Täysistunnon pöytäkirja 117/2005 vp

PTK 117/2005 vp

117. TORSTAINA 10. MARRASKUUTA 2005 kello 16.30

Tarkistettu versio 2.0

3) Hallituksen esitys laiksi rikosasioiden sovittelusta

 

Tuija Brax /vihr (esittelypuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki rikosasioiden sovittelusta, itse asiassa, ja lakivaliokunta korjasikin sen esitykseksi laiksi rikos- ja joidenkin riita-asioiden sovittelusta. Sovittelua on tähän asti harjoitettu eri puolilla maata ilman toimintaa ohjaavaa erityistä lakia.

Hallituksen esityksen keskeinen tarkoitus onkin sovittelutoiminnan saattaminen sitä koskevan erityisen sääntelyn alaiseksi velvoittamalla lääninhallitukset järjestelemään sovittelutoimintaa koko maassa. Alueellisen tasapuolisuuden näkökulmasta hallituksen esitys on hyvä. Lakiehdotuksella ei puututa niihin eri kytkentöihin, joita sovittelutoiminnalla on rikosoikeudelliseen järjestelmään.

Eri lainkohtien nojalla sovittelu kuitenkin vaikuttaa jo nykyisin monin tavoin rikosasioiden käsittelyn etenemiseen ja rangaistukseen tuomitsemiseen. Hyvin soviteltu rikosasia voi olla esimerkiksi peruste tuomion lieventämiseen, joskus jopa syyttämättä jättämiseen. Onnistuneella sovittelulla voi olla siis huomattaviakin vaikutuksia seuraamuksiin. Siksi lakivaliokunta pitää erittäin tärkeänä, että sovittelupalveluja on saatavissa jatkossa yhtä lailla ympäri koko maata.

Valiokunnan mielestä hallituksen esitykseen sisältyvä lakiehdotus on periaatteellisesti erittäin tärkeä. Sitä suurempaa on ehkä huolemme siitä, kuinka paljon jouduimme tekemään tämän lakiehdotuksen kanssa työtä ja kirjoittamaan sitä uudelleen. Siitä muutamia asioita kohta.

Esityksen taustalla olevan yhdenvertaisuuspanostuksen kannalta, sen suorastaan mietintöön kirjoitimme, pidämme erikoisena, että lain valmistelun lähtökohdaksi oli valittu erittäin väljä puitelain malli. Tämä perusratkaisu, jossa suunnilleen mistään asiasta ei säädetä yksityiskohtaisesti, ei edes eikä juurikaan siitä, minkälaiset asiat sopivat soviteltaviksi, oli lakivaliokunnan mielestä huono ratkaisu emmekä pitäneet sitä hyväksyttävänä. Yhdenvertaisuusnäkökohdat edellyttävät kaikkien sovittelutoiminnan keskeisten kysymysten säätelemistä laissa. On kuitenkin kysymys asiasta, joka voi vaikuttaa viime kädessä jopa tuomion pituuteen varsinkin, jos on kysymys vapausrangaistuksesta. Ilman lainsäätäjän ohjausta on ilmeinen vaara, että soveltamiskäytännöt eri puolilla maata muodostuvat varsin epäyhtenäisiksi.

Lain valmistelussa omaksuttuun perusmalliin liittyvät ongelmat johtivatkin siis siihen, että lakivaliokunta ehdottaa lakia täsmennettäväksi lukuisissa kohdissa. Näissä täsmennyksissä meillä on ollut suurta iloa oikeusministeriön asiantuntemuksesta, samoin valiokunnassa vierailleista monista asiantuntijoista, myös kokeneista sovittelijoista, sekä valiokunnan keskuudessa nousseista kysymyksistä.

Minun on pakko sanoa, että kun tämä laki on valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä, niin ehkä sieltä puolelta saatu apu tai asiantuntemus oli selvästi heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi oikeusministeriön tässä antama panos.

Otan seuraavassa esille kaksi lakivaliokunnan mietinnön keskeisintä asiaa. Todella monta jää nyt esittelemättä. Jos herää kysymyksiä, niin olen valmis niihinkin tässä vastaamaan.

Nämä kaksi liittyvät läheisesti toisiinsa: yhtäältä rikosasioiden sovittelun yleinen soveltamisala, siis se, mitä asioita, mitä rikoksia voidaan sovitella, ja toisaalta erityisesti suhtautuminen perhe- ja lähisuhdeväkivallan sovitteluun.

Hallituksen esityksessä säännös siitä, millaiset rikosasiat voidaan ottaa soviteltaviksi, oli varsin väljä. Edellytettiin ainoastaan, että rikoksen arvioidaan soveltuvan soviteltavaksi. Ihan oikeasti, arvoisat kansanedustajat, harvoin näkee lainsäädäntöä, jossa tämmöinen kehäpäätelmä on. Sovitella saa sitä, mikä soveltuu soviteltavaksi.

Lakivaliokunnan mielestä, kun on kysymys näin suuresta oikeusturvakysymyksestä, tämmöinen muoto on ongelmallinen. Se muun muassa johtui siitä, että laista puuttui lähes kokonaan lista niistä asioista, mitä on varmasti otettava huomioon tai missä tilanteissa ei kuitenkaan missään tapauksessa voi sovitella. Siksi valiokunta mietinnössään esittää yleistä säännöstä siitä, mitä seikkoja tulee ottaa huomioon arvioitaessa sitä, voidaanko rikosasia sovitella.

Valiokunnan mielestä tällaisia yleisiä valintaperusteita ovat muun muassa rikoksen laatu — siis jos on kovin vakava rikos, täytyy olla erityisen varovainen — sen tekotapa sekä rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäinen suhde. Tähän keskinäiseen suhteeseen palaan perheväkivallan tai lähisuhdeväkivallan osalta vielä myöhemmin. Lisäksi on huomioon otettava myös rikokseen liittyvät seikat kokonaisuutena.

Tyypillisiä soviteltavia rikoksia ovat pahoinpitelyt, varkaudet, vahingonteot. Ne ovat luonteeltaan sellaisia, että ne varsin hyvin sopivat sovitteluun, koska niissä voidaan olettaa, että rikoksentekijä ja uhri voivat löytää mahdollisuuksia sovinnolliseen ratkaisuun. Saattaa olla itse asiassa, että näissä asioissa molemmat poistuvat myöhemmin tyytyväisinä sen kokemuksen saaneina, että heitä on kuultu ja asia on yritetty ratkaista tavalla, joka edistää molempien toipumista, ja että se, joka on tehnyt rikoksen, ymmärtää tehneensä rikoksen ja osaa sen sovitulla tavalla sovittaa ja rikoksen uhri usein kokee tulleensa paremmin kuulluksi kuin normaalissa oikeudenkäynnissä.

Sen sijaan lakivaliokunnan mielestä törkeiden rikosten soviteltavaksi ottamista tulee harkita poikkeuksellisen huolellisesti. Viime kädessä tällaisten rikosten ottamisella laajasti soviteltaviksi voisi pitkällä aikavälillä olla haitallisia vaikutuksia rikosoikeudellisen järjestelmämme uskottavuuden kannalta. Varmasti myös uhrin kokemus silloin, kun rikos onkin törkeä rikos, saattaa muuttua toisenlaiseksi, jos asia sovitellaan eikä sitä viedä normaaliin rikosoikeudenkäyntiin.

Tehtäessä päätöstä sovittelun aloittamisesta on kiinnitettävä myös huomiota rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäiseen suhteeseen. Valiokunnan mielestä silloin muun muassa ei ole lainkaan edellytyksiä sovitella, jos tekijä käyttää hyväkseen uhrin suojatonta asemaa niin, että uhri sen seurauksena ehkä jopa suorastaan pelkää tekijää. Tällainen tilanne on kyseessä esimerkiksi silloin, kun aikuinen lapsi pahoinpitelee vanhempaansa. Siis toisin kuin hallitus esitti, valiokunnan mielestä tällaiset tilanteet eivät käy lainkaan sovitteluun, jos toinen pelkää tai on selvästi riippuvainen toisesta.

Edellä mainitsemieni kriteerien lisäksi on huomioon otettava kaikki muut rikokseen liittyvät seikat kokonaisuutena. Tällaisia ovat esimerkiksi tekijän pyrkimys poistaa rikoksensa vaikutuksia sekä rikoksen tekemiseen johtanut tilanne.

