten osuus on selvä ongelma, josta pyritään pois. Kolmosista ollaan päästy eroon koeputkihedelmöityksen tekniikalla, mutta keinosiemennys yhdistettynä munasolua irrottavaan lääkehoitoon tai hormonihoito sinällään voi vielä aiheuttaa niitä. Eli emme saa olla huolettomia, vaan meidän täytyy vastuullisesti kehittää hoitoja. Näillä lapsilla ei ole enempää epämuodostumia eikä muita terveysongelmia kuin muillakaan lapsilla.

Lahjoitettuja munasoluja vuonna 1995 käytettiin. Lahjoittajia oli arviolta noin 60. Alkionsiirtoja suoritettiin 188, koska yhden lahjoittajan munasoluja käytetään yleensä kahdelle vastaanottajalle ja lisäksi käytetään myös pakastettuja alkioita. Ja 57 raskautta alkoi näistä siirroista. Lahjoitettujen siittiöiden tarve on vähentynyt huomattavasti nyt kun mikroinjektio onnistuu. Uusia luovuttajia on vuosittain noin 30, ja noin 100 lasta syntyy vuodessa. Valtakunnallisesti tätä ei ole tilastoitu. Väestöliiton lapsettomuusklinikan spermapankin tietojen mukaan syntyy noin 80 lasta, ja sitten joissakuissa yksityisklinikoissa on vielä omia lahjoittajia.

Sijaissynnyttäjien käyttö on koeputkihedelmöityksen tekniikalla myös mahdollista. Sitä on suoritettu muutamassa tapauksessa onnistuneesti. Nämä ovat kaikki olleet erittäin huolellisesti valmisteltuja. Syy on hoidetuilla naisilla ollut kohdun puuttuminen. Sijaissynnyttäjä on ollut lähiomainen tai ystävä. Rahaa ei ole käytetty ja mahdolliset ongelmatilanteet on huolellisella neuvonnalla ja valmistelulla pyritty ehkäisemään. Tapauksissa, joita on hoidettu, ei ole ilmaantunut mitään erityisongelmia. Kiitos.

Turun Yliopisto

Keinoalkuinen lisääntyminen filosofin näkökulmasta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Käsittelen luovutettujen sukusolujen käyttöä, parisuhdetta, sijaissynnyttäjiä, eräitä asioita, jotka tulisi kieltää sekä neuvontaa.

Ensin luovutettujen sukusolujen käytöstä. Asiaan kuuluvia osapuolia ovat lapsettomuutta kärsivät henkilöt, kutsun heitä vanhemmiksi, keinollisesti hedelmöitetty lapsi ja sukusolujen luovuttaja. Näiden kaikkien osapuolten oikeudet on otettava huomioon.

Peruslähtökohta on se, että kaikille vanhemmille tulee taata yhtäläinen oikeus saada omia jälkeläisiä, ja itsemääräämisoikeuden perusteella aikuisten ihmisten harkittu tahto jälkeläisen tuottamiseen on otettava huomioon. Tämä perustelee kyseisten menetelmien käytön. Luovutettujen sukusolujen käytön hyväksyminen tarkoittaa tietysti sitä, että parilla voi olla lapsi, jolla on muiden kuin omien vanhempiensa geenejä. Vanhemmuus ei ole sidottu geneettisyyteen. Lapsen vanhemmilla ei ole itsestään selvää oikeutta luovuttajan henkilön tuntemiseen, eivätkä he ymmärtääkseni yleensä halua tietää luovuttajaa. Mutta lapsen mahdollinen oikeus kyseiseen tietoon saattaa kuitenkin luoda perusteen samaan oikeuteen myös vanhemmille. Minä tulen tähän kohta.

Lapsen oikeuksista on puhuttu paljon. Keinoalkuisesti syntynyttä lasta tulee kohdella aivan samalla tavalla kuin muita lapsia. Häntä ei saa asettaa missään asiassa erityisasemaan. Hän on vanhempiensa aito lapsi, eikä hänellä ole muuta isää tai äitiä kuin he, jotka menetelmään turvautuen ovat hänet hankkineet. Lapsella on oikeus siihen, että hänellä on oma isä ja äiti, ja vain yksi oma isä ja äiti, niin kuin normaalilapsilla on. Sukusolujen luovuttajasta puhuminen biologisena tai geneettisenä isänä tai äitinä loukkaa tätä oikeutta. Keinoalkuisella lapsella on tietenkin moraalinen oikeus tietää alkuperänsä, kuten lapsilla yleensä. Se tarkoittaa sitä, että vanhemmat kertovat hänelle luovutettujen sukusolujen käytöstä. Tästä ei ole syytä säätää laissa, vaan asia on jätettävä vanhempien harkinnan varaan. Koska minulla ei ole ollut tätä uutta ehdotusta käytettävissä, huomautukseni ovat liittyneet aikaisempaan lakiesitykseen vuodelta 1993. Siinä vedotaan voimakkaasti lapsen etuun ja viitataan siihen, että luovuttajan anonyymisyys saattaa olla lapselle vahingollista. Mutta tutkimustulokset, ainakin ne, joihin olen tutustunut, eivät tue tätä käsitystä, vaan päinvastoin tieto oman isän tai äidin lisäksi tulevasta kolmannesta osapuolesta on omansa heikentämään lapsen identiteettiä eikä vahvistamaan sitä. Muun muassa englantilaiset tutkijat Shenfield ja Steel suosittelevat omien empiiristen tutkimustensa perusteella sitä, että vanhemmat itse ratkaisevat anonyymisyyttä ja salassa pitämistä koskevat asiat lasten osalta. Eettisesti lapsen alkuperän salassa pitäminen ei ole perusteltua, ja sen vuoksi lapselle tulisi kertoa totuudenmukaisesti luovutettujen sukusolujen käytöstä. Ja mikäli vanhemmat pitävät parhaana paljastaa lapselle myös luovuttajan henkilön, niin heille pitäisi turvata mahdollisuus sen tietämiseen. Vuoden 1993 lakiesitys ehdottaa, että lapsella olisi täysi-ikäiseksi tultuaan oikeus luovuttajan henkilön tuntemiseen siinä tapauksessa, että hän tietää tai epäilee olevansa keinoalkuinen. Ehdotus näyttää olevan mukana myös tässä uudessa esityksessä. Se on ongelmallinen asia minun mielestäni, sillä tässäkään asiassa keinoalkuisuus ei saisi olla ihmisiä erotteleva tekijä. Toisin sanoen kaikilla aikuisilla tulisi olla yhtäläinen oikeus selvittää biologiset juurensa. Jos oikeus hyväksytään keinoalkuisten lasten osalta, niin se pitää hyväksyä myös kaikkien muiden osalta. En tiedä mitä implikaatioita sillä on, mutta tämä on se periaate mitä pitäisi noudattaa: kaikille aikuisille yhtäläinen oikeus tuntea biologiset juurensa. Tässä on kysymys aikuisten oikeudesta, silloin kun lapsi on aikuinen. Esityksessä otetaan hyvin vähän kantaa siihen, mikä oikeus lapsella on silloin, kun lapsi ei ole vielä aikuinen.

