Täysistunnon pöytäkirja 160/2002 vp

PTK 160/2002 vp

160. KESKIVIIKKONA 11. JOULUKUUTA 2002 kello 15

Tarkistettu versio 2.0

3) Hallituksen esitys laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain muuttamisesta Hallituksen esitys sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain muuttamista koskevan hallituksen esityksen (HE 144/2002 vp) täydentämisestä

 

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Laissa muutetaan valtion ja kuntien välistä kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kustannustenjakoa siten, että valtionosuutta korotetaan 25,36 prosentista 26,87 prosenttiin laskennallisista kustannuksista eli siis puolitoista prosenttiyksikköä. Sitten tähän lakiesitykseen tuli tupon ratkettua ja tupon perusteella täydennys, jonka mukaan kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kustannustenjaossa valtionosuutta korotetaan 0,14 prosenttiyksikköä eli 15 miljoonaa euroa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen on sanottu olevan kunnissa kustannuskriisissä. Valtio antaa kunnille lisää tehtäviä, eivätkä vanhatkaan tehtävät ole riittävästi rahoitetut. Edelleen käytämme vain 6,7 prosenttia bruttokansantuotteesta terveydenhuoltoon, ja Kansallisen terveysprojektin eräs tulos oli sen seikan toteaminen, että ilman lisärahoitusta ei terveydenhuollossa pitemmän päälle selvitä. Toki on todettava, että valtio on valtioneuvoston ja myös hallituspuolueiden eduskuntaryhmien päätöksillä antanutkin lisää rahoitusta, mutta edelleenkin väitetään, että kustannusjako kuntien ja valtion välillä ei ole oikea.

Tämä lakiehdotuksen täydennys nostaa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksia vielä 15 miljoonaa euroa, kuten jo totesin, ja lisäys perustuu tulopoliittisen kokonaisratkaisun toteuttamiseen ja on tältä osin tarkoitettu ensisijaisesti kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon palkkakustannusten kattamiseen.

Kun kunta saa valtionosuutensa könttäsummana, josta pitää hoitaa sosiaali- ja terveydenhuolto ja opetus, oli valiokunnassa suuri huoli siitä, menevätkö nämä rahat oikeaan osoitteeseen, toivottavasti menevät. Valtionosuuden lisäpanostus kohdentuu laskennallisten määräytymisperusteiden mukaisesti kunnille ilman sitovaa käyttötarkoituksen määrittelyä. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksien lisäykset tulisi myös tosiasiallisesti kohdentaa niihin tarkoituksiin, joihin ne on tarkoitettu, todetaan valiokunnan mietinnössä.

Joka tapauksessa valtionosuuksien lisäykset vahvistavat kunnan taloutta ja kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon tointa. Valiokuntakäsittelyssä todettiin myös, että indeksitarkistuksen toteuttaminen talousarvioesityksen mukaisena eli 50-prosenttisena merkitsee kuntien kustannusvastuun lisääntymistä kustannustason nousun johdosta vuosina 2000—2003 yhteensä noin 200 miljoonalla eurolla.

Valiokunta on mietinnössään myöskin puuttunut siihen tosiasiaan, että on yleinen ongelma, että Kuntaliiton ja valtiovarainministeriön tiedot ja luvut kustannuksista ja niiden jaoista tahtovat olla erilaisia. Valtion ja kuntien välisessä keskustelussa on ajoittain vaikeuksia löytää yhteisesti hyväksyttävät perusteet sekä toteutuneen että tulevan talouskehityksen arvioinnille, toteaa valiokunnan mietintö. Valiokunta kiinnittikin erityistä huomiota siihen, että vertailukelpoisiin lukuihin pääseminen on molempien osapuolten edun mukaista. Myös valtionosuuksien indeksitarkistus kustannustason nousun perusteella tulisi yleisesti toteuttaa täysimääräisenä.

Valiokunnassa kiinnitettiin myös huomiota siihen, että valtionosuus palvelujen yhteenlasketuista laskennallisista käyttömenoista on nykyisin erilainen: opetus- ja kulttuuritoimessa 57 prosenttia ja sosiaali- ja terveystoimessa 25,3 prosenttia. Tässä olisikin pyrittävä valtion rahoitusosuuden yhdenmukaistamiseen. Mutta ennen kaikkea valtionapujen ja rahoituksen on perustuttava ennustettavuuteen ja vakauteen ja vakuuteen, että kunnissa tiedetään, mitä sinne valtionosuutta saadaan.

