Täysistunnon pöytäkirja 140/2004 vp

PTK 140/2004 vp

140. KESKIVIIKKONA 15. JOULUKUUTA 2004 kello 12

Tarkistettu versio 2.0

5) Hallituksen esitys laiksi rangaistusten täytäntöönpanon hallinnosta annetun lain muuttamisesta

 

Oikeusministeri Johannes Koskinen

Herra puhemies! Kyseessä on kolmen esityksen kokonaisuus, niin sanottu vankeuslakipaketti. Esittelen lyhyesti nämä kaikki kolme esitystä numerojärjestyksessä.

Laissa rangaistusten täytäntöönpanon hallinnosta annetun lain muuttamisesta on kysymys virtaviivaistamisesta hallinnon suhteen. Vankeinhoitolaitoksen organisaatio muodostuisi nykyisten 21 itsenäisen vankilan ja vankimielisairaalan sijasta viidestä aluevankilasta sekä valtakunnallisesta terveydenhuoltoyksiköstä. Aluevankilajako on maakuntapohjainen, koottu kokonaisista maakunnista nämä viisi aluetta: Etelä-Suomen, Itä-Suomen, Kaakkois-Suomen, Länsi-Suomen ja Pohjois-Suomen aluevankilat. Päätöksenteko aluevankiloiden perustamisesta tapahtuisi valtioneuvoston asetuksella.

Jokaisessa aluevankilassa olisi rangaistusajan suunnitelman laatimisesta ja vangin sijoittamisesta vastaava sijoittajayksikkö sekä valvonnanasteiltaan ja toiminnoiltaan erilaisia vankiloita. Aluevankilaan kuuluvien sijoittajayksiköiden ja vankiloiden perustamisesta päättäisi oikeusministeriö. Yksiköistä päättäminen on siis tuotu ministeriötasolle.

Vankiloiden nykyiset sijaintipaikat eivät luonnollisestikaan muuttuisi. Päätettäväksi tulisi näiden sijoittajayksiköiden paikat parhaimmin soveltuvien vankiloiden yhteyteen kunkin aluevankilan alueella. Vankeinhoitolaitoksen terveydenhuoltoyksikköön kuuluisi sairaaloita ja aluevankiloissa sijaitsevia perusterveydenhuollon poliklinikoita. Sitä johtaisi Vankeinhoitolaitoksen ylilääkäri. Siinä siis poikettaisiin tästä alueellisesta jaosta. Tämmöinen erityistehtävä, vankien terveydenhuollon hoitaminen, olisi sitten valtakunnallisella yksiköllä.

Ehdotuksen tavoitteena on ensinnäkin vankeinhoidon organisaation ja henkilöstörakenteen kehittäminen tukemaan uuden vankeuslain mukaista tavoitteellista ja suunnitelmallista toimintaa. Jokainen aluevankila olisi riittävän monipuolinen hoitamaan erityyppiset tilanteet ja eri vaiheet rangaistuksen täytäntöönpanosta, ja myös sitten olisi riittävää asiantuntemusta näiden rangaistusajan suunnitelmien laatimiseen ja monipuolisuutta erilaisten ohjelmien toteuttamiseen rangaistusaikana.

Toiseksi olisi tavoitteena resurssien siirtäminen vangin kanssa tehtävään lähityöhön keventämällä ja keskittämällä hallintoa. Vankien kanssa tehtävään lähityöhön pystyttäisiin siirtämään vuoteen 2011 mennessä noin 80 henkilötyövuotta tällä hetkellä noin 2 700 henkilötyövuoden sisällä. Tämä tapahtuisi keskittämällä hallintoa, organisoimalla uudelleen tehtäviä ja vähentämällä vankiloissa esimerkiksi niin sanottuja väliportaan esimiehiä.

Kolmantena tavoitteena on keskushallinnon keventäminen ja tehtävien siirtäminen alueellisesti hoidettaviksi. Toimivaltaa siirretään vankeuslaissa keskushallinnosta aluevankiloihin. Tällä hallinnonuudistuksella keskushallinnon ohjausotetta kehitetään kokonaisvaltaisemmaksi ja konkreettisempi päätöksenteko yksittäisen vangin asioista siirtyy alaspäin.

Muutoksen myötä Rikosseuraamusvirastosta voitaisiin alueellistaa vuoteen 2011 mennessä 20—25 henkilötyövuotta osin aluevankiloihin, osin koko oikeusministeriön hallinnonalan yhteiseen palvelukeskukseen, joka hoitaisi lähinnä taloushallintoa, palkkahallintoa ja tällaisia kysymyksiä, ja se puolestaan alueellistetaan, niin että se ei sijaitse Helsingissä. Rikosseuraamusviraston henkilötyövuosimäärä on nyt 113, eli se putoaisi alle 100 henkilön yksiköksi, ja näistä aluevankiloista tulisi sitten vahvempia kuin tällä hetkellä esimerkiksi keskusvankilat niihin delegoituine tehtävineen.

Toinen esityskokonaisuus on rikoslain 2 c lukuun tehtävät muutokset hallituksen esityksessä 262. Siinä on kysymys ehdonalaisesta vapauttamisesta, valvotusta koevapaudesta, pitkäaikaisvankien ehdonalaisesta vapauttamisesta ja jäännösrangaistusta koskevasta sääntelystä.

Vankien ehdonalaisen vapauttamisen nykyiset pääsäännöt ehdotetaan säilytettäviksi. Ensikertalaiset pääsisivät ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan rangaistuksestaan puolet ja uusijat, kun kaksi kolmasosaa on suoritettu. Tässä yhteydessä hallituksen esityksessä on tiiviisti selvitetty muita vaihtoehtoja, kuten niin sanottua reaalirangaistusta ja eri määräosia sekä niiden vaikutusta vankilukuun, vankeinhoidon kustannuksiin, kriminaalipolitiikkaan ja laajemmin koko yhteiskuntaan. Pääsääntöjen säilyttäminen on näistä näkökulmista perusteltua tuon sinänsä lyhyen vertailun pohjalta.

Sen sijaan nuoria rikoksentekijöitä koskevista nykyisistä aika monipolvisista erityissäännöksistä luovuttaisiin yksinkertaisemman mallin rakentamiseksi. Nykyisin alle 21-vuotiaina rikoksensa tehneet nuorisovangit vapautuvat suoritettuaan kolmasosan vankeusrangaistuksestaan, edellyttäen kuitenkin että tuomittu rangaistus on pituudeltaan kuudesta kuukaudesta neljään vuoteen. Tätä lyhyempiin tai pitempiin vankeusrangaistuksiin tuomitut nuoret suorittavat rangaistuksestaan puolet tai kaksi kolmasosaa noiden pääsääntöjen mukaan.