Olen ehdottanut eettisesti hyväksi ratkaisuksi sitä, että lapsen vanhemmille luodaan oikeus tietää luovuttajan henkilöllisyys. Silloin olisi vanhempien vastuulla, kertovatko he sen lapselleen ja milloin kertovat. Tällä tavalla turvattaisiin vanhempien itsemääräämisoikeus, mahdollisuus lasten ja vanhempien keskinäiseen luottamukseen ja annetaan mahdollisuus lapsille ja vanhemmille osoittaa kiitollisuuttaan luovuttajalle.

Luovuttajan oikeuksista tärkein on itsemääräämisoikeus. Luovuttajan itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava, ja se on otettu huomioon uudessa esityksessä samoin kuin aikaisemmassakin, jossa sanotaan, että "tiedon saamisen edellytyksenä olisi, että tiedon antamatta jättämiselle ei ole luovuttajan kannalta riittävää aihetta."

Entä sitten kysymys parisuhteesta. Edellyttääkö keinoalkuinen lisääntyminen parisuhdetta? Lähestyn tätäkin kysymystä osapuolten oikeuksien kannalta. Ensinnäkin naisen oikeudet. Lähtökohtana on kaikille yhtäläinen oikeus saada omia jälkeläisiä ja itsemääräämisoikeus. Siitä seuraa, että ilman parisuhdetta eläville naisille tulisi taata oikeus hedelmöityshoitoon. Yhtäläinen oikeus jälkeläisiin sekä itsemääräämisoikeus puoltavat lapsettomuushoitojen ulottamista myös lesbosuhteessa eläviin pareihin.

Entä lapsen oikeudet? Ovatko tuollaiset tapaukset vastoin lapsen etua? Tuntemieni tutkimusten mukaan isän puuttuminen perheestä alusta lähtien, siis huomatkaa alusta lähtien ei näytä tuottavan kielteisiä vaikutuksia lapsen psykologiselle kehitykselle. Tällaiset tulokset viittaavat siihen, ettei hedelmöityshoidon antaminen yksinäisille naisille olisi lasten kannalta erityisen epäsuotavaa. Myöskään kasvamisella lesboperheessä ei näytä tutkimusten mukaan olevan negatiivista vaikutusta vanhemmuuden laatuun tai lapsen psykologiseen kehitykseen. Tämä viittaa siihen, että lapsen edun perusteella ei ole syytä evätä lapsettomuushoitoja samaa sukupuolta olevalta naisparilta.

Sijaissynnyttäjistä muutama sana. Hyvin monet eettiset näkökohdat, muun muassa oikeudenmukaisuuden vaatimus, puoltavat mahdollisuutta sijaissynnyttäjän käyttöön silloin kun naisella ei esimerkiksi lääketieteellisistä syistä ole mahdollisuutta hoitaa itse raskautta ja synnytystä. Mutta kuten tunnettua, sijaissynnyttäjän käyttö saattaa johtaa vaikeisiin tilanteisiin niin vanhempien, sijaisen kuin lapsenkin kannalta. Olen sitä mieltä, että sijaissynnyttäjän käyttöä ei ole syytä ehdottomasti kieltää, mutta ehtojen on oltava tavattoman selvät ja yksityiskohtaiset.

Sukusolujen pakastaminen ei ole lakiesityksessä esillä, mutta sanon siitäkin muutaman sanan. Ellei pakastamiseen liity selviä lääketieteellisiä riskejä, niin eettiseltä kannalta ei ole eroa käytetäänkö pakastettuja vai pakastamattomia sukusoluja. Oleellista on tietenkin se, miten pakastettuja sukusoluja käytetään. Jälleen oikeudenmukaisuuteen, avunantoon ja itsemääräämiseen liittyvät näkökohdat puoltavat hedelmöityshoitoa naiselle, esimerkiksi kumppanin vakavan sairastumisen tai kuoleman jälkeen silloin kun pariskunnalla on ollut aikomus hankkia yhteinen lapsi esimerkiksi luovutukseen turvautumalla tai jollakin muulla tavalla. Mutta laissa on syytä spesifioida jokin aikarajoitus, esimerkiksi yksi vuosi.

Selvästi kiellettäviä asioita ovat minusta iäkkäiden naisten hedelmöityshoito, abortoitujen sikiöiden munasolujen käyttö ja munasolujen kloonaaminen identtisten lasten tuottamiseksi.

Neuvonnasta vielä se, että oikeus neuvontaan tulisi varmentaa laissa.

Lapsettomuuden hoito - kenen ehdoilla?

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät naiset ja herrat,

Tämä on maallikon puheenvuoro. Minähän en ole nähnyt uutta lakiesitystä. Siksi nämä ajatukset ovat syntyneet aikaisempien mietintöehdotusten pohjalta.

On kolme asiaa, jotka ovat tulleet mieleeni. Se mitä nyt olen oppinut tästä mietinnöstä vastaa suurelta osalta omia ajatuskulujani, mutta eivät kaikki.

Ensimmäinen kysymys on: kenen ehdoilla hedelmällisyyshoitoa annetaan tai pitäisi antaa. YK-julistuksessa puhutaan vain oikeudesta perheen perustamiseen ja silloin kysytään, voiko tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tukea vain lisääntymisbiologisesti luonnollisten parien lisääntymistä. Tämän mukaan lapsettomuuden hoidon ulkopuolelle jäävät yksinäiset ihmiset, lesbo- ja homoparit. Oman erityisryhmänsä muodostavat hedelmällisen iän ohittaneet naiset.

Eri maiden lait tästä asiasta ovat hyvin erilaisia. Tavallisinta on, että keinoalkuiset menetelmät sallitaan vain vakaassa suhteessa eläville pareille, joissain maissa parin sosiaalista suhdetta ei ole spesifioitu, ja Itävallassa keinoalkuisten menetelmien käyttö erityisesti kielletään yksinäisille ihmisille. Äsken olin kuulevinani, että Tanskassa oltaisiin myöskin tekemässä näin. Tähän saakka Tanskassa ja Yhdysvalloissa hoitoa on annettu erityisesti, tai hyvin yleisesti, yksinäisille naisille. Minusta tämä on kaiken kaikkiaan aika ongelmallinen kysymys tasapuolisen vaatimuksen kannalta. Yleensä katsotaan, että luonnollinen on lapselle paras, että hänellä on sekä isä että äiti. Tämä on varmasti totta, mutta yhtä totta on se, että suuri osa nykylapsista on yksinhuoltajien kasvattamia. Ja sitä paitsi yksinäiset ihmiset, lesbot ja homot voivat yhtä lailla osoittaa rakkauttaan lapselle. Halutessaan lapsen he joutuvat nyt ottamaan satunnaisten suhteiden aiheuttaman riskin ja toimimaan vastoin omaa sosiaalista tai seksuaalista identiteettiään. Mutta yhtä totta jälleen on se, että tässä sosiaalisessa tilanteessa heiltä puuttuu perustavaa laatua olevat biologiset edellytykset lisääntyä. Homoparit ovat tietenkin erikoistapaus, koska heidän lapsensaamisen ehtona on kohdun vuokraaminen, ulkopuolisen ihmisen hyväksikäyttö. Tässä ovat siis vastakkain kaksi asiaa. Yhdellä puolella tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimus, ja toisella kuviteltu lapsen paras. Ja mukana on, niin kuin aina näissä keskustelussa myös moralistisia aineksia.