Lisäksi lakivaliokunta oli yksimielinen siitä lähtökohdasta, että on olemassa myös joukko sellaisia rikoksia, joita ei koskaan, missään tilanteessa pidä ottaa soviteltavaksi. Näittenkin kohta kertomieni rikosten osalta hallitus esitti harkittavaksi sovittelua ja tarvittaessa ilman sen kummempaa ohjausta, tosin kehotettiin pidättyväisyyteen tai harkintaan. Tämän takia valiokunta siis ehdottaa mietinnössään säännöstä, jonka mukaan soviteltavaksi ei saa ottaa alaikäisiin kohdistunutta rikosta, jos rikoksen uhrilla rikoksen laadun ja uhrin iän vuoksi on korostunut suojan tarve. Tämän säännöksen perusteella esimerkiksi lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulee jättää sovittelutoiminnan ulkopuolelle. Niitä ei siis lakivaliokunnan esityksen mukaan sovi eikä saa sovitella. Myöskään hyvin nuoriin lapsiin kohdistuneita pahoinpitelyrikoksia ei lakivaliokunnan mielestä sovi sovitella. Tämä johtuu jo siitäkin, että tällöin tulee erityisen tarkasti pitää silmällä lapsen edun toteutumista kaikissa tilanteissa. Tästä valiokunnan tekemästä rajauksesta seuraa, että siis tällaisia rikoksia tulee käsitellä vain viranomaistoimintana varsinaisen rikosoikeiden piirissä.

Arvoisa puhemies! Sitten suhtautumisesta perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan ja sen sovitteluun.

Kuten ennalta oli jo odotettavissa, eniten keskustelua herätti tässä asiassa se, voidaanko perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa sovitella. Hallituksen esityksen mukaan tällaiseen sovitteluun pitäisi toisaalta suhtautua pidättyväisesti, mutta toisaalta itse esityksen pykälissä ei juurikaan asetettu esteitä eikä ikään kuin muodollisiakaan pidäkkeitä tälle asialle. Valiokunta päätyi tässä asiassa toisenlaiseen ratkaisuun. Toisaalta hyväksymme sen, että on olemassa monenlaisia — valiokunnan enemmistö hyväksyy — perhe- ja lähisuhdeväkivaltatilanteita, joissa sovittelu voi olla kaikista paras tapa edistää perheen hyvinvointia, tai niin kuin esimerkiksi Kuopion kokeneet sovittelijat kertoivat, saattaa sitten perheenjäsenet vahvasti omalle tielleen avioeron tai muun järjestelyn kautta, jos näyttää, että se väkivallan kierre ei ole muuten katkaistavissa. Siis osassa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa valiokunta katsoi, että sovittelu kyllä sinänsä on hyvä asia. Sen sijaan valiokunta katsoi, että silloin, kun väkivalta on kyseisessä suhteessa toistuvaa tai kun osapuolet ovat aikaisemminkin osallistuneet sovitteluun lähisuhdeväkivallan takia ja väkivalta siitä huolimatta jatkuu, niin asiaa ei ole sopivaa ottaa enää uudelleen soviteltavaksi. Myös aiemmat kriteerit rikoksen törkeydestä on otettava tässä asiassa huomioon, ja silloin asia ei siis sovi soviteltavaksi. Myöskään silloin ei voi sovitella, jos tekijä suhtautuu tapahtuneeseen rikokseen tai tekijän ja uhrin välinen suhde muutoin osoittaa tekijän pitävän väkivallan käyttöä hyväksyttävänä keinona lähisuhteessa ilmenevien ristiriitojen ratkaisemiseen.

Valiokunta on myös esittänyt muodollisia seikkoja sen tarkistamiseksi, ettei ole kysymys sopimattomasta tilanteesta, jossa oikeasti toinen osapuoli on yhä uhri, pelkää väkivallan käyttäjää tai on sillä tavalla sidoksissa väkivallan käyttäjään, että oikeasti ei ole kysymys tasa-arvoisesta tilanteesta.

Näitä menettelyllisiä pidäkkeitä on kaksi. Niistä tärkein on se, kuten valiokunta päätti, että silloin, kun lähisuhde- ja perheväkivaltaa voidaan sovitella, niin asian kuitenkin täytyy aina tulla sovitteluun poliisin tai syyttäjän kautta. Ei siis suoraan niin, että osapuolet menevät sovitteluun. Jos osapuolet haluavat saada parisuhdeapua ilman, että väkivaltarikos käsitellään tai sovitellaan, niin he voivat kääntyä monien muiden tahojen puoleen, mutta silloin, jos on tarkoitus sovitella tapahtunut rikos, väkivaltarikos lähisuhteessa, on valiokunnan mielestä syytä vaatia, että asia joka tapauksessa menee myös syyttäjälle tai poliisille ja se on siellä koko ajan niin sanotusti auki sovittelun loppuun asti, ja sen jälkeen syyttäjä tehköön nykyisten syyttämättäjättämispäätösten taikka rangaistusvaatimussäännösten mukaisen arvion siitä, johtuuko onnistuneesta sovittelusta jotain siihen sellaista, että on syytä syyttää tai on syytä esimerkiksi vaatia lievempää rangaistusta, koska sovittelu näyttää toteutuneen. Mutta siis toisin kuin hallitus esitti, meidän mielestämme lähisuhdeväkivaltaa ei voi viedä sovittelutoimistoon ilman, että asia on kuitenkin poliisilla tai syyttäjällä niin sanotusti auki ja se päätyy uudelleen sitten sovittelun jälkeen.

Puhemies! Toinen pidäke, joka on erittäin tärkeä ja jonka valiokunta myös lisäsi, on se, että sovittelun aikanakin on koko ajan tehtävä selväksi, ja varsinkin, jos on pienikin epäilys, että toinen osapuoli kokee olevansa heikossa asemassa, että sovittelu voidaan lopettaa ja sovittelun johtajan kuuluu lopettaa sovittelu silloin, kun näyttää siltä, että asetelma ei ole tasapuolinen ja että laissa mainitut kriteerit sovittelukelpoisuudesta eivät täyty.

Lopuksi totean, että lakivaliokunnan mietintö ei ole yksimielinen rikosasioiden sovittelun soveltamisalan osalta. Mietintöön liittyy ed. Sirnön vastalause, jossa sovittelun ulkopuolelle ehdotetaan rajattavaksi paitsi lähisuhdeväkivaltatapaukset kokonaisuudessaan myös seksuaalirikokset sekä eräät lähestymiskiellon rikkomistapaukset.

Minna Sirnö /vas:

Arvoisa puhemies! Hyvät edustajatoverit! Lakivaliokunta ja erityisesti valiokuntaneuvoksemme ovat tehneet erinomaista työtä täydentäessään hallituksen esitystä sekä teknisesti että sisällöllisesti. Hallituksen esityksestä poiketen lakivaliokunta kiitettävästi rajasi jo käsittelyn alkumetreillä lapsiin kohdistuvan väkivallan ja erityisesti seksuaalisen väkivallan sovittelun ulkopuolelle. Lakivaliokunta on ottanut myös hallituksen esitystä tiukemman kannan väkivaltarikosten sovittelun rajoittamiseen.

Samoin valiokunnan ottama muutaman kuukauden aikalisä lain voimaantulon osalta on vähintäänkin tarpeen, koska hallitus ei taaskaan ollut taannut uudistuksen tarvitsemia resursseja riittävässä määrin eikä riittävän ajoissa. Kiireinen aikataulu lain valmistelussa sekä toisistaan eroavat linjaukset lakia valmistelleen sosiaali- ja terveysministeriön ja lakivaliokunnan välillä edellyttävät, että rikosten sovittelusta laaditaan pikaisesti selkeät lain, järjestyksen ja sovittelukäytännön asiantuntijoiden laatimat ohjeistukset niille tuhansille vapaaehtoisille, jotka käytännössä sovittelutyötä tekevät.

Tässä yhteydessä toivon, että sovittelijoiden asemaa, velvollisuuksia sekä salassapito- ja vaitiolovelvollisuutta ohjeistettaessa linjataan selkeästi suhde lastensuojelutarpeeseen. Ohjeistus on keskeinen siksi, että sovittelun aikana saattaa paljastua tarve huostaanotolle tai muille lastensuojelutoimenpiteille. Vapaaehtoisen sovittelijan oikeusturvan osalta on tarkoin määriteltävä, rinnastuuko hän viranomaiseen, jolla on velvollisuus ilmoittaa lastensuojelutarpeesta, vai niin sanottuihin muihin henkilöihin, joilla on tähän oikeus, vai rajaako salassapito- ja vaitiolovelvollisuus sovittelijat kokonaan tämän mahdollisuuden ulkopuolelle.