Tämän hallituksen esityksen mukaan kaikki rikoksensa alle 21-vuotiaina tehneet voitaisiin vapauttaa ehdonalaisesti heidän suoritettuaan puolet rangaistuksestaan. Tämä yksinkertaistaminen ja johdonmukaisempi sääntely laskennallisesti nostaisi keskimääräistä vankilukua 20—30 hengellä, mutta jää nähtäväksi, miten samaan aikaan täytäntöön pantavat muutokset, esimerkiksi nuorisorangaistus, vaikuttavat toiseen suuntaan ja miten tämmöinen johdonmukaisempi rangaistusjärjestelmä ehkä toimii ennalta ehkäisevästi myöskin ja taas voisi vähentää vankilukua.

Osana vangin asteittaista vapauttamista vanki voitaisiin sijoittaa vankilan ulkopuolelle valvottuun koevapauteen. Valvottu koevapaus olisi osa vankeuslakiuudistuksen keskeistä tavoitetta: vangin yhteiskuntaan sijoittumisen edistämistä. Vanki voitaisiin sijoittaa vankilan ulkopuolelle valvottuun koevapauteen aikaisintaan kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista. Tällainen koevapaus olisi mahdollista esimerkiksi silloin, kun vanki on käyttäytynyt laitoksessa hyvin ja hänellä on työhön, koulutukseen, päihdehoitoon tai vastaavaan liittyvä asianmukainen jatkosuunnitelma.

Koevapauden aikana vanki voisi asua esimerkiksi kotonaan ja häntä valvottaisiin teknisin välinein, kuten puhelimella tai muulla teknisellä valvonnalla. Suomessa kokeillaan parhaillaan matkapuhelimeen perustuvaa valvontajärjestelmää, joka mahdollistaa jatkuvan yhteydenpidon laitoksen ulkopuolella olevaan vankiin ja vangin sijaintipaikan tarkan paikallistamisen. Valvottuun koevapauteen sijoittaminen edellyttäisi vangin sitoutumista myös muihin hänelle asetettuihin ehtoihin, kuten päihteettömyyteen ja sen valvontaan. Sillä oletuksella, että alkuvaiheessa 10 prosenttia vapautuvista vangeista voisi tulla valvotun koevapauden piiriin, tämä merkitsisi noin 500:aa valvotussa koevapaudessa olevaa vankia vuosittain. Jos keskimääräinen koevapauden aika olisi yksi kuukausi, se tarkoittaisi 40—50 vangin vähennystä vankiluvussa. Näin koevapaus puolestaan helpottaisi vankiluvun kasvusta aiheutuvia paineita.

Nykyisin elinkautisvanki voi vapautua vain tasavallan presidentin armahduksella. Esityksen mukaan elinkautisvanki voitaisiin päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan 12 vuoden vankeusrangaistuksen jälkeen. Jos elinkautiseen rangaistukseen johtanut rikos on tehty alle 21-vuotiaana, aikaisin vapauttamisaika olisi 10 vuoden jälkeen. Tällaisesta uudenlaisesta vapauttamisesta päättäisi Helsingin hovioikeus. Jos tuomittua ei päästetä ehdonalaiseen vapauteen, asia voitaisiin saattaa hovioikeuden käsittelyyn aikaisintaan 2 vuoden välein.

Esityksellä ei puututa presidentin armahdusoikeuteen, eli se säilyisi rinnakkaisena, eikä siellä ole näitä vastaavia vuosirajoituksia. Sen verran todettakoon, että kun vuosien 1980—2000 välillä keskimääräinen elinkautisen vankeusrangaistuksen pituus oli 11—12 vuoden tienoilla, se 90-luvun lopulta presidenttien Ahtisaari ja Halonen aikana on ollut siellä 14—15 vuoden tietämissä. Siihen nähden etukäteen ei tietysti voida ennakoida, mihin tuomioistuimen käytettävissä oleva vapauttamismahdollisuus johtaisi, mutta se ilmeisesti todennäköisesti olisi samoilla seutuvilla kuin tämä tuoreempi presidenttien armahduskäytäntö noin keskiarvolukuina.

Nykyinen pakkolaitosjärjestelmä ehdotetaan muutettavaksi koko rangaistuksen suorittamiseksi vankilassa. Rangaistuksen tuomitsemisen edellytykset säilyisivät pääpiirteissään nykyisellään. Sen sijaan uutta olisi se, että koko rangaistusta suorittava vanki voisi päästä ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan rangaistuksestaan viisi kuudesosaa, jos häntä ei enää olisi pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Nykyisin pakkolaitosvanki pääsee ehdonalaiseen vapauteen vasta suoritettuaan kaikki yhteenlasketut rangaistukset kokonaisuudessaan. Tässäkin asiassa päätöksen tekisi Helsingin hovioikeus. Näissä asioissa on luontevaa, että tällainen poikkeuksellinen päätöksenteko keskitetään yhdelle asiantuntevalle tuomioistuimelle. Samalla nuoriso- ja pakkolaitosvankeja koskevat päätökset nykyisin tekevä vankilaoikeus lakkautettaisiin.

Tämä mahdollisuus ehdonalaiseen vapauteen myös tällaista koko rangaistusta suorittavien osalta on sikäli johdonmukainen, että kaikkien rangaistusta suorittavien osalta haetaan tässä kestävää linjaa, että hyvin toimimalla, täyttämällä rangaistusajan velvoitteet, on mahdollisuus parempaan ja sillä lailla ikään kuin portaittain pystytään parantamaan myös edellytyksiä rikoksettomaan elämään sitten vapauden kuitenkin jonakin päivänä koittaessa.

Jäännösrangaistusta koskeva sääntely on selvästi ollut epäkohta nykyisessä lainsäädännössä. Jos ehdonalaisesti vapautettu vanki tekee koeaikana uuden rikoksen, voimassa olevan lain mukaan hän suorittaa vapauttamishetkellä jäljellä olevaa rangaistusta, niin sanottua jäännösrangaistusta, enintään yhden kuukauden, eli jos se on alle kuukauden, täysimääräisesti sen jäännösrangaistuksen, mutta sen jälkeen, vaikka se olisi useita vuosia, siitä suoritetaan vain yksi kuukausi. Siinähän ei ole minkäänlaista suhdetta siihen suorittamatta olevan rangaistuksen pituuteen. Nykyisestä yhden kuukauden säännöstä poiketen esityksessä ehdotetaan, että täytäntöön pantava jäännösrangaistus olisi suhteessa edeltäneestä rangaistuksesta suorittamatta olevaan osaan. Siitä päättäisi tuomioistuin samalla kun päättää sen ehdonalaisen vapauden menettämisestä.

