Tommy Tabermann /sd(esittelypuheenvuoro):

Herra puhemies! Yksi koulun perustehtävistä on kasvattaa nuori ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, toista ihmistä ja kaikkea elollista. Ihminen tulee todeksi tunteiden, varsinkin hyvien tunteiden, hyvyyden ja rakkauden kautta. Jos ihmiseltä puuttuu ihmisenä olemisen taito, kokemus ja oppi, ei pelkästään hän itse ole hukassa, vaan yhä laajeneva piiri hänen ympärillään.

Opetussuunnitelmaan on siksi lisättävä uusi oppiaine, jonka nimenä on "Ihmisenä oleminen" tai "Suvaitsevaisuus ja rakkaus". Rakkaus on suvaitsemista, välittämistä, empatiaa, kunnioittamista, huomioon ottamista, yhteisöllisyyttä, siis sitä kaikkea, mitä ihminen iästä riippumatta tarvitsee tullakseen toimeen toisten kanssa ja ollakseen tasapainossa itsensä kanssa.

Näiden kaikkien piirteiden ja opetusten tarve on Jokelan tragedian jälkipyykeissä todettu monella asiantuntijasuulla Suomessa huutavaksi. Uusi oppiaine auttaisi osaltaan tämän vajeen täyttymisessä. Tänäänhän me olemme taas kuulleet, kun Jokela on ollut kaikkien huulilla, nuo sanat, nuo sanat, joihin kaikki kiteytyy, nuo kolme sanaa: yksinäisyys, syrjäytyneisyys, kiusaaminen. Sieltä ne taas kerran nousivat.

Masennus ja stressi jäytävät jo nyt suomalaista koulu- ja työmaailmaa. Kiusaamisessa sekä suomalaiset koulut että työpaikat ovat EU:n kärkikastia. Kyynisyys ja välinpitämättömyys itsestä ja muista ovat varsin ja valitettavan yleisiä elämänasenteita. Niistä sikiää yksinäisyyden ja osattomuuden tunne, haluttomuus ja väsymys ja jopa väkivalta. Kaikki nämä ilmiöt ovat arkisen rakkauden puutostaudin ilmenemiä. Onko meillä kansakuntana todella varaa siihen? Onko meillä varaa ja syytä elää pahoinvoinnissa?

Uuteen oppiaineeseen tulee kuulua myös parisuhdeoppi, sillä miehen ja naisen välinen intiimi suhde ei ole pelkästään kaupallisesta maailmasta otettuja malleja, kuten pornografiateollisuuden antamat, eikä myöskään vain ehkäisyä ja sukupuolitautien välttämistä. Miehen ja naisen tai yleensä kahden ihmisen välinen intiimi suhde on pitkälle hellyyttä ja kunnioittamista, läheisyyttä, hyväilemistä ja yhdessä hymyilemistä. Niitä ei voi opettaa, mutta niihin voi opastaa.

Kun katsoo ympärilleen vaikkapa tässäkin talossa, niin on pakko todeta, että tällä saralla Suomessa tarvitaan todella kipeästi paitsi perusoppia, myös kertausharjoituksia aikuisille. Sotia me kyllä osaamme, mutta osaammeko rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan?

Niin tässä kuin kaikessa ihmisenä olemisen opissa tulee käyttää hyväksi kaikkien taiteen lajien tarjoamia keinoja: draamaa, kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta, tanssia. Siihen tarkoitukseen Suomessa on jo alan ammattilaisten joukko valmiina. On vain järjestelykysymys ottaa heidät mukaan tähän toimintaan. Samalla koulun vähälle jäänyt taideopetus ja -kasvatus saisivat kaipaamansa lisäpanostuksen. Jos taiteella kyetään sairaaloissa ja laitoksissa eheyttämään rikki menneitä ihmisiä, miksi sillä ei sitten kyettäisi estämään ihmisiä menemästä rikki ja rikkomasta toisia jo ennakolta? Miksi meidän täytyy odottaa, kunnes poliisi täytyy kutsua paikalle? Onko se vasta sitten se meidän viimeinen keinomme, kun on olemassa opetus ja taide?

Ihmisenä olemiseen kuuluu sivistysmaassa myös kohtuullisen tapakulttuurin hallitseminen: pöytätavat, puhuttelu, puhuminen. Myös niissä on suomalaisessa yhteiskunnassa suuri aukko, joka tekee arjen tilanteet monesti epämiellyttäviksi ja jopa vastenmielisiksi. Myös niihin on opetuksessa kiinnitettävä huomiota.

Ihmisenä olemisen oppiaineen tarkoituksena on lisätä sekä henkistä että taloudellista hyvinvointia. Olemme siirtymässä monikulttuuriseen, kansainvälistyvään Suomeen ja Eurooppaan. Siksi Suomessa tarvitaan entistä enemmän laajaa yleissivistystä, ihmisenä olemisen ymmärrystä, toisen ihmisen ymmärtämistä. Tämän oppiaineen tarkoituksena on johdattaa kasvavat sukupolvet siihen. Oppiaine edellyttää tietenkin myös opettajankoulutukselta sen vaatimien tietojen ja taitojen vahvistamista.

Herra puhemies! Tämän päivän oppilaat ovat huomispäivän vanhempia ja kasvattajia. Pitkällä tähtäimellä ihmisenä olemisen oppiaineella onkin tarkoituksena tehdä itsensä turhaksi.

Esa Lahtela /sd:

Arvoisa puhemies! Taas ed. Tabermann on tehnyt mielenkiintoisen aloitteen, aikaisemminkin vähän samaan aiheeseen liittyvän, mutta tässä mennään vähän nuorempiin ikäluokkiin ja pyritään saamaan hyvät pohjaeväät elämälle.

Tähän voisi lähteä semmoisesta näkökulmasta, minä olen tehnyt tässä tutkivaa kansanedustajan työtä metroasemalla, ja sitä on helppo tehdä teidän kaikkien, kun menette tuonne metroasemalle ja katsotte, miten helsinkiläiset ihmiset käyttäytyvät. Siellä on tapahtunut semmoinen ilmiö, että ne ihmiset eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin. (Ed. Pulliainen: Hyvä havainto!) Jos saatte pienenkin kontaktin, välittömästi katse häipyy jonnekin muualle, koska pelätään toista ihmistä. (Ed. Tiusanen: Se on eduskunnassa! ) — Nyt eduskunnassa on kanssa tapahtunut, että hississä pitää katsella mieluummin seinärakoja, mikä osoittaa, että tännekin on levinnyt se metroasema-ajattelu.

Silloin pitää miettiä, mitä on ihmisenä oleminen. Minusta tämä aloite on siinä mielessä mielenkiintoinen ja hyvä, että kyllähän, jos ihmisen pitää pelätä toista ihmistä, sen katsetta tai sitä, jotta joku hakee apua, pitää mennä nopeasti ohi, jotta ei auta, niin jotenkin se tuntuu pahalta. Silloin sellainen inhimillinen ajattelu on hävinnyt siinä, koska pitäisi jo pienestä pitäen opettaa, jotta jos ihminen tarvitsee apua, niin pitää ojentaa käsi ja nostaa pois, jos se ihminen on maassa. Sen takia tehkää tämmöinen testi tuolla metroasemalla. Minä olen aina aamuisin testannut tämän ja katsonut, jotta miten ihminen käyttäytyy. Ja se juuri osoittaa sitä, että meiltä on johonkin hävinnyt tämmöinen taito, mitä tässä aloitteessa nyt esitetään.

Sitten tässä puhutaan tosi jaloja, hienoja ajatuksia. Meillähän yhteiskuntanormit on nostettu niin korkealle, tietysti kilpailusyistä nostettu, mutta sitten on ne esikuvat, mitkä tulevat Kauniista ja rohkeista television välityksellä, niin kyllä nämä nuoret kokevat varmasti puutteellisuutta, vajavaisuutta, kun siellä on kaikki ihmiset niin soman näköisiä ja sutjakoita ja puhuvat kauniita ja ajavat hienoilla autoilla. Sitten kun se nuori käy vertaamaan heitä omaan itseensä, jotta hän ei täytä niitä mittoja, niin siinä varmaan tulee aika vajavaisuuden tunne siitä, jotta olenkohan minä ihan terve ja miten minä olen niin epäonnistunut. Ei ihme, että tapahtuu sitten semmoisia juttuja, jotta tulee näitä ongelmia, tulee mielenterveysongelmia, tulee väkivaltaa, koska ne ihmisen tunteet jotenkin purkautuu sitten väärällä tavalla.

Sen takia oppiminen ihmisenä olemiseen olisi tärkeää kyllä, että siihen opittaisiin mahdollisimman monessa ja varhaisessa vaiheessa, mutta ensisijaisesti koti on tärkeä minusta, on tärkeä, jos se on mahdollista kodissa — jos on rikkinäinen koti, niin ei välttämättä sitä oppimista tapahdu, ja silloin tämä oppiaine koulussa yhtenä osiona on tosi hyvä asia, koska sehän kertautuu. Nimittäin sitten, kun koulussa opitaan nämä jalot taidot, niin sehän kertautuu, sehän kasvaa hyviä hedelmiä, myös siirtyy lapsiin, koska tahtoo olla niin, että pahat opit, pahat tavat myös kertautuvat lapsiin, ja sen takia tämmöinen hyvän asian, hyvän kerän liikkeelle saaminen pitää olla tässä pääasia, mitä tässä aloitteessa esitetään.

