]> KK185 2005 vpMarjaanaKoskinen sdym. KIRJALLINEN KYSYMYS185 2005 vp Eläinsuojelurikosten siirtäminen avainsyyttäjäryhmän alaisuuteen Eduskunnan puhemiehelle Keskustelussa eläinsuojelutyötä tekevien keskeisten toimijoiden kanssa on tullut esille huoli siitä, että eläinsuojelurikosten tuomioiden kirjo on laaja ja yhtenäinen linja puuttuu. Välillä tulee kohtuullisen reippaitakin rangaistuksia, mutta toisinaan taas eläinsuojelurikokset jäävät kokonaan tuomitsematta. Monet eläinsuojelutyötä tekevät viranomaiset, vapaaehtoiset sekä järjestöt ovat yhtä mieltä siitä, että eläinsuojelurikoksiin pitäisi olla erikoistuneet omat syyttäjänsä. Myös eläintenpitokielto nähtiin ongelmallisena sen suhteen, että eläintenpitokieltoihin tuomitaan yhä useammin kuin ennen, mutta tuomio on usein merkityksetön mm. seuraavista syistä: eläintenpitokielto voi olla esim. 3 vuotta, mutta kiellon saanutta ei valvota, eläintenpitokieltoa voi kiertää, kun henkilö on saanut henkilökohtaisen kiellon, mutta avopuolisolla ei ole kieltoa; avopuoliso hankkii koiran, ja taas tehdään pentuja, vaikka eläintenpitokielto on juuri tullut pentujen huonosta ja eläinsuojelulain vastaisesta kohtelusta, eräs henkilö oli saanut vain kissojen eläintenpitokiellon, vaikka pienessä asunnossa oli paljon koiria ja kaneja. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Aikooko hallitus pikaisesti ryhtyä toimenpiteisiin niin, että eläinsuojelurikosten sanktiot yhdenmukaistuvat ja että eläinsuojelurikokset ovat eläinsuojeluun perehtyneen avainsyyttäjäryhmän alaisuudessa ja mitä aiotaan tehdä sen suhteen, että eläintenpitokieltoa valvotaan ja ettei eläintenpitokieltoa kierretä? Helsingissä 4 päivänä maaliskuuta 2005 MarjaanaKoskinen sd PiaViitanen sd PenttiTiusanen vas SatuTaiveaho sd AnnikaLapintie vas JaninaAndersson vihr SaaraKarhu sd EsaLahtela sd Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Marjaana Koskisen /sd ym. näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 185/2005 vp: Aikooko hallitus pikaisesti ryhtyä toimenpiteisiin niin, että eläinsuojelurikosten sanktiot yhdenmukaistuvat ja että eläinsuojelurikokset ovat eläinsuojeluun perehtyneen avainsyyttäjäryhmän alaisuudessa ja mitä aiotaan tehdä sen suhteen, että eläintenpitokieltoa valvotaan ja ettei eläintenpitokieltoa kierretä? Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa: Eläinsuojeluun liittyviä rikoksia on monenlaisia, mikä näkyy myös rangaistussäännöksissä. ­Rangaistavaksi säädetään rikoslain (39/1889) 17 luvun 14 ja 15 §:ssä eläinsuojelurikos ja lievä eläinsuojelurikos sekä  eläinsuojelulain (247/1996) 54 §:ssä eläinsuojelurikkomus. Eläin­suojelurikoksesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta pahoinpitelemällä, liiallisesti rasittamalla, jättämällä tarpeellista hoitoa tai ravintoa vaille tai muuten eläinsuojelulain vastaisesti kohtelee eläintä julmasti tai tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa aiheuttaen. Jos eläinsuojelurikos, ottaen huo­mioon aiheutettu kärsimys, kivun tai tuskan laatu tai muut rikokseen liittyvät seikat, on koko­naisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä ­on tuomittava lievästä eläinsuojelurikoksesta. Eläinsuojelurikkomukseen puolestaan syyllistyy se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta menettelee eläinsuojelulain 54 §:ssä mainittujen eläinsuojelulain pykälien vastaisesti taikka rikkoo eläintenpitokieltoa tai toimii toisen välikätenä