Jäännösrangaistusta koskevien säännösten muuttaminen saattaa lisätä vankilukua, kun suhteellisuusperiaatetta sovellettaisiin. Mahdollista vaikutusta vankilukuun ei voida luotettavasti arvioida, koska se jää riippumaan viime kädessä tuomioistuinten linjasta, mutta muutoksen vaikutus päivittäisessä vankiluvussa todennäköisesti voisi olla 40—50:n tienoilla. Lisäksi ehdotetaan ehdonalaisen vapauden valvonnan tehostamista. Kaikki ne, joiden jäännösrangaistus on pitempi kuin yksi vuosi, määrättäisiin valvontaan ja valvonnan tehoa myös käytännössä pyritään parantamaan.

Kolmas esitys on sitten vielä tämä isoin paketti, koko vankeutta koskevan lainsäädännön uudistaminen hallituksen esityksessä 263 näille valtiopäiville. Lähtökohtana on säätää vangin ja tutkintavangin oikeuksista ja velvollisuuksista selkeästi lain tasolla perustuslain vaatimusten mukaisesti. Keskeistä on myös yhteiskunnalle, henkilökunnalle ja vangille turvallisen täytäntöönpanon toteuttaminen.

Kuten edellä jo viittasin, vankeinhoidon tavoitteena olisi nykyistä selvemmin vähentää vangin uusintarikollisuutta sekä edistää rikoksetonta elämäntapaa ja vangin yhteiskuntaan sijoittumista vapautumisen jälkeen. Uudistuksessa on pyritty ottamaan huomioon vankiluvun koostumuksessa, vankeinhoidossa ja kriminaalipoliittisessa ajattelussa tapahtuneet muutokset. Keskeinen uudistus on kaikille vangeille tehtävä rangaistusajan suunnitelma, joka tukisi rangaistuksen tavoitteellista täytäntöönpanoa. Sen sisältö, syvyys ja laajuus riippuisi rangaistusajan pituudesta ja yksilöllisistä tekijöistä. Tässä sijoittajayksiköiden laatimassa suunnitelmassa arvioidaan vangin riskit syyllistyä uusiin rikoksiin ja pyritään etsimään keinoja niiden vähentämiseksi. Tämä taas olisi perusteena päätettäessä vangin sijoittamisesta rangaistusaikana, siitä, mihin toimintaan hän rangaistusaikana osallistuu, myönnettävistä poistumisluvista sekä ehdonalaisesta vapaudesta. Vangin kannalta suunnitelma lisäisi täytäntöönpanon ennustettavuutta.

Vankien osallistumista vankilassa järjestettäviin aktiivisiin toimintoihin pyrittäisiin lisäämään. Nimenomaan uusintarikollisuusriskiin vaikuttavia toimintaohjelmia ja päihdekuntoutusta lisättäisiin ja sitä kautta vankeinhoidon vaikuttavuutta tehostettaisiin. Vuonna 2003 aktiivisissa toiminnoissa oli keskimäärin 57 prosenttia vangeista. Pyrkimyksenä on, että tämä selvästi nousisi kolmen neljäsosan tienoille, ja se merkitsisi 400—700 vankia päivittäin enemmän aktiivitoimintoihin, laskettuna nykyisestä keskivankiluvusta 3 700. Tavoitteeseen pyrittäisiin vähitellen lisäämällä aluksi noin 200 vangilla tätä päivittäistä toimintoihin osallistuvien määrää.

Vankien palkkausjärjestelmää ehdotetaan muutettavaksi myös hiukan selkeämmäksi, toimintaan kannustavaksi.

Vankilassa tulisi olla järjestyssääntö, jotta vangit voisivat nykyistä paremmin ennalta tietää, mitä heiltä edellytetään päivittäisessä vankilan arjessa.

Kurinpitorangaistus voitaisiin edelleen tuomita vankilassa tehdyistä sakkorikoksista. Yleisin kurinpitorangaistus on yksinäisyysrangaistus, jonka pituus voi nykyisen lain mukaan olla enintään 20 vuorokautta. Käytännössä sitä tuomitaan yleensä 3—5 vuorokautta. Esityksen mukaan enimmäispituus lyhenisi 14 vuorokauteen. Hiukan kavennettaisiin myöskin tätä toista, harvemmin sovellettavaa kurinpitorangaistusta, suoritetun ajan menettämistä. Esityksen mukaan suoritetun ajan menettämisestä tulee oma itsenäinen seuraamuksensa, jonka enimmäismäärä olisi 20 vuorokautta nykyisen 30 vuorokauden sijasta.

Vankien ja tutkintavankien muutoksenhakuoikeudesta säädettäisiin nykyistä täsmällisemmin lain tasolla. Vangit saisivat oikeuden hakea muutosta tärkeimpiin oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeviin päätöksiin.

Suoraan vapauteen liittyvistä seuraamuksista, suoritetun ajan menetyksestä ja ehdonalaisen vapauden lykkäämisestä, saisi valittaa käräjäoikeuteen, kuten nykyisinkin.

Muista kurinpitorangaistuksista ja tärkeimmistä vangin oikeuksia koskevista päätöksistä vanki tekisi ensin oikaisuvaatimuksen aluevankilan johtajalle, jonka päätöksestä hän voisi valittaa hallinto-oikeuteen. Vuonna 2003 kurinpitorangaistuksista haettiin muutosta 27 tapauksessa, mutta tässä tapauksessa, kun tämä sääntely tulee yleisemmäksi, todennäköisesti muutoksenhakutilanteet jonkun verran lisääntyvät. Hallinnon sisäisen oikaisumenettelyn käyttöönotto nopeuttaisi ja keventäisi valitusten käsittelyä. Käräjäoikeus ja hallinto-oikeus voisivat käsitellä valitukset yhden jäsenen kokoonpanossa.

Poistumisluvan edellytyksistä säädettäisiin entistä tarkemmin lain tasolla. Se sidottaisiin myös enemmän yksilölliseen rangaistusajan suunnitelmaan. Pääsääntö olisi, että rangaistusajan pituuden perusteella myönnettävän poistumisluvan saisi aikaisintaan, kun vankilassaoloajasta on suoritettu kaksi kolmasosaa. Elinkautisvangeille olisi myönnettävä valvottu poistumislupa vähintään kerran vuodessa sen jälkeen, kun hän on ollut vapautensa menettäneenä 8 vuotta. Luvan näissä tapauksissa myöntäisi Rikosseuraamusvirasto, joka päättäisi myös koko rangaistusta suorittaville myönnettävistä poistumisluvista.

