Toimenpidealoite 8/2005 vp

Suurpedot ovat todellinen ongelma ihmisille ja kotieläimille maaseudulla ja maaseutukaupungeissa sekä jo suurten taajamien ympäristöissä. Kenties ensimmäisen kerran vuosisataan on kuntien ja julkishallinnollisten yhteisöjen toimesta vedottu valtiovaltaan, maa- ja metsätalousministeriin, joulun alla 2004 Suomen eduskunnassa suurpetojen aiheuttamien vaaratekijöiden ja ongelmien vuoksi. Tätä on pidettävä hyvin hälyttävänä merkkinä maassamme olemassa olevasta todellisesta ongelmasta, josta Petäjäveden ja Multian kuntien sekä Keuruun ja Ähtärin kaupunkien edustajat toivat vakavan huolensa esille.

Huolimatta siitä, että maaseudulla ihmiset, sekä vakituiset asukkaat että vapaa-ajan asukkaat, ovat hyvin huolestuneita, jopa peloissaan, suurpetovaaran vuoksi, aiotaan edelleen laatia nyt hoitosuunnitelmat myös karhulle ja ilvekselle. Suomessa ei ole ollut suurpetovaaraa käytännössä vuosisataan, koska suurpetoja on voitu metsästää, mikäli niitä on jossakin ollut. Täten Suomea on voinut pitää suurpetovaarasta vapaana maana. Luonto on tarjonnut rauhan ja turvan kaikille luonnonystäville ja luonnossa työskenteleville, marjastajille, sienestäjille, kalastajille ja jokamiehenoikeuden käyttäjille. Nyt viime vuosien aikana täysin väärän suurpetojen suojelupolitiikan vuoksi ihmiset sankoin joukoin ovat vieraantuneet luonnosta. Tätä tosiasiaa ovat eri luonnonsuojelujärjestöt nimenomaisesti edistäneet suurpetojen suojelulla.

Politiikaksi on täysin käsittämättömästi ja kaikkien ihmisoikeuksien vastaisesti muodostunut se, että suomalaisesta maaseudusta on tehty suurpetojen suojelureservaatti. Tätä on virkamiesten taholta perusteltu EU:n direktiiveillä. Kun Suomea houkuteltiin EU:n jäseneksi, käytettiin houkuttimena silloisten valtioneuvoston jäsenten taholta mm. sitä, että meidän on mentävä EU:n jäseneksi, jotta me voimme vaikuttaa siellä. Nyt kuitenkin Suomen suurpetopolitiikka on kaikkea muuta kuin aikomustakaan edes yrittää vaikuttaa EU:ssa päätellen ministerin vastauksista lukuisiin kirjallisiin kysymyksiini, joita maaseudun ihmisten oloja täysin ymmärtämättömät virkamiehet ministerin allekirjoitettaviksi valmistelevat. Suomen suurpetopolitiikka on hävettävää pakoilua, kyyristelyä ja nöyristelyä niin sanotusti EU:n direktiivien edessä. Todellisuudessa ei ole näyttänyt olevan pienintäkään halua muuttaa asioita suurpetojen vapaan metsästykseen suuntaan eli muuttaa aseenkäsittelystä ja metsästyksestä yleensä olevia lakeja tai edes merkittävästi lisätä suurpetojen metsästystä.

Kaikkein pahinta on se, että maa- ja metsätalousministeriö on käynnistänyt valtakunnallisten hoitosuunnitelmien laatimisen myös karhulle ja ilvekselle. Vaikka on sanottu suunnitelmahankkeen keskeisiä periaatteita olevan avoimuus ja kansalaisten osallistuminen, ovat järjestettävät kuulemistilaisuudet käytännössä merkityksettömiä, koska peruslähtökohta suurpetojen sallimisesta suomalaisessa ympäristössä on väärä. Tulisi selvittää ensiksi periaate, eli voiko valtio toimillaan sallia kansalaisten joutumisen alttiiksi suurpetovaaralle.

Jos tähän peruslähtökohtaan ei puututa todellisesti, on täysin hämäystä ja ylhäältäpäin tapahtuvaa manipulointia järjestää kuulemistilaisuuksia, koska niissä ei ole kansalaisilla mitään realistisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Tästä ovat valitettavana esimerkkinä susien kohdalla tapahtuneet kuulemistilaisuudet. Kansalaisten kokemuksilla ja mielipiteillä ei ole ollut mitään todellista merkitystä, ei edes Petäjävedellä 8.12.2004 akuutisti esille nousseiden ongelmien vuoksi järjestetyssä tilaisuudessa, jossa vain hämättiin kansalaisia muodollisella kuulemistilaisuudella ilman, että ongelmia aiheuttavia susia olisi päästy metsästämään.

Lisäksi on otettava huomioon se, että tilaisuuksiin voivat osallistua vain ne ihmiset, jotka pääsevät sinne. Ei ole likikään kaikille mahdollista päästä tilaisuuteen tai kaikki eivät halua vaikuttaa asiaan tuolla tavoin. Olisikin välttämätöntä menetellä myös ja nimenomaan muulla tavoin, jotta jokaisella halukkaalla olisi todella mahdollisuus vaikuttaa suurpetovaaran ongelmiin omassa lähiympäristössään. Koska kyse on vakavasta vaarasta ihmishenkiä ja kotieläimiä kohtaan, on kiinteistönomistajan voitava henkilökohtaisesti ja kirjallisesti antaa lupa siitä, salliiko hän suurpetoja omistamilleen maille.

Lisäksi naapuria koskevan menettelyn on oltava sama kuin tilanteessa, jossa kiinteistön rajanaapuri ryhtyy toimiin naapurustolleen vaaraa aiheuttavan elinkeinon harjoittamiseksi tai rakentaa lupaa vaativan rakennuksen lähelle naapuriaan. Näissä esimerkkitilanteissa kansalaisten on voitava vaikuttaa ympäristöään koskeviin asioihin henkilökohtaisesti. Sama menettely on ihmisoikeuksien takia välttämätön myös suurpetovaaran takia. Jokaiselta maaseudulla kiinteistön omistavalta on saatava kirjallinen lupa siitä, haluaako hän suurpetoja lähiympäristöönsä. Jos joku ei halua, hänen mielipiteensä on ratkaistava, elleivät suurpetoja mailleen sallivat kiinteistönomistajat pysty takaamaan sitä, että suurpedot eivät liiku sellaisten kiinteistönomistajien maille, jotka eivät niitä mailleen halua.

Suurpedot eivät kuulu kaikkialle suomalaiseen asuttuun luontoon. Lajien säilymisen kannalta ovat olemassa eläintarhat ja -puistot. Näiden lisääminen ja kehittäminen on tulevaisuudessa ainut käytettävissä oleva ratkaisu, jolla eri suurpedot ja ihmiset voivat elää sopusoinnussa.

Edellä olevan perusteella ehdotan,

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, jotta erityisesti maaseudulla kiinteistöjä omistavat ovat velvollisia henkilökohtaisesti ja kirjallisesti antamaan suostumuksensa siitä, sallivatko he suurpetoja omistamillaan kiinteistöillä ja mailla, ja että myös kiinteistönomistaja voi vaikuttaa naapurien tekemään suurpetoja sallivaan ratkaisuun, jos nämä eivät pysty takaamaan sitä, että suurpedot eivät mene sellaisille alueille, joilla kiinteistönomistajat eivät ole antaneet suurpedoille lupaa.

Helsingissä 8 päivänä helmikuuta 2005