5) Laki perusopetuslain 11 §:n muuttamisesta
Tommy Tabermann /sd(esittelypuheenvuoro):
Herra puhemies! Yksi koulun perustehtävistä on
kasvattaa nuori ymmärtämään
ja kunnioittamaan itseään, toista ihmistä ja
kaikkea elollista. Ihminen tulee todeksi tunteiden, varsinkin hyvien
tunteiden, hyvyyden ja rakkauden kautta. Jos ihmiseltä puuttuu
ihmisenä olemisen taito, kokemus ja oppi, ei pelkästään
hän itse ole hukassa, vaan yhä laajeneva piiri
hänen ympärillään.
Opetussuunnitelmaan on siksi lisättävä uusi oppiaine,
jonka nimenä on "Ihmisenä oleminen" tai "Suvaitsevaisuus
ja rakkaus". Rakkaus on suvaitsemista, välittämistä,
empatiaa, kunnioittamista, huomioon ottamista, yhteisöllisyyttä,
siis sitä kaikkea, mitä ihminen iästä riippumatta
tarvitsee tullakseen toimeen toisten kanssa ja ollakseen tasapainossa
itsensä kanssa.
Näiden kaikkien piirteiden ja opetusten tarve on Jokelan
tragedian jälkipyykeissä todettu monella asiantuntijasuulla
Suomessa huutavaksi. Uusi oppiaine auttaisi osaltaan tämän
vajeen täyttymisessä. Tänäänhän
me olemme taas kuulleet, kun Jokela on ollut kaikkien huulilla,
nuo sanat, nuo sanat, joihin kaikki kiteytyy, nuo kolme sanaa: yksinäisyys,
syrjäytyneisyys, kiusaaminen. Sieltä ne taas kerran
nousivat.
Masennus ja stressi jäytävät jo nyt
suomalaista koulu- ja työmaailmaa. Kiusaamisessa sekä suomalaiset
koulut että työpaikat ovat EU:n kärkikastia.
Kyynisyys ja välinpitämättömyys
itsestä ja muista ovat varsin ja valitettavan yleisiä elämänasenteita.
Niistä sikiää yksinäisyyden
ja osattomuuden tunne, haluttomuus ja väsymys ja jopa väkivalta.
Kaikki nämä ilmiöt ovat arkisen rakkauden
puutostaudin ilmenemiä. Onko meillä kansakuntana
todella varaa siihen? Onko meillä varaa ja syytä elää pahoinvoinnissa?
Uuteen oppiaineeseen tulee kuulua myös parisuhdeoppi,
sillä miehen ja naisen välinen intiimi suhde ei
ole pelkästään kaupallisesta maailmasta otettuja
malleja, kuten pornografiateollisuuden antamat, eikä myöskään
vain ehkäisyä ja sukupuolitautien välttämistä.
Miehen ja naisen tai yleensä kahden ihmisen välinen
intiimi suhde on pitkälle hellyyttä ja kunnioittamista,
läheisyyttä, hyväilemistä ja
yhdessä hymyilemistä. Niitä ei voi opettaa,
mutta niihin voi opastaa.
Kun katsoo ympärilleen vaikkapa tässäkin
talossa, niin on pakko todeta, että tällä saralla
Suomessa tarvitaan todella kipeästi paitsi perusoppia,
myös kertausharjoituksia aikuisille. Sotia me kyllä osaamme,
mutta osaammeko rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan?
Niin tässä kuin kaikessa ihmisenä olemisen opissa
tulee käyttää hyväksi kaikkien
taiteen lajien tarjoamia keinoja: draamaa, kirjallisuutta, musiikkia,
kuvataidetta, tanssia. Siihen tarkoitukseen Suomessa on jo alan
ammattilaisten joukko valmiina. On vain järjestelykysymys
ottaa heidät mukaan tähän toimintaan.
Samalla koulun vähälle jäänyt
taideopetus ja -kasvatus saisivat kaipaamansa lisäpanostuksen.
Jos taiteella kyetään sairaaloissa ja laitoksissa
eheyttämään rikki menneitä ihmisiä,
miksi sillä ei sitten kyettäisi estämään
ihmisiä menemästä rikki ja rikkomasta
toisia jo ennakolta? Miksi meidän täytyy odottaa, kunnes
poliisi täytyy kutsua paikalle? Onko se vasta sitten se
meidän viimeinen keinomme, kun on olemassa opetus ja taide?
Ihmisenä olemiseen kuuluu sivistysmaassa myös
kohtuullisen tapakulttuurin hallitseminen: pöytätavat,
puhuttelu, puhuminen. Myös niissä on suomalaisessa
yhteiskunnassa suuri aukko, joka tekee arjen tilanteet monesti epämiellyttäviksi
ja jopa vastenmielisiksi. Myös niihin on opetuksessa kiinnitettävä huomiota.
Ihmisenä olemisen oppiaineen tarkoituksena on lisätä sekä henkistä että taloudellista
hyvinvointia. Olemme siirtymässä monikulttuuriseen, kansainvälistyvään
Suomeen ja Eurooppaan. Siksi Suomessa tarvitaan entistä enemmän
laajaa yleissivistystä, ihmisenä olemisen ymmärrystä,
toisen ihmisen ymmärtämistä. Tämän
oppiaineen tarkoituksena on johdattaa kasvavat sukupolvet siihen.
Oppiaine edellyttää tietenkin myös opettajankoulutukselta
sen vaatimien tietojen ja taitojen vahvistamista.
Herra puhemies! Tämän päivän
oppilaat ovat huomispäivän vanhempia ja kasvattajia.
Pitkällä tähtäimellä ihmisenä olemisen
oppiaineella onkin tarkoituksena tehdä itsensä turhaksi.
Esa Lahtela /sd:
Arvoisa puhemies! Taas ed. Tabermann on tehnyt mielenkiintoisen
aloitteen, aikaisemminkin vähän samaan aiheeseen
liittyvän, mutta tässä mennään
vähän nuorempiin ikäluokkiin ja pyritään
saamaan hyvät pohjaeväät elämälle.
Tähän voisi lähteä semmoisesta
näkökulmasta, minä olen tehnyt tässä tutkivaa
kansanedustajan työtä metroasemalla, ja sitä on
helppo tehdä teidän kaikkien, kun menette tuonne
metroasemalle ja katsotte, miten helsinkiläiset ihmiset käyttäytyvät.
Siellä on tapahtunut semmoinen ilmiö, että ne
ihmiset eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin. (Ed. Pulliainen:
Hyvä havainto!) Jos saatte pienenkin kontaktin, välittömästi
katse häipyy jonnekin muualle, koska pelätään
toista ihmistä. (Ed. Tiusanen: Se on eduskunnassa! ) — Nyt
eduskunnassa on kanssa tapahtunut, että hississä pitää katsella
mieluummin seinärakoja, mikä osoittaa, että tännekin
on levinnyt se metroasema-ajattelu.
Silloin pitää miettiä, mitä on
ihmisenä oleminen. Minusta tämä aloite
on siinä mielessä mielenkiintoinen ja hyvä,
että kyllähän, jos ihmisen pitää pelätä toista
ihmistä, sen katsetta tai sitä, jotta joku hakee
apua, pitää mennä nopeasti ohi, jotta
ei auta, niin jotenkin se tuntuu pahalta. Silloin sellainen inhimillinen
ajattelu on hävinnyt siinä, koska pitäisi
jo pienestä pitäen opettaa, jotta jos ihminen
tarvitsee apua, niin pitää ojentaa käsi
ja nostaa pois, jos se ihminen on maassa. Sen takia tehkää tämmöinen
testi tuolla metroasemalla. Minä olen aina aamuisin testannut
tämän ja katsonut, jotta miten ihminen käyttäytyy.
