Täysistunnon pöytäkirja 199/2002 vp

PTK 199/2002 vp

199. MAANANTAINA 10. HELMIKUUTA 2003 kello 12

Tarkistettu versio 2.0

9) Hallituksen esitys uskonnonvapauslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

 

Irina Krohn /vihr:

Arvoisa puhemies! Ehdotan, että uskonnonvapauslakiin eduskunta hyväksyisi seuraavan lausumaehdotuksen: "Eduskunta edellyttää, että hallitus valmistelee lähivuosina esityksen perusopetuslain ja lukiolain muuttamiseksi siten, että oppilaalla on aina vapaus valita vaihtoehtoisesti elämänkatsomustieto tai uskonnon opetus."

Lakiesityksen nykyisessä muodossa vallitsee jyrkkä epäsymmetria: niiden oppilaiden huoltajilla, jos oppilaat itse tai heidän huoltajansa eivät kuulu kahteen kansankirkkoon, evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen, on aina oikeus oman uskonnonopetuksen sijasta valita lapselleen myös elämänkatsomustieto. Mutta näiden niin kutsuttujen kansankirkkojen osalta, vaikka meillä on julkinen, maksuton ja verovaroin kustannettu koulu ja korostetaan voimakkaasti perheiden ja huoltajien ja yksittäisten kansalaisten uskonvapautta, niin lakiesitys lähtee siitä, että vanhempien valinta tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisesta sanelee myös perheen mahdollisuudet siitä, minkälaista opetusta perheen lapsi voi saada.

Tästä asiasta, mistä ehdotan lausumaa, myös uskonnonvapauskomiteassa jätettiin eriävä mielipide, Martin Scheinin, ja käsittääkseni myös Vihreä liitto juuri tästä epäsymmetriasta. Pidän sitä aika outona, että meillä vallitsee niin voimakas yhtenäiskulttuuri, että tämä epäsymmetria on mennyt läpi myös perustuslakivaliokunnan mietinnössä.

Anni Sinnemäki /vihr:

Arvoisa puhemies! Kannatan ed. Krohnin lausumaehdotusta. Olen sitä mieltä, että koska elämänkatsomustiedon opiskelijat voivat halutessaan valita uskonnon opetuksen, niin silloin myös kaikkien uskontojen opiskelijat voisivat halutessaan valita elämänkatsomustiedon opetuksen. Tämä olisi hyvä asia.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk:

Arvoisa puhemies! Minusta ed. Krohnin ehdotus on tarpeeton. Perustelen kantaani sillä, että suurin osa suomalaisista kuuluu länsimaista traditiota seuraten johonkin kristilliseen kirkolliseen yhteisöön ja kristilliset arvot ovat lähes ainoita meitä eurooppalaisia yhdistäviä arvoja tänäänkin edelleen. Mielestäni niiden opetus ja oppiminen kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen. Käsitykseni on, että oman uskonnon opetus ja opiskelu on yleistä useimmissa Euroopan maissa. Viime aikojen keskusteluista voi tehdä aivan selvän johtopäätöksen, että kulttuuriopetus ja oman uskonnon opetus on vain vahvistumassa.

Tässä, arvoisa puhemies, haluan kiittää kyllä perustuslakivaliokuntaa, joka sai pidetyksi asian asiallisena käsittelynä loppuun asti ja oli sivistysvaliokuntaa rohkeampi myös parantamaan hallituksen esitystä, niin ettei sellaista soppaa, joka oli nähtävissä, synny nyt koulumaailmaan.

Uskonnonopetus ja elämänkatsomustieto ovat minusta lähes kunnossa. Yksi kummallisuus jää kuitenkin, ja se on se, että kuka tahansa voi opettaa mitä tahansa uskontoa riippumatta siitä, kuuluuko tähän yhteisöön vai ei. Olen sitä mieltä, että tämä suunta ei ole oikein hyvä eikä myöskään yleinen suunta. Ei monissakaan maissa tällä tavalla uskonnonopetusta ole järjestetty. Siinä toivoisin, että tulevaisuudessa tapahtuisi muutos niin, että vain esimerkiksi kristilliset arvot tunnustava voisi opettaa kristillisistä lähtökohdista, koska kysymys on myöskin uskonnon harjoittamisesta. Tuntuu vaikealta, että esimerkiksi me, jotka kuulumme luterilaiseen kirkkoon, osaisimme opettaa muslimiuskontoa.