Marjatta Vehkaoja /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Yritän nyt pidättäytyä tämän hallituksen esityksen selvittämisestä niiltä osin kuin ed. Ihamäki sen jo teki. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuustasojen korotukset ovat olleet tämän eduskunnan ajan valiokuntamme ihan päähuomion kohteena, voi sanoa, ja yksimielisen huomion kohteena. Olemme monen vuoden ajan antaessamme lausuntoja valtiovarainvaliokunnalle kiinnittäneet huomiota siihen, että tarvitsemme lisää rahaa sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksiin, leikattiinhan niitä laman vuosina noin puoleen siitä, mitä ne sitä ennen olivat, ja tämä on jättänyt jälkiä, niin kuin hyvin kaikki tiedämme, ja rahanpuutteesta pääsee ulos vain korjaamalla sen asian.

Täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti olen tällä kierroksella kuitenkin pettynyt siihen, että sosiaali- ja terveysvaliokunnan yksimielinen budjettikannanotto ei johtanut sosiaali- ja työjaostossa minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaan supporttia ja apua saatiin nyt tähän kysymykseen tupopöydästä ainoastaan, siis tämän talon ulkopuolelta. Hyvä niin, se on nollaa parempi. Mutta niin kuin tiedämme, sillä on nyt sitten aika selkeästi osoite eli se menee palkankorotusten kuittaamiseen. En tiedä, riittääkökään niihin. Tavallaan se tavoite jäi saavuttamatta, että olisimme todella päässeet nostamaan tätä tasoa ruhtinaallisemmin kuin nyt tapahtuu. Tietysti tässä on myös muistettava se vanha hallituspuolueiden eduskuntaryhmien sopimus, joka nyt ensi vuodelle vielä vaikuttaa, mutta mitään tätä enempää ja uudempaa ei nyt sitten halunnut eduskunta tällä kierroksella osoittaa. (Ed. Pekkarinen: Osaa eduskuntaa!) — Niin, mutta se ei ymmärtääkseni ollut missään vakavassa keskustelussakaan sosiaali- ja työjaostossa.

Sitten indeksipuolituskysymykseen. Sehän on oikeastaan pahin yksittäinen asia, joka syö näitä muualle annettuja rahoja. Jos indeksi ei seuraa kustannustason nousua, niin toisessa päässä menetetään vastaavasti sitä, mitä toisessa päässä annetaan. Edes sen kysymyksen saaminen selville, onko saatu lisää rahaa, paljonko rahaa on saatu lisää, sosiaali- ja terveydenhuoltoon, on erittäin vaikeata, semminkin kun Kuntaliitto ja valtio puhuvat näistä asioista hyvin eri tavalla. Tuntuu joskus siltä, että se valtion suunnalta kuntiin lähetetty raha on jäänyt jotenkin sinne ilmaan keikkumaan. Kun koppi otetaan kunnissa, niin se meneekin tavallaan jonnekin ihan muualle kuin millä nimellä se on täältä lähetetty. Asiaa tietysti hämmentää se seikka, että valtion ja kuntien välillä on paljon muutakin rahaliikennettä kuin pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuudet, joten tälle verbaaliselle akrobatialle jätetään tilaa varsin paljon. Ei sellaista mestaria ole varmaan vielä löytynyt, joka osaisi hyvin yksiselitteisellä tavalla tätä asiaa oikeaksi todistaakaan.

Jatkoa ajatellen pidän erittäin tärkeänä nyt sitä, kun olemme näin lähellä seuraavan hallitusohjelman laadintaa, että tässä asiassa, aivan samoin kuin puhuttaessa arpajaisverosta ja Raha-automaattiyhdistyksen tilanteesta — oliko se eilen, kun menee niin päivät jo nopeasti — pitäisi päästä sellaiseen tilanteeseen, että rauhoitetaan valtion ja kuntien välinen kysymys ainakin kulloiseksi neljän vuoden ajaksi, tehdään niin hyvä sopimus kuin pystytään neljän vuodeksi ajaksi kerrallaan, niin että vältyttäisiin tämän tyyppisiltä vaikeilta keskusteluilta ja tilanteilta, mitä sitten kunnissakin on, kun nämä toimenpiteet ovat niin äkkijyrkkiä suuntaan ja toiseen. Tämä on kuitenkin luonteeltaan sellaista jatkuvaa työtä, jossa siis rahoituksenkin täytyisi olla turvallista ja pitävää.

Millä lailla sitten jatkossa pitäisi mennä eteenpäin? Me olemme näistä korvamerkinnöistä paljon puhuneet. Se on tietysti yksi tapa mutta, olen ymmärtänyt, aika huonosti siedetty tapa toimia. Minä luulen, että me emme voi välttyä nyt uudistamasta valtionosuusjärjestelmää laajemminkin. Se on ollut pitkään haaveena, mutta siinä ei ole onnistuttu. Kun täällä viitattiin aivan oikein valiokunnan mietinnön siihen osaan, että opetustoimen kanssa pitäisi olla identtiset järjestelmät, niin sitä itsekin todella toivon. Yksi ihan konkreettinen vaihtoehtohan on se, että sosiaali- ja terveydenhuollossakin siirryttäisiin tavallaan valtionosuuden maksatuksessa tilanteeseen, että se lähetetään tuottajalle eikä peruskunnalle. Se on yksi vaihtoehto. Me tiedämme, että palvelubudjetti nyt sitten on kehitteillä. Se on yksi ratkaisutapa, mutta eihän se tilannetta muuta kuin sen verran, että ehkä se taistelu siirtyy vaan uuteen paikkaan, koska näitä kaikkia sektoreita ei kunnan tasolla kuitenkaan pystytä lyömään yhteen johtuen jo pelkästään siitä, että toisia tehtäviä hoidetaan kuntayhtymissä ja toisia taas vielä peruskunnan tasolla. Mutta ehkä se toisi jonkinlaisen reilun pelin säännön ainakin sitten tähän valtio—kunta-suhteeseen, että nämä keskustelut voitaisiin saada vähemmälle.