Osin tähän kytkeytyy tietysti tämmöinen ajattelu kuin uusavuttomuus, joka kytkeytyy kanssa tähän ihmisenä olemiseen. Nimittäin, vaikka on kuinka hyvä, matemaattisesti pärjäisi tai on mitä hyvänsä tämmöisiä tekniikan taitoja olemassa, mutta jos ei osaa näitä perusasioita — niitä ei välttämättä kotona opita, koska kotona ei enää kiireisissä perheissä tehdä ruokaa tai joudeta puhumaan lasten kanssa, vaan nopeasti kiikutetaan lapset päivähoitoon, ja sitten lapsen näkee avain kaulassa, kun vanhemmat rientävät hankkimaan sitä parempaa rahallista elämää — niin silloin nämä taidot pitäisi kytkeä samalla tähän ihmisenä olemiseen.

Elikkä koulussa pitäisi olla yhä enemmän semmoisia käytännön elämisen taitoja. Ihmiset tarvitsevat ruokaa, ei niin, että ruoka olisi aina roskaruokaa tai sellaista, jota kiskalta käydään hakemassa tai valmisruokaa, vaan osattaisiin tehdä nämä asiat kotona. Mutta myös se aika, onko se sitä laatuaikaa vai mitä se on se aika? Pitää katsoa, että välttämättä sitä lyhyttä elämää, minkä me elämme, ei juosta aina rahan perässä. Eikö kuitenkin sille lapselle, joka siinä on varttumassa ja joka meidän jälkeemme jää, pitäisi olla semmoinen aika, jotta niitä rakkaudentaitoja, tämmöistä tunnetta, jotta se ei ole yksin, ei ole hylätty, siihen vaan pitäisi erottaa sitä aikaa. Se on paljon parempi kuin joku ylityö tai sieltä saatu korvaus.

Ehdottomasti kannatan tätä ja toivon, että valiokunta tämän toisi käsittelyyn, tietysti niillä muutoksilla, jos valiokunnassa huomataan vielä joku hyvä oivallus, ja opetusohjelmaan liitettäisiin tämmöinen ajattelu ihmisenä olemisen taidosta.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Ed. Tabermann on tehnyt lakialoitteen, joka liittyy perusopetuslain 11 §:n muuttamiseen. Toisin sanoen se tarkoittaa, että oppitunteja lisättäisiin, että opetuksen sisältöön, kun se muodostuu eri oppiaineista, lisätään uusi oppiaine. Perusteluissa ed. Tabermann tuo erittäin hyvin esille sen, että oppiaineen sisältöä tarvitaan siksi, että meidän nuoremme, lapsemme voivat huonosti, ja esimerkkinä on tämä Jokelan tapahtuma.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että jotain tulee tehdä sille, että yhä enenevässä määrin me kuulemme todella vakavia tapahtumia nuortemme elämästä ja siitä kaikesta väkivallasta ja muusta, mikä osoittaa sen, että nuoret voivat huonosti. Olemme sivistysvaliokunnassa kuulleet asiaintuntijoita nuorten syrjäytymisestä. Se todella on avannut silmiemme eteen sen, että ei ole edes kysymys siitä, että olisi näkymiä, että syrjäytyminen olisi vähentymässä, vaan päinvastoin, että nuortemme pahoinvointi on ilmiö. Sille tulee tehdä jotakin meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. Kaikkiin niihin asioihin, jotka pahoinvointia aiheuttavat, syrjäytymistä aiheuttavat, tulee todella puuttua ja tehdä ennalta ehkäisevää työtä, että nuoremme voisivat elää, voisivat kokea hyvinvointia, ja tulee poistaa ne esteet, jotka estävät nuorten kasvamista kunnioittamaan niin itseänsä kuin toisiaan ja yleensä kunnioittamaan elämää, että he voisivat siihen kasvaa, että elämä on elämisen arvoinen ja sitä tulee kunnioittaa ja itseä tulee kunnioittaa ja toista tulee kunnioittaa. Ne ovat todella tärkeitä asioita.

Nyt oma kysymykseni on vain se, mitkä ovat ne keinot, joilla me tuemme nuoren kasvua ihmiseksi. Onko se sen uuden oppiaineen saaminen? Minä en ole ihan vakuuttunut siitä, että se ratkeaisi tällä — tai eihän se tässä varmasti ole tarkoituskaan, että se olisi se kaiken kattava, jonka kautta se ratkaistaan. Se, miksi olen kysymässä, mitä tulisi tehdä ja onko tämä oikea keino, on se, että näen, että meillä peruskoulutuksessa tulisi hyvin vahvasti lähteä perusopetuksen opetussuunnitelman kokonaisuudesta ja opetussuunnitelman perusteiden sisällöstä.

Olen useamman vuoden ajan käynyt vuoropuhelua koulutuksen ja opetuksen eri asiantuntijoiden kanssa nimenomaan opetussuunnitelman kokonaisuudesta, sen sisällöstä. Eräs huoli mielestäni on se, että kun meillä koko ajan uudistetaan opetussuunnitelmien perusteita, niin sieltä opetussuunnitelman perusteista on oikeastaan häviämässä semmoiset vahvat arvot, sanon niin, jotka tukisivat itse kutakin oppiainetta ja ei pelkästään yksittäistä oppiainetta, vaan tukisivat ja linjaisivat koko koulutuksen, koko opetuksen, koko koulun toimintaa. Siitä seuraisi, että meillä itse kussakin kunnassa, kaupungissa — paitsi että meillä olisi valtakunnalliset opetussuunnitelman perusteet — ne sisältäisivät sen, että niissä opetussuunnitelman perusteissa olisi hyvin vahvasti esimerkiksi lähimmäisyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, kunnioitus, että nämä arvot siellä näkyisivät.

Minä olen huolissani siitä, että sieltä opetussuunnitelman perusteista ei näitä lähimmäisyys- ja rakkausarvoperusteita mielestäni, jos olen oikein ymmärtänyt, helposti löydä. Sanon myös sen, että aikojen alussa suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on hyvin vahvasti ollut mukana se, että opetus perustuisi kristillisiin arvoperusteisiin, kristillisiin kulttuuriperinteisiin jne. Mielestäni on kysymys jo siitä, miten me näemme, miten arvot ilmaistaan. Mielestäni kaikkein tärkeintä on se, että siellä ilmaistaan ne arvot sillä tavalla, että se vahvistaa tätä meidän koko suomalaista kulttuuriperinnettämme, missä me olemme eläneet oman historiamme kautta tähän päivään ja missä tänä päivänä eletään ja mikä vahvistaisi ihmisyyttä ja toisen ihmisen kunnioitusta, ja sitä kautta se toisi sen kokonaisuuden, mitä ihmisen elämä ja ihmisen kasvu edellyttää. Eli näkisin, että se painopiste pitäisi olla siinä.

Kaikesta siitä, mitä täällä ed. Tabermann todella hyvin tuo esille tästä rakkaudesta ja suvaitsemisesta ja välittämisestä ja empatiasta, olen aivan samaa mieltä, että näitä me nimenomaan tarvitsemme siihen ihmisenä olemiseen. Näkisin, että jos tässä on kysymys koulun perustehtävästä, että "yksi koulun perustehtävistä", kuten perustelussa sanotaan, "on kasvattaa nuori ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, toista ihmistä ja kaikkea elollista", niin mielestäni olisi hyvä, että tässä olisi nimenomaan se, että koulu jatkaa sitä työtä, mitä lapsi ja nuori on kodistaan saamassa. Olen ymmärtänyt, että jos koululainen voi pahoin, ei pelkästään nuoruusvaiheessa vaan jo lapsuusvaiheessa, niin sitä ei pelkästään koulun yksittäisellä oppiaineella pystytä ratkaisemaan, vaan siihen tarvitaan muutakin, koulun ja kodin välistä yhteistyötä ja nimenomaan niin, että nämä asiat, jotka tässä on mainittu, sisältyisivät esimerkiksi päiväkoteihin, perhehoitoon ja paitsi kodissa tapahtuvaan lasten kasvatukseen niin myös kaikkiin niihin paikkoihin, missä lapsia kasvatetaan, missä lapset omaa lapsuuttaan elävät, että nämä elementit olisivat niissä läsnä ja koulu omalla tavallaan tietysti jatkaisi sitä. Mutta onko se yhden oppiaineen vai onko se koko koulun tehtävä? Jolloin se näkyisi jokaisessa oppiaineessa, jokaisessa koulun toiminnassa, on se sitten välitunti, ruokailu, kerhotoiminta. Olen nähnyt eri koulujen arvoperusteita, joissa saattaa lukea, että "meidän koulun arvoperustat", ja niihin saattaa sisältyä yhteisöllisyyden ja tunteitten jakamisen oppimista. Sillä tavalla se näkyy kaikessa siinä toiminnassa, mitä oppilaitten kesken on ja opettajien ja koko sen kouluyhteisön kesken. Eli tämä on se minun kysymykseni.

Jos ajatellaan, millä tavalla me yhteiskunnassa luomme erilaisia, en tarkoita pelkästään koulua mutta palveluita, auttamiskehikkoja, joilla nuoria ja lapsia tuetaan, niin niissä tulisi huomioida se, että lapset saavat rakkautta ja lapset saavat sitä kasvumallia myös ympäristöstään, ei pelkästään koulusta vaan koko ympäristöstään. Kun täällä puhutaan parisuhdeopista, missä iässä parisuhdeoppia opetellaan ja missä vanhemmuusoppia opetellaan, niin ehkä tässä nyt ei voi ajatellakaan, että koulussa ruvetaan hyvin nuoresta lähtien puhumaan vanhemmuudesta, vaan prosessi ehkä on alettava jostakin muusta ja on edettävä sen mukaan, missä vaiheessa sitten itse kullakin tulevat ne kysymykset, pojilla ja tytöillä vielä eri ikäisinä: kuka minä olen, mikä on minun fyysinen kasvuni jne. (Puhemies: 10 minuuttia on kulunut!) Eli hyviä ajatuksia sisältää perusteluissa ed. Tabermannin aloite.