Esko Helle /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Perustuslakivaliokunnan käsittelyssä esitin 15 vuoden ikärajaa sille, että henkilö saisi itse valita, kuuluuko hän johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan vai ei. Se tietyllä tavalla ratkaisisi ainakin lukioitten osalta tuon kysymyksen, mihin ed. Krohnin lausumaehdotus pyrkii.

Sain tietynlaista sympatiaa kyllä valiokunnan käsittelyssä, mutta varsinaista tukea sille ei tullut, enkä katsonut aiheelliseksi tästä asiasta mitään eriävää mielipidettä tehdä, puhumattakaan monesta muusta erilaisesta näkökulmasta, joka oli mielessäni.

Mutta sitten kannattaisi ehkä miettiä myös ikärajan kontra vapaan valinnan vaikutusta uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyyteen. Luulisin toisaalta, että jos olisi vapaa valinta, niin se olisi näille yhdyskunnille parempi asia. Näin ainakin nopeasti ajateltuna olisi, koska silloin ei tehtäisi välttämättä näitä eroamisia yhdyskunnista eikä myöskään kyllä liittymisiäkään. Mutta olettaisin, että siinä vaiheessa ehkä eroamiset olisivat useammin tapahtuvia kuin liittymiset. No, tämä on pohdintaa, johon ei ole kyllä mitään muuta kuin ajattelu taustana.

Tässä lakipaketissa tietysti oli monia erilaisia yksittäisiä kohtia, joissa varmasti perustuslakivaliokunnan jäsenten keskuudessa oli melkoista hajontaa. Siellä keskusteltiin jonkin verran myös näitten erilaisten, sanotaan, pienten uskonnollisten yhdyskuntien oikeudesta saada sitä uskonnollista opetusta tai oman uskonsa opetusta yhteiskunnan järjestämänä, jos on kolme sen ikäistä oppilasta olemassa. Siinä yhteydessä keskusteltiin myös opettajan pätevyydestä. Näistä kyllä lausuttiin perustuslakivaliokunnan mietinnössä toivottavasti sillä tavalla, että nämä asiat eivät mene sille uralle, mitä siinä keskustelussa jossain määrin pelkäsimme laidasta laitaan valiokunnan jäsenten keskuudessa.

Ed. Isohookana-Asunmaa kiinnitti huomiota juuri opettajien pätevyyteen. Itse en katsoisi taas sitä kovin ongelmalliseksi, että ei edellytetä opettajan kuulumista asianomaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, vallankaan, jos on totta se, mihin ed. Isohookana-Asunmaa pohjasi käsityksensä, että kaikki länsimainen elämänkatsomus perustuu kristinuskoon. Minä en allekirjoita sitä, mutta jos niin on, silloinhan se on aivan sama, minkälainen opettaja siellä on, jos hänellä on se arvopohja, mistä lähdetään. Mutta mielestäni länsimainen yhdyskunta sinällään ja mielipiteineen ei pelkästään perustu suinkaan kristilliseen uskoon. Kristillinen usko on parituhatta vuotta vanha ainakin meille opetetun mukaan, ja ihmisyhteisöt ovat paljon vanhempia. On todistettavissa, että erilaiset riitit, näkökulmat oikeastaan kaikki on keksitty ennen. Tämä on erilainen kokoelma niistä. Tämä on minun mielipiteeni. Haluan sen nyt tässä vielä sanoa.

Totean vielä, että perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeisenä virkkeenä on: "Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." Sehän on ollut yksi peruslähtökohta juuri tällekin lainsäädännölle. On todettu, että tarvitaan muutoksia voimassa oleviin lakeihin, jotta pannaan toteen tämä virke.