Aikaisemmin itse olin hyvin voimakkaasti taipuvainen ajattelemaan, että uutta lisääntymisteknologiaa käytetään vain luonnollisten perheiden perustamisen tukemiseksi, vaikka yksinhuoltajaperheet ja erilaiset epätyypilliset uusperheet ovat nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Mutta kun tätä asiaa olen ajatellut tarkemmin ja uudestaan, olen ryhtynyt empimään tätä ehdotonta päätöstäni kovasti. On hyvin helppo tunnistaa tilanteita, joissa erityisesti yksinäisten naisten kohdalla tuntuisi oikealta ja hyvältä, että heillä olisi oikeus lapsen saantiin. Tämän takia olisi viisasta, ettei kovin jyrkästi asiaa definioitaisi laissa. Siinä voisi olla vain yleisohjeita. Silloin tietyissä tapauksissa hoitoa voitaisiin antaa ainakin yksinäisille naisille, ehkä joissain tapauksissa myös lesbopareille, mutta ei homopareille. Homoparit ovat riippuvaisia ulkopuolisesta avusta, joka tekee asian hyvin ongelmalliseksi. Hedelmällisen iän ylittäneet naiset eivät minusta kuulu tämän teknologian piiriin.

Vielä olisi mielenkiintoista pohtia, mitä muita ehtoja parin tulee täyttää päästääkseen osalliseksi keinoalkuisesta lisääntymismenetelmistä. Onko tilanne tässä suhteessa erilainen kuin luonnollisessa lisääntymisessä? Mitkä ovat siis syntyvän lapsen oikeudet? Pitäisikö jokaisessa tapauksessa arvioida, mikä on vanhempien kyky kantaa vastuu lapsesta, hoidosta ennen syntymistä ja sen jälkeen, ja kuka näistä päättää? Vanhemmat itse, lääkäri, hoitoryhmä vai sosiaaliviranomaiset, ja voiko tästä päätöksestä valittaa?

Toinen kysymys liittyy luovuttamisen ja omistamisen etiikkaan. Neljä asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin luovutettujen siittiöiden avulla syntyneellä lapsella tulee olla samanlainen asema isän suhteen, mikä on isän biologisella lapsella. Toiseksi, sperman luovuttajalla ei voi olla minkäänlaisia oikeuksia syntyvään lapseen. Anonymiteettiasiassa mikään ratkaisu ei ole ongelmaton, mutta vähiten ongelmia syntyy, jos nimi kokonaan hävitetään. Kun tietoa ei ole isästä, ei sitä voi lähteä mistään hakemaan. Sama asia toisin päin, ellei biologinen isä tiedä lapsestaan, hän ei myöskään voi integroitua perheeseen. Mutta näin yksinkertainen asia ei ole. Lapsen tulevat vanhemmat saattavat haluta tietää, kuka on luovuttaja, tai valita luovuttajan ystävien tai sukulaisten joukosta, jolloin tämä tieto tietenkin tulee ilmi. Mielestäni reiluinta olisi, että luovuttajalla olisi oikeus antaa tai olla antamatta tietoja. Vanhemmat taas valitsevat joko anonyymin tai tunnetun luovuttajan, ja päättävät, mitä lapselle kertovat. Minusta on selvä asia, että vanhemmat itse päättävät, mitä lapselle kerrotaan, ei laki eivätkä viranomaiset.

Lakiehdotuksessa ehdotetaan autobiografiaa, jossa spermanluovuttaja antaa vihjeitä omasta hahmostaan. Minusta se tuntuu hyvin keinotekoiselta ja huonolta. Voisi kuvitella, että lapselle on häiritsevää ja ahdistavaa, hän saa ikään kuin verhon takaa pieniä vinkkejä, muttei koko totuutta. Jos ovea avataan, se avataan kunnolla, eikä jätetä tällä tavalla raolleen.

Kolmanneksi. Turvallisuus on tärkein asia päätettäessä luovutetun sperman säilyttämisen kestosta. Jos spermaa pakastetaan omaa tarvetta varten, esimerkiksi syövän hoidon yhteydessä, pakastamisaikaa ei pitäisi säädellä, mutta sen käytöstä on päätettävä etukäteen luovuttajan kuoleman varalta. Tähän saakkahan on pidetty epäeettisenä käyttää sukupuolisoluja luovuttajan kuoleman jälkeen. Minusta näin ei tarvitse olla. Munasolujen luovuttamiseen ja käyttöön liittyy erilaisia ongelmia, mutta etiikka on nähdäkseni sama kuin siittiöidenkin luovuttamisessa, ellei luovuttajassa tarkoituksellisesti tuoteta munasoluja, esimerkiksi hormonihoidon avulla, vain toisen ihmisen lisääntymisen avustamiseksi, silloin eettiset ongelmat ovat kokonaan toiset. Tässä lakiehdotuksessa se kielletään. Näin on hyvä.

Alkioiden säilyttämisajan tulisi niin ikään olla riittävän pitkä ja turvallinen. Mutta kuka päättää niiden käytöstä? Vanhemmat yhdessä. Entäpä jos he eroavat, riitaantuvat tai jos toinen tai molemmat kuolevat. Tämä olisi jokaisessa tapauksessa sovittava erikseen, ja ehkäpä kirjoittaa lakiinkin. Uusia eettisiä ongelmia ei synny siitä, että pakastettujen alkioiden vanhemmat luovuttavat ne toisen parin käyttöön. Alkioita ei voi tehtailla vain toisia ihmisiä varten eikä niillä voi käydä kauppaa. Anonymiteettiasia on samanlainen kuin sperman luovuttamisessa.

Viimeinen kysymykseni koskee kohdun vuokraamista. Minusta se on ilman muuta näistä ongelmallisin, monestakin syystä. Ensimmäisenä kysyy itseltään, onko ihmisellä ehdoton ja rajoittamaton omistusoikeus omaan ruumiiseensa. Voiko hän vuokrata kohtunsa, myydä elimiä tai tehdä mitä ikinä haluaa omalla ruumiillaan? Jos näin on, syntyykö myös velvoitteita? Kohdun vuokraamisen salliminen voisi siten itse asiassa kaventaa ihmisen itsemääräämisoikeutta, synnyttämällä sosiaalisia paineita ja houkutuksia ansaita oman terveyden kustannuksella toisen hyväksi. Totta kai kohdun voi vuokrata puhtaasti altruistisista syistä, ja se voi olla vilpittömästi molempien sopimuskumppaneiden toivomus. Silti tämä on suuren empimisen aihe. Ainakin itselleni. Minusta kohdun vuokraus tuottaa, päin vastoin kuin perusteluissa sanottiin, enemmän ongelmia kuin tavoiteltavaa hyvää, ja siksipä kysyn, onko aina kaikki tehtävä, mikä on teknisesti mahdollista?

