Siirry Eduskunta.fi sivustolle 

KIRJALLINEN KYSYMYS 750/2008 vp

Tarkistettu versio 2.0 KK 750/2008 vp - Marjaana Koskinen /sd ym.

Maksuvapautuksen myöntäminen sosiaali- ja terveydenhuollon maksuista pienituloisille

Eduskunnan puhemiehelle

Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista annetun lain (734/1992 ) 11 §:ssä todetaan maksujen perimättä jättämisestä ja alentamisesta seuraavaa: "Sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on jätettävä perimättä tai sitä on alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista."

Suomessa tuloerot ovat viime vuosien aikana kasvaneet, ja inflaatio on tällä hetkellä viiden prosentin luokkaa. Myös ruuan ja asumisen hinta on kallistunut ja suuri osa pienituloisista kansaneläkettä saavista ja työttömistä saa kansaneläkeindeksin eli kuluttajahintoihin sidotun etuuden (mm. kansaneläke, työmarkkinatuki, peruspäiväraha ja toimeentulotuki) tarkistuksen. Niin kansaeläkeindeksi kuin työeläkeindeksikin ovat alhaisemmalla tasolla kuin inflaatioaste.

Hallitus nosti sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja 1.8.2008 alkaen ja sitoi maksut indeksiin. Hallituksella on varmasti myös tiedossa kuntien poliittiset voimasuhteet ja ne kunnat tai kaupungit, joissa maksukorotusta ei peritä. Maksujen korotus korkeimmillaan on noin 20 prosenttia (mm. hammashuollon maksut), ja valtio leikkaa kunnilta maksujen korotuksen valtionosuusleikkauksen muodossa. Kuntiin ei tule lisää henkilökuntaa, koska maksutulot tuloutetaan valtion budjettiin, ja toisaalta sairaat vanhukset, työttömät ja pienituloiset palkansaajaperheet joutuvat maksamaan korotettuja maksuja. On muistettava, että maksut ovat Suomessa jo ennen maksukorotustakin eurooppalaista huippuluokkaa.

Hallitus ja esim. Kuntaliitto eivät ole missään vaiheessa markkinoineet kunnille, että jo yli 15 vuotta voimassa olleessa laissa on maksuvapautusmahdollisuus. Kunnat voivat kohdentaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen maksuja oikeudenmukaisemmin 11 §:n mukaisesti suomalla vähävaraisille kuntalaisille maksuista vapautuksen.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallitus tietoinen, kuinka paljon Suomessa on kuntia, jotka noudattavat lakia sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista ja sen 11 §:ää, jossa todetaan maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta,
mitä hallitus aikoo tehdä asian edistämiseksi niin, että vähävaraiset kuntalaiset saavat lainmukaisen maksuvapautuksen ja
onko hallitus tietoinen, kuinka monta kuntaa tai kaupunkia ei korottanut sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja 1.8.2008 alkaen ja mitkä ovat kuntien tai kaupunkien poliittiset voimasuhteet?

Helsingissä 15 päivänä lokakuuta 2008

Marjaana Koskinen /sd
Esa Lahtela /sd
Valto Koski /sd
Markus Mustajärvi /vas
Matti Saarinen /sd
Eduskunnan puhemiehelle

Eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Marjaana Koskisen /sd ym. näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 750/2008 vp:

Onko hallitus tietoinen, kuinka paljon Suomessa on kuntia, jotka noudattavat lakia sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuista ja sen 11 §:ää, jossa todetaan maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta,
mitä hallitus aikoo tehdä asian edistämiseksi niin, että vähävaraiset kuntalaiset saavat lainmukaisen maksuvapautuksen ja
onko hallitus tietoinen, kuinka monta kuntaa tai kaupunkia ei korottanut sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja 1.8.2008 alkaen ja mitkä ovat kuntien tai kaupunkien poliittiset voimasuhteet?

Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain (734/1992) 11 § on sisältynyt lakiin sen voimaantulosta alkaen. Säännöksen mukaan palvelusta määrätty maksu voitiin alkujaan jättää perimättä tai sitä voitiin alentaa, jos henkilön elatusvelvollisuus, toimeentuloedellytykset tai huollolliset näkökohdat huomioon ottaen siihen oli syytä. Vuoden 1994 alusta voimaan tulleen lainmuutoksen myötä sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu voitiin jättää perimättä tai sitä voitiin alentaa alkuperäisten edellytysten lisäksi myös henkilön elatusvelvollisuuden perusteella. Kunnilla oli myös mahdollisuus päättää maksuvapautuksen soveltamista muihin maksuihin.

Vuodesta 2003 alkaen sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on ollut jätettävä perimättä tai sitä on ollut alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista. Lisäksi palvelun tuottava kunta tai kuntayhtymä on voinut päättää, että muitakin maksuja jätetään perimättä tai alennetaan kyseisillä perusteilla. Kunnat ja kuntayhtymät voivat alentaa tai jättää perimättä maksuja myös huollollisten näkökohtien perusteella.