Tässä yhteydessä tekee mieli huomauttaa kyllä, että kun pöydille jaettiin tulevan eduskunnan aikataulua, siellä on myös tällainen kohta kuin valtiopäiväjumalanpalvelus. Kun eduskunnan työjärjestystä tehtiin tämän uuden perustuslain kanssa yhtä jalkaa, siitä jätettiin pois nämä eräät riitit, jotka ovat olleet perinteisiä. Se tehtiin täysin tietoisesti. Lähtökohta oli se, että niitä ei tarvitse välttämättä poistaa. Siis niin sanottu valtiopäiväjumalanpalvelus on mahdollinen. Mutta toisaalta kiinnittäisin huomiota kyllä tähän nimeen. Minä poistaisin siitä nimestä osan "valtiopäivä", pistäisin vaan jonkun juhlajumalanpalveluksen tai muun, en sitoisi toisin sanoen niin paljon tähän instituutioon kuin se tradition pohjalta menee. Vetoan juuri perustuslain äsken sanomaani virkkeeseen siitä huolimatta, että sehän on täysin vapaaehtoinen valinta, niin kuin tulee ollakin, mutta siitä huolimatta meidän ei tulisi tätä instituutiota kytkeä tähän kirkolliseen traditioon niin voimakkaasti kuin se joskus on ollut. Myönnän, että Suomen eduskunnassa nämä kytkökset ovat hyvin vähäisiä.

Ed. Korva merkitään läsnä olevaksi.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minusta tässä keskustelussa kyllä täytyy olla käsitteellisesti hyvin täsmällinen. Sen takia haluaisin ed. Helteelle huomauttaa, että en käyttänyt sanaa "länsimainen" vaan puhuin eurooppalaisista arvoista enkä puhunut kristillisestä uskosta vaan puhuin kristillisistä arvoista. Minusta on iso ero länsimaisuudella ja eurooppalaisuudella, ja on myöskin iso ero kristillisellä uskolla ja kristillisillä arvoilla. En myöskään rohkenisi käyttää jumalanpalveluksesta käsitettä riitti. Senkin ymmärrän eri tavalla.

Antero Kekkonen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Opettamiskysymykseen. Minua vaivaa tässä se, että mikään esillä olevista dokumenteista ei tarkasti määrittele, kuka opettaa, kenellä on oikeus opettaa. Otan historiasta esimerkin. Kun vanhassa Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa opetettiin uskontoa, uskonnosta annettiin kauhistuttava kuva. Opettajat olivat auktorisoituja opettajia, jotka antoivat pöyristyttävän kuvan uskonnosta. Ovatko siis nämä uusien uskontojen opettajat teknokraatteja, virkamiehiä, pakanoita tai jonkun muun uskonnon harjoittajia kuin sen uskonnon, mitä tarkoitus on opettaa? Minusta tässä piilee jonkinlainen riski. Tämän sanon siitä lähtökohdasta, että minusta tällainen laventaminen ja asioiden ikään kuin vapauttaminen on ihan paikallaan, mutta minua hiukan pelottaa se, miten tämä käytännössä tulee toimimaan nimenomaan siltä osin kuin on kysymys opettajista.

Irina Krohn /vihr:

Arvoisa puhemies! En nyt sentään sano, että se pyörii sittenkin, mutta haluan korostaa, että minä toivoisin edustajiltamme kykyä edes ajattelun tasolla nähdä, miten me toimimme; sitten voidaan ehkä sen takana seistä tai ei seistä. Mutta kun puhumme juuri tällä hetkellä esimerkiksi kulttuurin ristiriidoista, hyvin useinhan me emme kritisoi sinänsä esimerkiksi islamilaista etiikkaa tai uskoa sinänsä vaan siihen liittyvää pakottamista tai käsitystä, että valtiovalta yhdenmukaistaa, päättää kansalaisten puolesta. Me voimme sanoa, että jos katsotaan historian tasolla, usko on keskimäärin varmaan antanut hyvin paljon hyvää yksittäiselle ihmiselle, mutta ei myöskään pidä unohtaa, että uskonnot massailmiöinä ansaitsevat myös aiheellista kritiikkiä.

Ensinnäkin sanoisin, että itsehän tein aloitteen uskontotieto-etiikasta. Minä olen kolmannen polven pakana. Isoisäni erosi vuonna 22 kirkosta veljensä kanssa, koska heidän mielestään valtio ja kirkko eivät kuulu yhteen. Siitä huolimatta olen kaikissa teoissani lämpimästi kannattanut Suomen koululaisille kristillisen tradition ja etiikan opettamista. Omassa aloitteessani nimenomaan juuri myös niin sanotut ateistit ja myös muun uskonnon oppilaat olisivat saaneet tätä asiaa paljon laveamman annoksen kuin tällä hetkellä. Mutta oma lähtökohtani on se, ja ihmettelen, miksi tuntuu olevan niin vaikea täällä ymmärtää se, että nyt me puhumme koululaitoksesta. Me emme puhu uskonnonvapaudesta, saako ihminen uskoa vai eikö hän saa uskoa. Meillä on julkinen koululaitos, joka on maksuton, verovaroin tuettu. Nyt puhutaan, mitä siellä pitää tehdä.