Vankeinhoitoviranomaisten toimivaltuuksista säädettäisiin myös nykyistä täsmällisemmin ja kootaan ne mahdollisimman selkeäksi kokonaisuudeksi. Vankien valvontaa, tarkastamista ja turvaamistoimenpiteitä ja voimakeinojen käyttöä koskevia säännöksiä täsmennettäisiin. Uutta olisi muun muassa Vankeinhoitolaitoksen virkamiehen oikeus ottaa kiinni ja pitää lyhyen aikaa säilössä vankilan alueella henkilö, jos kiinni ottaminen on välttämätöntä vaaran torjumiseksi taikka rikoksen estämiseksi tai selvittämiseksi. Tämäkin on näitä uusia piirteitä, että tällaista sääntelyä tarvitaan.

Päätösvaltaa siirretään ehdotuksen mukaan keskusvirastolta vankilanjohtajalle ja vankilassa johtajalta hänen alaisilleen virkamiehille tuon aluevankilauudistuksen periaatteiden tapaan.

Lakiin otettaisiin nykyistä täsmällisemmät säännökset tutkintavankien sijoittamisesta. Näistä asioista päättäisi jatkossa tuomioistuin. Tutkintavankeja ei saisi pitää poliisin säilytystiloissa neljää viikkoa pitempään, koska sen on katsottu rajoittavan huomattavasti heidän oikeuksiaan; yleensä ihan näiden tilojen vuoksi, tutkintavankiloissa on olennaisesti paremmat tilat pitkäaikaiseen säilytykseen. Nykyisin vastaavaa enimmäisaikaa ei ole säädetty. Poliisin tiloissa on noin 100—110 tutkintavankia päivittäin keskiarvolukuna. Poliisin säilytystilojen hyväksyminen siirrettäisiin oikeusministeriöltä sisäasiainministeriölle, jolleka koko toiminta muutoinkin kuuluu. Uutta on myös, että tutkintavangille voitaisiin määrätä kurinpitorangaistus samaan tapaan kuin vankeusvangeillekin. Tämä uudistus on tarpeen järjestyksenpidon selkeyttämiseksi, sillä tutkintavankeusajat ovat pidentyneet usein varsinkin vaikeasti selvitettävissä rikoksissa.

Tutkintavangin yhteydenpitorajoituksista esitutkinnan aikana säädettäisiin nykyistä täsmällisemmin pakkokeinolaissa ja yhteydenpitorajoituksista samoin päättäisi tuomioistuin. Asiaa käsittelevällä tuomioistuimella on selvemmin kokonaisvastuu siitä, minkälaiset rajoitukset ovat tarpeen, ja se on myöskin paras niistä päättämään.

Suomessa vankiluku on tunnetusti noussut vuodesta 1999 alkaen oltuaan tätä ennen pitkään laskussa. Uudistuksessa keskimääräinen vankiluku on arvioitu noin 3 700:n tasolle. Kuten viittasin, siellä on elementtejä, jotka jonkun verran laskennallisesti kasvattavat vankilukua, mutta on myös sitten alentavia, kuten valvottu koevapaus ja esimerkiksi se, että vankeusajan laskusääntöä muutetaan siten, että vapauteen pääsee jo vankeusajan viimeisenä päivänä, ja sekin merkitsee parinkymmenen alennusta keskivankilukuun. Yhteisvaikutukseltaan nämä aika lailla kompensoivat toisiaan. Kokonaisuudessaan on tähdätty oikeudenmukaisempaan rangaistusjärjestelmään ja rangaistuksen täytäntöönpanojärjestelmään.

Uuden lainsäädännön tavoitteiden toteuttaminen edellyttää Vankeinhoitolaitoksen resurssien lisäämistä lähivuosina. Esityksen mukaan puhtaasti tämän lainsäädännön voimaantulosta aiheutuvat vuotuiset kustannukset olisivat 2,8 miljoonaa euroa vuodessa ja siinä suurimmat tekijät ovat juuri sijoittajayksiköiden toiminnan käynnistäminen, se vaatii noin 40 henkilötyövuotta koko maassa, toimintoihin osallistumisen lisääminen, noin 15 henkilötyövuotta, ja pienempiä summia esimerkiksi toimintarahajärjestelmän uudistamiseen.

Tämän lisäksihän meillä on eduskunnassa usein puitu resurssivaje vankeinhoidossa. Jos vertaamme esimerkiksi muiden Pohjoismaiden lukuja henkilöstön suhteesta vankien määrään, niin meillä tarvittaisiin periaatteessa satoja, mutta ainakin 50—100 hengen resurssilisäys juuri paremman turvallisuuden rakentamiseksi, lähityön voimistamiseksi ja myöskin sitten toiminnan järkevöittämiseksi vankiloissa, että saadaan isompi osa vangeista todella tekemään mielekästä työtä tai kouluttautumaan vankeusaikana.

Mutta näissä ahtaiden budjettikehysten oloissa tietysti tällaisia kertarysäyksiä ei tähän saada, mutta vähintäänkin uuden vankeuslain asianmukainen täytäntöönpano pitää pystyä myös resurssien puolesta turvaamaan. Odotan mielenkiinnolla eduskuntakäsittelyä ja toivon, että lakivaliokunta suuresta työmäärästään huolimatta pystyisi tämän aika kompaktisti käsittelemään siten, että hyvissä ajoin ensi vuoden alkupuolella lakien sisältö saataisiin selväksi ja valmistautuminen sen täytäntöönpanoon vuoden 2006 alusta voisi sitten sujua hyvin.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa puhemies! Nopeuteen on tässä valiokunnassa käsittääkseni totuttu, että kyllä me teemme sen niin nopeasti kuin kaiken muunkin, perusteellisesti ja nopeasti. Valiokunnan läsnäoloprosentit ovat olleet todella hyviä. Valiokunta on hyvin aktiivinen ja toimii tehokkaasti. Mutta tietysti täytyy huomioida se, että tätä lakipakettia on odotettu. Tämä on luvattu meille jo yli vuosi sitten. Lupaan kyllä, nyt sen uskallan valiokunnan puheenjohtajana, että suhteessa aiomme olla ripeämpiä kuin hallitus puheisiinsa nähden on tässä vaiheessa ollut.

Mutta, niin kuin ministerikin lopussa puuttui hyvin tärkeään asiaan, rahaa puuttuu. Se nyt ei ole mikään salaisuus, se on varmaan keskeinen syy, minkä takia yli vuoden verran olemme ministerin kanssa tavatessamme kuulleet, että tämä laki tulee aivan pian; neuvottelut valtiovarainministeriön kanssa näissä ahtaissa raameissa ovat olleet haasteellisia. Väliaikatiedot kertoivat huonompiakin tietoja, kuin ministeri ja hallitus nyt on voinut esittää, että sikäli on syytä nostaa hattua, että aivan karmeimmat tiedot eivät pitäneet paikkaansa.