Ja se juuri osoittaa sitä, että meiltä on
johonkin hävinnyt tämmöinen taito, mitä tässä aloitteessa
nyt esitetään.
Sitten tässä puhutaan tosi jaloja, hienoja
ajatuksia. Meillähän yhteiskuntanormit on nostettu niin
korkealle, tietysti kilpailusyistä nostettu, mutta sitten
on ne esikuvat, mitkä tulevat Kauniista ja rohkeista television
välityksellä, niin kyllä nämä nuoret
kokevat varmasti puutteellisuutta, vajavaisuutta, kun siellä on
kaikki ihmiset niin soman näköisiä ja
sutjakoita ja puhuvat kauniita ja ajavat hienoilla autoilla. Sitten
kun se nuori käy vertaamaan heitä omaan itseensä,
jotta hän ei täytä niitä mittoja,
niin siinä varmaan tulee aika vajavaisuuden tunne siitä,
jotta olenkohan minä ihan terve ja miten minä olen
niin epäonnistunut. Ei ihme, että tapahtuu sitten
semmoisia juttuja, jotta tulee näitä ongelmia,
tulee mielenterveysongelmia, tulee väkivaltaa, koska ne ihmisen
tunteet jotenkin purkautuu sitten väärällä tavalla.
Sen takia oppiminen ihmisenä olemiseen olisi tärkeää kyllä,
että siihen opittaisiin mahdollisimman monessa ja varhaisessa
vaiheessa, mutta ensisijaisesti koti on tärkeä minusta,
on tärkeä, jos se on mahdollista kodissa — jos
on rikkinäinen koti, niin ei välttämättä sitä oppimista
tapahdu, ja silloin tämä oppiaine koulussa yhtenä osiona
on tosi hyvä asia, koska sehän kertautuu. Nimittäin sitten,
kun koulussa opitaan nämä jalot taidot, niin sehän
kertautuu, sehän kasvaa hyviä hedelmiä,
myös siirtyy lapsiin, koska tahtoo olla niin, että pahat
opit, pahat tavat myös kertautuvat lapsiin, ja sen takia
tämmöinen hyvän asian, hyvän kerän
liikkeelle saaminen pitää olla tässä pääasia,
mitä tässä aloitteessa esitetään.
Osin tähän kytkeytyy tietysti tämmöinen
ajattelu kuin uusavuttomuus, joka kytkeytyy kanssa tähän
ihmisenä olemiseen. Nimittäin, vaikka on kuinka
hyvä, matemaattisesti pärjäisi tai on
mitä hyvänsä tämmöisiä tekniikan
taitoja olemassa, mutta jos ei osaa näitä perusasioita — niitä ei välttämättä kotona
opita, koska kotona ei enää kiireisissä perheissä tehdä ruokaa
tai joudeta puhumaan lasten kanssa, vaan nopeasti kiikutetaan lapset
päivähoitoon, ja sitten lapsen näkee
avain kaulassa, kun vanhemmat rientävät hankkimaan sitä parempaa
rahallista elämää — niin silloin nämä taidot
pitäisi kytkeä samalla tähän
ihmisenä olemiseen.
Elikkä koulussa pitäisi olla yhä enemmän semmoisia
käytännön elämisen taitoja.
Ihmiset tarvitsevat ruokaa, ei niin, että ruoka olisi aina roskaruokaa
tai sellaista, jota kiskalta käydään hakemassa
tai valmisruokaa, vaan osattaisiin tehdä nämä asiat
kotona. Mutta myös se aika, onko se sitä laatuaikaa
vai mitä se on se aika? Pitää katsoa,
että välttämättä sitä lyhyttä elämää,
minkä me elämme, ei juosta aina rahan perässä.
Eikö kuitenkin sille lapselle, joka siinä on varttumassa
ja joka meidän jälkeemme jää,
pitäisi olla semmoinen aika, jotta niitä rakkaudentaitoja,
tämmöistä tunnetta, jotta se ei ole yksin,
ei ole hylätty, siihen vaan pitäisi erottaa sitä aikaa.
Se on paljon parempi kuin joku ylityö tai sieltä saatu korvaus.
Ehdottomasti kannatan tätä ja toivon, että valiokunta
tämän toisi käsittelyyn, tietysti niillä muutoksilla,
jos valiokunnassa huomataan vielä joku hyvä oivallus,
ja opetusohjelmaan liitettäisiin tämmöinen
ajattelu ihmisenä olemisen taidosta.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Ed. Tabermann on tehnyt lakialoitteen, joka
liittyy perusopetuslain 11 §:n muuttamiseen. Toisin sanoen
se tarkoittaa, että oppitunteja lisättäisiin, että opetuksen
sisältöön, kun se muodostuu eri oppiaineista,
lisätään uusi oppiaine. Perusteluissa
ed. Tabermann tuo erittäin hyvin esille sen, että oppiaineen
sisältöä tarvitaan siksi, että meidän
nuoremme, lapsemme voivat huonosti, ja esimerkkinä on tämä Jokelan
tapahtuma.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että jotain
tulee tehdä sille, että yhä enenevässä määrin
me kuulemme todella vakavia tapahtumia nuortemme elämästä ja
siitä kaikesta väkivallasta ja muusta, mikä osoittaa
sen, että nuoret voivat huonosti. Olemme sivistysvaliokunnassa
kuulleet asiaintuntijoita nuorten syrjäytymisestä.
Se todella on avannut silmiemme eteen sen, että ei ole
edes kysymys siitä, että olisi näkymiä,
että syrjäytyminen olisi vähentymässä,
vaan päinvastoin, että nuortemme pahoinvointi
on ilmiö. Sille tulee tehdä jotakin meidän
hyvinvointiyhteiskunnassamme. Kaikkiin niihin asioihin, jotka pahoinvointia aiheuttavat,
syrjäytymistä aiheuttavat, tulee todella puuttua
ja tehdä ennalta ehkäisevää työtä, että nuoremme
voisivat elää, voisivat kokea hyvinvointia, ja
tulee poistaa ne esteet, jotka estävät nuorten
kasvamista kunnioittamaan niin itseänsä kuin toisiaan
ja yleensä kunnioittamaan elämää,
että he voisivat siihen kasvaa, että elämä on elämisen
arvoinen ja sitä tulee kunnioittaa ja itseä tulee
kunnioittaa ja toista tulee kunnioittaa. Ne ovat todella tärkeitä asioita.
Nyt oma kysymykseni on vain se, mitkä ovat ne keinot,
joilla me tuemme nuoren kasvua ihmiseksi. Onko se sen uuden oppiaineen
saaminen? Minä en ole ihan vakuuttunut siitä,
että se ratkeaisi tällä — tai
eihän se tässä varmasti ole tarkoituskaan,
että se olisi se kaiken kattava, jonka kautta se ratkaistaan.
Se, miksi olen kysymässä, mitä tulisi
tehdä ja onko tämä oikea keino, on se, että näen,
että meillä peruskoulutuksessa tulisi hyvin vahvasti
lähteä perusopetuksen opetussuunnitelman kokonaisuudesta
ja opetussuunnitelman perusteiden sisällöstä.