Vielä kritisoin koko keskustelua Suvivirrestä ja muista. Niin kuin sanoin itse, minä laulan korkealta ja kovaa Suvivirttä; joku kenties hiljaa veisaa sitä. Tämä Suvivirren laulamisen henkilökohtainen kokemus on toiselle uskonnon harjoittamista ja toiselle yhteisöllisyyteen ja traditioon liittymistä. Näitä asioita ei voida päättää ulkoapäin. Mutta kun uskonnonvapauskomiteassa nimenomaan kansankirkot halusivat, että perheillä ei ole koulun opetuksen suhteen uudelleen päätäntävaltaa omasta lapsestaan, tässähän viedään perheiltä päätäntävaltaa oman lapsensa opetuksen suhteen. Samalla kun koko ajan korostetaan positiivista uskonvapautta, uskoa pitää saada harjoittaa, ja lapsen uskonnollista itsemääräämisoikeutta aina kaventaa tai sen rinnalla on vanhempien oikeus opettaa omia arvoja, tämä valtiokirkkojen ajama linja oli juuri se, että he päättävät jäsentensä puolesta. He menevät perheen päätäntävallan sisään. Tämän lausuman looginen rakenne on se, että perhe saa päättää omasta ja myös, niin kuin lain mukaan, lastensa kuulumisesta tai ei-kuulumisesta uskonnolliseen yhdyskuntaan, mutta kun puhutaan kouluopetuksesta, silloin perhe saa jälleen uudelleen harkita.

Mielestäni ed. Helle toi erittäin ansiokkaan näkökulman esille siinä, kun hän sanoi, että tämän lausuman mukainen malli voisi pikemminkin vähentää kirkosta eroamisia. Tiedän monia vakaita, aktiivisia kristittyjä perheitä, jotka luottavat oman perheensä kykyyn siirtää uskon ja katsomuksen kantaa ja kenties kouluopetuksessa haluaisivat tarjota lapselleen mahdollisuuden katsoa eettisiä katsomuskysymyksiä toiselta kannalta. Silloin, jos perhe haluaa tällaisen mahdollisuuden lapselleen tarjota, perheen vanhempien pitää ensin erota kirkosta, ja sitten tämä opetus on lapselle mahdollista.

Todella mielestäni epäloogista on se, että lukiossa, joka on vapaaehtoinen ja yleissivistävä oppilaitos, meillä todella vallitsee tämä epäsymmetria, että ne, jotka eivät kuulu kirkkoon, voivat valita. Itse olen aina koulun mukaan valinnut parhaan opetuksen, se on välillä ollut uskontoa ja välillä elämänkatsomustietoa. Minulla on ollut oikeus valita, mutta jos lapsen vanhemmat kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, tätä oikeutta ei ole lapsella eikä huoltajilla. Kyllä minä sanon, että siinä on saman kaltaista yhtenäiskulttuurin totalitarismia, jota me kavahdamme juuri kaikessa muussa. Minä luotan siihen, että perheet osaavat valita paremmin kuin jos kirkkokunta valitsee perheen puolesta.

Niin kuin sanoin aikaisemmassa keskustelussa, juuri pakollisuus tälle oppiaineelle toi sitten rinnalle sen lapsen uskonvapauden, joka johtaa siihen, että meillä todella mietinnön mukaan 7-vuotiaalla ykkösluokkalaisella, varmaan kohta esikoululaisellakin, on oikeus omaantuntoonsa vedoten kieltäytyä esimerkiksi osallistumasta johonkin uskonnolliseen riittiin, niin kuin meillä teologia-asiantuntijat näitä jumalanpalveluksia kutsuvat. Tästä opetuksen pakollisuudesta juuri seuraa se, että pitää niin tarkkaan erottaa opetusosuus ja sitten harjoittamisosuus. Tästä tämän oppiaineen pakosta seuraa nyt se, että kaikki nämä muutkin uskonnot, jotka eivät ole näille opiskelijoille pakollisia, ovat sitten tässä samassa ei-tunnustuksellisessa muodossa, mikä ainakaan ortodoksisen piispan mukaan ja muuten ei vastaa sen kirkkokunnan tarpeita. Minä vaan tällä lausumalla haluan tuoda esille sen, että tässä yhtenäiskulttuurissa me emme luota perheisiin niin paljon kuin mielestäni pitäisi.