Mutta ei saa olla mikään salaisuus, että alkuperäinen näkemys siitä, mitä tämän lakipaketin kuuluu vähimmillään maksaa, on ainakin 2 miljoonaa euroa enemmän, kuin mitä nyt eduskunnalle tuodaan. Se aivan varmasti on yksi syy, minkä takia valiokunnan on hyvin tarkkaan katsottava se, että Suomessa ei ruveta muinaisen Neuvostoliiton kaltaiseen järjestelmään, jossa laki lupaa yhtä sun toista, mutta mihin käytännössä resurssit eivät riitä. Kyllä meidän on sitten rohjettava kirjoittaa laki sen mukaiseksi, mihin rahat riittävät. Ei ole mitään syytä ryhtyä semmoiseen populismiin, että väittää, että rahaa sataa taivaalta, mutta ei myöskään voida avata semmoista päätä, että Suomessa lakiin kirjoitettu toivemaailma erkaantuu kovin paljon siitä, mihin budjettivarat riittävät. Silloin täytyy uskaltaa katsoa, mitä tällä rahalla saadaan, mistä on todellakin syytä olla kiitollinen. Meillä on varsin tuore esimerkki siitä, että huomattavasti halvempaan nuorisorangaistuksen asiaan oli todellakin kissojen ja koirien kanssa etsittävä rahaa. Lopulta siihen löytyi rahoja osittain toisesta hyvästä tarkoituksesta eli kuluttajavalituslautakunnan toiminnasta.

Muutamia havaintoja tästä sinänsä oikein tervetulleesta, hyvin valmistellusta ja pohjoismaisittain kiitettävästä ajatuksesta, muun muassa siitä, että viimeinkin vangeille tehdään rangaistuksen ajan suunnitelma. Tämä kaikki on tervetullutta. Tänne sisältyy muistakin syistä hyvin paljon hyviä sisällöllisiä uudistuksia. Tasavallan presidentin uuteen rooliin uuden perustuslain näkökulmasta sopii mielestäni aivan hyvin, että jatkossa armahdusoikeus olisi hiukan rajatumpi, ja pääsääntöisesti, kun puhutaan elinkautisvangeista, Helsingin hovioikeus on aivan mainio taho sitä asiaa käsittelemään.

On myös todella, niin kuin ministeri sanoi, varmasti kansalaisten oikeudentajua kohtaan ollut jo pitkään väärin tämä jäännösrangaistusongelma, että vain kuukausi on istuttavaa sitten, jos kuitenkin jo ehdonalaisessa vapaudessa tekee uuden rikoksen. Siltä osin, vaikka siihen sisältyy näitä kustannus- ja menopaineita ja vankiluvun kasvupaineita, varmasti yleinen oikeudenmukaisuudentunne vaatii tämän asian muuttamista.

Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan noin puolella sikäläisistä vangeista on keskittymishäiriö nimeltä adhd-oireyhtymä. Suomalaiset asiantuntijat ovat valiokunnalle kertoneet, että suunnilleen samanlaisissa luvuissa liikutaan meilläkin. Tähän viittaa se, että tiedetään myös suomalaisista tutkimuksista, että yli puolella nuorisovangeista on vakava lukihäiriö, joka on usein adhd-oireyhtymän osa. Siinä vaiheessa, kun rangaistusajan suunnitelmaa tehdään, on oleellista myös löytää resurssit siihen, että viimeistään tässä vaiheessa tätä arjen elämää, laillista, itsestään huolta pitävää elämää elämään pystyvien ihmisten edellytykset hoidetaan kuntoon. Pahimmillaan adhd-oireyhtymä on semmoinen, niin kuin yksikin asiantuntijalääkäri valiokunnalle kuvasi, että ihminen ei ole koskaan eläessään pystynyt lukemaan yhtä A-nelosta läpi. Vasta hoidon jälkeen on löytynyt semmoinen rauha. Pahimmissa, vakavimmissa adhd-tilanteissa tarvitaan lääkehoito kuntoutuksen lisäksi.

Ikävää tässä koko asiassa on se, että on sääli, että meidän terveydenhuoltojärjestelmämme, joka seuloo adhd-oireyhtymää, joka on hyvin vahvasti perinnöllinen ja jota on enemmän miehillä kuin naisilla, ei löydä sitä 5—8-vuotiailta neuvoloissa, niin kuin se pitäisi löytää. Niinpä niin Ruotsissa kuin Suomessakin näyttää, että meidän vankilamme on ikään kuin epävirallinen adhd-seulontajärjestelmä. Näin ei saisi olla, mutta niin kauan kuin on, täytyy olla resurssit viimeistään siellä vankilassa puuttua tähän ongelmaan, koska siihen ongelmaan on nykyään apuja. Jos puhutaan siitä, että vanki pystyy rangaistuksen jälkeen palaamaan elämään, niin tämä on aivan keskeistä, niin kuin puuttuminen toiseen yhtä keskeiseen asiaan, vankien päihdeongelmaan. Päihdeongelmaisten vankien lukumäärä on erittäin suuri, ja niin kuin täälläkin olevat ihmiset varmasti ovat kuulleet, me emme yrityksistä huolimatta ole onnistuneet pitämään vankiloita edes huumeista vapaana.

Näihin rahaongelmiin ja hallituksen politiikkaan nyt näköjään liittyy sekin, että vaikka eduskunta on moneen kertaan vaatinut ja vaikka hallitusohjelmassa vielä lupailtiin, niin erillistä rangaistusmuotoa nimeltä sopimushoitorangaistus ei ole tällä vaalikaudella tulossa. Olemme erittäin suurissa vaikeuksissa sen suhteen, pystymmekö me vankeinhoidonkaan parissa vieroittamaan riittävän tehokkaasti päihdeongelmaisia vankeja. Jos me samaan aikaan puuhaamme ministeri Rajamäen alueella sisäisen turvallisuuden pakettia, mutta emme pysty vankiloihin joutuneita ihmisiä, oikeuslaitoksen piiriin rikoksista tuomittuja ihmisiä vieroittamaan, siinä on kyllä valtava ristiriita. Esittäisinkin pohdittavaksi, että mikäli resursseista ja raameista löytyy sisäisen turvallisuuden nimissä uusia voimavaroja, silloin uskallettaisiin ylittää sektorirajat ja miettiä, olisiko kuitenkin meidän kaikkien arjen turvallisuuden kannalta oleellisinta, että mahdollisimman harva suomalainen on päihderiippuvainen, varsinkin huumeriippuvainen tavalla, joka aiheuttaa rikoskierteen uudelleen. Kun ajattelen arjen pelottavuutta, mitä ihmiset pelkäävät, niin aivan varmasti tämä huumeriippuvaisten rikollisuus on keskeinen osa sitä.