Katja Taimela /sd:

Arvoisa puhemies! Nyt tulee sitten lyhemmän kaavan mukaan.

Lapsille ja nuorille muodostuu nykyään kuva parisuhteesta ja arjesta helposti viihteen ja erityisesti televisioviihteen kautta. Sen lisäksi, että viihteen luoma kuva on monin tavoin kärjistetty, se on omasta mielestäni tarkoitusperiltään vallan huono oppiväline.

Televisioviihde on osittain ajan tappamiseen tähtäävää viihdettä, joka pyrkii vapauttamaan ihmisen omasta ajattelustaan ja näin ollen suomaan rentoutumisaikaa arjen keskellä niin nuoremmille kuin vähän vanhemmillekin.

Viihde on kaupallisista lähtökohdista pulppuavaa, sisällöltään kevyttä ja turhamaista fiktiota. Kasvatusvastuun sysääminen muun muassa televisiolle ja pelimaailmalle on vakava laiminlyönti vanhemmilta.

Onkin huolestuttavaa, jos viihde toimii nykynuorison ainoana sivistäjänä ihmisenä olemisen taidoissa varsinkin niissä perheissä, joissa vanhemmuus on kadoksissa. Näitä perheitä on valitettavan paljon nykypäivänä.

Tässä aloitteessa peräänkuulutettavaa aitoa tietoa ja vakavasti otettavaa opastusta elämän saloihin tarvitaan ihan oikeasti. Taiteen ja kouluopetuksen keinoin voidaan kasvattaa onnellisia ja tasapainoisia nuoria ihmisiä, joiden keskinäinen kunnioitus kulminoituu hyvinvointina kaikille elämänalueille ja niin palvelee meidän koko yhteiskuntaamme.

Heli Järvinen /vihr:

Arvoisa puhemies! Tästä lakialoitteesta saa sen vaikutelman kuin äidinkielen, fysiikan, kemian, ruotsin, yhteiskuntaopin ja historian, muiden aineiden opetus olisi vain piikillä tiedon pursottamista oppilaaseen. Todellisuus on kuitenkin se, että ihmisenä olemista opetellaan joka ainoalla oppitunnilla ja myös niiden ulkopuolella. Nykypäivän oppimiskäsitykset tukevat oppilaan kasvua nimenomaan tämän omiin kokemuksiin perustuen. Opiskelija toteuttaa ja oppii ihmisenä olemista eri asioihin perehtymällä ja itseään toteuttamalla sekä omaa toimintaansa muihin heijastamalla.

Aloitteessa esiintuodut asiat, nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja koulukiusaus, ovat erittäin vakavia asioita, joihin tulee puuttua ja joita pitää ehkäistä, mutta keinona ihmisenä olemisen oppiaine on kyllä väärä.

Timo Heinonen /kok:

Arvoisa puhemies! Tämän Tommy Tabermannin lakialoitteen voisi laittaa leikiksi ja naureskella sille, kysyä, olisiko oppiaineessa läksyjä, voisiko jäädä luokalle, voisiko valita valinnaisia lisäkursseja. Tähän en kuitenkaan sorru, sillä ed. Tabermannin perimmäisen tarkoituksen tässä asiassa tiedän ja se on hyvä.

Usein myös aloitteissa puhutaan, että mitä enemmän allekirjoittajia, sen parempi. Toisaalta tässä aloitteessa olisi jopa ollut aloitteen vaikuttavuuden kannalta parempi, kun allekirjoittajana olisi ollut vain itse ed. Tabermann.

Arvoisa puhemies! Ed. Tabermannin aloite on kaunis. On tosin valitettavaa, että joudumme tekemään onnellisuudesta tai toivosta lakiesityksiä eduskunnassa. Ihmisenä oleminen, jota tässä esitetään, ei itse asiassa ole edes uusi oppiaine kouluissamme. Kautta sivun kouluissa on arvioitu käyttäytymistä, jonka osana tänään myös vanha arvioinnin kohde huolellisuus on. Ne ovat osa ihmisenä elämistä.

Minun mielestäni emme tarvitse tällaista omaa oppiainetta erikseen, ja näin uskon, että myös ed. Tabermann on pohjimmiltaan herättämässä jälleen keskustelua omalla ihastuttavalla tavallaan. Ihmisenä olemisen tulee minun mielestäni näkyä kouluissa kaikessa, jokaisessa hetkessä, jokaisessa oppiaineessa niin sanotulla läpäisyperiaatteella, niin kuin koulumaailmassa puhutaan. Sen pitää näkyä liikuntatunnilla, välitunnilla, jokaisena hetkenä, jonka koulussa olemme ja jonka elämäämme elämme.

Ed. Tabermann puuttuu siis aivan oikeaan ongelmaan ja oikeaan asiaan. Hän puhuu aloitteessaan Jokelan tragedian jälkipyykeistä ja siihen johtaneista rakkauden, suvaitsemisen, välittämisen, empatian ja kunnioittamisen huomioon ottamisen puutteesta. Se on aivan totta. Tarvitaan ehdottomasti tätä keskustelua ja tarvitaan myös panostuksia.

Jos vakavasti tämän puheenvuoroni päätän, niin myös hallituksemme on nyt ryhtynyt toimenpiteisiin aivan erityisellä tavalla näissä asioissa ohjaamalla lisäpanostuksia erityisopetukseen, tukiopetukseen, ryhmäkokoihin, joihin liittyvät ongelmat ovat selkeä osa tätä pahoinvointia, josta myös tämä ed. Tabermannin aloite mielestäni nousee. Oma asiansa on sitten se, olisiko kouluissa tilaa vanhan ajan kansalaistaidolle, josta itse vielä sain kouluaikoina nauttia. Siinä oli paljon elämisen taitoa, ihmisenä olemisen taitoa. Ehkä sille olisi tilausta.

Tuula Peltonen /sd:

Arvoisa puhemies! Yritän puhua lyhyesti, vaikka tulin tänne asti.

Tämä aloite on tietysti hyvin, hyvin kannatettava. Olen itse yksi allekirjoittajista, ja toivottavasti ed. Heinonen ei sitä minun nimeäni siellä väheksy kuitenkaan allekirjoittajien joukossa.

Mutta koulumaailma on tänä päivänä yksinkertaisesti vaan siinä tilassa, että se kuvastaa luonnollisesti meidän yhteiskunnastamme pulppuavia ja kumpuavia ongelmia. Täällä on todettu jo moneen kertaan, monen edustajan suulla, että meillä on paljon huonosti voivia perheitä, ja luonnollisesti meillä on myös paljon huonosti voivia lapsia, ja erityisopetuksen tarve on erittäin suuri. Se kasvaa kaiken aikaa. Näin ei tulisi olla, ja meidän pitäisi luonnollisesti löytää keinoja, joilla me sitä erityisopetuksen tarvetta saisimme vähennettyä. Se on se ongelmakohta, elikkä ei lisätä niinkään ihmisiä tai avustajia tai erityisopetusta, vaan meidän pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin keinoihin, joilla me saamme sen perusopetuksen niin hyvään kuntoon, että erityisopetuksen tarve sitten vähenee.

Olen omassa työssäni kohdannut paljon näitä asioita, mistä täällä on puhuttu, ja olen huomannut, että esimerkiksi vuorovaikutusta tulee tänä päivänä opettaa. Se ei ole enää itsestäänselvyys ihmisille, lapsille. On tosiasia myös, että aikuisia ei kouluissa ole riittävästi. Me olemme puhuneet täällä ryhmäkoosta ja toivoneet jo, että sitä voitaisiin lakiteitse jotenkin rajoittaa, koska tosiasia on myös se, että opettajalta liikenevä aika oppilasta kohti, opiskelijaa kohti, on hyvin pieni tänä päivänä näillä ryhmäko’oilla, ja vaikka opettaja olisi millainen taikuri, niin ei välttämättä pysty sitä kaikkea hyvää, mitä haluaisi, tuomaan ja siirtämään lapselle ja lapsen elämään. Aikuisen nälkä on suuri, ja neuvon ja kysymisen tarve on suuri.

Niin kuin täällä ed. Rauhala jo totesikin, sivistysvaliokunta on aloittanut tämän nuorten syrjäytymisen ehkäisyn tutkimisen ja kuulemisen, ja pohdimme vakavasti näitä eri asioita, jotka tähän ikävään kehitykseen vaikuttavat. Myös Pohjoismaiden neuvostossa hyvinvointivaliokunta on ottanut teemakseen tänä vuonna kaltoin kohdeltujen lapsien sairastavuuden ja tulevaisuuden, miten heidän elämänsä siitä suuntautuu, ja se on myös asia, jota ihan pohjoismaitse täytyy käsitellä.