Kunnille on asiakasmaksulain 11 §:ää koskevien lainmuutosten yhteydessä tiedotettu maksuvapautussäännöksen olemassaolosta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Kunnilla on ollut ja on edelleen tieto asiakasmaksulain 11 §:stä ja sen soveltamisedellytyksistä. Kunnat myös soveltavat säännöstä käytännössä.

Sellaisella henkilöillä, jonka toimeentulo on uhattuna, on myös oikeus toimeentulotukeen. Toimeentulotuki on kuitenkin sosiaalihuollon viimesijainen taloudellinen tuki. Sosiaalihuollon palveluista perittävän maksun ja terveydenhuollon tulosidonnaisen maksun (pitkäaikainen laitoshoito ja jatkuva kotisairaanhoito) alentaminen tai maksusta vapauttaminen ovat aina ensisijaisia vaihtoehtoja suhteessa toimeentulotuen myöntämiseen. Sosiaali- ja terveysministeriö on vuonna 2007 uudistetussa toimeentulotukilain soveltamiskäytäntöä ohjaavassa oppaassa korostanut, että toimeentulotuen tarpeen arvioinnissa tulee käyttää ensin toimeentulotukeen nähden ensisijaisia toimenpiteitä, kuten esimerkiksi asiakasmaksun alentamista (Toimeentulotuki. Opas toimeentulotukilain soveltajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007:11). Käytännössä kunnat yleensä myös soveltavat asiakasmaksulain 11 §:ää sen sijaan, että perisivät maksuja asiakkailta ja myöntäisivät sen jälkeen toimeentulotukea samoille henkilöille, vaikkakin soveltamiskäytännöissä saattaa olla kuntakohtaisia eroja. Muista terveydenhuollon palveluista perittävät kiinteät maksut taas ovat terveydenhuoltomenoja, jotka huomioidaan toimeentulotukea määrättäessä.

Asiakasmaksulain 6 a §:ssä säädetään myös kunnallisen terveydenhuollon maksukatosta. Säännöksen tarkoituksena on estää terveydenhuollon vuotuisten maksujen kohoaminen kohtuuttoman korkeiksi. Maksukaton ylittymisen jälkeen maksukattoon sisältyvät palvelut ovat maksuttomia asianomaisen kalenterivuoden loppuun lukuun ottamatta lyhytaikaisesta laitoshoidosta perittävää ylläpitomaksua. Sosiaali- ja terveyspalveluja paljon käyttävien asemaa helpottaa, kuten sosiaali- ja terveysvaliokuntakin on asiakasmaksulain muutosta koskevassa mietinnössään keväällä 2008 todennut, osaltaan myös se, ettei terveydenhuollon maksukattoa lakimuutoksen yhteydessä nostettu tasolta, jolla se on ollut jo vuodesta 2000.

Kaikkein vähävaraisimmat saavat nykyisessä asiakasmaksujärjestelmässä tietyistä palveluista maksuvapautuksen automaattisesti. Maksujärjestelmässä ei ole esimerkiksi päivähoidossa säännelty tiettyä asiakkaan maksettavaksi tulevaa minimimaksua, vaan henkilön tulokertymä vaikuttaa määräytyvään maksuun. Näin pienituloisimmille perheille ei määrätä lainkaan asiakasmaksua.

Hallituksella ei ole vielä käytettävissään seurantatietoa kolme kuukautta voimassa olleen lain vaikutuksista kuntien asiakasmaksujen määräytymiseen. Kunnat ja kuntayhtymät tekevät pääsääntöisesti päätökset perimistään maksuista lain ja asetusten sallimien maksujen enimmäisrajojen mukaan. Kunnanvaltuusto, yhtymähallitus tai johtosäännöllä määrätty muu luottamustoimielin päättää asiakasmaksulainsäädännön mukaisten maksujen käyttöönottamisesta. Lainsäädännössä on kuitenkin säännelty ainoastaan maksujen enimmäisrajoista. Kunnilla ja kuntayhtymillä on mahdollisuus omilla ratkaisuillaan vaikuttaa kuntalaisille määrättäviin asiakasmaksuihin.

Helsingissä 5 päivänä marraskuuta 2008

Peruspalveluministeri Paula Risikko
Till riksdagens talman

I det syfte som anges i 27 § i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 750/2008 undertecknat av riksdagsledamot Marjaana Koskinen /sd m.fl.:

Är regeringen medveten om hur många finländska kommuner som följer lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården och 11 § i den, i vilken det föreskrivs om efterskänkande och nedsättning av avgift,
vad ämnar regeringen göra för att främja saken så att mindre bemedlade kommuninvånare får lagenlig befrielse från avgifter och
är regeringen medveten om hur många kommuner eller städer som inte höjde klientavgifterna för social- och hälsovården från och med den 1 augusti 2008, samt vilka kommunernas och städernas politiska styrkeförhållanden är?