Suomeen olisi siis luotava meidän kulttuuriimme sopiva käytäntö, joka tyydyttää omat tarpeemme ja on oikeudenmukainen ja meidän hoitoetiikkamme mukainen. Lisääntymislääketieteelliset menetelmät kehittyvät nopeasti, ja ongelmat ovat hyvin yksilöllisiä. Siksi ne ovat lailla vaikeasti säädeltäviä. Suunnitteilla olevan ja tämän ehdotuksen olevan lain tulisi antaa toiminnalle vain hyvin väljät puitteet. Lain rinnalle tarvitaan sitten toimintaa valvova moniammatillinen neuvottelukunta, ehkä juuri hedelmöitymisasioiden lautakunta, joka täällä mainittiin. Sen tehtävänä on seurata kehitystä, antaa suosituksia ja tarvittaessa sanktioita sekä laatia toimintaohjeita. Nämä ohjeet sitovat sitten kaikkia hoidon ammattilaisia, toimivatpa he julkisessa tai yksityisessä laitoksessa.

Kirkon sairaanhoidon keskus, Kirkkohallitus

Kommenttipuheenvuoro

Rouva puheenjohtaja, hyvät läsnäolijat,

tuon tervehdyksen Kirkkohallituksesta ja arkkipiispalta. Hän evästi minua, että muista sanoa, että aina täytyy pitää painopiste siinä kaikkein pienimmässä. Minä kysyin, että pienimmässä pahassako. Hän sanoi, että ei, vaan lapsessa.

Piispainkokous on ottanut vuonna 1985 kantaa näihin kysymyksiin, joista tänään keskustelemme. Arvelen, että lakiesitys tulee aikanaan kirkkohallitukseen lausuntopyynnölle, jolloin piispainkokous joutuu myöskin kantojansa tarkistamaan, mihin myöskin tämän päivän Kirkko ja kaupunki -lehti piispainkokousta kehottaa.

Aloitan pienellä sitaatilla kemiläiseltä sairaalapapilta Niilo Rauhalalta. Hän on sairaalapappi ja runoilija. Hän sanoo näin: "Lasten vuoksi kannattaa yhdistää voimat, sillä maailmassa ei ole enää muuta löydettävissä kuin lapsi pyrkimässä maailman syliin."

Ajattelen, että kristillisen etiikan kannalta ehkä kuitenkin lapsi pyrkii ennen muuta ihmisen syliin, ja se paikka mihin luomiskertomuksen mukaan lapsi syntyy, on miehen ja naisen välinen liitto. Kun piispainkokous otti tähän kantaa vuonna 1985, piispainkokous asettui sille kannalle, että hedelmöityshoitoja voidaan tehdä vain aviopareille. En tiedä, mille kannalle tullaan asettumaan tänä vuonna, mutta oletan, että samalle.

Täällä on esitetty hyvinkin erilaisia perheasetelmia, ja myöskin naisen tilanteeseen liittyen hyvin erilaisia näkökohtia, joissa huomataan, että todennäköisesti kirkon kanta väistämättä on toinen. Ajattelen kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että lapsen saaminen ymmärtääkseni sinänsä ei ole ihmisoikeus, vaan lapsen saaminen on miehen ja naisen välinen asia. Eli ei naisen yksityisasia. Lapsettomuus ei minun mielestäni ihmisen kokonaisuutta ajatellen ole sairaus. Minusta ihmiskäsitys jotenkin vääristyy, jos tulkitaan, että lapsettomuus olisi sairaus. Ymmärrän, että se voi toki johtua, tai olla ikään kuin seuraus sairaudesta tai sairauksista, mutta sinänsä minusta on outoa, jos lapsetonta naista pidetään sairaana.

Naisen kannalta toistan sen, että naisen ihmisarvo on kokonainen, on hän sitten synnyttänyt lapsia tahi ei. Ja minusta tuntuu, että tätä lakiesitystä arvioitaessa tulee uudelleen ja uudelleen palata siihen, mikä on se ihmiskäsitys, josta lähdetään ja mikä on ihmisen kokonainen arvo. Kohdun vuokrauksesta on nyt jo sanottu monta ajatusta. Kirkko on ottanut siihen kielteisen kannan ja minun on vaikea ajatella, että se kanta tulisi muuttumaan, koska myöskin juridisesti jos kohdun vuokraus olisi tapahtunut, ja lapsi syntynyt, seuraava vaihe olisi adoptio. Minä jotenkin hyvin yksinkertaisesti kysyn, miksi adoptio sinänsä ei olisi riittävä. Tarkoitan siis sitä, että lapsia joita voidaan adoptoida, kyllä tässä maailmassa on.

Lakiesityksessä on erikoinen yksityiskohta myöskin kuolleen henkilön sukusolujen käyttämisestä. Siihen kirkko on ottanut kantaa, ja korostaa sitä, että kuolema on sukupolvien ketjussa luonnollinen asia. Nythän siellä on tämä vuoden karenssiaika, ja siitä varmasti myöskin tullaan keskustelemaan. Se on tärkeä kohta ja minusta on hyvin helppo nähdä tilanteita, joissa tätä haluaisi pitää mahdollisena.

Tämä on lakiesitys, joka mielestäni asettaa ihmisen pienelle paikalle. Minusta on arvokasta, että näitä eettisiä rajoja kysellään, se kuvastaa meidän yhteistä vastuutamme elämän edessä ja Jumalan edessä. Se, että lääketieteen suomia mahdollisuuksia käytetään, on toki myös kristillisen etiikan kannalta osallistumista Jumalan luomistyöhön. Sen rinnalla ajattelen, että nöyrtyminen elämän edessä merkitsee joskus myöskin suostumista lapsettomuuteen ja elämän tarkoituksen löytämistä muista tehtävistä. Ajattelen kahta äitiä, jotka hiljattain poistuivat keskuudestamme, Diana, kahden lapsen äiti, jonka arkulla oli ruusun nuppujen kori, ja siinä teksti "äiti". Ja äiti Teresaa, joka ei koskaan ole synnyttänyt yhtään lasta.

Kiitos.

Pelastakaa Lapset r.y.

Kommenttipuheenvuoro

Pelastakaa Lapset ry on ottanut noin kymmenen vuotta sitten kantaa silloiseen keinoalkuista lisääntymistä koskevaan lakiehdotukseen. Tuolloin olimme voimakkaasti sitä mieltä, että lapsella tulee olla oikeus tietää, kenestä hän on lähtöisin. Tätä asiaa joudutaan varmasti miettimään vielä uudelleen. Uuden mietintöehdotuksen pohjalta haluaisimme kiinnittää huomiota mm. seuraaviin asioihin:

Kun parin kanssa mietitään, lähteekö pari omalla kohdalla keinoalkuista lisääntymistä toteuttamaan vai ei, on tärkeää, että parin kanssa ei käsitellä asiaa vain muodollisesti, vaan että kyseessä olisi prosessi, jossa lasta tällä menetelmällä haluaville annetaan riittävän paljon tietoa ja autetaan heitä ymmärtämään, mitä keinoalkuinen lisääntyminen lapsen ja perheen kannalta voi merkitä. Näkökantamme perustuu pitkälti niihin kokemuksiin, joita olemme ottolapsitoiminnassa saaneet. Perheessä voi olla tilanne, että lapsi on vain toisen puolison perintötekijöistä lähtöisin. Arjen keskellä asia voi nousta esiin ongelmana ja syytöksenä esim. perheriidan aikana, niin että sillä on vaikutuksensa lapseen ja hänen ajatuksiin itsestään. Monet suomalaiset perheet päätyvät tilastojen mukaan eroon, myös niissä tilanteissa voi lapsen keinoalkuinen lähtökohta nousta arvaamattoman voimakkaasti esille.