Täällä on nyt keskusteltu paljon siitä, olisiko tämä oppiaine tarpeellinen vai pitäisikö se sisällyttää jotenkin jo olemassa olevaan opetukseen. On ihan totta, että nykyisissä opetussuunnitelmissa kyllä on ihmisenä olemista ja vuorovaikutustaitoja ja selviytymistä elämässä, mutta mielestäni sitä ei ole riittävästi. Sille ei ole riittävästi aikaa eikä tilaa näissä opetussuunnitelmissa tällä hetkellä. Tietoaine, tietotarve ja kaikki se määrä, mitä opettajan tulee pystyä siirtämään (Ed. Heinonen: Montako tuntia on riittävästi?) päivittäin, on aika valtava. Jos ajatellaan alkuopetusta, niin siinä muutamassa vuodessa lapsi joutuu tosi kovaan paineeseen oppiakseen kaikki ne asiat. Jos lapsella ei sitten ole perusedellytykset välttämättä ihan vahvat, niin kuin pitäisi olla — tietysti ajatellaan, että kaikki oppilaat ovat samanlaisia, mutta ei näin vaan ole tietenkään, elikkä joillakin on heikommat mahdollisuudet sitä oppia ottaa vastaan — silloin hän helposti tipahtaa siinä alkuvaiheessa jo, jos meillä ei ole sitten niitä keinoja hänen oppimisedellytyksiensä mukaiseen opetukseen.

Eli kyllä ihan oikeasti, kun esitettiin sitä opsin perusteiden uutta tarkastelua, se on varmasti hyvin tärkeää. Meidän tulee jollakin tavalla purkaa opetussuunnitelmat ja katsoa, mitä siellä oikeasti tänä päivänä on. Meillä on liian varhain liian paljon. Tietoa päntätään. Kognitiiviset tavoitteet ovat hirveän suuret. Lapselle ei anneta aikaa omaksua, hyväksyä, käsitellä omia tunteitaan. Meillä on liian vähän tunteiden käsittelyä opetuksessa.

Olen itse opettanut draamapedagogiikkaa, joka on erittäin hyvä keino tunteiden käsittelyyn koulussa, ja sillä voi opettaja tuoda monenlaisia asioita myös erityislapsille elikkä erityistä tukea tarvitseville lapsille. Tätä meillä on liian vähän. Siihen nämä taiteen lajit, mitä tässä myös ed. Tabermannin esityksessä on, siis tämä kulttuuripuoli voi hyvin tulla mukaan ja sillä tavalla olla apuna näissä tavoitteissa.

Mutta alkuopetuksen tulee olla jatkumo varhaiskasvatukselle, ja tässä minun mielestäni meillä on paljon tekemistä, että me tavallaan hyppäämme liian kovaan junaan heti sen tietomäärän kanssa ja kaikki lapset eivät pysy siinä mukana. Leikkiä täytyy olla tarpeeksi kauan, sitä luovaa ilmaisua, tunteiden käsittelyä. Nämä ovat niitä, joista ihminen luo sen oman itsetunnon ja oman pärjäämisen tunnon ja mahdollisuudet tulevaan elämään. Ne kaikki ovat sitä peruspohjaa. Samalla tavalla kuin sanotaan, että lapsen ensimmäinen elinvuosi on kaikkein tärkein tai kolme ensimmäistä vuotta, voidaan sanoa, että samalla tavalla myös perusopetuksessa ne ovat ne ratkaisevat vuodet. Sillä me vaikutamme hyvin paljon, miten lapsi sitten pääsee koulussaan eteenpäin.

Mietin itse tätä, että minä tiedän, että opetussuunnitelmissa tuntikehykset ovat hyvin tiukat tällä hetkellä, ja jos me sinne lisäämme oppiaineita, niin me kasvatamme myös taas sitä oppilaitten tuntimäärää ja me kasvatamme sitä päivän pituutta. Olisi pohdittava hyvin tarkkaan, miten tämä olisi sinne tuotavissa: olisiko se yhdistettävissä terveystiedon tai äidinkielen draamapedagogiaan, tai onko meidän jopa haettava takaisin tämä niin sanottu kansalaistaito, josta ed. Heinonen täällä puhui. Siitä aineesta kovasti tykkäsin. Siellä nimenomaan käsiteltiin ihmisenä pärjäämistä ja jopa liikennekasvatusta ja lomakkeiden täyttämistä ja näitä hyvin tärkeitä osa-alueita.

Eli aloite on kaiken kaikkiaan hyvin kannatettava, ja lämpimästi toivon sille siitä syntyvää keskustelua ja sitten nimenomaan tarkastelua, miten se on sisällytettävissä tänne opetussuunnitelmaan.

Timo Heinonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Peltonen onneksi oman puheenvuoronsa loppupuolella lähestyi sitä tilannetta, jossa tämä olisi läpäisyperiaatteella osa koulun arkipäivää, koulun jokaista oppituntia. Olin jo valmistellut tähän kysymystä ed. Peltoselle, joka itsekin on opettaja, oletteko aivan oikeasti sitä mieltä, että kouluissa tarvitaan oma oppiaine nimeltään ihmisenä oleminen. Olisin halunnut kysyä myös ed. Peltoselta, joka on siviiliammatissaan ollut opettaja, montako tuntia viikossa on riittävä määrä ihmisenä olemiseen ja sen oppimiseen.

Tuula Peltonen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tähän vastatakseni, tämä on ihan totta, että meillähän kaiken kaikkiaan pitäisi siellä perheissä tapahtua myös sitä ihmisenä olemista ja oppimista. Eihän koulu ole siinä ainoa tekijä luonnollisestikaan. Mutta juuri se, että emme voi myöskään lisätä oppituntien määrää määrättömästi, täytyy ottaa tässä huomioon. Tämän aineksen sisällyttäminen jollakin tavalla opetussuunnitelmaan on varmasti se lähtökohtaisin keino tässä asiassa, mutta en ole keksinyt kyllä viisastenkiveä tähän vielä.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Puheen voisi aloittaa niinkin, että on kolme tärkeätä: usko, toivo ja rakkaus ja suurin niistä on rakkaus. Tämä käy ilmi kyllä selkeästi ed. Tabermannin lakialoitteesta. Hän painottaa tätä rakkautta. Mutta kaiken kaikkiaan hän painottaa hyvin tärkeätä asiaa, joka on saanut myös kansanedustajat pitämään kymmenen minuutin puheenvuoroja tässä lähetekeskustelussa.

Haluaisin itse kiinnittää vain muutamaan asiaan huomiota, jotka ovat toisin kuin ennen. Täällä todettiin, että ensimmäinen ikävuosi on tärkein. Me tiedämme, että satoja suomalaisia lapsia joutuu ensimmäisen ikävuoden aikana väkivallan kohteeksi vanhempiensa toimesta, aivovammoja, vakavia, elinikäisiä traumoja. Me tiedämme, että ennen ei ollut käytössä, samoin kuin nyt, huumausaineita. Meillä on äitejä, jotka käyttävät aineita raskauden aikana. Välttämätön seuraus on lapsen vahingoittuminen. Alkoholi samalla tavalla. Näin ollen tilanne kasvavalle lapselle, ihan sieltä ensimmäisestä ikävuodesta alkaen, on paljon haasteellisempi. On tuhansia lapsia, kasvavia ihmisiä, joille on jo aiheutettu ongelmia. Silloin koti on tietysti se ensimmäinen ympäristö, mutta jos se on vaikeuksissa tai sairas tai siellä on ongelmia, työttömyyttä, huumausaineita jne., niin kasvuympäristö on tosi onneton.

Sitten tullaan kouluun ja koulun mahdollisuuteen. Ed. Tabermann on, voi sanoa, tuottanut myös kirjallisen tuotteen. Tämä nyt ei ole pelkkä lakialoite, tämä on enemmän. Hän tässä hyvin kuvaa tämän tilanteen, mikä monella tavalla on eriasteisesti ongelmallinen. Mielestäni hyvä huomio tässä on sivistysmaan tapakulttuurin hallitseminen. Mutta pystyykö koulu siihen ja mikä on se koulun tehtävä? Yhdyn siihen, että koulun tehtävä on tietysti kasvattaa, mutta perheet eivät voi ulkoistaa tätä kasvatustehtäväänsä tietysti kouluille. Hyvä, siellä kasvetaan ihmiseksi, koti on kuitenkin se ensisijainen, mutta koulu on toki ja perusopetus myös. Mutta onko, ja yhdyn tässä ajatuksessa useampaan puheenvuoron pitäjään, koulussa sitten tarpeellista ottaa oma oppiaine, ihmisenä oleminen tai minkä niminen se on sitten? Ed. Tabermannilla oli myös toinen, suvaitsevaisuus ja rakkaus, opetussuunnitelmaan otettava oppiaine-esitys.

Kyllä koulu kaiken kaikkiaan kasvattaa ja peruskoulun tehtävä on toki kasvattaa ihmiseksi. Eriytynyt oppiaine, oppitunti, tähän lienee turha. Mutta tämä aloite on äärimmäisen tärkeä osoittaessaan tilanteen, tämän hetken tarpeet. Kaikki kouluaineet, mutta erityisesti elämänkatsomustieto tai uskonto, terveystieto, ympäristöoppi, biologia, maantiede, liikunta, musiikki, kuvataiteet, käsityöt jne., ne ovat kaikki sitä. Opettajan tehtävähän on siinä antaa ne eväät koko elämälle omalla esimerkillään ja toimillaan.

Kaiken kaikkiaan erinomainen lakialoite, jota on varmasti syytä myös valiokunnassa pohtia. Vaikka en kannata omaa oppiainetta, niin kannatan sitä, että tämä sisältö, joka kohdistuu koko koulun kaikkiin oppiaineisiin, otettaisiin myös valiokunnassa esille.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Raikas tuulahdus jälleen kerran kirjallisesti loistavalla tavalla esitettynä. Kiitoksia, ed. Tabermann!