Arvoisa puhemies! Hallituksen esityksen käsittelyn aikana on osoittautunut, miten vaikea suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleenkin keskustella väkivallasta, etenkin jos väkivalta tapahtuu pari- ja lähisuhteissa. Vaisu väkivaltakeskustelumme on ongelma siksi, että lainsäädäntö on aina signaali yhteiskunnan tahtotilasta sekä merkittävä asennemuokkaaja. Kansainvälisillä mittareilla johdamme kilpailukykytilastojen lisäksi synkkiä väkivaltatilastoja. Silti olemme puhuneet täällä eduskunnassa väkivallasta huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa terrorisminvastaisesta kamppailusta. Tämä siitäkin huolimatta, että suomalaisella naisella on moninkertaisesti suurempi riski kuolla perheväkivallan kohteena kuin terroriteon uhrina. Suomalainen mies puolestaan saa todennäköisemmin surmansa kapakkatappelussa kuin kansainvälisen rikollisjärjestön teurastamana.

Hallitusta ja eduskuntaa ärhäkkäämmin viranomaiset ovat jo heränneet väkivaltaongelman edessä. Muun muassa poliisiylijohtaja Markku Salminen totesi marraskuun alussa pitämässään puheessa perheväkivallan aiheuttamasta sisäisen turvallisuuden uhasta ja vaati samaisessa puheessa tiiviimpää yhteistyötä turvallisuudestamme vastaavien viranomaisten sekä sosiaali- ja terveysviranomaisten välillä.

Lakivaliokunta on omassa lausunnossaan ylijohtaja Salmisen kanssa samoilla linjoilla. Siksi lakivaliokunta on pyrkinyt rajaamaan erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivallan osalta sovittelualoitteeseen oikeutetuiksi vain poliisin ja syyttäjän siten, että nämä viranomaiset tekevät tiivistä yhteistyötä sosiaalipuolen kanssa. Rajaus ei kuitenkaan mielestäni ole riittävä eikä takaa sovitteluun tasapuolisuutta. Lakivaliokunnan enemmistön tahdon mukaisesti rajattunakin sovittelun ulottaminen muihin kuin lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin, pari- ja lähisuhdeväkivaltaan sekä väkivaltaisiin tai väkivallalla uhaten tehtyihin lähestymiskieltorikkomuksiin on mielestäni ristiriidassa muun lainsäädäntömme kanssa etenkin uhrin vastuuttamisen osalta. Lisäksi rajoitettunakin sovitteluun sisältyy riski siitä, että tekijä käyttää sovittelua selvästi oman etunsa tavoitteluun, kuten syyttämättäjättämispäätöksen aikaansaamiseksi. Jopa perustuslakimme lähtee siitä, että fyysinen koskemattomuus on jokaisen ihmisen perusoikeus ja väkivalta on aina ihmisoikeusloukkaus. Tätä perusperiaatetta ei pitäisi vaarantaa liian moniportaisilla puuttumis- tai puuttumattajättämismahdollisuuksilla, jotka epäonnistuessaan saattavat traumatisoida uhrin entistä pahemmin ja päästää rikoksentekijän pälkähästä.

Valitettavasti väkivaltarikosten epäonnistuneista sovitteluista on jo käytännön kokemuksia etenkin Ruuhka-Suomessa, jossa sovittelua muun muassa perhe- ja lähisuhdeväkivallan osalta on käytetty suhteessa enemmän ja pitempään kuin monessa muussa osassa Suomea. Mielestäni suostumus sovitteluun ei milloinkaan voi olla pakotonta tilanteissa, joissa rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäinen suhde on ennen sovittelua ollut selvästi alisteinen, perustunut pelkoon, pakkoon, väkivallan käyttöön tai väkivallalla uhkailuun, kun uhrin ajatuskin kulkee väkivallan tekijöiden kautta. Siksi esitän vastalauseen mukaiset muutokset lain 3 ja 13 §:ään, muutokset, jotka käytännössä tarkoittavat sitä, että myös muut kuin lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset, pari- ja lähisuhdeväkivalta sekä väkivaltaiset ja väkivallalla uhaten tehdyt lähestymiskieltorikkomukset rajataan selkeästi sovittelun ulkopuolelle. Riittävää näyttöä ja tutkittua tietoa näiden rikosten sovittelusta ei valitettavasti Suomessa vieläkään ole. Sovittelu ei mielestäni saa olla vaihtoehto ammattilaisten tekemälle väkivaltatyölle, mikä pahimmillaan näitten rikosten kohdalla voisi olla todellisuutta.

Arvoisa puhemies! Lakivaliokunnan puheenjohtajan tapaan aion riipiä hetken aikaa myös lain valmistelutyötä.

Hallituksen esitys on siinä suhteessa poikkeuksellisesti ministeriörajat ylittävää, että valmistelusta on vastannut sosiaali- ja terveysministeriö, vaikka työstövastuu eduskunnassa onkin ollut lakivaliokunnalla. Kieltämättä asiantuntijavaliokuntien ja niihin suoraan yhteydessä olevien ministeriöiden välillä syntyy muutamassa kuukaudessa yhteinen kieli, jota ymmärrettävistä syistä tässä tapauksessa ei ollut.

Hallituksen esityksen valiokuntakäsittelyn aikana heräsi kuitenkin kysymys siitä, jättääkö sosiaali- ja terveysministeriö normaalisti näin paljon tulkinnanvaraa ja porsaanreikiä esityksiinsä, joiden tarkoituksena on yhtenäistää, tasavertaistaa ja tasalaatuistaa kansalaisten saamia palveluita ja jotka kohdistuvat kansalaisten oikeusturvaan. Ainakin tämän pohjaesityksen ympäripyöreys oli räikeässä ristiriidassa sovittelutoimintaa koskevan yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa ja antoi vaikutelman siitä, ettei lakia valmisteltaessa ollut riittävästi paneuduttu kaikkiin sääntelyn kohteena oleviin yksityiskohtiin. Jos tämä on sosiaali- ja terveysministeriön normaalia lainvalmistelua, huoleni sosiaali- ja terveysvaliokunnan työtaakasta osittain lisääntyy, samoin ymmärrykseni Kelan ja kuntien lakien tulkintakirjosta. Tästä syystä toivoisinkin jatkossa tiiviimpää kaikkien asiantuntijaministeriöiden yhteistyötä jo lain valmisteluvaiheessa, jotta asiantuntijavaliokunnan aika ei turhaan tuhrautuisi sellaiseen lainsäädännön yksityiskohtien työstämiseen, minkä laadukkaassa pohjatyössä pitäisi olla jo automaattisesti tehty, ennen kuin hallituksen esitys ylipäätään tuodaan eduskuntaan.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! Hyvät edustajat ja sovittelun ystävät! Vuosia on odotettu tätä lakiesitystä. Meillä on reilun 10 vuotta organisoidusti toteutettu vapaaehtoisten toimin yhteistyössä kunnan kanssa sovittelua, jossa vapaaehtoiset on koulutettu sovittelijoiksi ja kunnan itse päättämän halukkuuden perusteella kunnat ovat olleet tukemassa sovittelutoimintaa sekä taloudellisesti että organisoimalla sen käytännön toteutusta.

Perusoikeuksien kannalta on ollut hyvin epätasa-arvoista se, että eri puolilla maata mahdollisuus sovitteluun on ollut hyvin erilainen. Kun sovittelun vahvistavaa lakia on vaatimalla vaadittu tässä eduskuntasalissa, se on pysähtynyt nimenomaan hallintokuntien, oikeusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön, näkymättömään lasiseinään, jonka ... (Välihuuto) — No, valtiovarainministeriökin on voinut olla siinä, mutta kyllä myös tämä yhteistyö on ollut auttamattoman heikkoa. — Kaksi vuotta sitten jouluna saimme valtiovarainministeriön kanssa yhteistyössä budjetin käsittelyssä hyväksytyksi varat sovitteluun. Niitä varoja ei voitu lisätä budjettiin, kun ei ollut lakia, ja ministeri ei suostunut antamaan lakia, kun ei ollut vielä budjetissa rahoja. Tällaisilla syillä tätä on palloteltu eteenpäin.