On siis tärkeää, että perheen kanssa käydään ennen keinohedelmöityshoitoja riittävästi keskusteluja, niin että pariskunta on asiaa riittävän syvällisesti harkittuaan päätynyt itse valitsemaansa ratkaisuun. Ottolapsityössä on voitu nähdä, että lapsettomuuden läpikäyminen on seikka, joka esim. adoptioperheillä on vaikuttavana tekijänä siihen, miten avoimesti he pystyvät lapselle asioista puhumaan. Jos he ovat lapsettomuuden kysymyksen itselleen selvittäneet ja siitä aiheutuneen surun läpikäyneet, heillä on tilaa myös avoimuudelle ja lapsen kysymyksille.

Myös sukusolun luovuttajan tulisi saada riittävän paljon tietoa ja neuvontaa lapsen tarpeista voidakseen tehdä ratkaisunsa esim. siitä, miten paljon tietoja itsestään on valmis antamaan. Pitäisikö heillekin olla ottolapsineuvontaa vastaava pakollinen neuvonta?

Ehdotuksessa jätetään vanhempien tehtäväksi kertoa keinoalkuisesta hedelmöityksestä tai olla kertomatta. Näinhän on adoptiossakin, jossa tosin ottolapsineuvonnan aikana hyvin paljon perheiden kanssa asiasta keskustellaan. Toinen kysymys onkin, tuleeko lapsella olla oikeus tietää alkuperänsä. Miten lapsi tai nuori voi kysyä alkuperästään ja ottaa yhteyttä oikeusturvarekisteriin, jos kukaan ei ole hänelle kertonut hedelmöitystavasta. Tämä on eräs lakiehdotuksen vaikea kysymys. Tilanne, että nuori 18 vuotta täytettyään voi hakea tietoa alkuperästään, on verrattavissa ottolapsityön jälkipalveluun. Myöskään ottolapsitilanteessa ei aina ole mahdollista saada sitä tietoa isästä mutta jotkut vähäisetkin esim. ulkonäköä tms. seikkaa koskevat tiedot voivat olla merkityksellisiä nuorelle. Ottolapsityössä on voitu havaita, että saatu faktatieto ei aina ole kaikkein ratkaisevin asia, vaan se, että nuorella on perheen ulkopuolella mahdollisuus keskustella mieltänsä askarruttavista taustaansa liittyvistä kysymyksistä. Rekisterin pitäjällä pitäisikin olla riittävät taidot näihin keskusteluihin.

Kolmas asia, johon kiinnitimme huomiota, on sijaissynnyttäjäkysymys ja siihen liittyvä ottolapsineuvonta. Mielestäni tässä tilanteessa on vielä aika paljon selvitettävää. Jos lupa saadaan oikeusturvakeskukselta, ennen sen saamista pitäisi olla käyty riittävän perusteelliset selvitykset eri osapuolten kanssa. Jos ottolapsineuvontaa annetaan muodollisesti vasta lapsen syntymän jälkeen, ei tällainen vain muotoseikkojen vuoksi annettava neuvonta tunnu merkitykselliseltä.

Ehdotuksen mukaan hedelmöityshoitojen antamisen edellytyksenä pidetään naisen 50 vuoden ikää. Ottolapsitoiminnassa saamamme kokemuksen pohjalta 50 vuoden ikä tuntuu liian korkealta lähteä vauvaikäisen lapsen hankintaan. Ottolapsityössä on vallitsevana ohjeena ollut, ettei ottovanhempi saisi olla enemmän kuin 40-45 vuotta lasta vanhempi, jotta lapsen eri ikäkausien tarpeet voitaisiin ottaa huomioon.

Lapsettomien tuki r.y.

Kommenttipuheenvuoro

Arvoisat kuulijat,

Olen Esa Joukkonen Lapsettomien tuki r.y.:stä ja kahden Pietarista adoptoidun pojan isä. Lapsettomuus on kipeä ongelma niille, joita se koskee. Lapsettomuuskriisin ollessa pahimmillaan pariskunnat tarvitsevat kaiken avun, mitä yhteiskunta ja lähimmäiset ihmiset voivat vain antaa. Lääketieteellisen, juridisen, moraalisen, eettisen ja inhimillisen avun. Lapsettomuus koetaan usein hyvin henkilökohtaisena ongelmana ja siitä ollaan arkoja kertomaan jopa lähimmille ihmisille.

Viime keväänä käynnistyi keskustelu luovutettujen sukusolujen käytöstä ja lapsen oikeudesta tietää luovuttajan henkilöllisyys. Kirjoittelussa paistoi ajoittain läpi aikamoinen tietämättömyys sekä hoitojen teknisestä että henkisestä puolesta. Lapsettomien tuen hallitus keskusteli aiheesta kokouksessaan, ja päätti tehdä vastineen käytyyn keskusteluun lehtien yleisönosastoilla. Kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa muutama viikko sitten.

Käydystä keskustelusta tuli suurelle yleisölle helposti se kuva, että lapsettomuushoidoista suuri osa toteutetaan luovutetuilla sukusoluilla, kun tosi asiassa asia koskee vain pientä osaa lapsettomuushoidolla alkuun saatetuista raskauksista. Niille, joita asia koskee, se on hyvinkin tärkeä.

Mielestämme nykykäytäntö on hyvä ja toimiva. Luovuttajille tarjotaan mahdollisuus luovuttaa anonyyminä tai ei-anonyyminä. Samoin vanhemmille tarjotaan mahdollisuus valita kumman ryhmän luovuttajien sukusoluja he käyttävät. Lapselle tarjotaan mahdollisuus kauan odotettuna ja toivottuna.

Avoimuus sinänsä perheen sisällä on hyväksi, ja tuntuu, että yhteiskunnassa on monessa asiassa menty avoimempaan suuntaan, vertaa adoptiot. Täytyy kuitenkin kunnioittaa perheiden omia toiveita, eikä lainsäädännöllisesti pakottaa keinotekoiseen avoimuuteen. Lapsettomien kannalta on tärkeä, että heillä on mahdollisuus saada apua kipeään ongelmaan ja että lainsäädännöllä sitä ei vaikeuteta. Kiitos

Lasten ja nuorten sairaala, HYKS

Kommenttipuheenvuoro

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Viime vuosien aikana on julkaistu paljon tutkimuksia lapsen kasvusta ja kehityksestä homo- ja lesboperheessä. Tutkimusalue on itse asiassa hyvin vilkkaan toiminnan kohteena tällä hetkellä. Kaikissa vähänkään isommissa kansainvälisissä kehityspsykiatrian ja -psykologian konferensseissa on säännönmukaisesti oma sessionsa tai seminaarinsa tälle aiheelle. Ajattelin käyttää puheenvuoroni käymällä lyhyesti läpi näitä tutkimustuloksia.