Olen useamman vuoden ajan käynyt vuoropuhelua koulutuksen
ja opetuksen eri asiantuntijoiden kanssa nimenomaan opetussuunnitelman
kokonaisuudesta, sen sisällöstä. Eräs
huoli mielestäni on se, että kun meillä koko
ajan uudistetaan opetussuunnitelmien perusteita, niin sieltä opetussuunnitelman
perusteista on oikeastaan häviämässä semmoiset
vahvat arvot, sanon niin, jotka tukisivat itse kutakin oppiainetta
ja ei pelkästään yksittäistä oppiainetta,
vaan tukisivat ja linjaisivat koko koulutuksen, koko opetuksen,
koko koulun toimintaa. Siitä seuraisi, että meillä itse kussakin
kunnassa, kaupungissa — paitsi että meillä olisi
valtakunnalliset opetussuunnitelman perusteet — ne sisältäisivät
sen, että niissä opetussuunnitelman perusteissa
olisi hyvin vahvasti esimerkiksi lähimmäisyys,
rakkaus, suvaitsevaisuus, kunnioitus, että nämä arvot
siellä näkyisivät.
Minä olen huolissani siitä, että sieltä opetussuunnitelman
perusteista ei näitä lähimmäisyys- ja
rakkausarvoperusteita mielestäni, jos olen oikein ymmärtänyt,
helposti löydä. Sanon myös sen, että aikojen
alussa suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on
hyvin vahvasti ollut mukana se, että opetus perustuisi
kristillisiin arvoperusteisiin, kristillisiin kulttuuriperinteisiin
jne. Mielestäni on kysymys jo siitä, miten me
näemme, miten arvot ilmaistaan. Mielestäni kaikkein
tärkeintä on se, että siellä ilmaistaan
ne arvot sillä tavalla, että se vahvistaa tätä meidän
koko suomalaista kulttuuriperinnettämme, missä me
olemme eläneet oman historiamme kautta tähän
päivään ja missä tänä päivänä eletään
ja mikä vahvistaisi ihmisyyttä ja toisen ihmisen
kunnioitusta, ja sitä kautta se toisi sen kokonaisuuden,
mitä ihmisen elämä ja ihmisen kasvu edellyttää.
Eli näkisin, että se painopiste pitäisi
olla siinä.
Kaikesta siitä, mitä täällä ed.
Tabermann todella hyvin tuo esille tästä rakkaudesta
ja suvaitsemisesta ja välittämisestä ja
empatiasta, olen aivan samaa mieltä, että näitä me
nimenomaan tarvitsemme siihen ihmisenä olemiseen. Näkisin, että jos
tässä on kysymys koulun perustehtävästä,
että "yksi koulun perustehtävistä", kuten
perustelussa sanotaan, "on kasvattaa nuori ymmärtämään
ja kunnioittamaan itseään, toista ihmistä ja
kaikkea elollista", niin mielestäni olisi hyvä, että tässä olisi
nimenomaan se, että koulu jatkaa sitä työtä,
mitä lapsi ja nuori on kodistaan saamassa. Olen ymmärtänyt,
että jos koululainen voi pahoin, ei pelkästään
nuoruusvaiheessa vaan jo lapsuusvaiheessa, niin sitä ei
pelkästään koulun yksittäisellä oppiaineella
pystytä ratkaisemaan, vaan siihen tarvitaan muutakin, koulun
ja kodin välistä yhteistyötä ja
nimenomaan niin, että nämä asiat, jotka
tässä on mainittu, sisältyisivät
esimerkiksi päiväkoteihin, perhehoitoon ja paitsi
kodissa tapahtuvaan lasten kasvatukseen niin myös kaikkiin
niihin paikkoihin, missä lapsia kasvatetaan, missä lapset
omaa lapsuuttaan elävät, että nämä elementit
olisivat niissä läsnä ja koulu omalla
tavallaan tietysti jatkaisi sitä. Mutta onko se yhden oppiaineen
vai onko se koko koulun tehtävä? Jolloin se näkyisi
jokaisessa oppiaineessa, jokaisessa koulun toiminnassa, on se sitten
välitunti, ruokailu, kerhotoiminta. Olen nähnyt
eri koulujen arvoperusteita, joissa saattaa lukea, että "meidän
koulun arvoperustat", ja niihin saattaa sisältyä yhteisöllisyyden
ja tunteitten jakamisen oppimista. Sillä tavalla se näkyy
kaikessa siinä toiminnassa, mitä oppilaitten kesken on
ja opettajien ja koko sen kouluyhteisön kesken. Eli tämä on
se minun kysymykseni.
Jos ajatellaan, millä tavalla me yhteiskunnassa luomme
erilaisia, en tarkoita pelkästään koulua
mutta palveluita, auttamiskehikkoja, joilla nuoria ja lapsia tuetaan,
niin niissä tulisi huomioida se, että lapset saavat
rakkautta ja lapset saavat sitä kasvumallia myös
ympäristöstään, ei pelkästään
koulusta vaan koko ympäristöstään.
Kun täällä puhutaan parisuhdeopista,
missä iässä parisuhdeoppia opetellaan
ja missä vanhemmuusoppia opetellaan, niin ehkä tässä nyt
ei voi ajatellakaan, että koulussa ruvetaan hyvin nuoresta
lähtien puhumaan vanhemmuudesta, vaan prosessi ehkä on
alettava jostakin muusta ja on edettävä sen mukaan,
missä vaiheessa sitten itse kullakin tulevat ne kysymykset,
pojilla ja tytöillä vielä eri ikäisinä:
kuka minä olen, mikä on minun fyysinen kasvuni
jne. (Puhemies: 10 minuuttia on kulunut!) Eli hyviä ajatuksia
sisältää perusteluissa ed. Tabermannin
aloite.
Katja Taimela /sd:
Arvoisa puhemies! Nyt tulee sitten lyhemmän kaavan
mukaan.
Lapsille ja nuorille muodostuu nykyään kuva parisuhteesta
ja arjesta helposti viihteen ja erityisesti televisioviihteen kautta.
Sen lisäksi, että viihteen luoma kuva on monin
tavoin kärjistetty, se on omasta mielestäni tarkoitusperiltään
vallan huono oppiväline.
Televisioviihde on osittain ajan tappamiseen tähtäävää viihdettä,
joka pyrkii vapauttamaan ihmisen omasta ajattelustaan ja näin
ollen suomaan rentoutumisaikaa arjen keskellä niin nuoremmille
kuin vähän vanhemmillekin.
Viihde on kaupallisista lähtökohdista pulppuavaa,
sisällöltään kevyttä ja
turhamaista fiktiota. Kasvatusvastuun sysääminen
muun muassa televisiolle ja pelimaailmalle on vakava laiminlyönti
vanhemmilta.
Onkin huolestuttavaa, jos viihde toimii nykynuorison ainoana
sivistäjänä ihmisenä olemisen taidoissa
varsinkin niissä perheissä, joissa vanhemmuus
on kadoksissa. Näitä perheitä on valitettavan
paljon nykypäivänä.
Tässä aloitteessa peräänkuulutettavaa
aitoa tietoa ja vakavasti otettavaa opastusta elämän
saloihin tarvitaan ihan oikeasti. Taiteen ja kouluopetuksen keinoin
voidaan kasvattaa onnellisia ja tasapainoisia nuoria ihmisiä,
joiden keskinäinen kunnioitus kulminoituu hyvinvointina
kaikille elämänalueille ja niin palvelee meidän
koko yhteiskuntaamme.