Olen lukemattomia kertoja, lähestulkoon, tältä samalta paikalta puhunut ihan samasta asiasta näitten parinkymmenen vuoden aikana — perusidea suurin piirtein tällä alueella. Opetusministeriön pääluokkakohtaisessa palautekeskustelussa illan ja aamun synkkinä tunteina joskus maailmassa, kun yöistuntoja pidettiin, käytin puheenvuoron, jossa sanoin, että mikä loppujen lopuksi on koko opetuslaitoksen tehtävä. Se on nuorten ihmisten kouluttaminen, opastaminen elämää varten.

Kiusalliseksi tämän tehtävän tekee se, että samalla pitäisi olla kyky opettaa todella elämää varten, niin kuin tässä lakialoitteessa kuvataan, ja toisaalta antaa valmiuksia uuteen oppimiseen. Kaikkein vaikein asia tässä, paitsi tämä inhimillinen puoli ja elämän vaikeus sinänsä, on se, että kaikki, mitä meille opetetaan, vanhenee, paitsi me itse vanhenemme, jos elää saamme, myös kaikki tieto vanhenee. Toisin sanoen se toinen suuri vaatimus on se, että me opimme tekemään oikeita kysymyksiä tässä arkisessa elämässä, kysymyksiä, joittenka vastaukset vaihtuvat ajassa huikeasti, jos minä ajattelen sitä, mitä 40- ja 50-luvuilla meikäläiselle opetettiin, minkälaisilla tiedoilla pääsi ylioppilaaksi, valmistui maisteriksi. Niissä ovat perusrakenteet ok tänäkin päivänä, mutta kaikki nippelitieto on uusiutunut, lukemattomia kertoja uusiutunut. Tällöin tulee tietysti kysymykseen se, tapahtuvatko nämä perimmäisten asioitten ja valmiuksien opettamiset ja oppimiset eriyttämällä ja kokoamalla omaan oppiaineeseensa vai — niin kuin ed. Heinonen sanoi — läpäisyperiaatteella.

Arvoisa puhemies! Tässä vaihtoehtojen kavalkadissa olen ehdottomasti läpäisyperiaatteen kannalla. Se on ainut oikea tapa, ja ilmiselvästi sen läpäisyperiaatteen opettamisen opettajankoulutuslaitoksissa pitäisi tapahtua ehkä paljon paremmin kuin se tällä hetkellä tapahtuu, kun se näkyy täällä eduskuntatyössäkin. Se paljastuu juuri niille kansanedustajille, jotka viihtyvät täällä tällaisenakin istuntohetkenä, jota me juuri läpi viemme. Se on tullut harvinaisen selväksi, elikkä jollakin tavalla opettajankoulutuslaitosten ja niitten opettajien opetusta pitäisi parantaa.

Lisäksi vielä yksi ainut asia, ja se on se, että ed. Esa Lahtela osui loistavan nappiin kuvatessaan tätä meikäläistä yhteiskuntaa tässä ja nyt. Ei muuta kuin, hyvät edustajatoverit, Helsingin rautatieasemalle aamusella kello 8, katse sinne, mihinkä junat ovat pysähtyneet ja purkaneet lastinsa. Katsokaa sitä ihmisvirtaa, mitä se kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, mihinkä tilaan me olemme itsemme saattaneet.

Jutta Urpilainen /sd:

Arvoisa puhemies! Täällä on jo aikaisemmissa puheenvuoroissa viitattu siihen, kuinka suomalaislapset ja -nuoret voivat huonosti. Meillä sivistysvaliokunnassa kuullaan parhaillaan asiantuntijoita lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Asiantuntijakuulemisessa on käynyt ilmi, että murrosikäisistä suomalaisista tytöistä jopa viidennes kärsii keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta. Samoin on käynyt ilmi, että noin 40 000 nuorta on tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa teillä tietämättömillä. Kun on laskettu, että yhden tällaisen nuoren kustannukset yhteiskunnalle 60 ikävuoteen mennessä ovat noin miljoona euroa, niin puhumme aika merkittävästä kansantaloudellisesta ongelmasta, koska näiden ihmisten kustannukset yhteiskunnalle ovat noin 40 miljardia euroa, joka vastaa käytännössä meidän valtion vuosibudjettia.

Näin ollen minä näen, arvoisa puhemies, että ed. Tabermann on tässä omassa aloitteessaan kiinnittänyt hyvin tärkeään asiaan huomiota. Uskon nimittäin, että nuorten pahoinvoinnin taustalla on osittain se, että meidän nuorilla on puutteelliset vuorovaikutustaidot. Heillä ei ole kykyä käsitellä omia tunteitaan, ja myöskin se malli, jota meidän kodit tänä päivänä antavat, kun noin kolmannes avioliitoista päättyy eroon, taito käsitellä ristiriitoja, taito käsitellä konflikteja, taito riidellä ovat sellaisia, että uskon, että meidän nuoret aidosti tarvitsevat tähän aiheeseen opastusta.

Täällä on viitattu siihen, että aikaisemmin koulussa on ollut kansalaistaito-niminen oppiaine. Valitettavasti sitä ei ole enää. Minä uskon, että meille ei riitä se, että näitä vuorovaikutustaitoja käsitellään läpäisyperiaatteella. Me tarvitsemme tavoitteellisempaa opettamista tästä aihepiiristä oppilaille.

Mikko Alatalo /kesk:

Arvoisa puhemies! Niin inspiroiva oli tämä aihe, että täytyi tulla tuolta Pikkuparlamentin puolelta muutama kommentti tähän heittämään. (Ed. Pulliainen: Se on urheilusuoritus sitten!) Taiteilijaystäväni Juice Leskinen lauloi aikoinaan "ollaan ihmisiksi". Hän sen sanoi laulussaan, ja nyt ed. Tabermann on tehnyt aloitteen, jonka pitäisi herättää meitä ihmisinä. Ihmisenä olemisen ymmärtämistä tarvitaan tosiaan, niin kuin muun muassa ne Jokelan tapahtumat ja monet hälyttävät viestit koulumaailmasta osoittavat, että hyviä tapoja ja humaaniutta ja niiden opettamista tarvitaan. Se ihmisenä oleminen ei ole itsestäänselvyys. Itse näen taiteilijana myös aika paljon sitä kääntöpuolta tuolla pubeissa ja ravintoloissa, missä sitten myös alkoholi puhuu. Roolimallit haetaan todella tv-peleistä, nykymediasta, ja se ei ole todellisuutta, se vie vikaan. Itse voin sanoa kokemuksesta, että omille pojilleni olen joutunut laittamaan aikarajat esimerkiksi peleillä pelaamiseen, koska siitä tulee selvästi addiktio.

Meillä on puutteita Suomessa myös ilmaisutaidossa ja tapakulttuurissa. Olin aikoinaan opiskelemassa Yhdysvalloissa. Se oli toki yliopisto, San Francisco State University, jonne oli valikoitunut parhaimmistoa, mutta se täytyy sanoa, että Yhdysvalloissa tapakulttuuri oli kohdallaan. Siellä ihmiset ovat aika ystävällisiä ja jotenkin kohteliaita, avuliaita. Sitten siellä on toisaalta se kääntöpuoli: on slummit, jengit, väkivaltaisuudet ja juuri nämä Jokelan esimerkin varmasti laukaisseet esimerkit sieltä, Arkansasin ja muitten osavaltioiden koulutappajat. Kuinka erilainen tuo maailma voi olla ja kahtiajakautunut? Kysynkin: Emme varmaan halua tuollaista yhteiskuntaa meille, niin hienoja kuin nuo yliopisto-opiskelijat olivatkin? Vaikka tietomäärä ei siellä ollut välttämättä kovin suuri — sanoisin, että meidän Pohjoismaiden koulujärjestelmä tuottaa hyvin tietoa — niin jokainen osasi perustella, keskustella, käydä dialogia, näyttää myös tunteensa siinä dialogissa ja myös, vaikka oli eri mieltä, antaa kunnioituksen myös sille toiselle ihmiselle, vastakkaiselle mielipiteelle.

Koulut ovat uusien haasteiden edessä. Monien lasten lähtökohdat ovat tänään kovin erilaiset. Kaikki vanhemmat eivät ehdi tai eivät muuten halua tukea lapsia. Kotona ei kerrota asioita, miten ihmisestä välitetään. Esimerkiksi koulukiusaaminen on todella yleistä, ja silloinhan se monesti on hätähuuto siltä kiusaajalta yhtä hyvin kuin kiusatulta. Näihin tulisi puuttua välittömästi eikä vain hyssytellä. Olen hyvin läheltä seurannut erään vanhempainyhdistyksen puheenjohtajan tehtävää, ja yksi asia on kristallisoitunut: koulun ja vanhempien välinen yhteistyö on todella tärkeää. Peräänkuuluttaisin tässä sellaista vanhaa kyläyhteisöä, jossa myös vanhemmat ovat toistensa kanssa yhteistyössä ja välitetään tietoa, jos joitakin ongelmia on. Vanhempien tulee puhua toisilleen.

Nuoret voivat huonosti, on masentuneisuutta, putoamista kärryiltä, ja sitten on sellaista turhautumisen aiheuttamaa känkkäränkkää. Nuorille täytyisi opettaa toisen kunnioitusta ja arvoja. Tuntuu siltä, että ei ole enää mustaa eikä valkoista, ei ole väärää ja oikeaa, vaan on sellaista suurta harmaata kyynistä aluetta, jolla vanhemmatkaan eivät ehkä osaa antaa vastauksia.