Uskon todella, että suomalaiselle evankelisluterilaiselle kansankirkolle olisi hyödyksi se, että sen jäsenet enemmän ottaisivat vastuuta myös perheen sisällä, jos haluavat tätä arvopohjaa siirtää, eikä olisi ikään kuin tämmöinen näkymättömyyden ketju — oletetaan, että kyllähän ne koulussa tekevät. Tällainen malli sopisi tietysti, niin kuin hallituksen esityksessä on valittu, jos olisi, niin kuin monissa maissa on, olemassa erikseen julkisen vallan koulu ja sitten yksityisiä, esimerkiksi kirkkojen kouluja. Mielestäni tämä on outo ja se pitää uskaltaa sitten kestää, jos sellaisen mallin haluaa valita.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Kun ed. Kekkonen kysyi tästä opettamisesta ja opettajasta, niin haluan tuoda esiin, että sivistysvaliokunta kiinnitti tähän suuresti huomiota ja on lausunnossaankin sen nostanut esille. Nyt ei ole kysymys pelkästään siitä, mihin kuuluu, vaan siitä, että edellytetään, että uskonnonopettajalla, niin kuin muillakin opettajilla, on todella hyvä aineenhallinta ja pedagoginen hallinta siihen opettamaansa aineeseen. Miten tätä sitten seurataan? Me olemme viime vuonna säätäneet lain, joka koskettaa arviointineuvostoa, joka on ei pelkästään korkeakouluihin vaan nyt omana peruskoulutukseen ja lukioihin liittyen. Tällä on kyllä se tavoite ja tarkoitus, että peruskouluissa opetus on avointa, niin uskonnon kuin muunkin, ja opetussuunnitelmaperusteissa olevat tavoitteet tulee saavuttaa. Jos ne eivät saavutu, niin silloin arviointineuvostolla on omat tehtävänsä siinä, ja tähän painotusta haluaisin todella panna, että se opetus on laadukasta.

Sitten toisaalta sivistysvaliokunta kiinnitti suuresti huomiota myös siihen, että nythän ei suvaitsevaisuuskasvatuksessa riitä pelkästään ehkä se, että me tunnemme kulttuureita, vaan tavoitteena on syvempi kulttuurien perinteitten tunteminen ja ymmärtäminen, nimenomaan ymmärtäminen. Niin kuin ed. Isohookana-Asunmaa toi esille, kyllä uskonnon opetuksen yhteydessä arvokasvatus tarkoittaa sitä kulttuuriperinteen ja oman uskonnon syvempää ymmärtämistä, jotta voi ymmärtää muita kulttuureja.

Pentti Tiusanen /vas:

Puhemies! Aivan lyhyesti näistä kristillisistä arvoista ja muista kulttuureista. Sekä Platonin, Sokrateen että Aristoteleen opilla on varmasti myös ollut erittäin suuri vaikutus kristillisten arvojen muotoutumiseen. Tämä hellenistinen kulttuuri oli noin 500—600 vuotta poissa Euroopasta, koska Euroopassa varhaiskeskiajan jälkeen Rooman tuhoutumisen jälkeen oli tämä aika, jolloin täällä todellakaan sillä ei ollut mahdollisuutta olla. Se oli säilössä arabialaisessa kulttuurissa. Arabialainen kulttuuri säilytti hellenistisen perinnön, ja se oli siellä todella noin 500—600 vuotta säilössä ja tuli sitten Eurooppaan ikään kuin takaisin.

Arvoisa puhemies! Tämä on vain esimerkki siitä, miten nämä erilaiset kulttuurit ja arvot kuitenkin ovat leikanneet toistensa yli.

Keskustelu päättyy.

​​​​