9) Hallituksen esitys uskonnonvapauslaiksi ja eräiksi
siihen liittyviksi laeiksi
Irina Krohn /vihr:
Arvoisa puhemies! Ehdotan, että uskonnonvapauslakiin
eduskunta hyväksyisi seuraavan lausumaehdotuksen: "Eduskunta
edellyttää, että hallitus valmistelee
lähivuosina esityksen perusopetuslain ja lukiolain muuttamiseksi
siten, että oppilaalla on aina vapaus valita vaihtoehtoisesti
elämänkatsomustieto tai uskonnon opetus."
Lakiesityksen nykyisessä muodossa vallitsee jyrkkä epäsymmetria:
niiden oppilaiden huoltajilla, jos oppilaat itse tai heidän
huoltajansa eivät kuulu kahteen kansankirkkoon, evankelisluterilaiseen
tai ortodoksiseen, on aina oikeus oman uskonnonopetuksen sijasta
valita lapselleen myös elämänkatsomustieto.
Mutta näiden niin kutsuttujen kansankirkkojen osalta, vaikka
meillä on julkinen, maksuton ja verovaroin kustannettu
koulu ja korostetaan voimakkaasti perheiden ja huoltajien ja yksittäisten
kansalaisten uskonvapautta, niin lakiesitys lähtee siitä,
että vanhempien valinta tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan
kuulumisesta sanelee myös perheen mahdollisuudet siitä,
minkälaista opetusta perheen lapsi voi saada.
Tästä asiasta, mistä ehdotan lausumaa,
myös uskonnonvapauskomiteassa jätettiin eriävä mielipide,
Martin Scheinin, ja käsittääkseni myös Vihreä liitto
juuri tästä epäsymmetriasta. Pidän sitä aika
outona, että meillä vallitsee niin voimakas yhtenäiskulttuuri,
että tämä epäsymmetria on mennyt
läpi myös perustuslakivaliokunnan mietinnössä.
Anni Sinnemäki /vihr:
Arvoisa puhemies! Kannatan ed. Krohnin lausumaehdotusta. Olen sitä mieltä,
että koska elämänkatsomustiedon opiskelijat
voivat halutessaan valita uskonnon opetuksen, niin silloin myös
kaikkien uskontojen opiskelijat voisivat halutessaan valita elämänkatsomustiedon
opetuksen. Tämä olisi hyvä asia.
Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk:
Arvoisa puhemies! Minusta ed. Krohnin ehdotus on tarpeeton.
Perustelen kantaani sillä, että suurin osa suomalaisista
kuuluu länsimaista traditiota seuraten johonkin kristilliseen
kirkolliseen yhteisöön ja kristilliset arvot ovat
lähes ainoita meitä eurooppalaisia yhdistäviä arvoja
tänäänkin edelleen. Mielestäni
niiden opetus ja oppiminen kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen.
Käsitykseni on, että oman uskonnon opetus ja opiskelu
on yleistä useimmissa Euroopan maissa. Viime aikojen keskusteluista
voi tehdä aivan selvän johtopäätöksen,
että kulttuuriopetus ja oman uskonnon opetus on vain vahvistumassa.
Tässä, arvoisa puhemies, haluan kiittää kyllä perustuslakivaliokuntaa,
joka sai pidetyksi asian asiallisena käsittelynä loppuun
asti ja oli sivistysvaliokuntaa rohkeampi myös parantamaan
hallituksen esitystä, niin ettei sellaista soppaa, joka oli
nähtävissä, synny nyt koulumaailmaan.
Uskonnonopetus ja elämänkatsomustieto ovat minusta
lähes kunnossa. Yksi kummallisuus jää kuitenkin,
ja se on se, että kuka tahansa voi opettaa mitä tahansa
uskontoa riippumatta siitä, kuuluuko tähän
yhteisöön vai ei. Olen sitä mieltä, että tämä suunta
ei ole oikein hyvä eikä myöskään
yleinen suunta. Ei monissakaan maissa tällä tavalla
uskonnonopetusta ole järjestetty. Siinä toivoisin,
että tulevaisuudessa tapahtuisi muutos niin, että vain
esimerkiksi kristilliset arvot tunnustava voisi opettaa kristillisistä lähtökohdista,
koska
kysymys on myöskin uskonnon harjoittamisesta. Tuntuu vaikealta,
että esimerkiksi me, jotka kuulumme luterilaiseen kirkkoon,
osaisimme opettaa muslimiuskontoa.