eläintenpitokiellon kiertämiseksi. Eläinsuojelurikoksesta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta, kahdesta muusta mainitusta rikoksesta voidaan tuomita vain sakkoa. Eläinsuojeluun liittyvien rikosten seuraamukset määräytyvät toisaalta sen mukaan, miksi edellä mainituksi rikokseksi teko arvioidaan, ja toisaalta rikoslain 6 luvussa säädettyjen rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten mukaan. Rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:n mukaan rangaistuslajia valittaessa ja rangaistusta mitattaessa on otettava huomioon muun ohessa rangaistuskäytännön yhtenäisyys sekä rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus, teon vaikuttimet ja rikoksesta ilmenevä muu tekijän syyllisyys. Rikoslain 6 luvussa on lisäksi säännöksiä rangaistuksen koventamisperusteista (5 §), lieventämisperusteista (6 §), kohtuullistamisperusteista (7 §) ja valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä (9 §). Rangaistus voidaan myös jättää tuomitsematta rikoslain 6 luvun 12 §:n nojalla. Lisäksi rangaistusvastuun voi rikoslain 3 luvun 4 §:n mukaan poistaa tekijän syyntakeettomuus tai tuomittavaa rangaistusta alentaa tekijän alentunut syyntakeisuus. Nämä rangaistuksen määräämiseen vaikuttavat säännökset johtavat siihen, että eläinsuojelurikostenkin seuraamukset käytännössä ulottuvat tuomitsematta jättämisestä ehdottomaan vankeuteen. Eläinsuojeluun liittyvien rikosten erilaisuus ja rangaistuksen määräämiseen vaikuttava monipuolinen sääntely johtavat väistämättä siihen, että näistä rikoksista tuomituissa rangaistuksissa saattaa olla huomattavaakin vaihtelua. Rangaistuksen määräämiseen vaikuttava sääntely voi johtaa siihenkin, että seurauksiltaan tai vahingoiltaan samanlaisista teoista tuomitaan erilaiset rangaistukset. Esimerkiksi rikoksen uusiminen voi koventaa rangaistusta. Toisaalta vastaan saattaa tulla esimerkiksi rangaistuksen tuomitsematta jättämiseen johtavia tapauksia, joissa tekijä ei ole kykenevä huolehtimaan enää itsestäänkään, mikä on sitten heijastunut hänen eläintenpitoonsa. Ajateltavissa olevasta yhtenäisen rangaistuskäytännön mukaisesta normaalirangaistuksesta voidaan tarvittaessa poiketa ankarampaan tai lievempään suuntaan rikoksiin lähes poikkeuksetta liittyvien teko- tai tekijäkohtaisten syiden vuoksi. Lukuun ottamatta eräitä erikseen taksoitettuja tai ohjeistettuja seuraamuksia (esimerkiksi rikesakot ja ylinopeussakot) rangaistuksen määräämisessä ei ole mahdollista päästä mihinkään matemaattisesti määritettävään oikeaan rangaistukseen, vaan kysymys on, kuten oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa usein muutenkin, pyrkimisestä laissa säädettyjen harkintaperusteiden kautta mahdollisimman hyvin perusteltuun lopputulokseen. Perustuslaissa säädetystä tuomioistuinten riippumattomuudesta seuraa, että poliittiset päätöksentekijät eivät saa vaikuttaa tuomioistuinten yksittäistapauksellisiin ratkaisuihin. Käytännössä havaittuihin epäkohtiin on tarvittaessa puututtava lainsäädäntötoimenpitein. Rikoslain 6 luvussa olevien rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten voi sellaisinaan katsoa soveltuvan myös nyt kysymyksessä oleviin rikoksiin. Teko- ja tekijäkohtaisten erojen perusteella eläinsuojelurikoksista on voitava tuomita rangaistuslajiltaan ja ankaruudeltaan erilaisia rangaistuksia. