Siirry Eduskunta.fi sivustolle 

KIRJALLINEN KYSYMYS 344/2005 vp

Tarkistettu versio 2.0 KK 344/2005 vp - Leena Rauhala /kd

Vammaiskuljetuskustannusten maksujärjestelyt

Eduskunnan puhemiehelle

Vammaisuuden perusteella järjestettäviä palveluja ja tukitoimia koskevan lain (380/1987 ) mukaan "Kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kuljetuspalvelut niihin liittyvine saattajapalveluineen, tulkkipalvelut sekä palveluasuminen, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista." (31.1.1995/101)

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen (912/1992 ) 6 §:ssä todetaan, että "Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 8 §:n 2 momentissa tarkoitetuista vaikeavammaisille järjestettävistä kuljetuspalveluista voidaan periä enintään paikkakunnalla käytettävissä olevan julkisen liikenteen maksua vastaava maksu tai muu siihen verrattavissa oleva kohtuullinen maksu."

Tällainen maksun kohtuullistaminen on tarpeellinen ja hyvä tapa edistää vaikeavammaisen kuntalaisen osallistumismahdollisuuksia. Joissakin kunnissa on kuitenkin käytäntönä se, että asiakas joutuu aluksi itse maksamaan kyydit kuukauden ajalta, esimerkiksi 18 yhdensuuntaista matkaa, joihin laki antaa oikeuden. Yhden kyydin hinta voi olla 30-60 euroa. Useat näiden palveluiden käyttäjät ovat ilmaisseet tämän käytännön rajoittavan heidän kyytienkäyttöään. Miltei tuhannen euron laittaminen kyydityksiin, ennen kuin oman osuutensa saa takaisin, on liian korkea panostus asiakkailta, ja se rajoittaa heidän matkustamistaan. Tältä osin säädökset eivät toimi tarkoitetulla tavalla.

Koska kunnilla on kirjavia käytäntöjä maksun perimisen suhteen, olisi hyvä täsmentää asiaa säädösperusteisesti, että vammaiset kuntalaiset eivät joutuisi keskenään eriarvoiseen asemaan ja matkoja ei tarvitsisi tällä perusteella jättää tekemättä. Yksi hyvä vaihtoehto voisi olla sellaisen järjestelmän kehittäminen, jossa vammainen saattajineen maksaisi vain omavastuuosuuden kyydityksistä ja kuljetusyritys perisi loppuosuuden kunnalta.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallitus tiedostanut vammaiskuljetuskustannusten maksujärjestelyissä esiintyvän ongelman ja
mitä hallitus aikoo tehdä asian korjaamiseksi?

Helsingissä 21 päivänä huhtikuuta 2005

Leena Rauhala /kd
Eduskunnan puhemiehelle

Eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Leena Rauhalan /kd näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 344/2005 vp:

Onko hallitus tiedostanut vammaiskuljetuskustannusten maksujärjestelyissä esiintyvän ongelman ja
mitä hallitus aikoo tehdä asian korjaamiseksi?

Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Oikeus liikkumiseen on perustavanlaatuinen oikeus. Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista (380/1987 ), jatkossa vammaispalvelulaki, velvoittaa kunnat järjestämään kohtuulliset kuljetuspalvelut vaikeavammaisille henkilöille. Asetuksella (759/1987 ) on määritelty tarkemmin palvelujen kriteerit. Vaikeavammaisilla henkilöillä, joilla on kohtuuttoman suuria vaikeuksia käyttää julkista liikennettä, on oikeus vähintään 18 yhdensuuntaiseen matkaan kuukaudessa. Kuljetuspalveluista peritään joukkoliikenteen maksua vastaava omavastuuosuus.

Kuljetuspalvelujen tarve on osoittautunut muita vammaispalveluja huomattavasti suuremmaksi. Vuonna 2003 vaikeavammaisten kuljetuspalvelujen tarvitsijoita oli 76 766. Kaikista vammaispalvelulain mukaisia palveluja saaneista asiakkaista kuljetuspalveluasiakkaita on runsaat 80 prosenttia. Näistä yli 65-vuotiaiden osuus on yli 2/3. Suurimmissa kaupungeissa iäkkäiden osuus on maaseutua suurempi, noin 75 prosenttia. Kuljetuspalvelujen kasvuun kohdistuu paineita myös jatkossa ikääntyvän väestön suhteellisen määrän kasvaessa ja julkisen liikenteen heikentyessä maaseudulla.