Lasten kehitystä homo- ja lesboperheissä on monesta syystä tärkeä tutkia. Tutkimuksella on suuri merkitys homo- ja lesboperheille itselleen ja heidän lapsilleen. Tutkimuksella on myös yhteiskunnallinen merkitys koskien homojen ja lesbojen mahdollisuuksia saada lapsia ja homo- ja lesboperheitten asemaa yleensä.

Näiden lisäksi tutkimuksella on teoreettinen merkitys kehityspsykiatrialle ja -psykologialle. Tällä hetkellä ollaan kiinnostuneita erilaisista perhemuodoista ylipäätään. Perheitten erilaisuus antaa mahdollisuuden tutkia lapsen kehitystä ja kehityksen ehtoja silloin, kun vanhemmuus toteutuu toisella tavalla kuin traditionaalisessa ydinperheessä. Tämä perhetutkimus on todella mielenkiintoista, koska se antaa uusia rakennuspuita lasten kehityksen ja kehityksellisen psykopatologien teorioille.

Homo-ja lesboperheisiin liitetään tiettyjä ennakko-oletuksia, joiden todenperäisyyttä tutkitaan. Ensimmäinen on uskomus, että homo tai lesbo ei voi olla kunnon vanhempi, koska ajatellaan, että hän on usein psyykkisesti sairas. Homoseksuaalisuutta pidettiinkin aikaisemmin sairautena. Sen lisäksi ajateltiin, että homoilla ja lesboilla on persoonallisuuden häiriöitä ja muita psyykkisiä ongelmia.

Homoseksuaalisuus on kuitenkin jo poistettu psykiatrisesta tautiluokituksesta. Sitä ei poistettu tasa-arvon vaatimuksesta, vaan yksinkertaisesti sitä varten, että tieteellinen tutkimus osoitti, että homoseksuaalisuus ei ole sairaus ja homoseksuaalit ovat psyykkisesti terveitä ja häiriintyneitä yhtälailla kuin heterotkin.

Homojen ja lesbojen vanhemmuutta tutkittaessa on todettu, että homot ja lesbot muodostavat samanlaisen kiintymyssuhteen lapsiin kuin kaikki muutkin vanhemmat, käyttävät yhtä paljon aikaa lasten kanssa ja ovat yhtä lapsiorientoituneita kuin muut vanhemmat. Seksuaalisuus ei näyttele näissä perheissä sen suurempaa osaa kuin muissakaan lapsiperheissä. Näin ollen ei ole mitään syytä pitää homoja ja lesboja huonoina vanhempina pelkästään seksuaalisesta orientaatiosta johtuen.

Seuraava kysymys on lapsen kehitys ja sen mahdollinen häiriintyminen. Seksuaalinen kehitys on ollut kaikista suurin huoli. On kysytty, mitä tapahtuu lapsen seksuaaliselle kehitykselle, sukupuoliselle identiteetille, sosiaaliselle sukupuolelle ja seksuaaliselle suuntautuneisuudelle, kun lapsi kasvaa homo- tai lesboperheessä.

Sukupuolinen identiteetti tarkoittaa sitä, että tiedän olevani tyttö tai poika ja pidän itsenäni tyttönä tai poikana, naisena tai miehenä. Normatiiviseen kehitykseen kuuluu, että oma identiteetti on sama kuin biologinen sukupuoli. Ns. meta-analyysissä koskien noin 3000 homo- ja lesboparien lasta ei löydetty yhtään lasta tai aikuista, jonka sukupuolinen identiteetti olisi ollut eri kuin biologinen sukupuoli. Tämä huoli tuntuu turhalta.

Sosiaalinen sukupuoli on paljon ristiriitaisempi kysymys. Se tarkoittaa sitä, minkälainen minä olen, esiinnynkö minä niin kuin nainen ja puhunko minä niin kuin nainen ja miten minä vaatetan itseni ja miten käyttäydyn miehenä tai naisena. Tässä yhteydessä on pelätty, että homo- ja lesboperheitten lapsille syntyy sosiaalisen sukupuolen sekaannusta -tytöt olisivat liian poikamaisia ja pojat liian tyttömäisiä - mikä sitten johtaisi seksuaalisen orientaation tai sukupuolisen identiteetin häiriöön.

Tutkimuksissa on todettu, että homo- ja lesboperheissä käytetään samalla lailla ehkä stereotyyppisiäkin sukupuolisidonnaisia kasvatusmenetelmiä kuin heteroperheissä. Vanhemmilla on samanlaiset toiveet lastensa ammateista kun on heteroperheilläkin ja myös avioliitoista ja lapsien saamisesta. Lapsista näyttää kasvavan samanlaisia tyttöjä ja poikia kuin heteroperheissäkin.

Seksuaalinen suuntautuneisuus on ollut seuraava huoli, eli se, kasvaako homo- ja lesboperheen lapsista homoja tai lesboja. Tutkimuksissa ei ole tässäkään asiassa todettu erilaisuutta heteroperheiden lapsiin verrattuna. Nuoruusiässä on melko tavallista, että nuorella on seksuaalisia tunteita samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Näin on riippumatta siitä, ovatko omat vanhemmat hetero- tai homoseksuaaleja. Homo- ja lesboperheitten nuoret nähtävästi kuitenkin toimivat tunteittensa mukaisesti enemmän ja heillä on enemmän homoseksuaalisia kokemuksia nuoruusiässä kuin heteroperheiden nuorilla. Tämä johtunee siitä, että homo- ja lesboperheissä kasvaneilla ei ole samanlaisia sosiaalisia esteitä lähestyä omaa sukupuolta kuin heteroperheessa kasvaneilla nuorilla.

Homoseksuaaliset kokemukset nuoruusiässä eivät kuitenkaan näytä johtavan homoseksuaaliseen orientaatioon. Varsinaisessa seksuaalisessa suuntautumisessa ja omassa identiteetissä homoseksuaaliksi tai heteroseksuaaliksi ei näytä olevan eroja kasvutaustasta riippuen.

Lasten sosiaalinen kehitys ja mahdollinen negatiivinen leimaantuminen on myös askarruttanut ihmisiä. Näyttää kuitenkin siltä, että homo- ja lesboperheitten lapset eivät nähtävästi joudu sen enempää kiusatuiksi kuin muutkaan lapset, paitsi murrosiässä lesboäitien poikia haukutaan ehkä useammin homoiksi kuin muita poikia. Lapset näyttävät itse kuitenkin suojaavan itseään ja perhettään ulkomaailman ennakkoluuloilta olemalla hyvin tarkkoja siitä, kenelle he kertovat omasta perhetaustastaan. Lasten sosiaalinen kehitys näyttää etenevän normaalisti perhetaustasta riippumatta. Homo- ja lesboperheitten lapset kehittävät samanlaisia hyviä, kiinteitä ystävyyssuhteita kuin kaikki muutkin lapset.