Arvoisa puhemies! Pidän tätä esitystä oikean suuntaisena, niin kuin jo kävi selväksi, mutta riittämättömänä. Olen kyllä pettynyt tämän asian käsittelyyn jossain määrin tämän talon sisällä.

Marjatta  Stenius-Kaukonen  /vas:

Rouva puhemies! Tämä esitys kuitenkin lisää kuntien saamia valtionosuuksia. Vuonna 99 valtionosuus sosiaali- ja terveystoimeen oli 24,2 prosenttia, ja nyt se nousee 27,1:een eli 3 prosenttiyksikköä. Rahaa on liikuteltu noin 585 miljoonaa euroa tämän eduskunnan aikana kunnille. Tästä tietysti pitää vähentää sen vaikutus, että ei ole täysimääräisiä indeksikorotuksia tehty. Se on noin 200 miljoonaa euroa. Mutta kun toisaalta otetaan huomioon, että esiopetuksen siirto on siirtänyt myöskin rahat koulun puolelle, niin päästään suurin piirtein kuitenkin noin 570 miljoonan euron lisäykseen, 3,6 miljardiin markkaan. Tietysti kunnille on tullut myöskin huomattavasti lisää tehtäviä. (Ed. Pekkarinen: Mitenkähän veropohjan kanssa on käynyt?) Tältä osin voi sanoa, että tässä on aivan selkeä suunta ollut kunnille eduskunnan taholta. Tämän valtionosuusprosentin korottaminen on ennen kaikkea erittäin eduskuntavetoista hallitusryhmien sopimusten pohjalta. Mutta tuntuu, että missään vaiheessa kunnissa ei tätä havaita. Se, mikä on erityisen suuri ongelma ... — Rouva puhemies, koska aika loppuu, siirryn puhujakorokkeelle.

(Korokkeelta) Erittäin suuri ongelma on se, että niitä rahoja, jotka on selkeisiin tarkoituksiin osoitettu, mutta joista ei ole suoraan lainsäädännöllä sanottu, kunnat eivät kuitenkaan osoita näihin käyttötarkoituksiin. (Ed. Pekkarinen: Vaan?) Esimerkiksi mielenterveyspalvelujen kehittäminen on ollut semmoinen, mihin eduskunnalla on ollut selkeä tahto, mutta viestit tämän alan henkilökunnalta ja tietysti potilailta ja potilaiden omaisilta kertovat, että mielenterveyspalvelujen kehittäminen ei ole edennyt siihen suuntaan, kuin eduskunnan tahto on ollut, meidän hoitoon liittyvistä ongelmista saamiemme tietojen pohjalta. Laitoshoito on kyllä vähentynyt, mutta avohoidon toteutuminen ei ole tarpeellisessa määrin suinkaan lisääntynyt. Tämä on edelleen havaittavissa oleva ongelma. Me olemme tehneet asetuksen, jossa on selkeät määräajat lasten ja nuorten pääsyyn lasten- ja nuortenpsykiatriseen hoitoon. Näitä asetuksen mukaisia määräaikoja ei toteuteta. Niistä ollaan erittäin kaukana.

Kun itsekin erään sairaanhoitopiirin tilannetta pystyn hyvin valtuuston varapuheenjohtajana seuraamaan, niin taas ensi vuoden osalta tuntuu, että ei se asetus kuntia kauheasti liikauta. Olemme alueella, jossa kysymys ei ole siitä, etteikö rahaa löytyisi, jos tahtoa löytyy, ja myöskään pääasiassa ei ole kysymys siitä, etteikö henkilökuntaa löytyisi, psykiatreja löytyisi, jos tahtoa riittää. Osassa maamme alueista ongelma tietysti on, että psykiatreja, lasten- ja nuortenpsykiatreja, ei ole saatavissa näihin paikkoihin, ja silloin tietysti kuntaa ei voi moittia.