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen liittyvää lainsäädännön muuttamistarvetta ei voidakaan katsoa olevan. Oikeuskäytännön yhtenäisyyden sijasta voikin olla syytä kiinnittää huomiota siihen muidenkin rikosten kohdalla havaittavaan piirteeseen, että rangaistukset tuomitaan pääsääntöisesti vankeusasteikon alaosasta. Törkeänä pidettävissä eläinsuojelurikoksissa ankarimmat vankeusrangaistukset ovat yleensä joidenkin kuukausien mittaisia, vaikka laissa säädetty enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Rangaistuksen määräämisen kannalta ratkaiseva merkitys on tuomioistuimella. Syyttäjien perusammattitaitoon on teon rikosoikeudellisen arvioinnin lisäksi katsottava kuuluvan, että he eläinsuojelurikosten osaltakin tuovat tuomioistuimen tietoon kaikki asiaan vaikuttavat seikat. Nämä rikokset eivät pääsääntöisesti edellytä sellaista erityisasiantuntemusta, jota saatetaan tarvita eräissä avainsyyttäjäjärjestelmän piiriin kuuluvissa rikoksissa kuten talous-, ympäristö- tai tietotekniikkarikoksissa taikka merioikeusjutuissa. Lisäksi syyttäjät voivat eläinsuojeluun liittyvän rikosasian valmistelussa ja tuomioistuinkäsittelyssä hyödyntää esimerkiksi eläinsuojeluviranomaisten asiantuntemusta. Valtakunnansyyttäjävirasto ja yhteistoimintasyyttäjät ovat valmiit tällaisen yhteistyön tehostamiseen. Oikeusministeriön 26.9.2002 tekemällä päätöksellä Suomi on eräitä alueita lukuun ottamatta jaettu syyttäjäyksiköiden yhteistoiminta-alueisiin, joita on 16 ja joiden alueella syyttäjäyksiköt voivat tukea toistensa työtä. Yhteistoiminta-­alueeseen kuuluvien syyttäjäyksiköiden syyttäjät ovat toimivaltaisia hoitamaan syyttäjätehtäviä yhteistoiminta-alueen jokaisessa käräjäoikeudessa. Yhteistoimintaan voi tarvittaessa kuulua syyttäjien erityisasiantuntemuksen hyödyntäminen. Tarvittaessa eläinsuojeluun liittyvän rikoksen käsittelyyn voidaan siten ottaa sellaisia asioita käsitellyt syyttäjä yhteistoiminta-alueen toisesta syyttäjäyksiköstä. Yhteistoiminta-alueiden toiminnan tehostuessa ja syyttäjäyksiköiden koon kasvaessa syyttäjien erikoistuminen lisääntyy joka tapauksessa. Rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin mukaan eläintenpitokielto voidaan määrätä henkilölle, joka tuomitaan eläinsuojelurikoksesta, lievästä eläinsuojelurikoksesta tai eläinsuojelurikkomuksesta taikka joka jätetään syyntakeettomana rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla rangaistukseen tuomitsematta. Eläintenpitokielto tarkoittaa sitä, että henkilö tuomitaan menettäneeksi oikeutensa pitää tai hoitaa eläimiä taikka muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Eläintenpitokieltoa rikkonut tai toisen välikätenä eläintenpitokiellon kiertämiseksi toiminut voidaan eläinsuojelulain 54 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla tuomita eläinsuojelurikkomuksesta rangaistukseen. Eläintenpitokielto rikosoikeudellisena seuraamuksena kohdistuu rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin mukaisesti rikokseen syyllistyneeseen henkilöön, jonka on näytetty syyllistyneen eläinten huonoon kohteluun. Viime kädessä tuomioistuimen määräämän eläintenpitokiellon muotoilusta sekä eläinten omistussuhteista ja hoitoon liittyvistä olosuhteista riippuu, mitä eläimiä yksittäistapauksessa kuuluu kiellon piiriin. Vaikka eläintenpitokielto voi kohdistua vain rikoksesta tuomittuun, hänen kanssaan samassa taloudessa asuva henkilö voidaan tuomita rangaistukseen eläintenpitokiellon kiertämisestä. Rikoslain 17 luvun 23 §:n 1 momentin mukaan eläintenpitokielto voi