Esko Helle /vas:
Arvoisa rouva puhemies! Perustuslakivaliokunnan käsittelyssä esitin
15 vuoden ikärajaa sille, että henkilö saisi
itse valita, kuuluuko hän johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan
vai ei. Se tietyllä tavalla ratkaisisi ainakin lukioitten
osalta tuon kysymyksen, mihin ed. Krohnin lausumaehdotus pyrkii.
Sain tietynlaista sympatiaa kyllä valiokunnan käsittelyssä,
mutta varsinaista tukea sille ei tullut, enkä katsonut
aiheelliseksi tästä asiasta mitään
eriävää mielipidettä tehdä,
puhumattakaan monesta muusta erilaisesta näkökulmasta,
joka oli mielessäni.
Mutta sitten kannattaisi ehkä miettiä myös ikärajan
kontra vapaan valinnan vaikutusta uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyyteen.
Luulisin toisaalta, että jos olisi vapaa valinta, niin
se olisi näille yhdyskunnille parempi asia. Näin
ainakin nopeasti ajateltuna olisi, koska silloin ei tehtäisi välttämättä näitä eroamisia
yhdyskunnista eikä myöskään
kyllä liittymisiäkään. Mutta
olettaisin, että siinä vaiheessa ehkä eroamiset
olisivat useammin tapahtuvia kuin liittymiset. No, tämä on
pohdintaa, johon ei ole kyllä mitään
muuta kuin ajattelu taustana.
Tässä lakipaketissa tietysti oli monia erilaisia yksittäisiä kohtia,
joissa varmasti perustuslakivaliokunnan jäsenten keskuudessa
oli melkoista hajontaa. Siellä keskusteltiin jonkin verran
myös näitten erilaisten, sanotaan, pienten uskonnollisten
yhdyskuntien oikeudesta saada sitä uskonnollista opetusta
tai oman uskonsa opetusta yhteiskunnan järjestämänä,
jos on kolme sen ikäistä oppilasta olemassa. Siinä yhteydessä keskusteltiin
myös opettajan pätevyydestä. Näistä kyllä lausuttiin
perustuslakivaliokunnan mietinnössä toivottavasti
sillä tavalla, että nämä asiat
eivät mene sille uralle, mitä siinä keskustelussa
jossain määrin pelkäsimme laidasta laitaan
valiokunnan jäsenten keskuudessa.
Ed. Isohookana-Asunmaa kiinnitti huomiota juuri opettajien pätevyyteen.
Itse en katsoisi taas sitä kovin ongelmalliseksi, että ei
edellytetä opettajan kuulumista asianomaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan,
vallankaan, jos on totta se, mihin ed. Isohookana-Asunmaa pohjasi
käsityksensä, että kaikki länsimainen
elämänkatsomus perustuu kristinuskoon. Minä en
allekirjoita sitä, mutta jos niin on, silloinhan se on
aivan sama, minkälainen opettaja siellä on, jos
hänellä on se arvopohja, mistä lähdetään.
Mutta mielestäni länsimainen yhdyskunta sinällään
ja mielipiteineen ei pelkästään perustu
suinkaan kristilliseen uskoon. Kristillinen usko on parituhatta
vuotta vanha ainakin meille opetetun mukaan, ja ihmisyhteisöt
ovat paljon vanhempia. On todistettavissa, että erilaiset
riitit, näkökulmat oikeastaan kaikki on keksitty
ennen. Tämä on erilainen kokoelma niistä.
Tämä on minun mielipiteeni. Haluan sen nyt tässä vielä sanoa.
Totean vielä, että perustuslain 11 §:n
2 momentin viimeisenä virkkeenä on: "Kukaan ei
ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon
harjoittamiseen." Sehän on ollut yksi peruslähtökohta
juuri tällekin lainsäädännölle.
On todettu, että tarvitaan muutoksia voimassa oleviin lakeihin,
jotta pannaan toteen tämä virke.
Tässä yhteydessä tekee mieli huomauttaa
kyllä, että kun pöydille jaettiin tulevan
eduskunnan aikataulua, siellä on myös tällainen
kohta kuin valtiopäiväjumalanpalvelus. Kun eduskunnan työjärjestystä tehtiin
tämän uuden perustuslain kanssa yhtä jalkaa,
siitä jätettiin pois nämä eräät riitit,
jotka ovat olleet perinteisiä. Se tehtiin täysin
tietoisesti. Lähtökohta oli se, että niitä ei
tarvitse välttämättä poistaa.