Tämän kritiikin kuntien suuntaan ed. Pekkarisen huomautuksista huolimatta rohkenen esittää ja sen jälkeen tulen siihen osuuteen, mistä ed. Pekkarinen on varmaan kanssani samaa mieltä. Se, että on siirrytty yhteisöverolla rahoitettaviin toimiin kunnissa, ja myöskin tämä laskennallinen valtionosuus, nämä kaksi yhdessä, ovat kyllä olleet tekijöitä, jotka ovat johtaneet siihen, että palveluja ei ole järjestetty niin kuin täällä eduskunnassa on lailla tai muuten budjetin yhteydessä esitetty kehityssuunnaksi, ei myöskään niissä kunnissa, missä yhteisöverojen tuotto on ollut erittäin huomattavaa, ylittänyt joka vuosi ennusteet, vaikka ennusteita on pitkin vuotta lisätty. Helsinki on tästä esimerkki, varmaan Espookin — ed. Luhtanen nosti päätänsä tässä kohtaa — on ollut esimerkki siitä. Tampere on ollut esimerkki myöskin. Mutta näidenkin kuntien kannalta, joissa yhteisöverotuotot ovat joka vuosi ylittäneet kaikki ennakkoarviot, tämä on ollut ongelmallista sen vuoksi, koska se on ollut tuloa, mikä ei ole ollut ennakolta arvioitavissa silloin, kun budjettia on tehty. Tällaisen tulon varaan ei voi rakentaa pitkäjänteistä kehitystyötä.

Nyt sitten nähdään tietysti Helsingin kohdalla erityisesti se, että silloin, kun oli hyvät vuodet ja rahaa tuli, niitä rahoja ei suinkaan laitettu plakkariin, niin että sosiaali- ja terveydenhuollon menot esimerkiksi olisi voitu turvata sitten, kun tiedettiin, että jossain vaiheessa varmasti raha loppuu. Tästä voi moittia kuntia, että ne eivät ole toimineet niin, vaikka ne ovat tienneet, että tämä rahoitus vaihtelee. Mutta ennen kaikkea tästä voi tietysti syyttää valtiota, joka on luonut tällaisen rahoitusjärjestelmän. Ei kunnan toimintaa voi johtaa ja ohjata sillä tavalla, että rahoitus ei ole varmaa sellaisissa toiminnoissa, jotka ovat lakisääteisiä. Tältä pohjalta valtionosuuksien lisäämistä sosiaali- ja terveyspuolella pitää edelleenkin jatkaa, mutta ennen kaikkea on luotava vakaa pohja sille, että kunnat todella pystyvät turvaamaan kuntalaisille kaikkein kipeimmin tarvitut palvelut, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Kuntalaiset ovat valmiit verorahoja näihin käyttämään. Tämä koko rahoitusjärjestelmä pitää hoitaa niin, että kunnat pystyvät nämä velvoitteet toteuttamaan.

Eilen viimeksi kuuntelin jotain televisiokeskustelua, jossa alettiin keskustella siitä, pitäisikö kuntien velvoitteita vähentää, kun eräänkin kunnan edustaja kertoi, että kyllä meillä palvelut vielä pelaavat, mutta jatkossa ei tiedä, millä tavalla pelaavat. Sitten aletaan keskustella siitä, pitäisikö velvoitteita vähentää. Se on ehdottomasti väärä vastaus. Toivon, että kaikilta puolueilta tulee sama vastaus, että tämä on väärä vastaus. Toivon, että myöskään kokoomukselta vastaus ei ole se, että ruvetaan sitten purkamaan subjektiivisia oikeuksia, vaan se, että lakisääteisistä velvoitteista tulee huolehtia ja valtion on huolehdittava siitä, että kunnilla on riittävä rahoitus. Tämä on myöskin kansalaisten tasa-arvon kannalta välttämätöntä. Ihmisillä pitää olla oikeus valita asuinpaikkansa, ja meidän pitää myöskin pystyä pitämään maa asuttuna. Helsingin ongelmat ja Pääkaupunkiseudun ongelmat johtuvat myös paljolti siitä, että kaikki ihmiset pakkaavat tänne yhteen ja samaan paikkaan. Toivottavasti täältä virta kääntyisi toiseen suuntaan ja siellä, missä ihmisillä olisi parempi elää, olisi myöskin taloudelliset mahdollisuudet elää.

Juha Rehula /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Stenius-Kaukonen puheenvuorossaan muun muassa paneutui erääseen lempiaiheistaan: kunnat eivät ohjaa eduskunnan päättämiä lisämäärärahoja niihin tarkoituksiin, joihin me ne rahat täällä tarkoitamme. Hän jätti kuitenkin kovin pitkälle ainakin analysoimatta sen, miksi. Itsestäänselvyys on se, että rahoitusvaje, jonka valtio on omilla toimillaan aiheuttanut kymmenen viime vuoden aikana, on kasvanut vuosi vuodelta. Kunnat ovat omalta osaltaan vajeen koettaneet täyttää. Tämä on itsestäänselvyys.