Iloitsen, että tämä on nyt lakisääteinen. Yhdyn siihen, että täältä on puuttunut paljon yksityiskohtia, tämä on suhteellisen huonosti valmisteltu, ja siihenkin varmasti löytyy syy. Tänä keväänä emme saaneet lisäbudjetin yhteydessä tähän sovittua määrärahaa, ja silloisen valtiovarainministeri Antti Kalliomäen kanssa sitten sovimme hallitusryhmien kanssa, että tämä lakiesitys tulee juhannuksen aikaan, jotta kunnat saavat signaalin siitä, että tähän pitää suhtautua vakavasti ja ryhtyä tätä valmistelemaan, koska ne kunnat, jotka olivat tähän asti olleet suopeita, olivat alasajamassa sitä säästötoimena, koska se ei ole lakisääteinen. Tämä tuli kesällä, ja yhdyn niihin arvosteluihin tai riipimisiin, jotka koskevat sen kokonaisuutta.

Siltä osin, mitä täällä on puhuttu perheväkivallan ja lähisuhdeväkivallan sopivuudesta sovitteluun, yhdyn puhujiin, joskin tehtyäni pitkään ammatillisesti turvakodissa työtä väkivaltaisten perheiden kanssa, en sovittelussa mutta heidän kanssaan keskusteluissa, tiedän, että on ilmaan tai veteen jätetty viiva, mikä on sovittelua ja mikä on näiden osapuolien vapaaehtoista keskustelua. Tiedämme, että edelleen 80 prosenttia näistä perheväkivallan uhreista palaa turvakodeista takaisin kotiin riippumatta siitä, mitä heidän kanssaan keskustellaan.

Oleellista on se, että sovittelu perustuu vapaaehtoisuuteen, ja oleellista on se, että siinä on koulutettu ohjaaja ja että nämä sovittelijat ovat valmiuden saaneita. Minä luotan siihen, että sovittelijallakin on ilman ehdottoman tarkkaa lakipykälää arviointikykyä siitä, mikä sopii soviteltavaksi. Se kohta, joka täällä on ehdotettu lisättäväksi, että vain poliisi ja syyttäjäviranomainen ovat ne, jotka voivat väkivaltatapauksissa sovittelun pistää vireille, on minusta ihan oikein. Se on lainmukainen. Perheväkivalta, lähisuhdeväkivalta, niin kuin muutkin väkivallan muodot, ovat yleisen syyttäjän asioita ja tulevat sitä kautta käsittelyyn riippumatta uhrin tahdosta.

Arvoisa puhemies! Minä iloitsen siitä, että tämä laki on nyt olemassa. Korjattakoon sitä, mutta nyt se on toteutumassa. Nyt kannattaa kiinnittää erityistä huomiota siihen, että ohjastus siitä, mitä tämä tarkoittaa, olisi parempaa kuin tämä valmistelutyö. Olen eilen ollut Länsi-Suomen lääninhallituksessa tarkastuskäynnillä tilintarkastajien kanssa, ja otimme myös tämän valmistelun esiin. Lisäbudjetissa on nyt varattu rahat maaliskuulle asti, jotta tämän organisointi toteutetaan lääninhallituksen toimesta, ja maaliskuusta eteenpäin rahat tulevat STM:stä kunnille. Asiassa ei ole tehty vielä mitään. Toivon, että STM, oikeusministeriö ja sisäministeriö tekevät nyt yhteistyötä, että tämä valmistelu todella toteutuisi ja kuntien aika epämääräiset kuvitelmat siitä, mitä he voivat sovittelurahoilla tehdä, alasajettaisiin. Tämä laki antaa siihen rungon.

Tony Halme /ps:

Arvoisa puhemies! Ei ole pitkä puhe, mutta kun on näin tärkeä asia, niin ajattelin tulla ylös lausumaan mielipiteeni tästä.

Lakivaliokunnan mietintö laiksi rikosasioiden sovittelusta on hyväksyttävissä. On oikein, että riitoja voidaan sovitella ja täten säästää yhteiskunnan kustannuksia. Mahdollisuus sovitteluun ennen kylmää lainlukua on kannatettava asia.

Haluan puuttua mietinnössä yhteen asiaan, jota olen aina ja kaikkialla korostanut: että lapsiin kohdistuvaa seksuaalista tai muutakaan väkivaltaa ei missään oloissa saa hyväksyä. Näitä asioita ei pidä sovitella. Väkivallan vastustaminen on selkeä asia, mutta lapsia on suojeltava aivan erityisesti. Olen tyytyväinen, että lakivaliokunta ehdottaa perusteluissa sivulla 6 säännöstä, että lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset rajataan kokonaan sovittelumietinnön ulkopuolelle. Olenkin itse sitä mieltä, että lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta tulee aina antaa ankarimman mukaan ehdoton vankeustuomio, joka ikinen kerta.

Annika  Lapintie  /vas:

Herra puhemies! Tämä sovittelutoiminta on, totta kai, hyvin kannatettavaa ja suositeltavaa ja se soveltuu moniin tilanteisiin ja voi usein myös ehkäistä rikosten toistumisen. Tätähän on ollut jo useissa kunnissa, ja sitä on menestyksekkäästi harjoitettu. Tämä nyt korjaa ne puutteet, mitä on ollut, eli sen, että meillä ei ole ollut tästä asiasta selkeää lakia.

Kuten jo valiokunnan puheenjohtaja Brax ja valiokunnan jäsen ed. Sirnö tässä kertoivat, yllättävää on ollut se, että asian on valmistellut sosiaali- ja terveysministeriö. Se kieltämättä myös minun silmääni pisti, vaikka valiokunnassa en ole tätä käsitellytkään; kuinka paljon epämääräisyyksiä kuitenkin tällaiseen ehdotukseen sisältyy, joka olennaisesti vaikuttaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ja rangaistusten suuruuteen, ylipäätänsä siihen, käsitelläänkö asiaa tuomioistuimissa ja kuka sitten korvaa ja mitä kenellekin.

Valiokunta on perusteellisesti käynyt tätä läpi, ja laki on varmasti hyvä ja tarpeen. Siitä huolimatta ihmettelin vähän niin tässä valiokunnan mietinnössä kuin puheenjohtaja Braxin esittelypuheenvuorossakin sitä, että valiokunta on aivan oikein kiinnittänyt suurta huomiota niihin tilanteisiin, joita myös löytyy ja joissa on kyse siitä, että sovittelu voi olla se keino, mutta ei tällainen sovittelu, joka perustuu lakiin ja joka voi aiheuttaa sitten sen, että asiaa ei enää rikosoikeudellisesti käsitelläkään. Kyse on näistä pahoinpitelyrikoksista erityisesti silloin, kun kyse on perhe- tai lähisuhteessa käytetystä väkivallasta.

Valiokunta on perusteluissaan kyllä kiinnittänyt huomiota siihen, että usein kyse on siitä, että näihin tilanteisiin ei sovittelu sovi juuri siksi, että uhri usein on riippuvainen ja ehkä pitkäänkin jatkunut perheväkivalta tai lähisuhdeväkivalta on aiheuttanut tilanteen, jossa uhrin irtautuminen vaikeasta asemasta ja tällaisesta riippuvuussuhteesta on suoraan sanottuna mahdotonta, ja sitten tällainen laillinen sovittelu, jossa uhri vielä kutsutaan tähän, voi aiheuttaa sen, että tilanne jopa pahenee. Valiokunta on kirjannut tänne hyvinkin paljon näitä perusteluita, miksi tällaisessa tilanteessa ei sovittelua tule tehdä, ja kuitenkin lopputulemana on sitten se, että täällä pykälämuutoksissa tätä ei näy.

Sitä vähän ihmettelin, onko ajatusta sitten kuitenkaan viety loppuun asti. Se, että perheväkivallassa lähdetään sille tielle, että kyse on viranomaisasiasta, jossa poliisiviranomaiset, sosiaaliviranomaisetkin ja syyttäjät sitten viime kädessä tuomioistuimen edessä ratkaisevat ja kertovat sen, että yhteiskunta ei hyväksy perheessä tapahtuvaa väkivaltaa, ei estä sitä, että kuitenkin käydään terapiakeskusteluita. Keskustellaan siitä, onko syytä jatkaa yhdessäoloa, ja jos on, niin siitä sitten otettaisiin pois tällainen väkivaltainen käyttäytyminen. Eihän se, että lailla kielletään tällainen lakimuotoinen sovittelu, estä muutoin keskustelua ja tilanteen terapeuttista parantamista tai kaiken näköisiä kiitettäviä muotoja, joita viime aikoina on tullut kovin paljon esiin, joilla miehet keskenään pohtivat sitä, mitä pitäisi tehdä, jotta ei perheen muita jäseniä tulisi lyötyä. Eli näitähän on eri puolilla Suomeakin useita ryhmiä, joissa miehet sitten ehkä läheis- tai vertaisryhmissä pohtivat, mitä olisi tehtävissä, jotta väkivallan kierre saataisiin katkaistua. Mutta nämä ovat kokonaan toisenlaisia tilanteita kuin se, josta nyt on kysymys.