Vammaispalvelulaissa tai -asetuksessa ei ole yksityiskohtaisia määräyksiä siitä, kuinka kuljetuspalvelut tulee järjestää. Palvelujen järjestämistapa ei kuitenkaan saa estää palvelujen käyttämistä. Yleisesti kunnat järjestävät kuljetuspalvelut siten, että asiakas maksaa julkisen liikenteen maksua vastaavan omavastuuosuuden ja yrittäjä laskuttaa kuntaa loppukustannuksesta. Tämä on hallinnollisesti hyvä ja asiakkaille oikeudenmukainen järjestämiskäytäntö. Lääninhallituksilta saadun tiedon mukaan kuntien maksukäytäntöihin on viime vuosina liittynyt harvoin ongelmia.

Kuljetuspalveluiden maksukäytäntöjä koskeneiden KHO:n päätösten (4.12.1995 T 5041 ja 1.12.1999 T 3904) mukaan kunta voi päättää paitsi siitä, miten kuljetuspalvelut kunnassa järjestetään, myös siitä, miten kuljetuspalvelukustannukset maksetaan. Kunnalla on myös oikeus muuttaa aikaisempaa käytäntöä. Kunnan on kuitenkin huolehdittava siitä, että henkilön oikeus kuljetuspalveluihin tosiasiallisesti toteutuu. Mikäli kunta maksaa kuljetuspalvelun jälkikäteen, on varmistettava palvelun käyttämismahdollisuus esimerkiksi matkaennakkoa myöntämällä tai käsittelemällä kuljetuspalvelulaskut nopeasti.

Vammaispalvelulain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Yhteiskunnan kehittämisen lähtökohtana tulee olla kansalaisten yhdenvertaisuuden edistäminen. Julkisen liikenteen saavutettavuutta on kehitetty tietoisesti viime vuosina. Erityisesti lähiliikenteen kalusto on entistä esteettömämpää. Tästä huolimatta kuljetuspalvelujen tarve on jatkanut kasvuaan koko maassa, myös kaupunkiseuduilla. Tämän takia on jouduttu etsimään uusia ratkaisuja kansalaisten liikkumismahdollisuuksien turvaamiseksi jatkossakin.

Maassamme siirrytään lähivuosien aikana asteittain entistä yhtenäisempään ja tehokkaampaan tapaan järjestää yhteiskunnan maksamat kuljetuspalvelut. Kuntien järjestämiä yksilökuljetuksia ja Kansaneläkelaitoksen korvaamia sairausvakuutusmatkoja aletaan yhdistellä silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. Tällä menettelyllä halutaan turvata kuljetuspalveluja tarvitsevien kansalaisten liikkumismahdollisuudet nykyistä yhteiskunnallisesti kestävämmällä tavalla. Lääninhallitukset organisoivat ja koordinoivat alueellisten matkojenyhdistelykeskusten toimintaa yhteistyössä kuntien, sairaanhoitopiirien ja Kansaneläkelaitoksen kanssa.

Sosiaali- ja terveysministeriön sekä vammaisjärjestöjen edustaja on mukana liikenne- ja viestintäministeriön asettamassa seurantaryhmässä, joka ohjaa matkojen yhdistelyn organisointia ja seuraa yhdistelyn vaikutuksia. Kuljetuspalvelujen toteuttamisessa uuden järjestämistavan odotetaan vahvistavan kansalaisten yhdenvertaisuutta, kun kuljetuspalvelut järjestetään valtakunnallisesti yhtenäisesti.

Helsingissä 11 päivänä toukokuuta 2005

Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä
Till riksdagens talman

I det syfte som anges i 27 § i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 344/2005 rd undertecknat av riksdagsledamot Leena Rauhala /kd:

Är regeringen medveten om problemen i samband med färdtjänstavgifterna för personer med funktionshinder och
vilka åtgärder ämnar regeringen vidta för att rätta till saken?