Heli Järvinen /vihr:
Arvoisa puhemies! Tästä lakialoitteesta saa
sen vaikutelman kuin äidinkielen, fysiikan, kemian, ruotsin,
yhteiskuntaopin ja historian, muiden aineiden opetus olisi vain
piikillä tiedon pursottamista oppilaaseen. Todellisuus
on kuitenkin se, että ihmisenä olemista opetellaan
joka ainoalla oppitunnilla ja myös niiden ulkopuolella.
Nykypäivän oppimiskäsitykset tukevat
oppilaan kasvua nimenomaan tämän omiin kokemuksiin
perustuen. Opiskelija toteuttaa ja oppii ihmisenä olemista
eri asioihin perehtymällä ja itseään
toteuttamalla sekä omaa toimintaansa muihin heijastamalla.
Aloitteessa esiintuodut asiat, nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen
ja koulukiusaus, ovat erittäin vakavia asioita, joihin
tulee puuttua ja joita pitää ehkäistä,
mutta keinona ihmisenä olemisen oppiaine on kyllä väärä.
Timo Heinonen /kok:
Arvoisa puhemies! Tämän Tommy Tabermannin
lakialoitteen voisi laittaa leikiksi ja naureskella sille, kysyä,
olisiko oppiaineessa läksyjä, voisiko jäädä luokalle,
voisiko valita valinnaisia lisäkursseja. Tähän
en kuitenkaan sorru, sillä ed. Tabermannin perimmäisen
tarkoituksen tässä asiassa tiedän ja
se on hyvä.
Usein myös aloitteissa puhutaan, että mitä enemmän
allekirjoittajia, sen parempi. Toisaalta tässä aloitteessa
olisi jopa ollut aloitteen vaikuttavuuden kannalta parempi, kun
allekirjoittajana olisi ollut vain itse ed. Tabermann.
Arvoisa puhemies! Ed. Tabermannin aloite on kaunis. On tosin
valitettavaa, että joudumme tekemään
onnellisuudesta tai toivosta lakiesityksiä eduskunnassa.
Ihmisenä oleminen, jota tässä esitetään,
ei itse asiassa ole edes uusi oppiaine kouluissamme. Kautta sivun
kouluissa on arvioitu käyttäytymistä,
jonka osana tänään myös vanha arvioinnin
kohde huolellisuus on. Ne ovat osa ihmisenä elämistä.
Minun mielestäni emme tarvitse tällaista omaa
oppiainetta erikseen, ja näin uskon, että myös
ed. Tabermann on pohjimmiltaan herättämässä jälleen
keskustelua omalla ihastuttavalla tavallaan. Ihmisenä olemisen
tulee minun mielestäni näkyä kouluissa
kaikessa, jokaisessa hetkessä, jokaisessa oppiaineessa
niin sanotulla läpäisyperiaatteella, niin kuin
koulumaailmassa puhutaan. Sen pitää näkyä liikuntatunnilla,
välitunnilla, jokaisena hetkenä, jonka koulussa
olemme ja jonka elämäämme elämme.
Ed. Tabermann puuttuu siis aivan oikeaan ongelmaan ja oikeaan
asiaan. Hän puhuu aloitteessaan Jokelan tragedian jälkipyykeistä ja
siihen johtaneista rakkauden, suvaitsemisen, välittämisen,
empatian ja kunnioittamisen huomioon ottamisen puutteesta. Se on
aivan totta. Tarvitaan ehdottomasti tätä keskustelua
ja tarvitaan myös panostuksia.
Jos vakavasti tämän puheenvuoroni päätän, niin
myös hallituksemme on nyt ryhtynyt toimenpiteisiin aivan
erityisellä tavalla näissä asioissa ohjaamalla
lisäpanostuksia erityisopetukseen, tukiopetukseen, ryhmäkokoihin,
joihin liittyvät ongelmat ovat selkeä osa tätä pahoinvointia,
josta myös tämä ed. Tabermannin aloite
mielestäni nousee. Oma asiansa on sitten se, olisiko kouluissa
tilaa vanhan ajan kansalaistaidolle, josta itse vielä sain
kouluaikoina nauttia. Siinä oli paljon elämisen
taitoa, ihmisenä olemisen taitoa. Ehkä sille olisi
tilausta.
Tuula Peltonen /sd:
Arvoisa puhemies! Yritän puhua lyhyesti, vaikka tulin
tänne asti.
Tämä aloite on tietysti hyvin, hyvin kannatettava.
Olen itse yksi allekirjoittajista, ja toivottavasti ed. Heinonen
ei sitä minun nimeäni siellä väheksy
kuitenkaan allekirjoittajien joukossa.
Mutta koulumaailma on tänä päivänä yksinkertaisesti
vaan siinä tilassa, että se kuvastaa luonnollisesti
meidän yhteiskunnastamme pulppuavia ja kumpuavia ongelmia.
Täällä on todettu jo moneen kertaan,
monen edustajan suulla, että meillä on paljon
huonosti voivia perheitä, ja luonnollisesti meillä on
myös paljon huonosti voivia lapsia, ja erityisopetuksen
tarve on erittäin suuri. Se kasvaa kaiken aikaa. Näin
ei tulisi olla, ja meidän pitäisi luonnollisesti
löytää keinoja, joilla me sitä erityisopetuksen
tarvetta saisimme vähennettyä. Se on se ongelmakohta,
elikkä ei lisätä niinkään
ihmisiä tai avustajia tai erityisopetusta, vaan meidän
pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin keinoihin,
joilla me saamme sen perusopetuksen niin hyvään
kuntoon, että erityisopetuksen tarve sitten vähenee.
Olen omassa työssäni kohdannut paljon näitä asioita,
mistä täällä on puhuttu, ja
olen huomannut, että esimerkiksi vuorovaikutusta tulee
tänä päivänä opettaa.
Se ei ole enää itsestäänselvyys ihmisille,
lapsille. On tosiasia myös, että aikuisia ei kouluissa
ole riittävästi. Me olemme puhuneet täällä ryhmäkoosta
ja toivoneet jo, että sitä voitaisiin lakiteitse
jotenkin rajoittaa, koska tosiasia on myös se, että opettajalta
liikenevä aika oppilasta kohti, opiskelijaa kohti, on hyvin
pieni tänä päivänä näillä ryhmäko’oilla,
ja vaikka opettaja olisi millainen taikuri, niin ei välttämättä pysty sitä kaikkea
hyvää, mitä haluaisi, tuomaan ja siirtämään
lapselle ja lapsen elämään. Aikuisen
nälkä on suuri, ja neuvon ja kysymisen tarve on
suuri.
Niin kuin täällä ed. Rauhala jo totesikin,
sivistysvaliokunta on aloittanut tämän nuorten
syrjäytymisen ehkäisyn tutkimisen ja kuulemisen,
ja pohdimme vakavasti näitä eri asioita, jotka
tähän ikävään kehitykseen
vaikuttavat. Myös Pohjoismaiden neuvostossa hyvinvointivaliokunta
on ottanut teemakseen tänä vuonna kaltoin kohdeltujen
lapsien sairastavuuden ja tulevaisuuden, miten heidän elämänsä siitä suuntautuu,
ja se on myös asia, jota ihan pohjoismaitse täytyy
käsitellä.