Herra puhemies! Ennen vanhaan kansakoululaitoksen tehtävä oli lapsia sivistävä ja siellä annettiin myös uskonnon kautta lähimmäisenrakkauden opettamista ja vanhempien kunnioitusta opetettiin. En peräänkuuluta tuota vanhakantaista koulua, jossa Raamatun ja karttakepillä lyönnin välimaastossa koulutettiin suomalaisia jukureita niin kuin seitsemää veljestä koulutettiin, mutta kuitenkin kun tulivat uudet aatteet, Summerhill ja vapautuksen ajat, peruskoulu ja liberaalisuus, niin siinä tavallaan myös jotakin häipyi, jotain hyvää myös siitä vanhasta, joka meidän täytyy nyt uudelleen ottaa esille uudella tavalla. Tietynlainen suvaitsevaisuus puuttui tuosta vanhasta koulusta. Se oli yhden ideologian, yhden totuuden koulua, mutta siinä oli paljon hyvää.

Nyt me olemme eri tilanteessa. Ei ole yhtä totuutta. Totuuksia on paljon, ja näitten totuuksien viidakosta täytyy lapsen löytää se eettinen tie hyväksi ja suvaitsevaksi aikuiseksi. Se on erittäin vaikeaa, kun eivät monet vanhemmatkaan meistä tiedä, mikä on se oikea totuus. Ei ole enää ideologioita. Suvaitsevaisuutta tulee tietenkin kylvää jo kotona, ei yksin koulu voi sitä tehdä. Minusta on aivan ihanaa, kun pieni poikani kertoo kavereistaan ja niillä on vähän outoja nimiä ja hän puhuu niistä kavereista kavereina ja sitten he tulevat, toinen on kiinalainen, toinen afrikkalainen. Lapselle on ihan itsestäänselvää, että se on yksilö ja kaveri. Ei se opi sitä, mistä maasta tulee tai millaista rotua. Kyllä jotenkin tulee meistä ja tästä järjestelmästä tämä suvaitsemattomuus, vanhoista rakenteista.

Olen myös ed. Järvisen kanssa yhtä mieltä siitä, että kouluissa kyllä opetetaan monia näitä eettisiä ja humaaneita asioita myös muissa oppiaineissa. Siellä on mahdollisuus sitä tehdä, mutta onko kouluissa siihen aikaa? Se on se ongelma, että täytyy täyttää se tietty oppimäärä ja kiire on. Voin sanoa, että musiikkiluokilla muun muassa oppii tavallaan sitä yhdessä olemista ja sitä tunteiden näyttämistä ja tunteiden käsittelyä ja se lämpö ja yhdessä oleminen, mikä siellä on, on hyvä asia, vaikka se nyt ei ole niin tehokasta sinällään. Kaikkea ei voi tehokkuudella mitata.

Olen sitä mieltä, että meidän eduskuntamme tarkoittaa monesti hyvää mutta tekee itse asiassa siinä pahaa, että me säädämme paljon lakeja, joilla pitäisi näitä asioita määrätä, ja tämä on tämä vaikeus tässä ed. Tabermanninkin aloitteessa, voidaanko lailla määrätä ihmisenä elämisen opettamista. Me tarvitsemme keskustelua tästä aiheesta, ja hyvä, että tämä on tullut esille, mutta vaikea tätä on lailla säätää. Totta kai me voimme tukiopetusta lisätä, ja koulupudokkaiden siilaamista on edelleen jatkettava ja ihan alkuvaiheessa, jo ihan sieltä eskarivaiheesta, koska monesti juuri ne pudonneet häiriköivät ja luovat sitä huonoa opetustilannetta. On saatava koulumotivaatio heillekin, joilla on vaikeaa koulussa.

Tuntuu siltä, että kun lapset tulevat koulusta pitkän päivän jälkeen, niin on vaikea vähän lisätä oppiaineita, kun on vielä harrastuksetkin siihen päälle. Mutta ehkä juuri näitä, mitä tässä on esitetty, lähimmäisenrakkautta, humaaniutta, suvaitsevaisuutta voitaisiin opettaa, vaikkapa kansalaistaidon tai jonkun muun aineen yhteydessä.

Minä vetäisin tästä vielä yhden johtopäätöksen ihan yleensäkin tähän opetusjärjestelmään, mikä sen tehtävä on, tämä jopa ihan tuonne innovaatioyliopistoon ja näihin taideaineisiin. Innovaatioyliopisto on hieno hanke. Onko opetuslaitoksen tehtävä tehdä uusia matemaattisesti lahjakkaita Pisa-tutkimuksen kärjessä olevia pinkoja, kun taas toiset eivät pääse siihen pinkouteen, vai onko sen tehtävä luoda arvoja, humaanisuutta ja lasten ja yksilöiden erilaisuutta hyväksyä myös? Monesti siitä kouluhäiriköstä saattaa tulla jopa huipputaiteilija, kun se lapsen energia vain kanavoidaan positiivisesti. Ostetaan vaikka sellaiselle pojalle tai tytölle rummut.

Pentti Oinonen /ps:

Arvoisa herra puhemies! Ikiajoista asti ihmisenä olemisen taidot on opittu kotona, koulussa ja päivittäisessä kanssakäymisessä. Ed. Tabermannin lakialoitteessa mainitun oppiaineen tuominen opetusohjelmaan olisi mielestäni hyväksyttävä sillä ehdolla, että se otettaisiin pakkoruotsin tilalle.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Tabermannin aloitteessa parasta on juuri tämä lähetekeskustelu, että me kansanedustajat yhdessä mietimme tällaisia elämän pehmeitä asioita, juuri tämä on hyvä. Kaikkea vastuuta ei voida koululle antaa, mutta kyllä koulunkin tulisi osata kasvattaa ihmisyyteen. Se on hyvin haasteellinen tehtävä, kun on suuret luokat ja monet pulmat siellä koulussa, mutta ihan hyviä ajatuksia ja ideoita käytännön kouluelämään tässä on. Minä näkisin, että aamunavaukset, jotka ennen olivat kunnon aamuhartauksia, olisivat yksi paikka, missä opetettaisiin tätä ihmisenä olemista ja elämistä, juuri näitä taitoja. Mutta vastuu on myöskin medialla. Media kasvattaa ja viihde hyvin raakaan maailmaan. Ikävä kyllä, siellä on myös erilaisia pudotuspelejä, jotka kasvattavat kaikkea muuta kuin toisen hyväksymiseen ja inhimillisyyteen.

Ed. Tabermann on tehnyt hyvän aloitteen, ja siitä on käyty hyvä keskustelu. Kiitos!

Tommy Tabermann /sd:

Herra puhemies! On mielenkiintoista kuunnella tätä keskustelua, koska minä olen saanut semmoisen mielikuvan, että täällä on semmoinen kuvitelma, että tämä idea on hatusta vedetty. Niin ei todellakaan ole. Olen puhunut tästä aiheesta sadoissa tilaisuuksissa ennen tänne tuloani ympäri maata tuhansille ihmisille, ja varauksetta koulutuksesta, sukupuolesta riippumatta joka puolella Suomea sanotaan "kyllä, tätä tarvitaan". Ainoat muutosvastarintaiset tuntuvat olevan opettajat, jotka jostakin merkillisestä syystä puolustavat omia reviirejään eivätkä suostu näkemään, että tärkein on se ihminen, se oppilas siellä eikä se järjestelmä, jota kouluksi kutsutaan ja jonka on sopeuduttava siihen opetustehtävään tai opastustehtävään, joka koululla on. Se koneisto ei ole pääasia, vaan se tulos, mikä siitä syntyy, on se pääasia.

Olen myös konsultoinut Suomen parhaita pedagogeja, omasta mielestäni ainakin huippuja, tässä asiassa, ja heidän evästyksensä on se, että tässä ei käy nyt tämä läpiveto ollenkaan. Jos se toimisi, en olisi tehnyt tätä aloitetta. Sitä ei tarvittaisi, jos tämä toimisi, että tämä oppi tulee kaikkien oppiaineiden kautta. Se vaan nyt on tehtävä, tarvitaan tehonyrkki. Tämä pahan kierre on pysäytettävä, tarvitaan tällainen ikään kuin projektinomainen oppiaine, joka pysäyttää tämän pimeän valtakunnan jatkuvan syötön.

Tämähän on luovuusoppia. Tässä on luovuusopin kaikki perusteet. Olen kirjoittanut parhaan luovuusprofessorin kanssa yhdessä kirjaa, joten saatan tietää, mistä puhun. Tämä on puhdasta luovuusoppia.

Ja aivan lopuksi vaan: Meillä ei ole koulussa oppilaita eikä asiakkaita, niin kuin meitä opetetaan ajattelemaan nykyään, siellä on opetuslapsia, ja he ovat myös kotona. He ovat molemmissa. Meillä on vain opetuslapsia.

Jutta Urpilainen /sd:

Arvoisa puhemies! Minusta ed. Tabermann tässä äsken puuttui erittäin tärkeään asiaan, kun hän puhui opettajista. Olen itse opettaja, ja minusta tätä oppiainetta tarvittaisiin peruskoulun ohella myös opettajankoulutukseen, koska se on juuri näin niin kuin ed. Tabermann totesi, että mikäli opettaja ei saa näitä valmiuksia omassa koulutuksessaan, niin hän ei osaa arvostaa näitä asioita eikä hän osaa myöskään opettaa esimerkiksi vuorovaikutustaitoja tai tunteen käsittelyä oppilaille. Sen takia näen, että sen lisäksi että kannatan, ja olen tämän lakialoitteen allekirjoittanut, tätä oppiainetta peruskouluun, niin se pitäisi tuoda myös opettajankoulutuslaitokseen.