Sen vuoksi minustakin, kuten ed. Sirnö tässä kertoi, on tärkeää, että myös tähän lakiin tehdään se muutos, jota valiokunnan mietinnössä perustellaan, eli 3 §:ään tehdään tämä ed. Sirnön esittelemä muutos, jossa erityisesti perhe- ja läheissuhdeväkivalta rajataan tämän sovittelun ulkopuolelle.

Aika usein näissä perheväkivaltatilanteissa mielletään, että kyse on aikuisten välisestä väkivallasta, jossa isä lyö äitiä, ja sen takia aikuiset voivat keskenään tällaista väkivaltaa sovitella tai se on heidän keskinäinen asiansa, miten sen sitten järjestävät. Viime aikoina kieltämättä on tähän näkemykseen tullut muutosta, ja yksi hyvä esimerkki on se, että kun lakivaliokunta, sanotaan nyt näin, tyhmyyksissään aikanaan rikoslakiin lisäsi muutoksen siitä, että syyte voidaan vetää pois ja jättää syyttämättä perheväkivallasta, jos uhri näin perustellusti toivoo — aikanaanhan tietämättömyyttään lakivaliokunta tällaisen lisäyksen teki — niin nyt ihan viime aikoina tämä lisäys poistettiin. Mielestäni tämä on esimerkki siitä, että aletaan yhä paremmin tajuta se, että perheväkivallassa on kysymys tällaisesta alisteisesta tilanteesta. Eli eteenpäin ollaan menossa.

Mutta siitä huolimatta minusta liian vähän vielä tajutaan sitä, että kyse ei ole vain kahden aikuisen keskinäisestä väkivallasta, vaan vaikka lapsiin ei fyysistä väkivaltaa kohdistuisikaan, niin mikä nyt voi olla sen traumatisoivampaa aiheuttaen pysyviä elämänmittaisia vaurioita sielunelämään kuin se, että lapsena joutuu avuttomasti näkemään vanhempien keskinäistä väkivaltaa tai yleensä sitten sitä, että isä lyö äitiä. Jotta tällaiset tilanteet mahdollisimman nopeasti saataisiin myös viranomaisten tietoon, saataisiin viranomaiset puuttumaan niihin ja saataisiin yhteiskunnan selkeästi tuomitseva kannanotto niihin, niin mielestäni silloin ainoa oikea keino on se, että perheväkivalta viedään oikeusistuimiin ja sitten todetaan syylliset syyllisiksi ja uhrit uhreiksi ja myönnetään myös se, että useimmiten ne perheen lapset ovat niitä kaikkein suurimpia uhreja.

Vaikka nyt tämän hyvän lain yhteydessä perustelut ovat hyviä, niin tämä pykälämuutos edelleen puuttuu, ja toivoisin ja mielelläni näkisin, että huomisessa käsittelyssä pykälämuutos hyväksyttäisiin vastalauseen mukaisesti, mutta jos jostain syystä näin ei kävisi, niin toivon, että käsittelyn lopputulos olisi sama kuin tämän tehokkaan katumisen pykälän osalta, jossa aikanaan todettiin, että vakaasta tahdosta uhri voi pyytää syyttäjää luopumaan syytteestä. Vei kyllä monta vuotta, ennen kuin tajuttiin, että tällaista porsaanreikää ei pidä perheväkivaltaan jättää. Toivoisin, että nyt nopeammin tajuttaisiin, että sovittelulakiin ei pidä jättää sitä mahdollisuutta, että perheväkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa voidaan sovitella, koska kyse ei todellakaan ole kahden aikuisen välisestä väkivallasta vaan myös lasten henkisestä pahoinpitelystä silloin, kun he joutuvat tätä tilannetta seuraamaan.

Riikka Moilanen-Savolainen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Vierailin muutama viikko sitten Suomen Sovittelun Tuki ry:n seminaarissa, ja minulle jäi kyllä hyvin vahva käsitys siitä, että tämä laki on hyvin pitkään kaivattu. Luin erittäin suurella mielenkiinnolla lakivaliokunnan mietintöä, ja vaikuttaa siltä, että valiokunta on tehnyt hyvää ja perusteellista työtä. Olen kovin tyytyväinen, että valiokunta on korostanut tässä mietinnössään uuden lain seurantaa, ja toivoisinkin, että sen rinnalla seurattaisiin myös sovittelijoiden koulutuksen riittävyyttä.

Sovittelutoiminnalla tehdään merkittävää ennalta ehkäisevää työtä, enkä malta olla viittaamatta valtioneuvoston hyväksymään periaatepäätökseen sisäisestä turvallisuudesta, jossa todetaan, että rikollisuuden ehkäisy tulee ottaa huomioon kaikessa viranomaisten päätöksenteossa ja suunnittelussa. Kun Suomessa on pikkuhiljaa opittu käyttämään sukupuolivaikutusten ja ympäristövaikutusten arviointeja, eikö seuraava askel tulisi ottaa turvallisuuden suuntaan?

Johannes  Koskinen  /sd:

Herra puhemies! Keskustelussa on viitattu tähän poikkeukselliseen valmistelun reittiin. Rikosasioiden sovittelujärjestelmä Suomessa haluttiin vakinaistaa, ja oikeusministeriö osaltaanhan vauhditti asian liikkeelle laittamista ja tutkimista. Omalla ministerikaudellani tehtiin sekä tämä pohjatyö että jatkoselvitykset. Siinä oli saman tyyppinen asia kuin ehkä talous- ja velkaneuvonnan järjestämisessä, että oikeusministeriön puolella havaittiin tämä selvä tarve järjestelmällisestä valtakunnallisesta toiminnasta, sen rakentamisesta, mutta kun ne resurssit ovat olemassa jollakin toisella hallinnonalalla, niin sitten piti sivusta käsin saada se liike aikaiseksi, että juuri tässä tapauksessa sosiaali- ja terveysministeriön alalla tämä sovittelujärjestelmä saataisiin sitten valtakunnalliseksi ja samojen periaatteiden mukaan toimivaksi.

Lain valmisteluhan on tapahtunut kahden ministeriön yhteistyönä, mutta jos katsotaan esimerkiksi niitä kansainvälisiä esimerkkejä, joita tuossa hallituksen esityksessä on lueteltu, niin kyllähän ne valtaosin ovat oikeusministeriöiden johdossa. Muualla ehkä ei ole niin jyrkkää asennemuuria kuin meillä, että aina kun on oikeushallinnon rahoista kysymys, tulee paksua punakynää eikä mielekkäällä tavalla pystytä rakentamaan johdonmukaista hallintoa, vaan täytyy katsoa, missä on olemassa valmiiksi resursseja, ja sinne sitten työntää sisältöä sille toiminnalle.

No, tämä ei ole ratkaiseva asia, vaan ratkaisevaa on, että asia saadaan järkevästi pyörimään. Nämä lakivaliokunnan esittämät tarkennukset tuohon lakiin ovat varmaan paikallaan tässä alkuvaiheessa. Vastaavahan oli tavoitteena lähinnä rikosasioiden sovittelun neuvottelukunnan kautta. Sen ohjauksella olisi ollut suurempi rooli silloin, jos tällaisia rajauksia ei tuohon lakiin olisi suoraan kirjoitettu.

Tämä neuvottelukunnan rooli muutoinkin tulee kyllä keskeiseksi jatkossa. Kun se sovittelun vaikutus rikosoikeudellisessa järjestelmässähän on sääntelemättä tai se riippuu kokonaan syyttäjien ja tuomioistuinten ratkaisuista eikä sitä tällä lailla määrätä, niin tuolla rikosasioiden sovittelun neuvottelukunnassa, kun siellä on taas syyttäjien ja näiden eri tahojen, poliisin myöskin, edustus, täytyy katsoa, että nämä pelisäännöt toimivat tarkoitetulla tavalla koko maassa ja samojen periaatteiden mukaan ja että myös se vaikutus sitten siellä rikosoikeudellisissa prosesseissa on saman tyyppinen. Juuri tätä vartenhan esimerkiksi valtakunnansyyttäjän toimesta useasti painotettiin sitä, että tarvitaan koko maahan samanlainen rikosasioiden sovittelu, että se periaatteellinen yhdenvertaisuus toteutuu samanlaisissa tapauksissa ja kansalaisilla on mahdollisuus päästä sovittelun piiriin.