Lasten psykiatrinen häiriintyminen on sitten ollut se viimeinen huoli. Tutkimus tuo helpotusta myös tässä asiassa. Homo- ja lesboperheitten lapsien psykiatrista oireilua on tutkittu eri tavoin. Äideiltä on kartoitettu lasten oireita kotioloissa ja opettajilta koulussa. On myös tehty sokkotutkimus niin, että lastenpsykiatrit ovat tutkineet lapsia tietämättä lapsen vanhempien hetero- tai homotaustaa. Tutkimukset osoittavat, että homoseksuaalisten vanhempien lapset eivät oireile psyykkisesti sen enempää tai vähempää kuin heteroperheiden lapset.

Yhteenveto

Kuten alussa ilmeni, on tutkimusalue vilkkaan toiminnan kohteena ja tarvitsemmekin vielä lisää tutkimusta. Suurin osa nyt tutkituista lapsista on kasvanut varhaiset vuotensa heteroperheessä ja avioeron jälkeen jäänyt lesboäidin luokse. Näin ollen meillä on vielä melko vähän tietoa lapsista, jotka kasvavat alusta alkaen homoseksuaalisen parin perheessä, ja vähän tietoa myös homoisyydestä. Tutkimuksista puuttuu vielä myös lapsen oma ääni.

Puutteista huolimatta tutkimustulokset ovat huomattavan yhdensuuntaiset. Lapsen kasvu ja kehitys näyttävät etenevän tuttuja latujaan riippumatta vanhempien seksuaalisesta orientaatiosta. Lapsen sosiaalinen, seksuaalinen ja emotionaalinen kehitys ei näytä häiriintyvän perhemuodon erilaisuudesta ja vanhemman seksuaalisesta orientaatiosta johtuen.

Tulos on todella mielenkiintoinen ja vastoin kaikkia ennakko-oletuksia. Kuitenkin, mitä enemmän sitä ajattelee, sitä ymmärrettävämmältä se tuntuu. Se kertoo siitä, mikä on tärkeätä lapsen elämässä: että lasta rakastetaan, häntä kunnioitetaan, hänestä iloitaan ja hänestä huolehditaan. Perherakenne on toissijainen asia. Perheen elämässä, kuten elämässä usein muutenkin, sisältö on tärkeämpi kuin muoto.

Sateenkaariperheet r.y.

Kommenttipuheenvuoro

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Puheenvuoroni käsittelee lääketieteellisen lisääntymisavun kieltämistä itsellisiltä naisilta ja naispareilta, jota hedelmöityshoitolainsäädäntöä pohtinut työryhmä ehdottaa - tosin ei täysin yksimielisesti. Aluksi pari sanaa keskustelun mittakaavoista. Tilanne jossa tätä keskustelua käydään on se, että lähes viidennes suomalaisista lapsiperheistä, kuten oheisesta taulukosta näkyy, on yksinhuoltajaperheitä. Kun keskustelemme siitä, onko yhden vanhemman kanssa eläminen lapselle hyväksi vai pahaksi, on hyvä ottaa huomioon se, että kannanottomme koskee 112 000:tta yksin lapsiaan huoltavaa aikuista ja heidän yli 160 000:tta lastaan, jotka elävät tällä hetkellä näissä perheissä. Oletan että tässä salissa istuu useampia näistä 112 000:sta vanhemmasta.

Suomalaiset lapsiperheet joissa on 0-17 vuotiaita lapsia 31.12.1995:

			perheitä  %

Aviopari ja lapsia    449 241  70,2 %
Avopari ja lapsia      78 528  12,3 %
Äiti ja lapsia         98 351  15,4 %
Isä ja lapsia          13 490   2,1 %

Tänään täällä keskustellaan siitä, tulisiko muutamalta kymmeneltä tai muutamalta sadalta itselliseltä naiselta evätä pääsy lääketieteellisen lisääntymisavun piiriin ja siten pyrkiä estämään heitä synnyttämästä yhden huoltajan lapsia. Näinhän työryhmä ehdottaa.

Täällä keskustellaan myös siitä, tulisiko muutamalta kymmeneltä tai muutamalta sadalta kahden naisen muodostamalta perheeltä evätä pääsy lisääntymishoitoihin ja siten pyrkiä estämään heitä hankkimasta lasta kahden (mutta kahden samaa sukupuolta olevan) huoltajan perheeseen.

Sanoin "pyrkiä estämään", koska lainsäädännöllä on vaikea estää kansalaisia lisääntymästä. Naiset ovat aina voineet iskeä miehen yhden yön vuodekumppaniksi, ja yrittää siten hankkiutua raskaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole kovin miellyttävä keino monien naisten mielestä, eikä kovin eettistä myöskään miestä kohtaan. Aidsin aikakaudella tällainen käyttäytyminen on suuri riski paitsi naisen itsensä, myös toivotun lapsen terveydelle. Hedelmättömyysongelmista kärsiville naisille tämä "perinteinen tyyli" ei ole ratkaisu ollenkaan.

Siksi itselliset naiset ja naisparit ovat yhä suuremmassa määrin, niin Suomessa kuin muuallakin, hakeutuneet lapsettomuusklinikoille saadakseen testattua ja turvallista spermaa ja tarvitessaan muuta lapsettomuushoitoa. Tällä hetkellähän Suomessa ei ole lainsäädäntöä, joka säätelisi miehettömien naisten pääsyä lääketieteellisen lisääntymisavun piiriin, vaan hoidon antaminen tai siitä kieltäytyminen on lääkärin harkinnassa. Puolet Suomessa lapsettomuushoitoa antavista yksityisistä klinikoista ottaa myös itsellisiä naisia asiakkaikseen. Suomen lääkäriliitto on tosin kehottanut lääkäreitä avustamaan ainoastaan parisuhteessa eläviä heteroseksuaalisia naisia lisääntymisessä. Tämä on kuitenkin suositus, eikä sido yksittäistä lääkäriä.

Voidaan kysyä, eikö ole lääkärin etiikan vastaista olla auttamatta potilasta, joka ei voi tulla raskaaksi ilman lääketieteellistä tutkimusta ja hormoni- tms. hoitoa, tai joka joutuu turvautumaan testaamattomaan spermaan ja tähän niin sanottuun perinteiseen tyyliin. Myös itse tehty kotisiemennys tutulta saadulla spermalla sisältää terveydellisiä riskejä. Spermapankeista saatava siemenneste on testattu HIV:n, hepatiitin ja muiden tautien varalta.

Edustan tässä keskustelussa Sateenkaariperheet -nimistä yhdistystä, joka on lesbo-, bi-, trans- ja homovanhempien ja heidän lastensa yhdistys. Lesboilla, homoilla, bi- ja transihmisillähän on lapsia ja tulee olemaan lapsia. Siitä saavatko lesbot, homot ynnä muut hankkia lapsia, on turha keskustella, sillä lasten hankkimisesta eivät Suomessa päätä muut kuin vanhemmiksi haluavat itse.