Täällä on nyt keskusteltu paljon
siitä, olisiko tämä oppiaine tarpeellinen
vai pitäisikö se sisällyttää jotenkin
jo olemassa olevaan opetukseen. On ihan totta, että nykyisissä opetussuunnitelmissa
kyllä on ihmisenä olemista ja vuorovaikutustaitoja
ja selviytymistä elämässä, mutta
mielestäni sitä ei ole riittävästi.
Sille ei ole riittävästi aikaa eikä tilaa
näissä opetussuunnitelmissa tällä hetkellä.
Tietoaine, tietotarve ja kaikki se määrä, mitä opettajan
tulee pystyä siirtämään (Ed.
Heinonen: Montako tuntia on riittävästi?) päivittäin, on
aika valtava. Jos ajatellaan alkuopetusta, niin siinä muutamassa
vuodessa lapsi joutuu tosi kovaan paineeseen oppiakseen kaikki ne
asiat. Jos lapsella ei sitten ole perusedellytykset välttämättä ihan
vahvat, niin kuin pitäisi olla — tietysti ajatellaan,
että kaikki oppilaat ovat samanlaisia, mutta ei näin
vaan ole tietenkään, elikkä joillakin
on heikommat mahdollisuudet sitä oppia ottaa vastaan — silloin
hän helposti tipahtaa siinä alkuvaiheessa jo,
jos meillä ei ole sitten niitä keinoja hänen
oppimisedellytyksiensä mukaiseen opetukseen.
Eli kyllä ihan oikeasti, kun esitettiin sitä opsin perusteiden
uutta tarkastelua, se on varmasti hyvin tärkeää.
Meidän tulee jollakin tavalla purkaa opetussuunnitelmat
ja katsoa, mitä siellä oikeasti tänä päivänä on.
Meillä on liian varhain liian paljon. Tietoa päntätään.
Kognitiiviset tavoitteet ovat hirveän suuret. Lapselle
ei anneta aikaa omaksua, hyväksyä, käsitellä omia
tunteitaan. Meillä on liian vähän tunteiden
käsittelyä opetuksessa.
Olen itse opettanut draamapedagogiikkaa, joka on erittäin
hyvä keino tunteiden käsittelyyn koulussa, ja
sillä voi opettaja tuoda monenlaisia asioita myös
erityislapsille elikkä erityistä tukea tarvitseville
lapsille. Tätä meillä on liian vähän. Siihen
nämä taiteen lajit, mitä tässä myös
ed. Tabermannin esityksessä on, siis tämä kulttuuripuoli
voi hyvin tulla mukaan ja sillä tavalla olla apuna näissä tavoitteissa.
Mutta alkuopetuksen tulee olla jatkumo varhaiskasvatukselle,
ja tässä minun mielestäni meillä on
paljon tekemistä, että me tavallaan hyppäämme
liian kovaan junaan heti sen tietomäärän
kanssa ja kaikki lapset eivät pysy siinä mukana.
Leikkiä täytyy olla tarpeeksi kauan, sitä luovaa
ilmaisua, tunteiden käsittelyä. Nämä ovat niitä,
joista ihminen luo sen oman itsetunnon ja oman pärjäämisen
tunnon ja mahdollisuudet tulevaan elämään.
Ne kaikki ovat sitä peruspohjaa. Samalla tavalla kuin sanotaan,
että lapsen ensimmäinen elinvuosi on kaikkein
tärkein tai kolme ensimmäistä vuotta,
voidaan sanoa, että samalla tavalla myös perusopetuksessa
ne ovat ne ratkaisevat vuodet. Sillä me vaikutamme hyvin
paljon, miten lapsi sitten pääsee koulussaan eteenpäin.
Mietin itse tätä, että minä tiedän,
että opetussuunnitelmissa tuntikehykset ovat hyvin tiukat tällä hetkellä,
ja jos me sinne lisäämme oppiaineita, niin me
kasvatamme myös taas sitä oppilaitten tuntimäärää ja
me kasvatamme sitä päivän pituutta. Olisi
pohdittava hyvin tarkkaan, miten tämä olisi sinne
tuotavissa: olisiko se yhdistettävissä terveystiedon
tai äidinkielen draamapedagogiaan, tai onko meidän
jopa haettava takaisin tämä niin sanottu kansalaistaito,
josta ed. Heinonen täällä puhui. Siitä aineesta
kovasti tykkäsin. Siellä nimenomaan käsiteltiin
ihmisenä pärjäämistä ja
jopa liikennekasvatusta ja lomakkeiden täyttämistä ja
näitä hyvin tärkeitä osa-alueita.
Eli aloite on kaiken kaikkiaan hyvin kannatettava, ja lämpimästi
toivon sille siitä syntyvää keskustelua
ja sitten nimenomaan tarkastelua, miten se on sisällytettävissä tänne
opetussuunnitelmaan.
Timo Heinonen /kok(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Ed. Peltonen onneksi oman puheenvuoronsa loppupuolella
lähestyi sitä tilannetta, jossa tämä olisi
läpäisyperiaatteella osa koulun arkipäivää,
koulun jokaista oppituntia. Olin jo valmistellut tähän
kysymystä ed. Peltoselle, joka itsekin on opettaja, oletteko
aivan oikeasti sitä mieltä, että kouluissa
tarvitaan oma oppiaine nimeltään ihmisenä oleminen.
Olisin halunnut kysyä myös ed. Peltoselta, joka
on siviiliammatissaan ollut opettaja, montako tuntia viikossa on
riittävä määrä ihmisenä olemiseen
ja sen oppimiseen.
Tuula Peltonen /sd(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Tähän vastatakseni, tämä on ihan
totta, että meillähän kaiken kaikkiaan
pitäisi siellä perheissä tapahtua myös
sitä ihmisenä olemista ja oppimista. Eihän
koulu ole siinä ainoa tekijä luonnollisestikaan.
Mutta juuri se, että emme voi myöskään
lisätä oppituntien määrää määrättömästi,
täytyy ottaa tässä huomioon. Tämän
aineksen sisällyttäminen jollakin tavalla opetussuunnitelmaan
on varmasti se lähtökohtaisin keino tässä asiassa,
mutta en ole keksinyt kyllä viisastenkiveä tähän
vielä.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa puhemies! Puheen voisi aloittaa niinkin, että on
kolme tärkeätä: usko, toivo ja rakkaus
ja suurin niistä on rakkaus. Tämä käy
ilmi kyllä selkeästi ed. Tabermannin lakialoitteesta.
Hän painottaa tätä rakkautta. Mutta kaiken
kaikkiaan hän painottaa hyvin tärkeätä asiaa,
joka on saanut myös kansanedustajat pitämään
kymmenen minuutin puheenvuoroja tässä lähetekeskustelussa.
Haluaisin itse kiinnittää vain muutamaan asiaan
huomiota, jotka ovat toisin kuin ennen. Täällä todettiin,
että ensimmäinen ikävuosi on tärkein.
Me tiedämme, että satoja suomalaisia lapsia joutuu
ensimmäisen ikävuoden aikana väkivallan
kohteeksi vanhempiensa toimesta, aivovammoja, vakavia, elinikäisiä traumoja.
Me tiedämme, että ennen ei ollut käytössä,
samoin kuin nyt, huumausaineita. Meillä on äitejä,
jotka käyttävät aineita raskauden aikana.
Välttämätön seuraus on lapsen
vahingoittuminen. Alkoholi samalla tavalla. Näin ollen
tilanne kasvavalle lapselle, ihan sieltä ensimmäisestä ikävuodesta
alkaen, on paljon haasteellisempi. On tuhansia lapsia, kasvavia
ihmisiä, joille on jo aiheutettu ongelmia. Silloin koti
on tietysti se ensimmäinen ympäristö,
mutta jos se on vaikeuksissa tai sairas tai siellä on ongelmia,
työttömyyttä, huumausaineita jne., niin
kasvuympäristö on tosi onneton.