Siis niin sanottu valtiopäiväjumalanpalvelus on
mahdollinen. Mutta toisaalta kiinnittäisin huomiota kyllä tähän
nimeen. Minä poistaisin siitä nimestä osan
"valtiopäivä", pistäisin vaan jonkun
juhlajumalanpalveluksen tai muun, en sitoisi toisin sanoen niin
paljon tähän instituutioon kuin se tradition pohjalta menee.
Vetoan juuri perustuslain äsken sanomaani virkkeeseen siitä huolimatta,
että sehän on täysin vapaaehtoinen valinta,
niin kuin tulee ollakin, mutta siitä huolimatta meidän
ei tulisi tätä instituutiota kytkeä tähän
kirkolliseen traditioon niin voimakkaasti kuin se joskus on ollut.
Myönnän, että Suomen eduskunnassa nämä kytkökset ovat
hyvin vähäisiä.
Ed. Korva merkitään
läsnä olevaksi.
Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Minusta tässä keskustelussa
kyllä täytyy olla käsitteellisesti hyvin
täsmällinen. Sen takia haluaisin ed. Helteelle huomauttaa,
että en käyttänyt sanaa "länsimainen"
vaan puhuin eurooppalaisista arvoista enkä puhunut kristillisestä uskosta
vaan puhuin kristillisistä arvoista. Minusta on iso ero
länsimaisuudella ja eurooppalaisuudella, ja on myöskin
iso ero kristillisellä uskolla ja kristillisillä arvoilla. En
myöskään rohkenisi käyttää jumalanpalveluksesta
käsitettä riitti. Senkin ymmärrän
eri tavalla.
Antero Kekkonen /sd:
Arvoisa rouva puhemies! Opettamiskysymykseen. Minua vaivaa tässä se,
että mikään esillä olevista
dokumenteista ei tarkasti määrittele, kuka opettaa,
kenellä on oikeus opettaa. Otan historiasta esimerkin.
Kun vanhassa Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa opetettiin
uskontoa, uskonnosta annettiin kauhistuttava kuva. Opettajat olivat
auktorisoituja opettajia, jotka antoivat pöyristyttävän
kuvan uskonnosta. Ovatko siis nämä uusien uskontojen
opettajat teknokraatteja, virkamiehiä, pakanoita tai jonkun
muun uskonnon harjoittajia kuin sen uskonnon, mitä tarkoitus
on opettaa? Minusta tässä piilee jonkinlainen
riski. Tämän sanon siitä lähtökohdasta,
että minusta tällainen laventaminen ja asioiden
ikään kuin vapauttaminen on ihan paikallaan, mutta
minua hiukan pelottaa se, miten tämä käytännössä tulee
toimimaan nimenomaan siltä osin kuin on kysymys opettajista.
Irina Krohn /vihr:
Arvoisa puhemies! En nyt sentään sano, että se
pyörii sittenkin, mutta haluan korostaa, että minä toivoisin
edustajiltamme kykyä edes ajattelun tasolla nähdä,
miten me toimimme; sitten voidaan ehkä sen takana seistä tai ei
seistä. Mutta kun puhumme juuri tällä hetkellä esimerkiksi
kulttuurin ristiriidoista, hyvin useinhan me emme kritisoi sinänsä esimerkiksi
islamilaista etiikkaa tai uskoa sinänsä vaan siihen
liittyvää pakottamista tai käsitystä,
että valtiovalta yhdenmukaistaa, päättää kansalaisten
puolesta. Me voimme sanoa, että jos katsotaan historian
tasolla, usko on keskimäärin varmaan antanut hyvin paljon
hyvää yksittäiselle ihmiselle, mutta
ei myöskään pidä unohtaa, että uskonnot
massailmiöinä ansaitsevat myös aiheellista
kritiikkiä.
Ensinnäkin sanoisin, että itsehän
tein aloitteen uskontotieto-etiikasta. Minä olen kolmannen
polven pakana. Isoisäni erosi vuonna 22 kirkosta veljensä kanssa,
koska heidän mielestään valtio ja kirkko
eivät kuulu yhteen. Siitä huolimatta olen kaikissa
teoissani lämpimästi kannattanut Suomen koululaisille
kristillisen tradition ja etiikan opettamista. Omassa aloitteessani
nimenomaan juuri myös niin sanotut ateistit ja myös
muun uskonnon oppilaat olisivat saaneet tätä asiaa
paljon laveamman annoksen kuin tällä hetkellä.