Asia josta eduskunnalla on valta päättää on se, asetetaanko lasta haluavat naiset keskenään eriarvoiseen asemaan sen mukaan, elävätkö he heteroseksuaalisessa parisuhteessa vai eivät. Jos Suomeen säädettäisiin ehdotuksen mukainen laki, joka eväisi ilman miessuhdetta eläviltä naisilta pääsyn lapsettomuushoitoihin, sillä ei käytännössä pystyttäisi estämään "isättömien" lasten syntymistä. Lain ainoa vaikutus olisi kansalaisia keskenään eriarvoistava.

Yhtään perustetta tällaiselle käytännölle ei ole, koska tutkimukset yksiselitteisesti osoittavat, että miehettömät naiset - niin naisparit kuin itselliset naisetkin ovat täysin kykeneviä kasvattamaan lapsistaan yhtä tasapainoisia kuin parisuhteessa elävät heterovanhemmatkin. Tutkimustulokset tukevat pikemminkin päinvastaista. Tämä selittyy sillä, että heteroille lapsia syntyy usein "vahingossa" ja ei-toivottuina, kun taas naisparien ja tietoisesti yksin lasta hankkivien naisten vanhemmuus on harkittua ja suunniteltua, ja siten usein motivoidumpaa kuin keskiverto heterovanhemmuus.

Näitä tutkimuksia on USA:ssa tehty 1970-luvulta alkaen, jolloin oikeusistuimet usein eväsivät avioerotilanteessa homoseksuaaliselta vanhemmalta lapsen huoltajuuden vedoten siihen, että homoseksuaalinen vanhempi ei ole sopiva kasvattamaan lasta. Laaja ja edustava joukko tutkimuksia yli parinkymmenen vuoden ajalta osoittaa, ettei oletus lesboäidin (tai homoisän) sopimattomuudesta vanhemmaksi pidä paikkaansa.

Tänä vuonna on julkaistu uusia tutkimuksia, joissa on tutkittu hedelmöityshoitoklinikalla alkuun saatettuja sekä hetero- että lesboparien lapsia sekä perinteisellä tavalla siitettyjä lapsia. Tutkimukset oli tehty Belgiassa, Britanniassa ja USA:ssa ja niiden tekijät ovat Charlotte J. Patterson ja Raymond W Chan Virginian yliopistosta USA:sta ja Fiona Tasker Birkbeck Collegesta Alankomaista.

Lasten psykologisessa kehityksessä ei ollut eroja, eikä kahden äidin perheessä elävillä lapsilla ollut epäselvyyttä sukupuoli-identiteetistään. Nämä lapset olivat 4-9 vuotiaita, joten heidän tulevasta seksuaalisesta suuntauksestaan ei vielä voida sanoa mitään varmaa. Mutta aiemmissa tutkimuksissa on todettu, ettei lesbo- ja homoperheissä kasva sen enempää eikä sen vähempää uusia homoja ja lesboja kuin heteroperheissäkään.

Ainoa ero joka toistuu useissa tutkimuksissa on se, että lesboperheiden lapset ovat suvaitsevaisempia erilaisuutta kohtaan kuin heteroperheiden lapset.

Vanhempien osallistumisessa lastensa hoitoon ja kurinpitoon sen sijaan oli eroja tänä vuonna julkaistujen, lapsettomuushoidoilla alkuun saatettujen lasten perheitä koskevien tutkimusten mukaan: sosiaaliset (ei-biologiset) lesboäidit osallistuivat lastensa hoitoon huomattavasti enemmän kuin heteroperheiden isät.

Mielenkiintoinen on myös se tulos, että verrattaessa keskenään isiä, joiden lapset oli saatettu alkuun spermapankista saadulla "vieraalla" siemennesteellä sellaisiin isiin, joiden lapset oli siitetty perinteisellä, tuloksena oli, että ei-geneettiset isät osallistuivat lastensa hoitoon enemmän kuin geneettiset isät. Tulokset osoittavat sen, ettei vanhemmuudessa ole kyse geeneistä vaan motivaatiosta, ja että lapsettomuushoitoihin turvautuvat vanhemmat ovat erittäin motivoituneita.

Minulla on itselläni 16- ja 9-vuotiaat lapset naisen kanssa, olen lasteni sosiaalinen (ei-biologinen) äiti. Siitä millaista suomalainen lesbovanhemmuuden arki on, en ehdi tässä lyhyessä puheenvuorossani kertoa, mutta tuolla eteisessä on monistettuna pidempää puheenvuoroani, jonka pidin Stakesissa järjestetyssä seminaarissa viime keväänä. Lisäksi mukanani on kaksi englanninkielistä lastenkirjaa, joissa käsitellään tarha- ja ala-asteikäisten kannalta sitä, miltä lapsesta tuntuu, kun hänellä on kaksi äitiä, ja hänen perheensä on erilainen kuin muiden lasten perheet.

Jos Suomeen nyt säädettäisiin ehdotuksen mukainen, naiset keskenään eriarvoistava laki, sen seurauksena olisi yhtäältä terveydellinen riskikäyttäytyminen, toisaalta, niiden kohdalla, jotka eivät halua vaarantaa terveyttään, hoitojen hakeminen ne sallivasta maasta. Tällä hetkellähän tällainen hoitoturismi suuntautuu Ruotsista Suomeen. Euroopassa muistetaan myös 1960- ja 1970-lukujen aborttiturismi, kun aborttia haluavat naiset joutuivat matkustamaan abortin saadakseen maahan, joka sallii abortin. Nyt Keski-Euroopassa eletään uutta aborttiturismin aikaa, kun aiemmin liberaalia aborttipolitiikkaa noudattanut Puola pakottaa uudella tiukalla lainsäädännöllään aborttia haluavat naiset matkustamaan naapurimaihin.

Suomessa lapsettomuushoidot osalta naisia kieltävä laki johtaisi lapsettomuushoitoturismiin maihin, joissa lainsäädäntö ei aseta esteitä itsellisten naisten ja lesbojen siemennykselle ja muulle hoidolle. Se asettaisi naiset keskenään myös taloudellisesti eriarvoiseen asemaan sen mukaan, onko heillä varaa tähän.

Miksi siis sisällyttää lakiin turha määräys, jolla ei olisi muita kuin haitallisia vaikutuksia terveyden kannalta ja kansalaisia keskenään eriarvoistavasti? Määräyksen ainoaksi vaikutukseksi jäisi yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääminen ja terveydellisen riskikäyttäytymisen suosiminen.

Määräys lääketieteellistä lisääntymisapua saavan naisen miessuhteista koskeva on täysin tarpeeton lain muun sisällön ja vaikutuksen kannalta, joihin en tässä puheenvuorossa ole puuttunut.

Nykyistä, hyväksi havaittua käytäntöä tulisi voida jatkaa, eli ratkaisu hoidon antamisesta pitäisi jättää hoitavalle lääkärille.