Käytännössähän nämä suurimmat hyödyt tulevat siitä, että esimerkiksi suhteellisen vähäisissä rikoksissa saadaan paremmin korvaukset perityiksi, kun henkilö itse sitoutuu siinä sovitteluprosessissa sen maksamiseen tai esimerkiksi aiheuttamansa vahingon hyvittämiseen työllä. Nämä heijastukset sitten esimerkiksi syyttämättäjättämispäätöksiin tai siihen, miten mitataan rangaistusta tuomioistuimissa, ovat kuitenkin olennaisesti vähäisempiä kuin ehkä tästä isosta julkisesta keskustelusta pääteltäisiin. Tärkeätä on myös se, että näissä tapauksissa pystytään aikaisemmassa vaiheessa katkaisemaan tällaista kriminelliä käyttäytymistä varsinkin nuorten osalta. Siinä mielessä on hyvin tärkeätä, että tällainen rikosasioiden sovittelu saadaan koko maahan ja samojen periaatteiden mukaan toimimaan. Liian kunnianhimoisia tavoitteita ei ensi vaiheessa ole syytä asettaa, mutta järkevää on pyrkiä ikään kuin nostamaan sitä tavoitetasoa sitten, kun toiminta saadaan koko maassa käyntiin. Nyt sitten onnistuttiin lopulta nämä resurssit sosiaali- ja terveysministeriön pääluokkaan saamaan, ja tämä organisointitapa on sama kuin tavallisessa velkaneuvonnassa, että lääninhallitukset solmivat sopimukset toiminnan pyörittäjien kanssa.

Oli ikävä kuulla tämä ed. Puiston kertoma, että valmius lääninhallituksissa ei ole läheskään sillä tasolla kuin pitäisi olla, koska tämä on kuitenkin tiedetty nyt jo vuosia oikeastaan, että tämmöistä rakennellaan ja asiantuntemusta on pitänyt hankkia ja että nyt, kun se sitten suhteellisen nopealla aikataululla joudutaan liikkeelle panemaan, niin tämä edellyttää, että nyt oltaisiin kyllä jo kovastikin sisällä niin papereissa kuin teoissakin lääninhallituksissa, että sovittelu saadaan pyörimään tarkoitetulla tavalla.

Tämän rikosasioiden sovittelun ympärillähän on hyvin erilaisia taustaideologioita, on juuri tämä ikään kuin rikosoikeudellinen linja, että se olisi yksi osa rikosoikeutta. Toisaalta on ihan oikeastaan päinvastainen linja, että se on tällaista restoratiivista, vaihtoehtoista ratkaisua väärään tai rikolliseen käyttäytymiseen, painotetaan psykologisia, sosiaalisia tapoja selvittää rikollisuutta. Tässä on yhdistetty oikeastaan molempia ideologioita ja aika haastavalla tavalla. Jos tässä hyvin onnistutaan, niin tämä käy hyvin esimerkiksi muillekin maille sikäli, että näin kattavaa ja ikään kuin loogisesti rakennettua järjestelmää ei juuri muista maista löydy.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa herra puhemies! Joko ed. Lapintie on lukenut valiokunnan mietintöä huonosti tai sitten me emme ole kirjoittaneet sitä tarpeeksi selvästi. Valittu lainsäädäntötekniikka, se 3 §, lähtee siis siitä, jossa ovat ne yleiset edellytykset. Ei siellä myöskään tarkkaan lue, että vain ja ainoastaan juuri lapsiin kohdistuva insestirikos, vaan ylipäätänsä kaikki sen kaltaiset rikokset. Niistä kaikista muista kriteereistä yhteensä on pääteltävissä, minkälaiset asiat eivät sovellu. Perusteluissa löytyvät ainakin ne asiat, jotka eivät missään tapauksessa sovellu, mutta toki niitä voi olla vielä paljon enemmänkin. Sen takia on valittu tämä lainkirjoittamistekniikka. On väärin sanoa, etteikö olisi kirjoitettu pykälään, ja kun niitä perustelujen kanssa yhdessä luetaan, niin selkeästi muun muassa se, että nämä kriteerit, jotka 3 §:ssä ovat, eivät täyty muun muassa silloin, jos perheväkivalta on toistuvaa tai jos on esimerkiksi jo käyty sovittelussa ja siitä huolimatta se uudelleen toistuu.

Sitten totean tästä STM:n asiasta: semmoinen havainto osaltaan ehkä vähän ironisestikin toisaalta on hyvä, että asia on STM:n puolelta, koska näyttää, että siellä on nollia rahasummissa huomattavasti herkemmin. Esimerkiksi se tapa, miten sosiaali- ja terveysministeriön esittelijät suhtautuivat sangen luottavaisesti, joskin asiantuntijat vahvistivat tämän ed. Puiston lääninhallitusrahahuolen, mutta muuten luottavaisesti suhtautuivat tähän kykyyn kouluttaa nämä tuhannet vapaaehtoiset aika kalliilla koulutuksella, niin sai minut paitsi iloiseksi myös oikeusministeriön pieniin rahasummiin tottuneena hiukan kateelliseksi ja katkeraksi. Jos oikeushallinnon puolellakin olisi mahdollisuutta samanlaiseen koulutukseen ja palveluiden parantamiseen vähissä varoissa, niin kyllä Suomen oikeuslaitos olisi huomattavasti paremmalla tolalla. Mielestäni, jo nyt uskallan sanoa, sosiaali- ja terveysministeriössä pystytään käyttämään rahaa nykyään aivan eri tavalla tämmöisiin asioihin kuin oikeusministeriössä, (Puhemies koputtaa) mikä on oikeusministeriön näkökulmasta väärin.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! Sen verran haluan vielä puuttua tähän keskusteluun, että vaikka olen yhtynyt siihen ajatukseen, että ehdottomasti alaikäisiin tai väkivaltaa koskeviin rikoksiin sovittelu ei sovi, en kuitenkaan näe välttämättömäksi, kuten ei ed. Braxkaan, että kaikki pitää kirjoittaa, mitä ei saa tehdä, vaan painottaisin ensisijaisesti tämän ohjaavan toiminnan merkitystä, jossa on mukana sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, joille tämä linjaus on ehdottoman selvä, että nämä eivät sovi ja että niin ei pidä menetellä.

Toiseksi haluan tuoda esille sen, että perheväkivalta ei ratkea vain oikeussaleissa. Tarvitaan paljon sosiaalialan ammattilaisia, lastensuojelun ammattilaisia sekä ehkäisevään että ennen kaikkea korjaavaan työhön.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Aivan kuten ed. Brax totesi, olen kyllä lukenut, että täällä perusteluissa hyvin käydään läpi nämä erityiset ongelmat, jotka liittyvät perheväkivaltaan ja yleensä lähisuhdeväkivaltaan, ja sitten täällä pykälässä on lueteltu näitä yleisiä edellytyksiä, että asia voidaan ottaa sovitteluun. Ongelma on nyt vain se, varsinkaan kun tätä lakia eivät juristitkaan oikeusistuimissa tule lukemaan vaan vapaaehtoistyöntekijät, että hyvin harvoin olen koskaan kuullut kenenkään lukevan lakivaliokunnan perusteluita, niin hyviä kuin ne ovatkin. Kyllä se yleensä on se lakipykälä, jota siinä sitten sovelletaan, ja sen vuoksi mielestäni tämä ed. Sirnön tekemä muutosesitys on kyllä parempi ja se selkeämmin sitten kertoo, mitä asioita on tarkoitus selkeästi rajata ulkopuolelle. Molemmat nyt, sekä ed. Brax että ed. Puisto, tässä olivat luottavaisia tämän vapaaehtoistyöntekijöiden koulutuksen suhteen, ja toivotaan, että näin on. Mutta jotta vähemmän asioita jäisi tulkinnalle, niin kannatan kyllä tätä ed. Sirnön tekemää muutosta.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! On hyvä, että laki on mahdollisimman selkeä, ja tässä mielessä ed. Sirnön esitys on hyvä.

Se, mikä tietysti kaiken kaikkiaan hallituksen esityksessä 93 on kannatettavaa, on se suunta, että kaikkia asioita ei todellakaan oikeusistuimissa ratkaista, etenkin kun oikeusistuimien resurssit ovat erittäin tiukat ja ne tiukkenevat jatkuvasti. Kymen vaalipiirin kansanedustajat vierailivat maanantaina Kouvolan hovioikeudessa, ja hovioikeuden presidentti Nieminen esitti varsin vakavia huomioita tiukkenevista velvoitteista ja samaan aikaan vähenevistä resursseista. Näin ollen tietysti sellainen lainsäädäntö, joka voi järkevällä tavalla ohjata toimintoja muuallekin kuin istuntosaleihin, on kannatettava.