Sitten toinen asia, johon eduskuntakaan ei ole ihan syytön, on se, että säätäessämme näitä uusia, hyviä ja myönteisiä lisävelvoitteita me emme täällä ole antaneet riittävää rahoitusta mukaan ja matkaevääksi, esimerkkinä esikoulu-uudistus, toisena esimerkkinä kuntouttava työtoiminta, kolmantena esimerkkinä hammashuollon laajennus jne., kaikki merkittäviä ja tärkeitä asioita, jotka on kunnille vastuutettu, emmekä me ole täällä pystyneet — huomatkaa, puhun muodossa me — me emme ole pystyneet täällä evästämään näitä lakipaketteja sillä tavalla, että niillä riittävät resurssit kunnille olisi turvattu.

Täällä ovat jo aikaisemmissa puheenvuoroissa edustajat kiinnittäneet huomiota tähän oleelliseen kysymykseen, joka vaikeuttaa keskustelua kunnallistaloudesta, ja se on se, että yhtenäisten lukujen löytäminen tuntuu olevan erinomaisen vaikeaa. Minusta oli hyvä asia, että sosiaali- ja terveysvaliokunta tämän aivan oleellisen asian, jotta päästäisiin edes asialliselta ja samalta pohjalta kunta—valtio-suhteesta keskustelemaan, nosti esiin, kun ollaan tilanteessa, missä samoilla luvuilla valtio ja omalla tahollaan kuntakenttä päätyvät täysin erilaisiin lopputulemiin. Kyllä tavoitteena tulee olla, niin kuin täällä jo tässäkin keskustelussa edustajat ovat peränneet, yksituumaisuus siitä, että arvioinnin lähtökohta edes olisi sama, ja toisekseen se, että kunnat ja valtio voisivat saavuttaa kestävän ja pitävän neuvotteluyhteyden, niin että neuvottelujen jälkeen — millä nimellä sitä lopputulemaa sitten halutaankaan kutsua, peruspalvelubudjetti, kuntasopimus, ei ole oleellista — päästään pitkäjänteiseen pohjatyöhön, johon on sitten ympätty nämä mahdolliset velvoitteiden lisäämiset ja toiselle puolelle se, miten nykyiset palvelut rakennetaan.

Ilman tulkintojakin pitäisi olla itsestäänselvyys se, että indeksitarkistukset eli kustannustason nousun kompensaatio voitaisiin tehdä täysimääräisenä, olisi voitu aikaisemmin tehdä, voitaisiin tehdä tulevana vuonna. Näinhän ei ainakaan tällä tietoa näytä käyvän.

Tästä lakiesityksestä lausuntonsa antanut hallintovaliokunta ja sitä lausunnon osaa siteerannut sosiaali- ja terveysvaliokunta toteavat, että olemassa olevien esitysten mukaan ja niiden mukaisesti edettäessä kustannustason noususta vuosina 2000—2003 aiheutuu 200 miljoonan euron lisäkustannusvastuun siirto kunnille. Tämä on kova luku, ja toisin päin: Miten kunnat tästä sitten suoriutuvat? Kaikki tiedämme, että näinä viime viikkoina ja viime päivinä useat kunnat ovat tuloveroprosenttejaan nostaneet. Näiltä osin keskustan eduskuntaryhmä palaa budjetin varsinaisen käsittelyn yhteydessä asiaan. Meillähän ei ollut tämän lain käsittelyn yhteydessä mahdollisuus muuta kuin kritisoida tätä tilannetta. Tässä yhteydessä kiitokset valiokunnan puheenjohtajalle Vehkaojalle ja koko valiokunnalle siitä, että valiokunnan mietintö — tällä kertaa voi sanoa: myös kokoomus mukaan lukien — on yksimielinen, ja jos näille ponsille ylipäätänsä mitään arvoa annetaan, niin se ei ihan vähäpätöinen lausuma ole, mitä tuonne on kirjattu.

Tilanteen erikoisuutta mielestäni kuvastaa hyvin myös se, että tupopöydästä on haettu vauhtia 15 miljoonan euron verran. Jokainen lisäeuro ennusteissa arvioituun kunnallistalouden heikkenevään tilaan on toki tervetullut, mutta periaatteelliselta näkökulmalta asiaa tarkastellen kyllä tätä tilannetta jonkin verran outona voi kuitenkin pitää, kun kyse on pohjimmiltaan siitä, että koko valtionosuusjärjestelmä perustuu kustannusvastuun jakamiseen valtion ja kuntien välillä ja toisaalta jakosuhteen säilyttämiseen suhteellisesti ennallaan kuntien ja valtion välillä.

Nyt tehtävä kustannustenjaon tarkistus on siis keskustankin mielestä aivan oikean suuntainen toimenpide, ja uudemman kerran tavasta, jolla sosiaali- ja terveysvaliokunta asiaa käsitteli, kiitokset näin julkisesti siitäkin. Tästä konkreettisena esimerkkinä tuo lausuma indeksitarkistusten täysimääräisyyden välttämättömyydestä. Kunnat eivät pysty suoriutumaan palvelutuotannon rintamavastuuvelvoitteistaan ilman, että valtio kantaa oman vastuunsa riittävistä resursseista.