koskea määrättyjen eläinlajien pitämistä tai eläinten pitämistä yleensä. Laki siis mahdollistaa eläintenpitokiellon piirissä olevien eläinten ja eläinlajien määrittämisen eläinsuojelun tarpeen edellyttämällä tavalla. Kielto voi tarvittaessa koskea myös eläimiä, jotka eivät ole olleet eläinten suojeluun liittyvän rikoksen kohteena. Syyttäjä voi käytännössä vaikuttaa eläintenpitokiellon sisältöön kieltoa vaa­tiessaan. Eläinsuojelulain 4 luvun mukainen valvonta ei ulotu eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseen. Poliisin on kuitenkin ryhdyttävä esitutkintatoimenpiteisiin, kun sen tietoon tulee epäily eläintenpitokiellon rikkomisesta tai toimimisesta välikätenä eläintenpitokiellon kiertämiseksi. Lisäksi eläinsuojelulain mukainen valvonta siihen liittyvine toimenpiteineen tulee kysymykseen, jos eläintenpitokieltoon jo määrätyn tai hänen kanssaan samassa taloudessa asuvan epäillään syyllistyvän eläinten huonoon hoitoon. Helsingissä 29 päivänä maaliskuuta 2005 OikeusministeriJohannes Koskinen Till riksdagens talman I det syfte som anges i 27 § i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 185/2005 rd undertecknat av riksdagsledamot Marjaana Koskinen /sd m.fl.: Har regeringen för avsikt att skyndsamt vidta åtgärder för att förenhetliga sanktionerna för djurskyddsbrott och se till att djurskyddsbrotten behandlas av en grupp nyckelåklagare som är specialiserade på djurskydd och vad ämnar man göra för att se till att djurhållningsförbuden övervakas och för att förbuden inte skall kringgås? Som svar på detta spörsmål anför jag följande: De brott som gäller djurskydd är av många olika slag, vilket också syns i straffbestämmelserna. I strafflagens (39/1889) 17 kap. 14 och 15 § kriminaliseras djurskyddsbrott och lindrigt djurskyddsbrott och i djurskyddslagens (247/1996) 54 § djurskyddsförseelse. För djurskyddsbrott döms den som uppsåtligen eller av grov oaktsamhet genom misshandel, överansträngning, bristfällig skötsel eller bristfällig utfordring eller annars i strid med djurskyddslagen behandlar ett djur på ett grymt sätt eller utsätter det för onödigt lidande, smärta eller plåga. Om djurskyddsbrottet, med hänsyn till lidandets, smärtans eller plågans art eller andra omständigheter vid brottet, bedömt som en helhet är ringa, skall gärningsmannen dömas för lindrigt djurskyddsbrott. Till djurskyddsförseelse gör sig för sin del den skyldig som uppsåtligen eller av oaktsamhet handlar i strid med de paragrafer i djurskyddslagen som anges i djurskyddslagens 54 §, eller som bryter mot ett djurhållningsförbud eller är mellanhand för någon annan för kringgående av djurhållningsförbud. För djurskyddsbrott kan dömas till böter eller fängelse i högst två år, och för de två andra ovan nämnda brotten kan dömas endast till böter. Påföljderna för de brott som gäller djurskydd bestäms dels utifrån vilket av de ovan nämnda brotten som en gärning bedöms som, dels utifrån vad som i strafflagens 6 kap. föreskrivs om bestämmande av straff. Enligt strafflagens 6 kap. 3 och 4 § skall vid valet av straffart och straffmätningen beaktas bl.a. enhetligheten i straffpraxis samt hur skadligt och farligt brottet är, motiven till gärningen samt gärningsmannens av brottet framgående skuld i övrigt. I strafflagens 6 kap. finns dessutom bestämmelser om straffskärpningsgrunder (5 §), strafflindringsgrunder (6 §), skälighetsgrunder (7 §) och valet mellan villkorligt och ovillkorligt