Arvoisa puhemies! Täällä on viitattu siihen, että kasvatusvastuuta ei voi ulkoistaa kodeilta koululle. Olen samaa mieltä siitä, mutta tiedän myös itse opettajana, että meillä on erilaisia koteja, meillä on erilaisia perheitä, meillä on erilaisia vanhempia, jotka ovat toiset paremmassa kunnossa, toiset huonommassa kunnossa ja toiset paremmin kykeneviä, toiset huonommin kykeneviä. Sen takia näen, että on kuitenkin hyvä asia, että me annamme kaikille lapsille riippumatta heidän perhetaustastaan tietyt valmiudet elämään, ja sen takia olen kannattamassa näiden taitojen tuomista kouluun entistä vahvemmin.

Olen myös itse puhunut siitä, pitäisikö meillä jatkossa olla jonkinlainen kurssi vanhemmuuteen, joka sisältyisi esimerkiksi neuvolatoimintaan, koska meillä on kyllä synnytysvalmennusta, mutta meillä ei ole muuta valmennusta vanhemmuuteen, ja tämän päivän vanhemmuus on aika haastavaa, ja sen takia esitän myös tällaisen ajatuksen.

Leena Rauhala /kd:

Arvoisa puhemies! Tuosta, mihin ed. Urpilainen päätti, on hyvä jatkaa, koska meillähän — se ei ollut edelliskaudella, vaan sitä edellisellä kaudella — oli tämä kansalaisvaltuuskunta, joka teki toimenpide-ehdotukset vanhemmuuden koulutuksesta. Eli oli tämä Lapset elämänkoulussa -kansalaisvaltuuskunta, jossa pohdittiin näitä asioita, mitä tulee tehdä kouluissa, mitä tulee tehdä neuvoloissa ja miten tulisi vahvistaa kotien selviytymistä jne. Siinä oli nimenomaan tämä, että lapsilla ei ole syliä, lapsia ei rakasteta, lapsille ei ole aikuisia, jotka antaisivat aikaa. Yksi keskeinen ajatus siellä oli nimenomaan tämä vanhemmuuden koulu, että ihan todella se järjestelmä luotaisiin neuvolajärjestelmän sisälle tai jollakin tavalla kuitenkin, että se koskettaisi kaikkia vanhempia sitten, ei vain niitä, jotka ehkä hakevat sitä yksityiseltä ja muuta, vaan se koskisi kaikkia — todella tärkeä asia.

Mielestäni se, mitä tässä ed. Tabermann tavoittelee, on todella juuri sitä, mitä itsekin kannatan, että koulut eivät olisi liian tietopainotteisia, eivät liian suorittamispainotteisia, eivät liian tekemispainotteisia, vaan olemista ja sitä ihmisenä olemisen elämistä ja oppimista, että sitä siellä olisi. Mutta minun kysymykseni on se, miten se siellä toteutuu, koko koululaitoksen toiminto ja sisältö, jotta nämä hyvät ideat toteutuisivat, että saadaan se tavoite, että luodaan arvoja, luodaan ihmisyyttä, humaanisuutta, että jokainen oppija voi löytää oman itsensä, oman itsensä vahvuudet, eikä vaan olisi sitä, mitä koulussa yleensä on, että ne ovat niitä heikkouksia. Kyllä minusta nämä ideat ovat aikaisemminkin eläneet. Silloin, kun me puhuimme terveystieto-oppiaineen saamisesta yhdeksi oppiaineeksi, niin olivat nämä samat kysymykset silloin.

Heli Järvinen /vihr:

Arvoisa puhemies! Haluan kommentoida muutamaa pidettyä puheenvuoroa. Jos mallia lähdetään hakemaan ulkomailta, kuten ed. Alatalo tässä esitti — kannattaa muistaa, että suomalaiset ovat taipuvaisia perheväkivaltaan ja itsemurhiin — niin ei ehkä kannata ainakaan lähteä mallia hakemaan USA:sta, joka on yksi maailman väkivaltaisimmista maista. Siksi oli hyvä, että myös se tuli ed. Alatalon puheessa esiin.

Ed. Lahtela nosti esiin sen, että eduskunnassakaan ei uskalla enää katsoa kuin hissin seinärakoon. Jos tämän kevään keskustelusta ei ole mitään opittu, ei edes sen vertaa, osataanko täällä katsoa ihmisiä silmiin, rintavakoihin vai seinärakoihin, niin siinä tapauksessa se seinärako on nimenomaan se varmin vaihtoehto. Mutta toivon, että edes täällä osattaisiin katsoa ihmisiä silmiin.

Olen samaa mieltä ed. Urpilaisen kanssa siitä, että tämän kaltaisia taitoja tarvittaisiin nimenomaan opettajien opetuksessa. Sillä on jo nimikin, ei tarvitse enää ottaa ihmisenä olemisen taitoa, sen nimi on pedagogiset taidot. Sitä opetusta tarvittaisiin etenkin aineenopettajille.

Ja vielä yksi: Ehkä tämä lakialoite opettaa meille edustajille myös edustajana olemisen taitoa. Joskus kolumnit, seminaarit ja julkinen keskustelu ovat parempia ja veronmaksajille, myös niille lapsiperheille, halvempia keinoja asioiden edistämiseen. Tämän asian uskon olevan juuri sellainen.

Kyösti Karjula /kesk:

Arvoisa puhemies! Tuossa harkitsin, käytänkö puheenvuoroa ja pitkitänkö tavallaan tätä iltaa, mutta arvoisa puhemies sallinee, että käytän puheenvuoron ja te, kollegat, jaksanette vielä kuunnella, koska minustakin tämän lakialoitteen ehkä se kaikkein olennaisin merkitys on, että joskus tulee tilaa eduskunnassa käsitellä sellaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joihinka suoraan joku hallituksen toimenpide, lakialoite taikka budjettiesitys ei kohdistu. Sen vuoksi olen erittäin tyytyväinen, että ed. Tabermann on tämän asian nostanut esille.

En suoranaisesti niinkään innostu tästä lakialoitteesta. Ymmärrän myös sen perusteen, jonka ed. Tabermann esitti, mutta silti haluan laajentaa tämän kysymyksen, koska kyllä meillä on erittäin suurta painetta suomalaisessa yhteiskunnassa, että me kaadamme koululle sellaisiakin velvoitteita, jotka eivät kerta kaikkiaan koululle kuulu. Jos ajatellaan, että tämän lakialoitteen ydin on ihmisenä oleminen, niin kyllä jollakin tavalla koen sen, että on vastuullista myös meidän edustajina tuoda se näköala, mikä on useissakin puheenvuoroissa noussut esille, että kyllä se ydintehtävä ja ydinvastuu on siellä kodeissa ja perheissä.

Mutta tunnen monta kertaa itseni vähän eriparikengäksi, kun näistä perheiden ja lasten haasteista puhutaan. Olen ehkä liian syvällä siinä todellisuudessa suuren perheen isänä. Voinee tässä paljastaa, asia on jo sen verran vanha, että kun aikanaan vuonna 1995 tulin valituksi eduskuntaan, olin ennen sitä vanhempana halunnut olla meidän pienen, rakkaan kotikunnan sivistyslautakunnassa rivijäsenenä. Se oli ainoa poliittiseen toimintaan liittyvä mandaatti. Kun yleensä taistellaan siitä, mitenkä kansanedustajat pääsevät kuntien ja kaupunkien valtuustojen, hallitusten puheenjohtajiksi, minulta kysyttiin, haluanko jatkaa kunnallisessa luottamustehtävässä. Esitin, että ihan sen vuoksi, että olen perheenisä, haluaisin seurata koulun rakentumista ja kehittymistä sivistyslautakunnan jäsenenä, mutta minulle ei riittänyt luottamusta tähän tehtävään, vaan todettiin, että kyllä Kyösti Karjula joutaa muihin tehtäviin.

Haluan tämän sillä tavalla tuoda esille tässä, että me hyvin mielellämme puhumme politiikassakin sellaisista asioista, joista me emme itse välttämättä kuitenkaan siinä omakohtaisessa elämässä ole valmiita vastaamaan. Tässä suhteessa se, kun me puhumme ihmisenä olemisesta ja ihmisenä olemisen perusteista, niin minusta on äärimmäisen tärkeää, että me näemme sen oman tilanteemme siellä omassa perhekunnassa ja niissä lähtökohdissa, jotka me olemme itse valmiit rakentamaan.

Sen vuoksi jollakin tavalla haluan mainita sen, että me emme kokonaan kuitenkaan siirtäisi sivuun sitä kaikkein parasta opaskirjaa, myös kasvatuksen ja ihmisenä olemisen opaskirjaa. Ja kyllä se on pyhä Raamattu, jossa tänäkin päivänä avautuu se kaikkein tärkein näköala lähimmäisenrakkauteen, avautuu se näköala, mitä tarkoittaa se, että meidän tulisi rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme. Sieltä kumpuaa keskinäisen kunnioituksen näköala, joka on äärimmäisen tärkeää oppia siinä lähiyhteisössä, se, mitä tarkoittaa ihmisenä olemisessa keskinäinen kunnioitus. Tässä mielessä ajattelen, että kyllä meidän on vastuullista myös kansanedustajina siirtää sitä näkökulmaa ei vain kouluille, vaan siirtää myös vanhemmille, mitä todella merkitsee se, että me kannamme vanhemman vastuuta ja luomme aidot edellytykset lapsillemme nousta hyvään elämään ja ihmisenä olemisen aitoihin perusteisiin.

