Täysistunnon pöytäkirja 119/2005 vp

PTK 119/2005 vp

119. TIISTAINA 15. MARRASKUUTA 2005 kello 14 (14.07)

Tarkistettu versio 2.0

7) Hallituksen esitys laiksi rikosasioiden sovittelusta

 

Arja Alho /sd:

Arvoisa puhemies! Eduskunnassa on käsittelyssä aika monia rikosasioiden sovittelua sivuavia lakiesityksiä. Koska en ole itse lakivaliokunnan jäsen ja olen kuitenkin kiinnostunut asiasta, haluan asiasta vielä tässä toisessa käsittelyssä muutaman sanan lausua.

Mielestäni sovittelu rikosasioissa on äärettömän tärkeä periaate ja on erinomainen asia, että nyt on saatu tästä asiasta laki aikaiseksi. Mielestäni lakivaliokunta on tehnyt äärettömän hyvää työtä ja kiinnittänyt aivan oikein huomiota siihen, että siitäkin huolimatta, että kauan odotettu laki sovittelusta on aikaansaatu, se on silti turhan väljä. Ennen kaikkea jää hieman hämäräksi, pystytäänkö tämän rikosasioiden sovittelulain kautta nyt saamaan yhdenvertainen mahdollisuus rikosasioiden sovitteluun eri puolilla maata. Näihin asioihin lakivaliokunta on aivan oikein kiinnittänyt huomiota.

Muutama asia mielestäni on tärkeätä nyt kuitenkin havaita, ensinnäkin se, että Suomessa jotenkin käsittämättömästi vankiluvut sen kuin vain kasvavat ja vankilat pullistelevat ja vanginvartijoiden määrä on pienempi meillä kuin yleensä eurooppalaisissa maissa. Sitten me tiedämme myöskin sen, että vankeusrangaistusten jälkeen tuppaa käymään hyvin usein niin, että vangit joutuvat vankilakierteeseen, vankilasta poispääsyn jälkeen kohtaavat hyvin monia sosiaalisia ongelmia, ei ole asuntoa, on vaikeuksia saada töitä ja vanhoja velkoja sovitelluksi. Jollakin tavalla meillä kriminaalihuolto ja sosiaalitoimi ja ylipäätänsä ikään kuin sopeuttaminen tai kotouttaminen, josta nyt tässä tapauksessa on puhuttu pakolaisten kohdalla, ei toimi ollenkaan vankien kohdalla. Mielestäni tämä on erittäin iso epäkohta, koska on yleinen yhteiskunnallinen intressi se, että vankimäärät saadaan vähenemään ja että ylipäätänsä vankilakierre voitaisiin katkaista, ja tämähän tietysti koskee erityisesti nuoria rikoksentekijöitä.

Sovittelu on erinomainen väline tässä asiassa, koska sovittelun ideana tietysti on, että hyvin nopeasti rikoksen jälkeen rikoksen uhri ja rikoksen tekijä kohtaavat kasvokkain ja käyvät läpi sen tilanteen, mitä on tapahtunut, jolloinka tietysti vastuun myöskin rikoksen tekijällä pitäisi jollakin tavalla konkretisoitua ja hänen pitäisi nähdä, mitä hän on tehnyt väärin, mitä pahaa, mitä vahinkoa hän on aiheuttanut toiselle ihmiselle. Sen vuoksi sovittelulla mielestäni voidaan aika paljon tehdä juuri ennalta ehkäisevää työtä ja sen asianmukainen ja ammattitaitoinen järjestäminen on näin ollen mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallinen intressi.

Kuitenkin tiedetään, että sovittelijoiden koulutus on vähän satunnaista, sitä ei oikeastaan ole kovinkaan hyvin koordinoitu. Tiedetään, että lääninhallitukset ovat ilmoittaneet, että ne pystyvät tämän vastuun ottamaan, mutta sitten taas toisaalta kentältä tulee viestejä, että ei oikeastaan mitään ole tapahtunut. Sitten tiedetään, että rahojen pitäisi riittää, mutta sitten taas toisaalta kuuluu palautetta, että rahat eivät kuitenkaan riitä sovitteluun.

Jotenkin tuntuu siltä, että koko tässä kriminaalipoliittisessa keskustelussa rikosasioiden sovittelu koetaan hyväksi asiaksi, mutta sitä ei haluta resursoida, sen laatuun ei haluta panostaa eikä ymmärretä edes sitä suuriarvoista työtä, jota nykyiset vapaaehtoiset rikosasioiden sovittelijat tekevät joka päivä. Se on hyvin merkittävää työtä, jossa he kuitenkin panevat omat persoonansa työvälineinä peliin ja hyvinkin hankalissa tilanteissa yrittävät löytää sekä uhrin että rikoksen tekijän välisen tasapainon niin, että rikoksen uhri kokee saavansa oikeutta ja että rikoksen tekijä ymmärtää, että hänen on jotain tehtävä, jotta hän voi sen vahingon tai haitan tai mitä se nyt onkin toiselle korvata.