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Elfte paragrafen i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården (734/1992) har ingått i lagen sedan den trädde i kraft. Enligt den ursprungliga bestämmelsen kunde en avgift som hade fastställts för service efterskänkas eller nedsättas, om det fanns skäl därtill med beaktande av den betalningsskyldiges försörjningsplikt eller utkomstmöjligheter eller vårdsynpunkter. Enligt en lagändring som trädde i kraft i början av 1994 kunde en avgift som hade fastställts för socialvårdsservice och en sådan avgift för hälsovårdsservice som hade bestämts enligt en persons betalningsförmåga efterskänkas eller nedsättas, om det fanns skäl därtill med beaktande av den betalningsskyldiges försörjningsplikt. Den kommun eller samkommun som producerade servicen kunde besluta att bestämmelsen om befrielse från en avgift skall tillämpas även på andra avgifter.

Sedan början av 2003 har en avgift som fastställts för socialvårdsservice och en sådan avgift för hälsovårdsservice som bestämts enligt en persons betalningsförmåga efterskänkts eller nedsatts till den del förutsättningarna för personens eller familjens försörjning eller förverkligandet av personens lagstadgade försörjningsplikt har äventyrats av att avgiften tas ut. Dessutom har den kommun eller samkommun som producerar servicen kunnat besluta att också andra avgifter kan efterskänkas eller nedsättas på de grunder som avses i lagen. Kommuner eller samkommuner kan nedsätta eller efterskänka avgifter även om det är befogat med beaktande av vårdsynpunkter.

Kommunerna har i anslutning till ändringarna av 11 § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården fått information om att det finns en bestämmelse om befrielse från avgifter och om ändringarna i den. Kommunerna har haft och har fortfarande kännedom om den 11 § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården och förutsättningarna för tillämpningen av den. Kommunerna tillämpar också bestämmelsen i praktiken.

De personer vars utkomst äventyras har också rätt till utkomststöd. Utkomststödet är dock ett ekonomiskt stöd som inom socialvården ges i sista hand. När det gäller avgifter som tas ut för socialvårdstjänster och inkomstbaserade avgifter inom hälso- och sjukvården (långvarig anstaltsvård och kontinuerlig hemsjukvård) är anhållan om nedsättning av eller befrielse från avgifterna det primära medlet i förhållande till beviljande av utkomststöd. Social- och hälsovårdsministeriet har i den reviderade handboken (som gavs ut 2007) för tillämpning av lagen om utkomststöd betonat att vid bedömningen av behovet av utkomststöd ska de åtgärder som är primära i förhållande till utkomststödet alltid vidtas, t.ex. en sänkning av klientavgifterna (Utkomststöd. Handbok för tillämpning av lagen om utkomststöd. Social- och hälsovårdsministeriets publikationer, 2007:11). I praktiken tillämpar kommunerna vanligen även 11 § i lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården i stället för att ta ut avgifter av klienterna och därefter bevilja desamma klienterna utkomststöd. Tillämpningspraxisen mellan olika kommuner kan dock variera. Däremot ska s.k. jämna avgifter som tas ut för övriga hälso- och sjukvårdstjänster beaktas som hälso- och sjukvårdsutgifter vid beviljande av utkomststöd.

I 6 a § i lagen om klientavgifter finns dessutom bestämmelser om ett avgiftstak för kommunal hälso- och sjukvård. Syftet är att förhindra att kostnaderna som klientavgifterna under ett kalenderår förorsakar den som brukar tjänsterna blir oskäligt stora. Sedan avgiftstaket har nåtts är de tjänster taket gäller avgiftsfria till slutet av kalenderåret. Vid kortvarig anstaltsvård är det dock möjligt att uppbära en avgift för klientens uppehälle även efter det avgiftstaket har nåtts. Situationen för dem som i hög grad brukar social- och hälsovårdstjänster underlättas även av det att avgiftstaket för hälso- och sjukvård inte i samband med ändringen av lagen har höjts från nivån 2000, vilket även social- och hälsovårdsutskottet konstaterar i ett betänkande i anslutning till ändringen av lagen om klientavgifter inom social- och hälsovården våren 2008.

Det nuvarande klientavgiftssystemet ser till att de allra minst bemedlade automatiskt befrias från avgifter för vissa tjänster. Som exempel kan nämnas att i avgiftssystemet har det inom barndagvården inte fastställts någon minimiavgift som klienten ska betala utan dennes inkomster inverkar på avgiftens storlek. De familjer som har de lägsta inkomsterna betalar således ingen klientavgift.

Regeringen har ännu inga uppföljningsuppgifter till sitt förfogande om de verkningar som lagen, som har varit i kraft tre månader, har på fastställandet av klientavgifterna i kommunerna. Kommunerna och samkommunerna beslutar i regel om sina avgifter utifrån de maximigränser som föreskrivs i lagen och förordningarna. Kommunfullmäktige, samkommunsstyrelsen eller ett annat i en instruktion föreskrivet förtroendeorgan beslutar om ibruktagandet av avgifter enligt lagstiftningen om klientavgifter. I lagstiftningen finns dock endast bestämmelser om maximigränserna för avgifterna. Kommunerna och samkommunerna kan genom egna avgöranden inverka på klientavgifterna som fastställs.

Helsingfors den 5 november 2008

Omsorgsminister Paula Risikko