Aivan viimeiseksi tähän erittäin tärkeään valvottuun koevapauteen. Teknologia todellakin nykyään mahdollistaa sen, että ihmistä voidaan valvoa ilman, että hänet suljetaan laitokseen. Näitä on paitsi Suomessa, niin kuin ministerikin kertoi, kokeiltu maailmalla hyvin paljon. Nuorten osalta sitä on kokeiltu myös paljon. On ikävää, että nyt näyttää siltä, että ajateltuihin, muun muassa nuorisorangaistuksen muutoksiin, joita erillinen toimikunta ehdotti, niihinkään ei näytä löytyvän resursseja, koska saattaisi olla, että jonkin kaltainen — miten nyt nykyään hienosti sanotaan — rikollisella käytöksellä oireileva nuori saattaisi kaivata paitsi välitöntä puuttumista, jonkun sortin puhuttelua, myös nykyisen teknologian sallimaa jonkun sortin osittaista vapaudenriistoa. En mielelläni käyttäisi sanaa aresti, niin kuin nyt on mietinnöissä käytetty, enkä varsinkaan näe kovin uskottavana, että on järkevää haaveilla taikka suunnitella edes kotiarestia, koska juuri näillä nuorilla se koti on se todennäköinen paikka, mistä kaikki ongelmat ovat lähteneet. Usein näiden nuorten kotona on suoranainen vaara joutua väkivallan kohteeksi. Siellä saattaa olla isän tai äidin uusi puoliso tai niin paha päihdeongelma vanhemmilla, huoltajilla, että itse asiassa sen ongelmallisen nuoren viimeinen paikka on joutua kotiin.

Maailmalta löytyy osittaisen vapaudenriiston malleja, joita Suomessakin pitäisi pystyä kokeilemaan. Lakivaliokunta lähtee näihin tutustumaan Kanadaan, jossa näitä käytetään sekä nuorten että myös sitten — tämä liittyy myös tähän, mitä tehdä niille, jotka on katsottu harvinaisen vaarallisiksi, uskalletaanko heidät päästää vapauteen — eri tavalla mieleltään häiriintyneiden rikoksia tehneiden ihmisten valvontaan. Meillä täytyy olla yhteiskunnalla keinoja esimerkiksi siihen, että ihminen määrätään kerran viikossa olemaan kotonaan niin, että terveydenhuoltohenkilökunta voi hänet tavata, tarkistaa, että hän on ottanut lääkkeensä, tai silloin, kun puhutaan nuorista, meillä täytyy olla keinoja poistaa nuori siitä joukosta, siitä tilanteesta, joka näyttää olevan omiaan aiheuttamaan esimerkiksi viikonloppuina rikoskierteen.

Näihin asioihin ei vielä tässä paketissa eikä näillä resursseilla pystytä puuttumaan, mutta uskon, että se on se tie, joka tämän hyvän paketin kanssa jatkossa paremmilla resursseilla on oikea tie.

Tony Halme /ps:

Arvoisa puhemies! Oikeusneuvos Arposen johtaman komitean ehdotuksessa vuonna 2001 todettiin, että nuorisovankeuteen määrättävistä nuorista ensikertalaisen tulisi suorittaa vähintään puolet rangaistuksestaan ennen ehdonalaiseen vapautumista, joka myös hallituksen esityksessä mainitaan. Sen sijaan muiden ensikertalaisvankien osalta hallituksen esitys eroaa komitean ehdotuksesta. Vapauttamiseen näiden osalta ei mielestäni pitäisi ryhtyä, ennen kuin vähintään kaksi kolmasosaa rangaistuksesta on suoritettu. Jos rikos on kuitenkin poikkeuksellisen törkeä, tulisi kummassakin kohdassa poistaa ehdonalaiseen pääsy ennen tuomion todellista loppumista.

Petri Salo /kok:

Arvoisa herra puhemies! Lakivaliokunnan puheenjohtaja jo kertoi monia niitä asioita, mitä ajattelin tässä lähetekeskustelussa tuoda esille.

Ensinnäkin nämä rahakysymykset. Tämä toimintakentän uudistus on sinänsä myönteinen asia, että jos vankiloissa hallintoa kevennetään ja lähityötä lisätään ja pyritään siihen, että uusintarikollisuus vankien osalta vähenee, niin tämä on lähtökohtaisesti hyvin tervetullutta uudistusta. Mutta kuten tiedämme, uusi toimintakulttuuri vaatii myös uudenlaisia tapoja toimia, ja se tietää myöskin, että vankilaviranomaisten koulutukseen ja uusiin vakansseihin joudutaan myöskin satsaamaan rahaa. Mikäli aiotaan, että tämä laki tulisi voimaan mahdollisesti vasta vähän ennen juhannusta, niin tähänkin vaaditaan riittävästi aikaa ja voimavaroja. En jaksa nimittäin uskoa siihen, että kovin aikaisin kevättalvella lakivaliokunta pystyy tätä mittavaa kolmen lain pakettia käsittelemään, varsinkaan jos halutaan, että se kuuntelee asiantuntijoita riittävästi ja tekee sellaisen mietinnön, joka on vähintään yhtä hyvä kuin tämä hallituksen esitys.

Muutama sana ehdonalaista vapauttamista koskevista säännöksistä, jotka nyt uusiutuvat. On varmasti ihan hyvä, että näistä nuoria rikoksentekijöitä koskevista nykyisistä erityissäännöksistä luovutaan kokonaan. Tällä uudistuksella kuitenkin saadaan aikaan se, että uudistuksen arvioidaan hallituksen esityksen mukaan nostavan keskivankilukua 20—30 henkilöllä. Kuitenkin nykyisin alle 21-vuotiaat rikoksentekijät ja nuorisovangit vapautuvat suoritettuaan kolmasosan vankeusrangaistuksestaan. Tämä järjestelmä on mielestäni ollut yhdenvertaisuuden kannalta varsin ongelmallinen, koska pelkkä ikä ei riitä näin mittavaan alennukseen rangaistuksen osalta.

Aivan niin kuin lakivaliokunnan puheenjohtaja, kiinnittäisin huomiota myöskin tähän valvottuun koevapauteen. Nykyajan tekniikka mahdollistaa jo, että vangin liikkeitä vapausaikana voidaan seurata hyvinkin tarkkaan, mutta ongelma tässäkin varmasti lienee esimerkiksi se, että vangin täytyisi sitoutua esimerkiksi päihteettömyyteen ja kuuliaisuuteen. Kun näitä ongelmia käytännön elämässä kuitenkin tulee varsin usein, saattaa olla, että nämä valvotut koevapaudet loppuvat aika piankin ja vanki palaa nopeastikin takaisin vankeuteen.