Mutta oma lähtökohtani on se, ja ihmettelen, miksi
tuntuu olevan niin vaikea täällä ymmärtää se,
että nyt me puhumme koululaitoksesta. Me emme puhu uskonnonvapaudesta,
saako ihminen uskoa vai eikö hän saa uskoa. Meillä on julkinen
koululaitos, joka on maksuton, verovaroin tuettu. Nyt puhutaan,
mitä siellä pitää tehdä.
Vielä kritisoin koko keskustelua Suvivirrestä ja
muista. Niin kuin sanoin itse, minä laulan korkealta ja
kovaa Suvivirttä; joku kenties hiljaa veisaa sitä.
Tämä Suvivirren laulamisen henkilökohtainen
kokemus on toiselle uskonnon harjoittamista ja toiselle yhteisöllisyyteen
ja traditioon liittymistä. Näitä asioita
ei voida päättää ulkoapäin.
Mutta kun uskonnonvapauskomiteassa nimenomaan kansankirkot halusivat,
että perheillä ei ole koulun opetuksen suhteen
uudelleen päätäntävaltaa omasta
lapsestaan, tässähän viedään perheiltä päätäntävaltaa
oman lapsensa opetuksen suhteen. Samalla kun koko ajan korostetaan positiivista
uskonvapautta, uskoa pitää saada harjoittaa, ja
lapsen uskonnollista itsemääräämisoikeutta
aina kaventaa tai sen rinnalla on vanhempien oikeus opettaa omia
arvoja, tämä valtiokirkkojen ajama linja oli juuri
se, että he päättävät
jäsentensä puolesta. He menevät perheen päätäntävallan
sisään. Tämän lausuman looginen
rakenne on se, että perhe saa päättää omasta ja
myös, niin kuin lain mukaan, lastensa kuulumisesta tai
ei-kuulumisesta uskonnolliseen yhdyskuntaan, mutta kun puhutaan
kouluopetuksesta, silloin perhe saa jälleen uudelleen harkita.
Mielestäni ed. Helle toi erittäin ansiokkaan näkökulman
esille siinä, kun hän sanoi, että tämän
lausuman mukainen malli voisi pikemminkin vähentää kirkosta
eroamisia. Tiedän monia vakaita, aktiivisia kristittyjä perheitä,
jotka luottavat oman perheensä kykyyn siirtää uskon
ja katsomuksen kantaa ja kenties kouluopetuksessa haluaisivat tarjota
lapselleen mahdollisuuden katsoa eettisiä katsomuskysymyksiä toiselta
kannalta. Silloin, jos perhe haluaa tällaisen mahdollisuuden
lapselleen tarjota, perheen vanhempien pitää ensin
erota kirkosta, ja sitten tämä opetus on lapselle
mahdollista.
Todella mielestäni epäloogista on se, että lukiossa,
joka on vapaaehtoinen ja yleissivistävä oppilaitos,
meillä todella vallitsee tämä epäsymmetria,
että ne, jotka eivät kuulu kirkkoon, voivat valita.
Itse olen aina koulun mukaan valinnut parhaan opetuksen, se on välillä ollut
uskontoa ja välillä elämänkatsomustietoa.
Minulla on ollut oikeus valita, mutta jos lapsen vanhemmat kuuluvat
evankelisluterilaiseen kirkkoon, tätä oikeutta
ei ole lapsella eikä huoltajilla. Kyllä minä sanon,
että siinä on saman kaltaista yhtenäiskulttuurin
totalitarismia, jota me kavahdamme juuri kaikessa muussa. Minä luotan
siihen, että perheet osaavat valita paremmin kuin jos kirkkokunta
valitsee perheen puolesta.
Niin kuin sanoin aikaisemmassa keskustelussa, juuri pakollisuus
tälle oppiaineelle toi sitten rinnalle sen lapsen uskonvapauden,
joka johtaa siihen, että meillä todella mietinnön
mukaan 7-vuotiaalla ykkösluokkalaisella, varmaan kohta esikoululaisellakin,
on oikeus omaantuntoonsa vedoten kieltäytyä esimerkiksi
osallistumasta johonkin uskonnolliseen riittiin, niin kuin meillä teologia-asiantuntijat
näitä jumalanpalveluksia kutsuvat. Tästä opetuksen
pakollisuudesta juuri seuraa se, että pitää niin
tarkkaan erottaa opetusosuus ja sitten harjoittamisosuus. Tästä tämän oppiaineen
pakosta seuraa nyt se, että kaikki nämä muutkin
uskonnot, jotka eivät ole näille opiskelijoille
pakollisia, ovat sitten tässä samassa ei-tunnustuksellisessa
muodossa, mikä ainakaan ortodoksisen piispan mukaan ja
muuten ei vastaa sen kirkkokunnan tarpeita. Minä vaan tällä lausumalla
haluan tuoda esille sen, että tässä yhtenäiskulttuurissa
me emme luota perheisiin niin paljon kuin mielestäni pitäisi.