Ed. Stenius-Kaukonen puheenvuoronsa lopussa heitti kovan väitteen oman hallituskumppaninsa kokoomuksen niskaan siitä, että nykyisestä hyvinvointipalvelujärjestelmästä ja sen sisällä subjektiivisista oikeuksista käytävää keskustelua oltaisiin jossain virittämässä. Väite oli aika kova. Miksi tällainen kysymys? Keskustelu syntyy siitä, että jossakin alkaa olla jo se äärimmäinen hätä ja se hätähuuto. Kunnat kun eivät ilmeisesti voi lakkoon mennä, sellaistakin on jossain vaiheessa väläytelty, niin jonkun pitäisi ottaa myös poliittinen vastuu siitä, mitä tapahtuu niin täällä Helsingissä, Tampereella, Oulussa kuin tänään olemme kuulleet asiantuntijoita Hyrynsalmelta ja Ristijärveltä, eli siitä, miten kunnat suoriutuvat peruspalvelutehtävistään. Minusta on luontevaa, että jostain päästä sitä pakkaa pitää lähteä purkamaan. Sitten kysytään sitä poliittista tahtoa ja vääntöä ja momentumia, jos niin pitkälle ajaudutaan, että ollaan jo niin sanotusti liian pitkällä. Mutta eikö nyt kannattaisi tehdä toimenpiteitä, riittäviä toimenpiteitä, ennen kuin on pakko ja ennen kuin ollaan selkä seinää vasten?

Marjatta Stenius-Kaukonen /vas(vastauspuheenvuoro):

Rouva puhemies! Ed. Rehula ei kyllä tarkkaan kuunnellut, mitä sanoin. Kerroin, että katselin televisio-ohjelmaa, jossa tämä kysymys herätettiin eli kysyttiin, pitäisikö ruveta kuntien lakisääteisiä velvoitteita purkamaan. Siis toimittaja kysyi, enkä muista, kuka oli vastaaja tai minkä puolueen edustaja, mutta vastaushan oli tällaiseen kysymykseen, että pitäisi harkita. Kun kerroin, että tällaisen keskustelun kuulin, niin esitin toivomuksen, että kokoomus ei yhtyisi tähän keskusteluun. Miksi kokoomuksen suuntaan tämän toiveen esitin, johtuu tietysti siitä, että me muistamme varsin hyvin, minkälaisia näkemyksiä esimerkiksi päivähoidon subjektiivisesta oikeudesta kokoomuksen piirissä on ja monista työttömien oikeuksista. Ei tämä kysymys nyt varmasti ihan vahingossa ollut osoitettu kokoomuksen suuntaan.

Pekka Nousiainen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kävimme tämän asian ensimmäisessä käsittelyssä varsin laajan ja seikkaperäisen kuntataloutta luotaavan keskustelun, mutta kun nyt tässä edustajat Vehkaoja ja Stenius-Kaukonen ovat palanneet kuitenkin kuntatalouden perusteisiin, sitä kautta tuli aihe myöskin jonkin verran tarkastella tätä kysymystä.

Eilispäivänä julkistettiin aluebarometri, jossa alueittain oli tarkasteltu kehitystä valtakunnan eri osissa. Havainto, mitä sieltä saatettiin tehdä, oli se, että kuntatalous kauttaaltaan kuntapäättäjien näkökulman mukaan heikkenee ja erityisesti huoli oli juuri sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä, niitten kustannuksista ja kuntien kyvystä vastata lainmukaisiin velvoitteisiin.