Mielenkiintoinen osa tässä esityksessä on se, että tässä myöskin tuodaan esille elinkautisvangin vapauttamissäännöksen muuttamiset. Nykyisinhän elinkautisvanki voi vapautua vain tasavallan presidentin armahduksella. Jatkossa säännösten mukaan elinkautisvanki voitaisiin päästää ehdonalaiseen vapauteen aikaisintaan 12 vuoden vankeusrangaistuksen jälkeen, mutta kuitenkin alle 21-vuotias henkilö voitaisiin vapauttaa jo 10 vuoden jälkeen. En tiedä, onko tämäkään välttämättä ihan kestävä ratkaisu, että 21 vuotta täyttänyt ja esimerkiksi muutaman kuukauden tämän iän alla oleva henkilö saisivat erilaista kohtelua. Veikkaan, että he ovat aika lailla saman tyyppisiä henkilöitä kuitenkin, 20-vuotias ja 21-vuotias.

Presidentin armahtamisoikeuteen tässä asiassa ei ole otettu kantaa, vaikka oikeusoppineet tätä keskustelua ovat käyneet Suomessa aika pitkäänkin siitä, täytyisikö tämä valtaoikeus jatkossa myöskin presidentillä olla. Itse pitäisin parhaimpana ratkaisuna sitä, että tästä päättäisi yksinomaan oikeus.

Nyt jatkossa sitten vankeusviranomaiset joutuvat tekemään tällaisia suunnitelmallisia ohjelmia vangeille ja tämä suunnitelma tukisi sitten rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tämä tietäisi hyvin paljon lisää työtä, ja en ole ihan vakuuttunut siitä, mihin nämä suunnitelmien teot jatkossa johtavat, vähentävätkö ne uusintarikollisuutta vai ei, kun toinen osapuoli ei välttämättä sitoudu tähän ohjelmaan niin, kuin me lainsäätäjät paperilla toivomme.

Samoin on mielenkiintoista tässä esityksessä se, että vankipalkkausta parannetaan ja tehdään huomattavasti kannustavammaksi kuin nykyisin. Jatkossa myöskin toimintaohjelmiin tai muuhun vastaavaan toimintaan osallistumisesta maksettaisiin aivan samanlainen korvaus kuin työnteosta. Itse lähtisin kuitenkin siitä ajatuksesta, että nimenomaan tällainen osallistuminen työhön olisi nimenomaan sellaista, mihin kannattaisi kannustaa, ei tällainen niin sanottu toisarvoinen toiminta. Kun lakiesityksessä puhutaan toimintaohjelmista tai muusta vastaavasta toiminnasta, niin se jättää aika lailla epäselväksi, mitä se sitten käytännössä sisältäisi.

Myöskin tutkintavankien osalta tässä esityksessä on muutoksia, ja jatkossa poliisin säilytystiloissa ei saisi pitää enää tutkintavankia neljää viikkoa kauempaa, koska, perusteluosassa kerrottiin, se rajoittaa vankien oikeuksia. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että erityisistä syistä, milloin siihen on painavat syyt, päädyttäisiin siihen, että voidaan tätä enimmäisaikaa myöskin pidentää, koska tiedän jo etukäteen, että tämä neljä viikkoa jää käytännössä poikkeuksetta liian lyhyeksi ajaksi. Sinä aikana ei päästä tutkinnassakaan niin pitkälle, että voitaisiin henkilöä edestakaisin siirtää vankilan ja poliisiviranomaisten välillä. Myöskin hyvää tässä esityksessä on se, että jatkossa myöskin tutkintavangeille voitaisiin määrätä kurinpitorangaistus, aivan niin kuin vankilassa muutenkin.

Lopuksi, arvoisa puhemies, yritin lukea nopeasti tätä esitystä läpi ja todeta näitä kustannusvaikutuksia. Esityksessä vankeuslaista puhutaan, että tähän tarvittaisiin 2 miljoonaa euroa lisää voimavaroja. On mielenkiintoista nähdä, miten nämä varat mahtuvat kireään valtion budjettiin jatkossa. Meillä on tällä hetkellä noin 3 700 vankia ja painetta kasvuun on edelleen olemassa. Suurin vankiryhmä on edelleenkin väkivaltarikolliset, mutta myöskin viime vuosikymmenen aikana huumerikoksista tuomittujen määrä on huomattavasti lisääntynyt ja vangit ovat yhä vaikeammin moniongelmaisia ja valtaosa heistä kärsii vakavista päihdeongelmista ja myöskin psyykkisistä häiriöistä. Tämä tietää sitä, että tämä lainsäädäntö, mitä me nyt lähdemme lakivaliokunnassa työstämään, on erittäin haasteellinen, ja jos me siinä onnistumme, niin sillä voidaan myöskin jatkossa säästää yhteiskunnan varoja.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Lakivaliokunta tulee olemaan varsin haasteellisen tehtävän edessä. Vankeinhoidon osalta tarvitaan kipeästi lisää voimavaroja. Vankilat ovat täynnä, ja tästä seuraa kaikkia ongelmia, pahimmillaan se, että vankiloista muodostuu rikollisuuden korkeakouluja. Tarvitaan voimavaroja, jotta nämä hyvät suunnitelmat, mitä hallituksen esityksessä on yksilökohtaisesta vankeinhoidosta, voisivat toteutua.

Erääseen yksityiskohtaan menisin: Minä näkisin elinkautisessa presidentin armahtamisen kuitenkin parhaimpana tapana, jolla elinkautisvanki voidaan vapauttaa. Näkisin tämän vanhan ja arvokkaan perinteen tuossa edelleen säilyttämisen arvoisena.

Sitten kiinnittäisin tähän ehdonalaiseen vankeuteen huomiota. Käytännössä monillekin, jotka ehdonalaisen tuomion saavat, se ei merkitse mitään. Pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että se olisi nimenomaan yhteiskuntakelpoisuuteen ohjaava vaihe ja prosessi.

Erkki Pulliainen  /vihr:

Arvoisa puhemies! Tietämykseni tämän kolmen lain paketin sisällöstä perustuu vain siihen, mitä nyt olen ministerin esittelystä ja käytetyistä puheenvuoroista kuullut, mutta siihen liittyy pari kokemusta, jotka, täällä kun on lakivaliokunnan jäseniä paikalla, annan vinkiksi ja pääomaksi. Ne liittyvät juuri siihen, mistä tässä lakipaketissa on kysymys.