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Rätten att röra sig är en grundläggande rättighet. Lagen om service och stöd på grund av handikapp (380/1987 ), nedan handikappservicelagen, ålägger kommunerna att ordna skälig färdtjänst för personer med grava funktionshinder. Genom förordningen (759/1987 ) fastställs närmare kriterier för tjänsten. Personer med grava funktionshinder som inte kan anlita kollektiva trafikmedel utan oskäligt stora svårigheter har rätt till minst 18 resor i en riktning per månad. För färdtjänsten tar man ut en självriskandel som motsvarar den avgift som tas ut inom kollektivtrafiken.

Det har visat sig att behovet av färdtjänst är betydligt större än behovet av andra tjänster som ordnas för funktionshindrade. År 2003 fanns det 76 766 personer med grava funktionshinder som behövde färdtjänst. Drygt 80 procent av alla klienter som beviljades tjänster med stöd av handikappservicelagen var färdtjänstklienter. Av dem var två tredjedelar över 65 år. I de större städerna var andelen äldre större än på landsbygden, runt 75 procent. Också i fortsättningen kommer det att finnas ett tryck på att öka färdtjänsterna i takt med att den relativa andelen äldre blir större och de allmänna kommunikationerna på landsbygden försämras.

Varken i handikappservicelagen eller i handikappserviceförordningen finns det några detaljerade bestämmelser om hur färdtjänsten skall ordnas. Hur tjänsten organiseras får emellertid inte bli ett hinder för användningen av tjänsten. I allmänhet ordnar kommunerna färdtjänsten så att klienten betalar en självriskandel som motsvarar den avgift som tas ut för resa med allmänna kollektivtrafikmedel och företagaren fakturerar kommunen för den återstående kostnaden. Detta är administrativt sett en bra lösning och rättvist ur klientens synvinkel. Enligt uppgifter från länsstyrelsen har det under de senaste åren sällan förekommit problem i samband med kommunernas betalningspraxis.

Enligt HFD:s beslut (4.12.1995 T 5041 och 1.12.1999 T 3904), som gäller betalningspraxis i samband med färdtjänster, kan kommunen avgöra dels hur kommunen skall ordna färdtjänsten, dels hur kostnaderna för färdtjänsten skall betalas. Kommunen har också rätt att ändra tidigare praxis. Kommunen skall emellertid sörja för att individens rätt till färdtjänst verkligen fullföljs. Om kommunen betalar färdtjänsten i efterhand, måste klientens möjlighet att anlita färdtjänst säkerställas exempelvis genom att kommunen beviljar reseförskott eller behandlar färdtjänstfakturorna utan dröjsmål.

Syftet med handikappservicelagen är att främja förutsättningarna för personer med funktionshinder att leva och vara verksamma som jämbördiga medlemmar av samhället och att förebygga och undanröja olägenheter och hinder som funktionshindret medför. Utgångspunkten vid utvecklingen av samhället bör vara att främja jämlikheten mellan invånarna. Under de senaste åren har de allmänna kommunikationernas tillgänglighet medvetet utvecklats. I synnerhet i närtrafiken har vagnparken blivit mera tillgänglig. Trots det har behovet av färdtjänster fortsatt att öka i hela landet, också i stadsregionerna. Därför har man tvingats söka nya lösningar för att även i framöver kunna trygga invånarnas möjligheter att röra sig.

I vårt land kommer man under de närmaste åren att stegvis övergå till en mera enhetlig och effektiv organisering av den samhällssubventionerade färdtjänsten. Den individuella färdtjänsten som ordnas av kommunerna och de resor som Folkpensionsanstalten ersätter med stöd av sjukförsäkringen börjar samordnas när det är ändamålsenligt att göra det. Med detta förfarande vill man tillförsäkra de invånare som behöver färdtjänst möjlighet att röra sig på ett ur samhällets synvinkel mera hållbart sätt. Länsstyrelserna organiserar och samordnar verksamheten vid de regionala centralerna för samordning av resor i samarbete med kommuner, sjukvårdsdistrikt och Folkpensionsanstalten.

Företrädare för social- och hälsovårdsministeriet och handikapporganisationerna ingår i den uppföljningsgrupp som tillsatts av kommunikationsministeriet och som styr arbetet med att organisera samordningen av resor och följer upp verkningarna av samordningen. Vid genomförandet av färdtjänsten förväntas den nya organisationsmodellen stärka invånarnas jämlikhet, eftersom färdtjänsten ordnas på samma sätt i hela landet.

Helsingfors den 11 maj 2005

Omsorgsminister Liisa Hyssälä