Minna Sirnö /vas:

Arvoisa puhemies! Tarkennan ed. Puistolle, että olen samaa mieltä siitä, että perhe- ja lähisuhdeväkivalta ei ratkea pelkästään tuomioistuimissa, mutta ei se myöskään ratkea sillä, että ainoana keinona, mahdollisesti, koska syyttämättäjättämispäätös voi olla lopputulos sovittelussa, ainoana mahdollisena hoitomuotona olisi sovittelu. Mielestäni sovittelu on aivan jotakin muuta kuin väkivaltatyötä, ja sen takia olen halunnut rajata niin, että ammattimaista väkivaltatyötä tehkööt ammattimaisesti ammattilaiset, eivät sovittelijat, joista vain osa on väkivaltatyön ammattilaisia.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa herra puhemies! Ed. Lapintielle: Kun on kysymys perhe- ja lähisuhdeväkivallasta, josta kysymys on ed. Sirnön vastalauseessa, niin lakia eivät suinkaan tulkitse ne sovittelijat vaan nimenomaan — ja se on juuri keskeinen syy, minkä takia kannatin tai olin rakentamassa tätä valiokunnan enemmistön kantaa, ja itse asiassa uskon, että ed. Sirnökin myöntää, että meillä on hyvin samankaltaiset tavoitteet olleet tässä asiassa — syyttäjät ja poliisit. On kyllä aika uskomatonta väittää, ettei Suomen syyttäjälaitos lukisi myös valiokunnan perusteluita. Mutta jos on huolta siitä, että syyttäjät eivät lue, niin tarkoitus on myös, että valtakunnansyyttäjä vielä ohjeistaa syyttäjät tässä asiassa. Niin, rohkenisin uskoa, ed. Lapintie, että syyttäjät kyllä osaavat lukea tätä valittua lainsäädäntötekniikkaa ja myös sitä, mitä valiokunta on tahtonut, aivan hyvin. Heillä sattuu olemaan myös juristin koulutus.

Petri Salo /kok:

Arvoisa herra puhemies! Kuulun myöskin niihin lakivaliokunnan jäseniin, jotka ovat tämän enemmistön takana. Seison edelleenkin vankasti sen takana, koska samalla kun puhutaan perhe- ja lähipiiriväkivallasta, niin täytyy myöskin huomata se, että tänä päivänä ensinnäkään tekijänä ei välttämättä ole aina mies. Tänä päivänä on puhuttu julkisuudessa myös siitä, että tekijänä voi olla myöskin joskus joku muukin sukupuoli kuin mies.

Toiseksi lähisuhdeväkivaltaan kuuluvat myöskin sisarusten väliset esimerkiksi lievät pahoinpitelyt, jotka tämän ed. Sirnön vastalauseen johdosta kaikki johtaisivat siihen, että niitä ei voitaisi sovitella. Esimerkiksi lievä pahoinpitely sisarusten välillä tai veljesten välillä voitaisiin paremmin mielestäni käsitellä joskus jopa sovittelulla. Kokeneet syyttäjät ja poliisit kyllä voivat tehdä ratkaisuja esimerkiksi lievissä tapauksissa, ilman sovitteluakin, kun yleinen etu ei vaadi syytteen nostamista, ja asia jäisi sikseen. Nyt edellytetään kumminkin osapuolilta vakaata tahtoa lähteä tähän sovitteluun mukaan, mikä ehkä vaikuttaa siten, että se ennaltaehkäisee rikollisuutta, koska edes tämä sovittelumenettely käydään. Rikoksen uhri ja rikoksen tekijä käyvät tämän tapauksen läpi. Se ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä, että siitä tullaan sen jälkeen nostamaan syyte. Sen syyttäjä harkitsee sitten myöskin aina tapauskohtaisesti erikseen.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! Totean ed. Sirnön puheenvuorosta, kun hän sanoi, että voi jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi perheväkivallassa sovittelu. Tämän koko sovittelusäädöksen perusta on se, että sovittelu voidaan toteuttaa vain silloin, kun molemmat osapuolet ovat siihen halukkaat. Ammatillisuutta on se, että ei ohjatakaan koskaan väkivaltatapauksia sovitteluun, ja siksi pitää koulutukseen satsata.

Jotta ei koko tämä hieno sovittelulaki menisi väärille urille, on tärkeää muistaa, että ensisijaisesti tässä on kysymys esimerkiksi nuorten ihmisten ensimmäisten rikkomusten yhteydessä mahdollisuudesta sovitella, että silloin, kun he kaatavat naapurin aidan, se voidaan sovitella ja mennä pystyttämään, ennen kuin he pahoinpitelevät sen naapurin.

Puhetta on ryhtynyt johtamaan ensimmäinen varapuhemies Markku Koski.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Varmasti ed. Puisto tässä kiteytti lain merkityksen viimeisessä lauseessaan.

Mutta syyttäjien roolista muistuttaisin nyt vaan lakivaliokunnan puheenjohtaja Braxia siitä, että meillähän oli pitkään nimenomaan rikoslaissa syyttäjille suotu mahdollisuus jättää syyttämättä, jos perheväkivaltatilanteessa uhri vakaasta tahdosta pyytää, että syytettä ei viedäkään eteenpäin. Tämähän johti nimenomaan siihen, että se oli maan tapa ja pääkäytäntö, että syyttäjät sitten totesivat, kun vaimon silmä ei ollut enää mustelmilla ja hän oli tullut toisiin ajatuksiin ja mieskin oli ollut muutaman viikon kiltti, niin hän pyysi, että asiaa ei viedä eteenpäin ja se on hänen vakaa tahtonsa. Silloin nämä syyttäjät, joiden toimintaan nyt ed. Brax tässä luottavaisin mielin suhtautuu, jättivät syyttämättä. Juuri tämän vuoksi eduskunnan on nyt täytynyt muuttaa tätä lakia niin, että enää ei ole syyttäjällä mahdollisuutta, vaikka uhri pyytäisi, luopua syytteen ajamisesta, vaan asia ajetaan loppuun. Sillä tavalla yhteiskunta kertoo, että perheväkivalta ei ole hyväksyttyä eikä sallittua.

Minna Sirnö /vas:

Arvoisa puhemies! Olen jälleen ed. Salon kanssa samaa mieltä, niin kuin edellä olin ed. Puiston kanssa hänen lausunnostaan samaa mieltä, siinä suhteessa, että lain tarkoituksen pitäisi varmaan ensisijaisesti olla ennaltaehkäisy ja tiettyjen toimenpiteitten ja käyttäytymismuutosten ohjailu.

Mutta onko todella niin, että ed. Salo on sitä mieltä, että suurempi pelote ennaltaehkäisyn kannalta on se, että mahdollisesti syyttäjä luopuu sovittelun jälkeen väkivaltatilanteissa nostamasta syytettä, vai se, että harkinta automaattisesti aina on sillä syyttäjällä koko ajan hallussaan eikä niin, että tilanteessa, jossa syyttäjä itse asiassa katsoo vähän sivusta, miten sovittelu etenee, syyttäjällä ei ole oikeutta niihin yksityiskohtiin tiedonsaannin suhteen, miten sovitteluun on päädytty, pelkästään lopputulokseen? Onko tämä jotenkin suurempi pelote todella hänen mielestään?

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa herra puhemies! Ed. Lapintie, ensi te väitätte ja kritisoitte lakivaliokunnan valinneen väärän lainsäädäntötekniikan sen takia, että kouluttamattomat sovittelijat taikka sosiaaliviranomaiset eivät osaa sitä lukea. Sitten kun osoittautuu, että väitteenne on väärä ja sitä lukeekin syyttäjä, te vaihdattekin koko väitteenne ja rupeatte kertomaan historiasta, että jos syyttäjät ovat olleetkin huonoja, heillä on väärä arvomaailma. Tässä on nyt kaksi eri väitettä.

Mutta syyttäjäkunnassa on tässä vakaan tahdon peruste -asiassakin, jos palataankin siihen asiaan, joka ei liity siis alkuperäiseen väitteeseenne mitenkään, tapahtunut heräämistä. Esimerkiksi Espoon syyttäjäkunta ja monet muut ovat jo, ennen kuin eduskunta korjasi tämän minunkin mielestäni huonon vakaan tahdon pykälän, omatoimisesti heränneet siihen, että näin ei voi toimia, ja viimeistään, kun valtakunnansyyttäjä antoi uudet ohjeet suhteessa perheväkivaltaan.