Uskon todella, että suomalaiselle evankelisluterilaiselle
kansankirkolle olisi hyödyksi se, että sen jäsenet
enemmän ottaisivat vastuuta myös perheen sisällä,
jos haluavat tätä arvopohjaa siirtää,
eikä olisi ikään kuin tämmöinen
näkymättömyyden ketju — oletetaan,
että kyllähän ne koulussa tekevät.
Tällainen malli sopisi tietysti, niin kuin hallituksen
esityksessä on valittu, jos olisi, niin kuin monissa maissa
on, olemassa erikseen julkisen vallan koulu ja sitten yksityisiä,
esimerkiksi kirkkojen kouluja. Mielestäni tämä on
outo ja se pitää uskaltaa sitten kestää,
jos sellaisen mallin haluaa valita.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Kun ed. Kekkonen kysyi tästä opettamisesta
ja opettajasta, niin haluan tuoda esiin, että sivistysvaliokunta
kiinnitti tähän suuresti huomiota ja on lausunnossaankin
sen nostanut esille. Nyt ei ole kysymys pelkästään
siitä, mihin kuuluu, vaan siitä, että edellytetään,
että uskonnonopettajalla, niin kuin muillakin opettajilla,
on todella hyvä aineenhallinta ja pedagoginen hallinta
siihen opettamaansa aineeseen. Miten tätä sitten
seurataan? Me olemme viime vuonna säätäneet
lain, joka koskettaa arviointineuvostoa, joka on ei pelkästään
korkeakouluihin vaan nyt omana peruskoulutukseen ja lukioihin liittyen.
Tällä on kyllä se tavoite ja tarkoitus,
että peruskouluissa opetus on avointa, niin uskonnon kuin
muunkin, ja opetussuunnitelmaperusteissa olevat tavoitteet tulee saavuttaa.
Jos ne eivät saavutu, niin silloin arviointineuvostolla
on omat tehtävänsä siinä, ja
tähän painotusta haluaisin todella panna, että se opetus
on laadukasta.
Sitten toisaalta sivistysvaliokunta kiinnitti suuresti huomiota
myös siihen, että nythän ei suvaitsevaisuuskasvatuksessa
riitä pelkästään ehkä se,
että me tunnemme kulttuureita, vaan tavoitteena on syvempi
kulttuurien perinteitten tunteminen ja ymmärtäminen,
nimenomaan ymmärtäminen. Niin kuin ed. Isohookana-Asunmaa
toi esille, kyllä uskonnon opetuksen yhteydessä arvokasvatus
tarkoittaa sitä kulttuuriperinteen ja oman uskonnon syvempää ymmärtämistä,
jotta voi ymmärtää muita kulttuureja.
Pentti Tiusanen /vas:
Puhemies! Aivan lyhyesti näistä kristillisistä arvoista
ja muista kulttuureista. Sekä Platonin, Sokrateen että Aristoteleen opilla
on varmasti myös ollut erittäin suuri vaikutus
kristillisten arvojen muotoutumiseen. Tämä hellenistinen
kulttuuri oli noin 500—600 vuotta poissa Euroopasta, koska
Euroopassa varhaiskeskiajan jälkeen Rooman tuhoutumisen
jälkeen oli tämä aika, jolloin täällä todellakaan
sillä ei ollut mahdollisuutta olla. Se oli säilössä arabialaisessa
kulttuurissa. Arabialainen kulttuuri säilytti hellenistisen
perinnön, ja se oli siellä todella noin 500—600
vuotta säilössä ja tuli sitten Eurooppaan
ikään kuin takaisin.
Arvoisa puhemies! Tämä on vain esimerkki siitä,
miten nämä erilaiset kulttuurit ja arvot kuitenkin
ovat leikanneet toistensa yli.
Keskustelu päättyy.