fängelse (9 §). Domstolen får också med stöd av strafflagens 6 kap. 12 § avstå från att döma ut ett straff. Enligt strafflagens 3 kap. 4 § kan straffansvaret också bortfalla om gärningsmannen är otillräknelig, och det straff som döms ut kan lindras om gärningsmannen är nedsatt tillräknelig. Dessa bestämmelser som inverkar på bestämmandet av straff leder till att även påföljderna för djurskyddsbrott i praktiken är allt mellan domseftergift och ovillkorligt fängelse. På grund av att de brott som gäller djurskydd är så olika och den reglering som inverkar på bestämmandet av straff så mångsidig är det oundvikligt att det förekommer också betydande skillnader i de straff som döms ut för dessa gärningar. Den reglering som inverkar på bestämmandet av straffet kan också leda till att olika straff döms ut för gärningar som har likadana följder eller förorsakar lika stor skada. Straffet kan skärpas t.ex. på grund av återfall i brott. Å andra sidan finns det fall där domstolen har avstått från att döma ut straff på grund av att gärningsmannen inte längre är kapabel ens att ta hand om sig själv, vilket har återspeglat sig på djurhållningen. Från det normalstraff som kunde tänkas utifrån en enhetlig straffpraxis kan vid behov göras avvikelser så att ett strängare eller lindrigare straff döms ut av skäl som hänför sig till gärningen eller gärningsmannen. Dylika skäl förekommer vid så gott som alla brott. Med undantag av vissa påföljder för vilka det finns särskilda taxor eller anvisningar (t.ex. ordningsbot och fortkörningsböter) är det inte möjligt att vid bestämmandet av straff fastställa något matematiskt rätt straff, utan det är fråga om att med hjälp av de prövningsgrunder som anges i lagen försöka komma till ett så väl underbyggt slutresultat som möjligt, såsom fallet ofta är vid rättsliga avgöranden i övrigt. Eftersom domstolarna enligt grundlagen skall vara oberoende får de politiska beslutsfattarna inte inverka på domstolarnas avgöranden i enskilda fall. Vid behov skall man genom lagstiftningsåtgärder rätta till missförhållanden som uppdagats i praktiken. Bestämmelserna om bestämmande av straff i strafflagens 6 kap. kan som sådana anses vara tillämpliga också på de brott som det är fråga om här. På basis av skillnader mellan gärningar och gärningsmän bör för djurskyddsbrott kunna dömas ut straff som är olika med avseende på straffarten och strängheten. Det kan inte heller anses finnas något behov av att ändra den lagstiftning som hänför sig till enhetligheten i fråga om straffpraxis. Det kan också vara skäl att i stället fästa uppmärksamhet vid den omständigheten att fängelsestraff i regel döms ut i den nedre delen av straffskalan. Detta gäller också i fråga om andra brott. Vid djurskyddsbrott som anses som grova uppgår de strängaste fängelsestraffen i allmänhet till några månader, trots att det maximistraff som föreskrivs i lagen är två år. Domstolen har en avgörande betydelse när det gäller bestämmandet av straff. Till åklagarnas grundläggande yrkesskicklighet har ansetts höra förutom att de gör en straffrättslig bedömning av gärningen också att de informerar domstolen om alla de omständigheter som inverkar på saken. Detta gäller även djurskyddsbrott. Dessa brott förutsätter i regel inte sådan särskild sakkunskap som kan behövas vid en del brott som hör till systemet med nyckelåklagare, såsom ekonomiska brott, miljöbrott eller datateknikbrott eller