Sitten tullaan kouluun ja koulun mahdollisuuteen. Ed. Tabermann
on, voi sanoa, tuottanut myös kirjallisen tuotteen. Tämä nyt
ei ole pelkkä lakialoite, tämä on enemmän.
Hän tässä hyvin kuvaa tämän
tilanteen, mikä monella tavalla on eriasteisesti ongelmallinen.
Mielestäni hyvä huomio tässä on
sivistysmaan tapakulttuurin hallitseminen. Mutta pystyykö koulu
siihen ja mikä on se koulun tehtävä?
Yhdyn siihen, että koulun tehtävä on
tietysti kasvattaa, mutta perheet eivät voi ulkoistaa tätä kasvatustehtäväänsä tietysti
kouluille. Hyvä, siellä kasvetaan ihmiseksi, koti
on kuitenkin se ensisijainen, mutta koulu on toki ja perusopetus
myös. Mutta onko, ja yhdyn tässä ajatuksessa
useampaan puheenvuoron pitäjään, koulussa
sitten tarpeellista ottaa oma oppiaine, ihmisenä oleminen
tai minkä niminen se on sitten? Ed. Tabermannilla oli myös
toinen, suvaitsevaisuus ja rakkaus, opetussuunnitelmaan otettava
oppiaine-esitys.
Kyllä koulu kaiken kaikkiaan kasvattaa ja peruskoulun
tehtävä on toki kasvattaa ihmiseksi. Eriytynyt
oppiaine, oppitunti, tähän lienee turha. Mutta
tämä aloite on äärimmäisen
tärkeä osoittaessaan tilanteen, tämän
hetken tarpeet. Kaikki kouluaineet, mutta erityisesti elämänkatsomustieto
tai uskonto, terveystieto, ympäristöoppi, biologia,
maantiede, liikunta, musiikki, kuvataiteet, käsityöt
jne., ne ovat kaikki sitä. Opettajan tehtävähän
on siinä antaa ne eväät koko elämälle omalla
esimerkillään ja toimillaan.
Kaiken kaikkiaan erinomainen lakialoite, jota on varmasti syytä myös
valiokunnassa pohtia. Vaikka en kannata omaa oppiainetta, niin kannatan
sitä, että tämä sisältö,
joka kohdistuu koko koulun kaikkiin oppiaineisiin, otettaisiin myös valiokunnassa
esille.
Erkki Pulliainen /vihr:
Arvoisa puhemies! Raikas tuulahdus jälleen kerran
kirjallisesti loistavalla tavalla esitettynä. Kiitoksia,
ed. Tabermann!
Olen lukemattomia kertoja, lähestulkoon, tältä samalta
paikalta puhunut ihan samasta asiasta näitten parinkymmenen
vuoden aikana — perusidea suurin piirtein tällä alueella.
Opetusministeriön pääluokkakohtaisessa
palautekeskustelussa illan ja aamun synkkinä tunteina joskus
maailmassa, kun yöistuntoja pidettiin, käytin
puheenvuoron, jossa sanoin, että mikä loppujen
lopuksi on koko opetuslaitoksen tehtävä. Se on
nuorten ihmisten kouluttaminen, opastaminen elämää varten.
Kiusalliseksi tämän tehtävän
tekee se, että samalla pitäisi olla kyky opettaa
todella elämää varten, niin kuin tässä lakialoitteessa
kuvataan, ja toisaalta antaa valmiuksia uuteen oppimiseen. Kaikkein
vaikein asia tässä, paitsi tämä inhimillinen
puoli ja elämän vaikeus sinänsä,
on se, että kaikki, mitä meille opetetaan, vanhenee,
paitsi me itse vanhenemme, jos elää saamme, myös kaikki
tieto vanhenee. Toisin sanoen se toinen suuri vaatimus on se, että me
opimme tekemään oikeita kysymyksiä tässä arkisessa
elämässä, kysymyksiä, joittenka
vastaukset vaihtuvat ajassa huikeasti, jos minä ajattelen
sitä, mitä 40- ja 50-luvuilla meikäläiselle
opetettiin, minkälaisilla tiedoilla pääsi
ylioppilaaksi, valmistui maisteriksi. Niissä ovat perusrakenteet
ok tänäkin päivänä,
mutta kaikki nippelitieto on uusiutunut, lukemattomia kertoja uusiutunut.
Tällöin tulee tietysti kysymykseen se, tapahtuvatko
nämä perimmäisten asioitten ja valmiuksien
opettamiset ja oppimiset eriyttämällä ja
kokoamalla omaan oppiaineeseensa vai — niin kuin ed. Heinonen
sanoi — läpäisyperiaatteella.
Arvoisa puhemies! Tässä vaihtoehtojen kavalkadissa
olen ehdottomasti läpäisyperiaatteen kannalla.
Se on ainut oikea tapa, ja ilmiselvästi sen läpäisyperiaatteen
opettamisen opettajankoulutuslaitoksissa pitäisi tapahtua
ehkä paljon paremmin kuin se tällä hetkellä tapahtuu,
kun se näkyy täällä eduskuntatyössäkin.
Se paljastuu juuri niille kansanedustajille, jotka viihtyvät
täällä tällaisenakin istuntohetkenä,
jota me juuri läpi viemme. Se on tullut harvinaisen selväksi,
elikkä jollakin tavalla opettajankoulutuslaitosten ja niitten
opettajien opetusta pitäisi parantaa.
Lisäksi vielä yksi ainut asia, ja se on se,
että ed. Esa Lahtela osui loistavan nappiin kuvatessaan
tätä meikäläistä yhteiskuntaa
tässä ja nyt. Ei muuta kuin, hyvät edustajatoverit,
Helsingin rautatieasemalle aamusella kello 8, katse sinne, mihinkä junat
ovat pysähtyneet ja purkaneet lastinsa. Katsokaa sitä ihmisvirtaa,
mitä se kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä,
mihinkä tilaan me olemme itsemme saattaneet.
Puhetta oli ryhtynyt johtamaan ensimmäinen
varapuhemies Seppo Kääriäinen.
Jutta Urpilainen /sd:
Arvoisa puhemies! Täällä on jo aikaisemmissa
puheenvuoroissa viitattu siihen, kuinka suomalaislapset ja -nuoret voivat
huonosti. Meillä sivistysvaliokunnassa kuullaan parhaillaan
asiantuntijoita lasten ja nuorten syrjäytymisestä.
Asiantuntijakuulemisessa on käynyt ilmi, että murrosikäisistä suomalaisista
tytöistä jopa viidennes kärsii keskivaikeasta
tai vaikeasta masennuksesta. Samoin on käynyt ilmi, että noin
40 000 nuorta on tällä hetkellä suomalaisessa
yhteiskunnassa teillä tietämättömillä.
Kun on laskettu, että yhden tällaisen nuoren kustannukset
yhteiskunnalle 60 ikävuoteen mennessä ovat noin
miljoona euroa, niin puhumme aika merkittävästä kansantaloudellisesta ongelmasta,
koska näiden ihmisten kustannukset yhteiskunnalle ovat
noin 40 miljardia euroa, joka vastaa käytännössä meidän
valtion vuosibudjettia.