Arvoisa puhemies! Haluan silti tuoda tämän kouluunkin. Nimittäin ainakaan aloitteen tekijä, ed. Tabermann, ei ehkä ole törmännyt siihen tosiasiaan, että me tässä takavuosina — ed. Urpilainen on törmännyt asiaan — vähän tämän sisältöisen asian kanssa olemme eduskuntanakin, kansanedustajina askaroineet. Me käynnistimme Mukaan kasvatusvastuuseen -hankkeen, jossa Jyväskylän yliopiston asiantuntijat olivat mukana. Teema kiteytyi Eheytetty koulupäivä -kokeiluun, jossa oli oppilaitoksia, erikokoisia kouluja eri puolella Suomea mukana. Tämän kokeilun perusideahan oli se, että huokoistetaan koulupäivää, vaikutetaan siihen, että sinne mahtuu vähän levähdyshetkiä, yhteisten harrastusten mahdollisuutta, sosiaalista vuorovaikutusta ihan toisella tavalla kuin siinä tiiviissä koulupäivän rytmissä. Kokeilutulokset kokeilukouluissa olivat aivan erinomaisia.

Mutta jostakin syystä täältä löydän yhteneväisyyden ed. Tabermannin aikaisemmin tuomaan näkökulmaan, että opettajakunta niiden koulujen ulkopuolella, jotka eivät olleet tässä kokeilussa matkassa, ja jopa opettajien ammattijärjestö omilla kirjoituksillaan tekivät kaikkensa vesittääkseen sen kokeilun, vesittääkseen niitä myönteisiä näköaloja, jotka liittyivät tähän etenemiseen. Minusta tässä mielessä on — en poissulje siis erityyppisiä edistysaskelia myös koulussa tällä alueella — kyllä kysymys aika syvästä muutoksesta sellaisen uudenlaisen koulukulttuurin läpiviemisessä, jossa on tilaa ihmisyyden rakentumiselle ja ihmisyyden kehittämiselle, ihmisenä olemisen kehittymiselle. Mutta jostakin syystä me olemme nyt takertuneet siihen loistavaan Pisa-gloriaan, joka poissulkee kaiken sen keskustelun, jonka pitäisi tavallaan auttaa yhteisesti myös koulua rakentumaan ja vastaamaan paremmin tämän päivän haasteisiin.

Jos ajatellaan, mitä nämä häiriöt todella merkitsevät, te kollegat olette sitä jo edellä tuoneet esille. Kiteytän vain sen, että puolenkymmenen vuoden aikana häiriökustannukset, jotka aiheutuvat nimenomaan näistä lapsiin kohdistuvista huostaanotoista, ovat kasvaneet noin 250 miljoonalla eurolla. Elikkä jos ajatellaan, että tämä aika ei juuri muuta ymmärrä, emmekä me täällä eduskuntakeskustelussakaan monta kertaa juuri muuta näe kuin näitä euroja ja rahan merkitys on äärimmäisen keskeinen, niin toteaisin, arvoisa puhemies, lopuksi, että tämän suuntaisen kehittämistyön etenemisessä jo eurotkin puhuvat sen puolesta, että eikö meidän kannattaisi tehdä uudisteita, jotka ennalta ehkäisevät niitä ongelmia, jotka ovat yksilön kannalta äärimmäisen raskaita mutta merkitsevät myös koko ajan erilaisen syrjäytymiskehityksen kautta kasvavia yhteiskunnallisia kustannuksia.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Tuntuu luontevalta, että ihminen oppii ihmisenä olemisen alkeet, voisi sanoa, kotonaan ja perheessä vanhemmiltaan. Tässä tuli esille juuri se, että ei neuvolassa tai muuallakaan nuorta äitiä ja isää juuri opeteta tai neuvota, mitä se on sitten sen lapsen kasvattaminen ja ihmiseksi tulemisen opettaminen. Kai siinä on yksi ajatus, että vaistonvaraisesti ihminen tekee sitä, minkä on aina tehnytkin, ja sitten nämä isoäidit ennen muuta, isoisät eivät niinkään, ovat olleet opettamassa ja tukemassa sitä. Tämähän on usein niin, että vasta siinä isovanhemmuusiässä oivalletaan, mitä lapsen kasvattaminen sitten lopulta onkaan.

Mutta tähän asiaan, puhemies! Kun auto hankitaan, niin ajokortti pitää olla. Se on aika kova juttu, jos ei ole ajokorttia. Mutta lapsen kasvattamiseen ja lapsen hankkimiseenhan ei tietenkään mitään lupaa pyydetä eikä vaadita. Ja koko tämä ehkä kaikkein tärkein prosessi, opettaa, kasvattaa, evästää lasta ja nuorta ihmistä tulevaisuuteen, tapahtuu aika tavalla siis ilman mitään tukea.

Täällä puhuttiin niistä katseista, jotka eivät kohtaa metrossa ja rautatieasemalla. Tämä yhteiskunnan ilmapiiri on kovettunut, väkivaltaistunut, tavallaan militarisoitunut, ja siinä yhteydessä syntyy juuri näitä ongelmia entistä enemmän.

Mutta edelleenkin lopuksi totean, että tuki perheille on tietysti yksi asia tässä. Kannatan todella sitä edustajien Urpilaisen ja Järvisen perustetta, että ...

Niin, puhemies, kannatan sitä edustajien Järvisen ja Urpilaisen perustetta, että nimenomaan opettajankoulutukseen otetaan tämä ihmisenä olemisen aine.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Todellakin ed. Tommy Tabermann on saanut tällaisen pienoisajankohtaiskeskustelun erittäin hyvästä aiheesta tänne eduskunnan täysistuntosaliin. Pidän tätä erittäin hyödyllisenä asiana. Ehkä ei muuten tällainen keskustelu olisi voinut syntyä, ellei sitä olisi tehty lakialoitteen muodossa.

Mutta, kuten aiemmin totesin, tämä keskustelu on tässä kaikkein parasta. Täällä on päästy hyvin hyvässä yhteishengessä pohtimaan sitä, mikä olisi elämässä hyvää, totta ja oikeaa. Haluan täällä yhtyä paljolti muun muassa ed. Kyösti Karjulan esittämiin ajatuksiin koulun arvopohjasta. Koen, että silloin, kun on oikean ja väärän erottaminen keskeinen kasvatustavoite, se luo aina turvallisuutta. Silloin varttuva lapsi eri ikävuosissa tietää kuitenkin asian, johonka voi luottaa.

Mutta menisin sitten kouluelämään. Siltä osin itsekin sitä seuraan, että olen vielä tämän vuoden koulun johtokunnan puheenjohtaja Haapamäen yläkoulussa. Eräs murhe minulla on siellä se, että kouluista katoavat rehtorit. Kun samalla rehtorilla on useampia kouluja, silloin koulusta katoaa se isä- tai äitihahmo, jota rehtori edustaa, luo turvallisuutta, luo koulun henkeä. Kun muistelen omaa oppikouluaikaani Keuruun yhteiskoulussa, koulun rehtori jo heti ensimmäisenä päivänä kun kouluun tulimme ekaluokkalaisina, puhutteli meitä sanoin "hyvä kouluperhe", hymyili ja puhutteli lämpimästi "hyvänä kouluperheenä", loi luottamuksen siihen, että rehtoriin voi aloittavakin oppilas, joka tuli vielä vieraalta paikkakunnalta, luottaa. Jotenkin tämmöinen luottamus katoaa, kun rehtorit etääntyvät ja vieraantuvat hallinnollisiksi virkamiehiksi, ovat työnsä taakoittamina useissa eri paikoissa. He eivät tunne oppilaita eivätkä oppilaat tunne rehtoria. Silloin opettajatkin ovat aika mahdottoman yhtälön edessä, että pitäisi samalla luoda elämälle eväitä laajemmalti, mutta vastata myös oppiaineesta.

Näkisin, että tässä on tullut ed. Urpilaisen toimestakin hyvä ajatus esille, että näitä ed. Tabermannin aloitteessa tuomia ajatuksia pitäisi kätkeä jo sinne opettajankoulutuksen pedagogisiin taitoihin. Sitä pitäisin hyvin tärkeänä. Samoin meidän pitäisi luoda kouluun myös sitä ihannetta, että ei koulua, vaan elämää varten. Mitenkä se on sitten toteutettavissa, siihen ehkä tämä illan hyvä keskustelu antaa hyviä viitteitä.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin haluan vielä kerran kiittää ed. Tabermannia aloitteesta, jota kutsun "herätealoitteeksi". Minulle tuli tätä keskustelua kuunnellessani mieleen se, että meillä pitäisi olla semmoinen juttu kuin nettiäänestys, nettikoeäänestys. Esimerkiksi tässä tapauksessa huomisaamuna tämän keskustelun jälkeen netissä kysyttäisiin, kummanko vaihtoehdon puolella on, onko sillä puolella, että tämmöinen pitäisi ottaa perusopetuslakiin, vai sillä, että ei pitäisi ottaa vaan hoitaa läpäisyperiaatteella, ja se tapahtuisi ilmaan mitään sitoumusta. Elikkä toisin sanoen kiitoksia paljon vielä kerran.