sjörättsmål. Dessutom kan åklagarna vid beredningen och domstolsbehandlingen av brottmål som gäller djurskydd använda sig av den sakkunskap som t.ex. djurskyddsmyndigheterna besitter. Riksåklagarämbetet och samarbetsåklagarna är beredda att effektivera ett sådant samarbete. Genom justitieministeriets beslut av 26.9.2002 indelades Finland med undantag av vissa områden i 16 samarbetsområden för åklagarenheterna. Åklagarenheterna inom ett samarbetsområde kan stöda varandras arbete. Åklagarna vid de åklagarenheter som hör till ett samarbetsområde är behöriga att sköta åklagaruppgifter vid varje tingsrätt i området. Samarbetet kan vid behov innefatta anlitande av åklagare som besitter särskild sakkunskap. Vid behandlingen av ett brott som gäller djurskydd kan vid behov således anlitas en åklagare vid en annan åklagarenhet i samarbetsområdet som har behandlat sådana mål. Då verksamheten inom samarbetsområdena effektiveras och åklagarenheterna blir större ökar åklagarnas specialisering i varje fall. Enligt strafflagens 17 kap. 23 § 1 mom. kan djurhållningsförbud meddelas en person som döms för djurskyddsbrott, lindrigt djurskyddsbrott eller djurskyddsförseelse eller som med stöd av strafflagens 3 kap. 4 § 2 mom. inte döms till straff på grund av att han eller hon är otillräknelig. Djurhållningsförbud innebär att en person förklaras ha förverkat sin rätt att hålla eller sköta djur eller att annars svara för djurens välfärd. Den som brutit mot ett djurhållningsförbud eller som är mellanhand för någon annan för kringgående av djurhållningsförbud kan med stöd av djurskyddslagens 54 § 2 mom. 2 punkt dömas till straff för djurskyddsförseelse. Djurhållningsförbud som straffrättslig påföljd riktar sig enligt strafflagens 17 kap. 23 § 1 mom. mot en person som har begått ett brott och som bevisligen har behandlat djur illa. I sista hand är det formuleringen av domstolens djurhållningsförbud samt äganderättsförhållandena när det gäller djuren och de omständigheter som hänför sig till skötseln av dem som avgör vilka djur som i det enskilda fallet omfattas av förbudet. Trots att ett djurhållningsförbud endast kan utfärdas för den som dömts för brott, kan en person som bor i samma hushåll som denne dömas till straff för kringgående av djurhållningsförbud. Enligt strafflagens 17 kap. 23 § 1 mom. kan ett djurhållningsförbud gälla vissa slag av djur eller djurhållning överhuvudtaget. Enligt lagen är det således möjligt att i enlighet med vad djurskyddsbehovet förutsätter fastställa vilka djur eller vilka slag av djur som skall omfattas av ett förbud. Ett förbud kan vid behov också gälla djur som inte har varit föremål för ett brott som gäller djurskydd. I praktiken kan åklagaren inverka på innehållet i ett djurhållningsförbud när åklagaren yrkar på förbud. Den tillsyn som avses i djurskyddslagens 4 kap. omfattar inte tillsyn över att ett djurhållningsförbud iakttas. Polisen skall dock vidta förundersökningsåtgärder, när det till dess kännedom kommer en misstanke om att någon bryter mot ett djurhållningsförbud eller är mellanhand för någon annan för kringgående av djurhållningsförbud. Tillsyn enligt djurskyddslagen och sådana åtgärder som hänför sig till tillsynen kan dessutom komma i fråga om en person som har meddelats djurhållningsförbud eller någon som bor i samma hushåll som denne misstänks för bristfällig skötsel av djur. Helsingfors den 29 mars 2005 JustitieministerJohannes Koskinen