Nythän on syytä muistaa se, mikä kehitys tapahtui 90-luvulla. Me muistamme, niin kuin täällä ed. Ihamäkikin totesi, että opetustoimen osalta valtionosuusprosentti on edelleen keskimäärin tänä päivänä 57. 90-luvun alussahan sosiaali- ja terveystoimen puolella oli tilanne kutakuinkin sama, ehkä vähän alle 50 prosenttia. Nyt kuitenkin näitten valtiontaloudesta johtuen leikkausten myötä sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksia leikattiin siten, että se alimmillaan kävi 22 prosentissa. Nyt kehitys on lähtenyt hiukan eteenpäin, ja ensi vuoden budjetissa se tulisi olemaan sitten tämä 26,87 (Ed. Stenius-Kaukonen: 27,01!) — No niin, kun otetaan tämä 0,14 mukaan, aivan oikein. — Mutta joka tapauksessa kehitys jo 1995—2001 oli tällä aikajaksolla sellainen, että kun vuonna 1995 kuntien kustannukset olivat 54 miljardia markkaa ja valtionosuus 19 miljardia markkaa, niin vuonna 2001 kustannukset olivat 69 miljardia ja valtionosuus 15 miljardia. Siis kustannukset kasvoivat kuuden vuoden jaksossa 15 miljardia ja valtionosuudet vähenivät 4 miljardia markkaa. Siis tässä on se syy kuntien rahoituskriisiin ja tänään käytävään keskusteluun siitä, miten kunnat kykenevät vastaamaan vastuistaan sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Tässä, mitä valiokunta nyt esittää, on kaksi peruskysymystä. Ensinnäkin edellytetään, että valtionosuuksien indeksitarkistukset maksetaan tulevaisuudessa täysimääräisenä. Se on välttämätöntä, ja tämä olisi pitänyt kyetä toteuttamaan jo nyt. Tästähän oli jo aiempi eduskunnan yksimielinen lausunto. Toisaalta valiokunnan lausumaehdotuksen jälkiosassa edellytetään, että valtionosuuksiin tehdään tasokorotus. Se on aivan välttämätöntä. Meidän pitää päästä eri valtionosuussektoreilla, hallinnonaloilla, kuntakentässä suurin piirtein samanlaisiin kustannusjakovastuisiin, ja tämä tietää sitä, että tulevassa hallitusohjelmassa tulee olla selvä tavoite se, että sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksien tasokorotus tullaan tekemään.

Ed. Vehkaoja myöskin kysyi perään siitä, tulisiko valtionosuudet maksaa ylläpitäjälle, kuten koulutoimen puolella on. Nythän koulutoimessakin on kaksi eri linjaa. Ammatillisen koulutuksen valtionosuus menee ylläpitäjälle. Siellä ei ole tapahtunut leikkauksia laisinkaan. Siellä on valtionosuus seurannut kustannusten tasotarkistusta, mutta peruskoulujen ja lukioiden puolella on edelleen sisällä kunnissa tämä 3 miljardin suuruinen asukaslukupohjainen leikkaus, joka tänä päivänä merkitsee 114 euroa per asukas. Elikkä siellä on leikkausta edelleen sisässä, mutta muuten sivistystoimen valtionosuudet ovat seuranneet koko lailla kustannuskehitystä. Tämä on se ero, mikä on sosiaali- ja terveystoimen ja sivistystoimen välillä.

Minusta nyt, jos eduskunnan yksimielinen tahto on, niin kuin uskon, että tuo valiokunnan lausumaehdotus tulee hyväksyttyä, tässä on nyt sitten päästävä parempaan. Ed. Rehula viittasi tähän vaikeaan tilanteeseen. Minusta meidän on syytä tässä palauttaa mieleen myöskin perustuslakivaliokunnan lausuma ja hallintovaliokunnan lausuma, joka oli verontilityslain 12 §:n mukaan yhteydessä täällä. Siellähän todettiin, että kuntakenttää ei voida käsitellä enää kollektiivisesti, vaan edellytetään, että hallitus antaa ensi vuonna eduskunnalle selvityksen, miten palvelut kyetään eri kunnissa toteuttamaan perustuslain mukaisesti. Tämä toivomus ja lausuma on hyväksytty. Näin me tulemme sitten saamaan selvityksen myöskin siitä, miten nämä perusoikeudet toteutuvat ja miten ne ylläpidetään eri kunnissa. Siinä mielessä minusta tämä on nyt paalutettu. Enää huonompaan suuntaan ei voida mennä. Nyt on lähdettävä siitä, että kuntien tulopohja vakautetaan ja kunnille taataan kyky huolehtia lakisääteisistä tehtävistään ja perusoikeuksien toteutumisesta kansalaisille myöskin sosiaali- ja terveystoimen osalta.

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Ed. Vehkaoja haikaili kuntien ja valtion välisen kustannustenjaon sopimuksen perään. Totean, että tästäkin sopimisesta on aikaisemmilta vuosilta kokemuksia. Aikaisemmin oli käytössä niin sanottu järjestelmäasiakirjakausi, jossa yritettiin määritellä kunnan ja valtion kustannustenjako ja valtionosuuksien määrät. Mutta sekin osoitti epävarmuutensa muuttuvissa olosuhteissa eikä ainakaan valtion taholta silloisten hallitusten aikana siitä pystytty pitämään kiinni. Niinpä siitä sitten luovuttiin.

Valtion ja kuntien kustannustenjaosta on syntynyt ja syntyy aina keskustelua. Tärkeintä olisi, että luodaan vakaa pohja saada valtionosuus lakisääteisiin menoihin. Vaikka rahoitus on tärkeä, tärkeää on myös kiinnittää huomiota siihen, miten tarkoituksenmukaisesti ja miten taloudellisesti rahat kunnissa käytetään.

Leea Hiltunen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Täytyy sanoa, että sosiaali- ja terveysvaliokunta on ottanut oleelliset asiat ja kirjannut ne mietintöön valiokunnan kannanotoiksi. Kiitos valiokunnalle siitä työstä!