Uskon, että ed. Lapintiekin on valmis myöntämään, että kaikki syyttäjät eivät järjestään suhtaudu tänä päivänäkään eivätkä tähänkään asti aina perheväkivaltaa väheksyen. Ongelmia on ollut, mutta kyllä siellä on ollut myös selvästi aivan toisenlaista suhtautumista viime vuosina. Eduskunnan ongelmahan tämä alunperin oli, niin kuin sanoitte, lakivaliokunta teki sen vakaan tahdon pykälän, eivät suinkaan syyttäjät.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! Samasta asiasta kuin ed. Brax haluan jatkaa: kyllä silloin, kun tämä vakaasta omasta tahdosta syytteen pois vetäminen on ollut päätöksenteossa täällä, asiantuntijat, sosiaalialan ammattilaiset, jotka ovat näiden perheväkivaltatapausten ja lähisuhdeväkivallan kanssa tekemisissä, ovat jo silloin asiantuntijalausuntoina ilmaisseet, että näin ei tule menetellä.

Ei tämä ole mikään vaaleanpunainen juttu, jossa mies tai häiriön tuottaja on muutaman viikon kiltti, hän voi olla todella paha, eli se on ollut hengenlähtö tai syyte pois. Siksi on hyvä, että tämä on yleisen syyttäjän asia eikä ole käytännössä soviteltavissa. Sen sijaan pitää enemmän rohkaista lääkäreitä, poliiseja, hoitohenkilökuntaa, siihen, että silloin, kun selkeä aikuiseen tai, vielä suuremmassa määrin, lapseen kohdistunut väkivalta havaitaan, siitä tehdään ilmoitus syyttäjälle, eikä uskota kaikkiin ovien heilahduksiin tai portaista putoamisiin tai vahinkolyönteihin.

Petri Salo /kok:

Arvoisa herra puhemies! Ed. Sirnölle totean tästä ennalta ehkäisystä. Meillä on tämän päivän laissa aika tarkkaan määritelty se, koska syyttäjä tekee niin sanotun syyttämättäjättämispäätöksen. Hyvin tyypillinen syyttämättäjättämispäätös on esimerkiksi sisarusten välillä tapahtunut lievä pahoinpitely, joka tapahtuu ensimmäisen kerran. Syyttäjä katsoo, että yleinen etu ei vaadi syytteen nostamista, ja juttu jää sikseen.

Nyt, kun tähän tulee mukaan tämä sovittelu, niin se vastaavanlainen tapaus johtaa siihen, että syyttäjä odottaa ensin sovittelijan ratkaisua, jossa uhri ja tekijä kohtaavat, keskustelevat tämän tapauksen, sopivat mahdollisesti jopa jonkinlaisista korvauksista, ja sen jälkeen tämä sama syyttäjä tekee syyttämättäjättämispäätöksen.

Minä väitän, ed. Sirnö, että tämä tuplavaikutus on paljon tehokkaampi ennalta estävänä vaikutuksena kuin se, että se jäisi ainoastaan tämän nykyisen käytännön, syyttämättäjättämispäätöksen, varaan. Tämän sanon ihan edelleen elämänkokemukseni pohjalta, 18 vuotta olen poliisina toiminut ja näitä asioita käsitellyt.

Annika Lapintie /vas:

Herra puhemies! Ihan lyhyesti vain ydinkohdat vielä kertaalleen, jos olen jotenkin ilmaissut itseäni epäselvästi. Minusta on hyvä, että sovittelusta tehdään laki. Olen sitä mieltä, että lakivaliokunta on tehnyt hyvää ja perusteellista työtä alun perin heikohkosti valmistellun lain parantamiseksi, mutta siitä huolimatta tämä ed. Sirnön esitys siitä, millä tavalla parisuhdeväkivalta, lapsiin kohdistuva väkivalta, rajataan sovittelun ulkopuolelle, on parempi kuin se, mihin lakivaliokunta on päätynyt. Sen vuoksi olen tässä sitä kohtaa erityisesti lakivaliokunnan mietinnössä kritisoinut.

Erkki  Virtanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Olen sovittelun syvä ystävä ja kannatan sitä, että kaikkiin riitatapauksiin pyritään löytämään sovinto.

Kun ed. Salo viittasi entiseen elämäänsä ja kokemukseensa, niin minäkin viittaan omiini. Olin tilanteessa, jossa jouduin usein pohtimaan, pitääkö toisiaan pahoinpitelevien puolisojen vuokrasopimukset purkaa ja tällä tavoin heidät ikään kuin väkisin saattaa erilleen, useammankin kerran. Tietysti keskustelimme aina sosiaalityöntekijöitten kanssa siitä, miten pitää suhtautua, ja aika usein kävi niin, että sosiaalityöntekijät toivoivat, että jos nyt vielä kerran yritettäisiin. Muistaakseni ainakin kolme kertaa tulin vastentahtoisesti suostuneeksi tällaiseen ja luulisin, että kovin harvaa asiaa olen jälkikäteen katunut niin paljon. Ensimmäisessä uhrissa oli yli sata ja toisessa hieman alle sata puukonjälkeä, ja sen jälkeen olen ollut sitä mieltä, että joissain tilanteissa viranomaisten tai vastaavien pitää tehdä sellaisiakin päätöksiä, jotka eivät sovittelemisen kannalta juuri silloin näytä oikein hyviltä mutta jotka ehkä pitemmässä juoksussa saattavat sitä olla.

Minna Sirnö /vas:

Arvoisa puhemies! Vakaan tahdon pykälän poisto aikoinaan teki pari- ja lähisuhdeväkivallassa rangaistuksen todelliseksi pelotteeksi. Minä puolestani luotan siihen, että syyttäjä ja poliisi osaavat tehdä hommansa ilman, että tarvitaan sovittelua sitä työtä tekemään, mutta sovittelun moniportaisuus voi aiheuttaa sellaisia asioita, jotka vievät uhria ja uhrin tervehtymistä taaksepäin tai voivat pahimmassa tapauksessa jopa johtaa epäonnistumisiin. Olen sitä mieltä myös, että parisuhde- ja lähisuhdeterapiaa pitäisi tehdä aivan jossakin muualla kuin sovittelussa. Kuten ed. Puisto täällä totesi, sovittelun tarkoitus itse asiassa on aivan jossakin muualla kuin terapoinnissa. Terapia kuuluu aivan johonkin muuhun sektoriin, ja sen takia en ole halunnut, että tietyissä rikoksissa, lähinnä seksuaalirikoksissa ja pari- ja lähisuhderikoksissa, luotaisiin mahdollisuutta siihen, että tietyllä tavalla rangaistuksen uhka pienenisi.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa herra puhemies! Varmuuden vuoksi ja selvyyden vuoksi kertaan vielä, että lakivaliokunnan enemmistö ja ed. Sirnö ovat aivan samaa mieltä siitä, että muun muassa vakava väkivalta parisuhteessa tai läheissuhteessa tai esimerkiksi toistuva väkivalta, joka siitä huolimatta, että on kerran soviteltu, toistuu uudelleen, ja samoin vakava seksuaalirikollisuus tai semmoinen seksuaalirikollisuus, jossa toinen on selvästikin altavastaajan asemassa tai suorastaan pelkää, ei sovellu koskaan sovitteluun.

Sen sijaan meidän erimielisyytemme koskee sitä, voiko olla jotakin lievempää läheissuhdeväkivaltaa, parisuhdeväkivaltaa, jossa silloin, kun asian on kuitenkin pakko mennä syyttäjälle tai poliisille ensin, syyttäjä tai poliisi voi harkintansa mukaan lähettää asian sovitteluun mutta pitää asian kuitenkin koko ajan itsellään auki. Sen jälkeen, kun he miettivät rangaistusvaatimuksia, niin he lukevat vain ja ainoastaan rangaistusvaatimusten yleisiä periaatteita, eikä siis tämän takia ole syytä pelätä, että siitä yhtäkkiä aukeaisi tie jollekin uudelle katumuspykälälle. Mutta tästä me olemme siis eri mieltä ja siitä huomenna äänestetään, voidaanko jättää kuitenkin näissä lievemmissä tapauksissa tämmöinen syyttäjän tai poliisin mahdollisuus vai olisiko selkeämpää, niin kuin ed. Sirnö esittää, että sitäkään ei avata. Ettei nyt ed. Lapintien puheista synny väärinkäsitystä, niin katsoin ed. Sirnönkin nyökkäävän. Tässä on se meidän erimielisyytemme.

Yleiskeskustelu päättyy.

​​​​