Näin ollen minä näen, arvoisa puhemies,
että ed. Tabermann on tässä omassa aloitteessaan kiinnittänyt
hyvin tärkeään asiaan huomiota. Uskon
nimittäin, että nuorten pahoinvoinnin taustalla
on osittain se, että meidän nuorilla on puutteelliset
vuorovaikutustaidot. Heillä ei ole kykyä käsitellä omia
tunteitaan, ja myöskin se malli, jota meidän kodit
tänä päivänä antavat,
kun noin kolmannes avioliitoista päättyy eroon,
taito käsitellä ristiriitoja, taito käsitellä konflikteja,
taito riidellä ovat sellaisia, että uskon, että meidän nuoret
aidosti tarvitsevat tähän aiheeseen opastusta.
Täällä on viitattu siihen, että aikaisemmin koulussa
on ollut kansalaistaito-niminen oppiaine. Valitettavasti sitä ei
ole enää. Minä uskon, että meille
ei riitä se, että näitä vuorovaikutustaitoja
käsitellään läpäisyperiaatteella.
Me tarvitsemme tavoitteellisempaa opettamista tästä aihepiiristä oppilaille.
Mikko Alatalo /kesk:
Arvoisa puhemies! Niin inspiroiva oli tämä aihe,
että täytyi tulla tuolta Pikkuparlamentin puolelta
muutama kommentti tähän heittämään.
(Ed. Pulliainen: Se on urheilusuoritus sitten!) Taiteilijaystäväni
Juice Leskinen lauloi aikoinaan "ollaan ihmisiksi". Hän
sen sanoi laulussaan, ja nyt ed. Tabermann on tehnyt aloitteen,
jonka pitäisi herättää meitä ihmisinä.
Ihmisenä olemisen ymmärtämistä tarvitaan
tosiaan, niin kuin muun muassa ne Jokelan tapahtumat ja monet hälyttävät
viestit koulumaailmasta osoittavat, että hyviä tapoja
ja humaaniutta ja niiden opettamista tarvitaan. Se ihmisenä oleminen
ei ole itsestäänselvyys. Itse näen taiteilijana
myös aika paljon sitä kääntöpuolta
tuolla pubeissa ja ravintoloissa, missä sitten myös
alkoholi puhuu. Roolimallit haetaan todella tv-peleistä,
nykymediasta, ja se ei ole todellisuutta, se vie vikaan. Itse voin
sanoa kokemuksesta, että omille pojilleni olen joutunut
laittamaan aikarajat esimerkiksi peleillä pelaamiseen, koska
siitä tulee selvästi addiktio.
Meillä on puutteita Suomessa myös ilmaisutaidossa
ja tapakulttuurissa. Olin aikoinaan opiskelemassa Yhdysvalloissa.
Se oli toki yliopisto, San Francisco State University, jonne oli
valikoitunut parhaimmistoa, mutta se täytyy sanoa, että Yhdysvalloissa
tapakulttuuri oli kohdallaan. Siellä ihmiset ovat aika
ystävällisiä ja jotenkin kohteliaita,
avuliaita. Sitten siellä on toisaalta se kääntöpuoli:
on slummit, jengit, väkivaltaisuudet ja juuri nämä Jokelan
esimerkin varmasti laukaisseet esimerkit sieltä, Arkansasin
ja muitten osavaltioiden koulutappajat. Kuinka erilainen tuo maailma
voi olla ja kahtiajakautunut? Kysynkin: Emme varmaan halua tuollaista
yhteiskuntaa meille, niin hienoja kuin nuo yliopisto-opiskelijat
olivatkin? Vaikka tietomäärä ei siellä ollut
välttämättä kovin suuri — sanoisin,
että meidän Pohjoismaiden koulujärjestelmä tuottaa
hyvin tietoa — niin jokainen osasi perustella, keskustella,
käydä dialogia, näyttää myös
tunteensa siinä dialogissa ja myös, vaikka oli
eri mieltä, antaa kunnioituksen myös sille toiselle
ihmiselle, vastakkaiselle mielipiteelle.
Koulut ovat uusien haasteiden edessä. Monien lasten
lähtökohdat ovat tänään
kovin erilaiset. Kaikki vanhemmat eivät ehdi tai eivät
muuten halua tukea lapsia. Kotona ei kerrota asioita, miten ihmisestä välitetään.
Esimerkiksi koulukiusaaminen on todella yleistä, ja silloinhan
se monesti on hätähuuto siltä kiusaajalta
yhtä hyvin kuin kiusatulta. Näihin tulisi puuttua
välittömästi eikä vain hyssytellä.
Olen hyvin läheltä seurannut erään
vanhempainyhdistyksen puheenjohtajan tehtävää,
ja yksi asia on kristallisoitunut: koulun ja vanhempien välinen
yhteistyö on todella tärkeää.
Peräänkuuluttaisin tässä sellaista vanhaa
kyläyhteisöä, jossa myös vanhemmat ovat
toistensa kanssa yhteistyössä ja välitetään tietoa,
jos joitakin ongelmia on. Vanhempien tulee puhua toisilleen.
Nuoret voivat huonosti, on masentuneisuutta, putoamista kärryiltä,
ja sitten on sellaista turhautumisen aiheuttamaa känkkäränkkää.
Nuorille täytyisi opettaa toisen kunnioitusta ja arvoja. Tuntuu
siltä, että ei ole enää mustaa
eikä valkoista, ei ole väärää ja
oikeaa, vaan on sellaista suurta harmaata kyynistä aluetta,
jolla vanhemmatkaan eivät ehkä osaa antaa vastauksia.
Herra puhemies! Ennen vanhaan kansakoululaitoksen tehtävä oli
lapsia sivistävä ja siellä annettiin
myös uskonnon kautta lähimmäisenrakkauden
opettamista ja vanhempien kunnioitusta opetettiin. En peräänkuuluta
tuota vanhakantaista koulua, jossa Raamatun ja karttakepillä lyönnin
välimaastossa koulutettiin suomalaisia jukureita niin kuin
seitsemää veljestä koulutettiin, mutta
kuitenkin kun tulivat uudet aatteet, Summerhill ja vapautuksen ajat,
peruskoulu ja liberaalisuus, niin siinä tavallaan myös
jotakin häipyi, jotain hyvää myös
siitä vanhasta, joka meidän täytyy nyt
uudelleen ottaa esille uudella tavalla. Tietynlainen suvaitsevaisuus
puuttui tuosta vanhasta koulusta. Se oli yhden ideologian, yhden
totuuden koulua, mutta siinä oli paljon hyvää.
Nyt me olemme eri tilanteessa. Ei ole yhtä totuutta.
Totuuksia on paljon, ja näitten totuuksien viidakosta täytyy
lapsen löytää se eettinen tie hyväksi
ja suvaitsevaksi aikuiseksi. Se on erittäin vaikeaa, kun
eivät monet vanhemmatkaan meistä tiedä,
mikä on se oikea totuus. Ei ole enää ideologioita.
Suvaitsevaisuutta tulee tietenkin kylvää jo kotona,
ei yksin koulu voi sitä tehdä. Minusta on aivan
ihanaa, kun pieni poikani kertoo kavereistaan ja niillä on
vähän outoja nimiä ja hän puhuu
niistä kavereista kavereina ja sitten he tulevat, toinen
on kiinalainen, toinen afrikkalainen. Lapselle on ihan itsestäänselvää,
että se on yksilö ja kaveri. Ei se opi sitä,
mistä maasta tulee tai millaista rotua. Kyllä jotenkin
tulee meistä ja tästä järjestelmästä tämä suvaitsemattomuus,
vanhoista rakenteista.