Meillä kaikilla on erittäin suuri huoli siitä, miten kunnat selviytyvät. Ehkä eri puolueissa vielä joihinkin kohdennettuina se huoli osuu. Mutta kaikkein suurin huoli on siitä, miten kunnat selviytyvät tänä päivänä niistä tehtävistä, jotka aivan lakisääteisinä kunnille on velvoitteeksi annettu, enkä näe mitään mahdollisuutta sille tielle, että lähdettäisiin miettimään, mitä tehtäviä kunnilta jätetään pois. Mutta se, mikä on kuntien ja valtion keskinäinen tehtäväjako, varmasti pitäisi ottaa jossain vaiheessa uudelleenarvioitavaksi. Kunnilla on sellaisia kokonaisvaltaisia tehtäviä, esimerkiksi erikoissairaanhoito, jotka on annettu sairaanhoitopiireille. Onko sitä kautta joitain tämmöisiä tehtäviä otettavissa valtiolle niin, että se kantaa vastuun täysimääräisemmin?

Mutta kyllä se, että hallintovaliokunta lausunnossaan ottaa esille indeksitarkistuksen toteuttamisen merkityksen, on keskeinen asia ja se, että kuntarahoitukselle saadaan vakaus ja ennustettavuus. Nämä kaksi asiaa ovat sellaiset, että todella toivoisi, että jo tämän syksyn aikana, kun budjettia vielä tässä talossa käsitellään, otetaan mahdollisesti kantaa valtionosuuksien indeksitarkistuksiin niin, että kunnat saisivat valtionosuuksille indeksitarkistukset täysimääräisinä. Samallahan me tietysti kannamme huolta siitä, miten kunnat sen rahan siellä jakavat, mutta sitä asiaa on taas ohjattavissa monella muulla tavalla, ja eri valiokuntien on mietinnöissä viestitettävä, mitkä ovat priorisoinnissa keskeiset tehtävät.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Käsittelemme aivan yhteiskuntamme perusasioita tämän lain ollessa esillä. Kysymys valtion ja kuntien välisistä rahoitusjärjestelyistä juuri sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla on ihan perusasia. Kunnissa on todella tuska tällä hetkellä, kun valtionosuudet ovat kymmenen viime vuoden aikana puolittuneet ja kuitenkin tehtävät ovat lisääntyneet. Tämä tilanne on menossa aivan katastrofiin. Ei riitä se, että saadaan täysi indeksikorotus. Se on pieni lääke. Pitäisi päästä myös sellaiseen politiikkaan, jolla kunnille alettaisiin hyvittää ja korjata kymmenen vuoden aikana tapahtunut raskas vääryys, jossa valtionosuudet ovat puolittuneet, kun haasteet ja tehtävät ovat lisääntyneet. Pitäisi harkita jopa erikoissairaanhoidon siirtämistä valtion kustannettavaksi.

Marjatta Vehkaoja /sd:

Arvoisa puhemies! Pyysin vielä puheenvuoron, kun innostuin ed. Nousiaisen käyttämästä puheenvuorosta. Nimittäin tilanne sosiaali- ja terveydenhuollossa, erityisesti terveydenhuollossa, kun osa toiminnasta on kuntayhtymän toimintaa, osa peruskunnan toimintaa, on osasyy niihin vääristymiin, mitä me nyt olemme nähneet. Perusterveydenhuolto on kärsinyt. Kun kunnan pitää säästää kustannuksistaan, se ei pysty säästämään kuntayhtymäkustannuksista vaan makselee kiltisti sieltä tulevia laskuja. Silloin jäljelle jää ainoastaan vaihtoehto, että se rupeaa kutistamaan omaa perusterveydenhuoltoansa, mikä edelleen vääristää ja johtaa yhä suureneviin erikoissairaanhoidon kustannuksiin. Tästä ongelmasta johtuen mielestäni tarvitaan nyt rakennemuutos tähän valtionosuuden maksamiseen myös sosiaali- ja terveydenhuollossa. Nykyinen systeemi johtaa yhä vinompaan ja hankalampaan asetelmaan.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Todella rakennemuutos näihin järjestelyihin tarvitaan. Se tarvitaan, että hoito ja hoiva on mahdollisimman korkeatasoinen kaikkialla, kaikilla hoidon porrastuksen eri asteilla, mutta nykyinen käytäntö vie kyllä katastrofiin. Tämä on tuhon tie, mitä me tässä kuljemme, sekä kunnille että niin terveyskeskushoidolle kuin erikoissairaanhoidolle. Nyt ollaan todella siinä tilanteessa, että muutoksia on saatava, muuten tilanne on kestämätön, tai sitten on valtionosuuksissa päästävä siihen, mitä ne olivat 90-luvun alussa.

Keskustelu päättyy.