Ensimmäinen tapaus on aika mielenkiintoinen tapaus voimassa olevan lain soveltamisesta. Kun olin Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan dekaanina, sain puhelinsoiton oikeusministeriöstä ja virkamies kertoi, että heillä on täällä semmoinen hyvin mielenkiintoinen tapaus: murhamies, joka on suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon ja menestynyt siinä ylioppilastutkinnossa erinomaisen hyvin, sitten on vankilasta käsin hakenut opiskeluoikeutta Oulun yliopiston luonnontieteellisessä tiedekunnassa ja saanut sen korkein pinnamäärin. Nyt on ongelmana se, että hän on siis saanut, niin kuin murhamies saa, asianomaisen tuomion ja voi vain opiskelua harjoittaa vankilasta käsin. Mutta he olisivat valmiit siihen, että jos minä ottaisin henkilökohtaiselle vastuulleni tämän murhamiehen, hän kävisi ilmoittautumassa minulle aina yliopistolla ja kävisi päivittäin nämä opintosuorituksensa tekemässä siellä yliopistolla ja sitten yöksi menisi taas Oulun lääninvankilaan. Olenko minä siihen valmis? Minä sanoin, että ilman muuta minä olen valmis, jos te katsotte, että tämä kokeilu on asianmukainen ja kaikilta puolin ok. Näin myöskin sitten meneteltiin. Tämä henkilö, vanki, ilmoittautui, ja kävimme asianomaisen keskustelun, ja sen jälkeen tämän käytännön otimme päivärutiiniksi ja homma hoidettiin, ja näin saatiin maisteri. Mitä hänen elämässään on sittemmin tapahtunut: olen vaan kerran vilaukselta nähnyt hänet tuolla muualla Suomessa kadulla, niin että en viitsinyt mennä kysymään, että mitäs sulle nyt kuuluu.

Arvoisa puhemies! Toinen esimerkki, joka on tästä päivästä, siitä päivästä, jota nyt elämme. Tässä salissa on erittäin paljon keskusteltu, onneksi, harmaasta ja mustasta taloudesta ja sen tuottamasta vahingosta valtiolle ja myöskin rehelliselle talouselämälle. Kerron tapauksesta, jossa on ehkä nyt tutkimisen arvoista lakivaliokunnassa.

Henkilö on tuomittu hovioikeudessa harmaan, mustan talouden alueella tapahtuvasta talousrikollisuudesta, istuu parhaillaan vankilassa ja johtaa ja jatkaa tätä toimintaa vankilasta käsin päivittäin ilman minkäänlaisia rajoituksia. Tuomioistuin ei antanut hänelle minkäänlaista liiketoimintakieltoa. Hän on keksinyt nyt käyttää franchising-järjestelmää tämän harmaan, mustan talouden alueella toimimiseksi. Hänellähän on käytettävissään tämä laittomasti saatu raha, pääoma, ja franchising-yrittäjäthän on helppo nykyaikana saada. Ei mitään muuta kuin menee lähimpään kuppilaan ja siellä sanoo, että tuossa on sulle vähän rahaa, lähdetkö franchising-yrittäjäksi, ja näin sitten saa kanssatoimijoita, ja tälle koko toiminnalle yhteiskunta ei näytä mahtavan yhtään mitään. Erittäin korkea kynnys on liiketoimintakiellon asettamisessa. Se näyttää olevan lähes mahdotonta.

Luin erään oikeudenpäätöksen, jossa todettiin, että kun asianomainen on työllistänyt niin valtavan monta henkilöä — huom. siis tuomion mukaan rikollisella tavalla — ei voida liiketoimintakieltoon asettaa. No, eihän tässä enää rehellisillä yrittäjillä ole kilpailijoina mitään mahdollisuutta menestyä, ja henkilö saa täydellisen ylöspidon valtiolta niin, että siinä on tukiorganisaatiokin luotu sataprosenttisena tukemaan hänen niin sanottua liiketoimintaansa. Asia liittyy täydellisesti nyt käsittelyssä olevaan lainsäädäntöön ja sen erittäin suureen, sanoisinko nyt, johonkin reikään, mustaan aukkoon, josta soisi ainakin mietinnöstä sitten lukevansa, että asiaan on kiinnitetty huomiota.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa herra puhemies! En ole ehtinyt näitä kaikkia esityksiä läpikäydä, mutta yleistoteamuksena ja evästyksenä lakivaliokunnalle toteaisin sen, että minun mielestäni valiokunnassa kannattaa kyllä mennä hyvin tarkasti lävitse nämä oikeudet ja velvollisuudet, mitä nämä kolme lakiesitystä tuomiotaan sovittavalle henkilölle asettavat. Tällä tarkoitan sitä, että jos me annamme hyvin paljon määrättyjä oikeuksia, niin myöskin niitä velvollisuuksia, mitä näille asetetaan, pitää pystyä noudattamaan. Täällä joissakin puheenvuoroissa on viitattu näihin taloudellisiin resursseihin, ja minua huolestuttaa vaan se, että jos me säädämme vain sellaista lakia, jota ei pystytä käytännössä toteuttamaan resurssien puutteen johdosta, niin silloin olemme arveluttavalla tiellä. Toivon, että lakivaliokunta paneutuu nimenomaan näihin seikkoihin ja tulevassa mietinnössään toteaa sen, millä tavoin käytännössä myöskin näitä asioita pystytään hoitamaan. Minun mielestäni lakeja on noudatettava ja rahojen on tultava sitten, kun sellainen laki tulee.

Petri Salo /kok:

Arvoisa herra puhemies! Ed. Vistbackan evästys varmasti on ihan paikallaan. Oikeuksien ja velvollisuuksien täytyy olla tietenkin tasapainossa, ja ei voi olla pelkkiä oikeuksia, vaan täytyy olla myöskin sitä mukaa tasapainon takia myöskin velvollisuuksia.

Pyysin puheenvuoron ed. Pulliaisen evästyksen johdosta. Taitaa olla tämän päivän maailmassa, niin kuin poliisilainkin käsittelyssä kohta tulee esille, että mitkään liiketoimintakiellot eivät pysty pureutumaan siihen vankilasta harjoitettavaan rikolliseen toimintaan ja sen suunnitteluun, mitä tänä päivänä tehdään. Se on tosi merkittävää, ja varmasti poliisilainkin yhteydessä siihenkin viitataan.

Mutta esimerkissä oleva tapaus, että joku lukee ylioppilaaksi vankilassa, ei ole sinänsä harvinaisuus. Taitaa tänä päivänä olla enemmänkin ongelma se, onko sisälukutaito edes kohtuullisella tasolla, puhumattakaan sitten maisterin tutkinnosta. Varmasti on aivan paikallaan, että vankilassa suoritettuja opintoja ja jatko-opintoja kaikin mahdollisin keinoin pyritään myöskin lainsäädännöllä edistämään, koska sehän on varmin tae siihen, että vankilasta vapauduttuaan vanki sijoittuu työelämään ja sitä kautta uusintarikollisuus vähenee. Tämän viestin otan kyllä mielelläni vastaan.

Keskustelu päättyy.

​​​​