Sinänsä on aivan perusteltua, niin kuin lakivaliokuntakin on ajatellut, että sovittelu ei voi olla kaikissa tilanteissa mahdollinen, ja on esimerkiksi rajannut, jos olen oikein nyt lukenut mietinnön, lapsiin kohdistuvan väkivallan sovittelumenettelyn ulkopuolelle. Mutta noin pääsääntöisesti koen, että tässä meillä on hyvä instrumentti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja ennalta ehkäisevän vankeinhoidon työvälineeksi ja myöskin tietynlaisen vastuukasvatuksen välineeksi.

Lopuksi haluaisin, arvoisa puhemies, kiinnittää huomiota siihen, että hyvin usein nykyään avioerojen seurauksena myöskin lasten tapaamisoikeudet johtavat varsin vaikeisiin oikeudellisiin prosesseihin. Tässä mielestäni olisi nyt myöskin meidän syytä pysähtyä ja nähdä, että jo eri maissa käytäntönä olevat sovittelumenetelmät voisivat sopia erinomaisesti myöskin näihin kiistakysymyksiin.

Esimerkiksi Norjassa on niin, että lasten tapaamisoikeuksista ja huollosta sovittaessa avioeron osapuolet tapaavat paitsi tietysti juristiensa kautta, myöskin niin, että sosiaalityöntekijä on jo hyvin nopeasti tässä tilanteessa mukana, jolloinka lapsen edun mukaista ratkaisua haetaan niin, että tavallaan se hyvin tavanomainen tapaamisoikeuksiin liittyvä kiista, joka eronneilla puolisoilla on, jossa halutaan ikään kuin puida vielä sitä mennyttä parisuhdetta ja kanavoida pahaa oloa lasten tapaamisoikeuksiin ja sillä tavalla osoittaa kaapin paikkaa toiselle, voidaan purkaa hyvin tehokkaasti. Tämä helpottaa näitä prosesseja, vähentää tarpeettomia oikeudenkäyntejä ja on monessa mielessä sillä tavalla järkevää, että hyvin nopeasti voidaan sinänsä vaikea avioero ja sen jälkiseuraamukset hoitaa niin, että kuitenkin lasten kohdalla yhdessä sosiaalityöntekijöiden, lastensuojelun ammattilaisten ja juristien kanssa löydetään ratkaisut, jotka voivat tyydyttää kumpaakin eronnutta osapuolta.

Näin ollen siis, arvoisa puhemies, laki rikosasioiden sovittelusta tulee enemmän kuin tarpeeseen. Valitettavaa on, että se on vielä kovin yleisluontoinen ja että ennen kaikkea juuri sovittelijoiden koulutus, joka on hyvin vaativaa erityisesti juuri väkivaltarikosten sovittelussa, jää hiukan leijumaan ilmaan, mutta nähdäkseni tämän menettelyn kautta voidaan aikaansaada suuria muutoksia yhteiskunnassa niin, että aina ei tarvitsisi asioita ratkaista siten, että seuraamuksia kiristämällä, rangaistuksia lisäämällä, yritetään ratkoa niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka kuitenkin järkevien ihmisten kanssakäymisen ja kasvokkain tapahtuvan neuvottelun kautta voidaan hoitaa.

Eli siis hyvä juttu. Nyt tarvitaan vaan seurantaa, ja lakivaliokunta toivon mukaan tuleekin sitä tekemään niin, että me saamme palautetta siitä, voidaanko tällä tavalla myöskin näihin isoihin vankilukuihin saada muutosta.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa herra puhemies! Kun luin lakivaliokunnan mietinnön rikosasioiden sovittelusta, voi todeta, että mielestäni valiokunta on erittäin perusteellisesti paneutunut siihen ja tehnyt mielestäni todella merkittäviäkin muutoksia. Itse painottaisin nimenomaan sitä, mitä osittain ed. Alho totesi, että silloin, kun meillä on näin laaja ja hyväkin lainsäädäntö nimenomaan sovitteluun, sen täytyisi toteutua samanlaisena koko maassa, ettei tule eriarvoistumista, niin kuin tässä aikaisemmin on ollut vallalla.

Arvoisa puhemies! Minun mielestäni lakivaliokunta on kyllä varsin ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota niihin edellytyksiin, joilla sovittelua voidaan tehdä, ja erityisesti pidän hyvänä lisäystä niistä asioista, joista on todettu, että niitä ei voida ottaa lainkaan sovittelun piiriin, eli nimenomaan silloin, kun on alaikäisiin kohdistuneita rikoksia, ja myöskin, kun on kyse seksuaalirikoksista, ne tulee jättää sovittelun ulkopuolelle.

Arvoisa puhemies! Olen usein kritisoinut sitä, millä tavoin lakivaliokunta on käsittelyssään olleisiin asioihin puuttunut, mutta nyt täytyy antaa tunnustus lakivaliokunnalle.

Keskustelu päättyy.

​​​​