Olen myös ed. Järvisen kanssa yhtä mieltä siitä,
että kouluissa kyllä opetetaan monia näitä eettisiä ja
humaaneita asioita myös muissa oppiaineissa. Siellä on
mahdollisuus sitä tehdä, mutta onko kouluissa
siihen aikaa? Se on se ongelma, että täytyy täyttää se
tietty oppimäärä ja kiire on. Voin sanoa,
että musiikkiluokilla muun muassa oppii tavallaan sitä yhdessä olemista
ja sitä tunteiden näyttämistä ja
tunteiden käsittelyä ja se lämpö ja
yhdessä oleminen, mikä siellä on, on hyvä asia,
vaikka se nyt ei ole niin tehokasta sinällään.
Kaikkea ei voi tehokkuudella mitata.
Olen sitä mieltä, että meidän
eduskuntamme tarkoittaa monesti hyvää mutta tekee
itse asiassa siinä pahaa, että me säädämme
paljon lakeja, joilla pitäisi näitä asioita
määrätä, ja tämä on tämä vaikeus
tässä ed. Tabermanninkin aloitteessa, voidaanko
lailla määrätä ihmisenä elämisen opettamista.
Me tarvitsemme keskustelua tästä aiheesta, ja
hyvä, että tämä on tullut esille,
mutta vaikea tätä on lailla säätää.
Totta kai me voimme tukiopetusta lisätä, ja koulupudokkaiden
siilaamista on edelleen jatkettava ja ihan alkuvaiheessa, jo ihan
sieltä eskarivaiheesta, koska monesti juuri ne pudonneet
häiriköivät ja luovat sitä huonoa
opetustilannetta. On saatava koulumotivaatio heillekin, joilla on
vaikeaa koulussa.
Tuntuu siltä, että kun lapset tulevat koulusta pitkän
päivän jälkeen, niin on vaikea vähän
lisätä oppiaineita, kun on vielä harrastuksetkin
siihen päälle. Mutta ehkä juuri näitä,
mitä tässä on esitetty, lähimmäisenrakkautta,
humaaniutta, suvaitsevaisuutta voitaisiin opettaa, vaikkapa kansalaistaidon
tai jonkun muun aineen yhteydessä.
Minä vetäisin tästä vielä yhden
johtopäätöksen ihan yleensäkin
tähän opetusjärjestelmään, mikä sen
tehtävä on, tämä jopa ihan tuonne
innovaatioyliopistoon ja näihin taideaineisiin. Innovaatioyliopisto
on hieno hanke. Onko opetuslaitoksen tehtävä tehdä uusia
matemaattisesti lahjakkaita Pisa-tutkimuksen kärjessä olevia
pinkoja, kun taas toiset eivät pääse
siihen pinkouteen, vai onko sen tehtävä luoda
arvoja, humaanisuutta ja lasten ja yksilöiden erilaisuutta
hyväksyä myös? Monesti siitä kouluhäiriköstä saattaa
tulla jopa huipputaiteilija, kun se lapsen energia vain kanavoidaan
positiivisesti. Ostetaan vaikka sellaiselle pojalle tai tytölle
rummut.
Pentti Oinonen /ps:
Arvoisa herra puhemies! Ikiajoista asti ihmisenä olemisen
taidot on opittu kotona, koulussa ja päivittäisessä kanssakäymisessä.
Ed. Tabermannin lakialoitteessa mainitun oppiaineen tuominen opetusohjelmaan olisi
mielestäni hyväksyttävä sillä ehdolla,
että se otettaisiin pakkoruotsin tilalle.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa puhemies! Ed. Tabermannin aloitteessa parasta on juuri tämä lähetekeskustelu,
että me kansanedustajat yhdessä mietimme tällaisia
elämän pehmeitä asioita, juuri tämä on
hyvä. Kaikkea vastuuta ei voida koululle antaa, mutta kyllä koulunkin
tulisi osata kasvattaa ihmisyyteen. Se on hyvin haasteellinen tehtävä,
kun on suuret luokat ja monet pulmat siellä koulussa, mutta
ihan hyviä ajatuksia ja ideoita käytännön
kouluelämään tässä on. Minä näkisin,
että aamunavaukset, jotka ennen olivat kunnon aamuhartauksia,
olisivat yksi paikka, missä opetettaisiin tätä ihmisenä olemista
ja elämistä, juuri näitä taitoja.
Mutta vastuu on myöskin medialla. Media kasvattaa ja viihde
hyvin raakaan maailmaan. Ikävä kyllä,
siellä on myös erilaisia pudotuspelejä,
jotka kasvattavat kaikkea muuta kuin toisen hyväksymiseen
ja inhimillisyyteen.
Ed. Tabermann on tehnyt hyvän aloitteen, ja siitä on
käyty hyvä keskustelu. Kiitos!
Tommy Tabermann /sd:
Herra puhemies! On mielenkiintoista kuunnella tätä keskustelua, koska
minä olen saanut semmoisen mielikuvan, että täällä on
semmoinen kuvitelma, että tämä idea on
hatusta vedetty. Niin ei todellakaan ole. Olen puhunut tästä aiheesta
sadoissa tilaisuuksissa ennen tänne tuloani ympäri
maata tuhansille ihmisille, ja varauksetta koulutuksesta, sukupuolesta
riippumatta joka puolella Suomea sanotaan "kyllä, tätä tarvitaan".
Ainoat muutosvastarintaiset tuntuvat olevan opettajat, jotka jostakin
merkillisestä syystä puolustavat omia reviirejään
eivätkä suostu näkemään,
että tärkein on se ihminen, se oppilas siellä eikä se
järjestelmä, jota kouluksi kutsutaan ja jonka
on sopeuduttava siihen opetustehtävään
tai opastustehtävään, joka koululla on.
Se koneisto ei ole pääasia, vaan se tulos, mikä siitä syntyy,
on se pääasia.
Olen myös konsultoinut Suomen parhaita pedagogeja,
omasta mielestäni ainakin huippuja, tässä asiassa,
ja heidän evästyksensä on se, että tässä ei
käy nyt tämä läpiveto ollenkaan.
Jos se toimisi, en olisi tehnyt tätä aloitetta.
Sitä ei tarvittaisi, jos tämä toimisi,
että tämä oppi tulee kaikkien oppiaineiden
kautta. Se vaan nyt on tehtävä, tarvitaan tehonyrkki.
Tämä pahan kierre on pysäytettävä,
tarvitaan tällainen ikään kuin projektinomainen
oppiaine, joka pysäyttää tämän
pimeän valtakunnan jatkuvan syötön.
Tämähän on luovuusoppia. Tässä on
luovuusopin kaikki perusteet. Olen kirjoittanut parhaan luovuusprofessorin
kanssa yhdessä kirjaa, joten saatan tietää,
mistä puhun. Tämä on puhdasta luovuusoppia.
Ja aivan lopuksi vaan: Meillä ei ole koulussa oppilaita
eikä asiakkaita, niin kuin meitä opetetaan ajattelemaan
nykyään, siellä on opetuslapsia, ja he
ovat myös kotona. He ovat molemmissa. Meillä on
vain opetuslapsia.
Jutta Urpilainen /sd:
Arvoisa puhemies! Minusta ed. Tabermann tässä äsken
puuttui erittäin tärkeään asiaan,
kun hän puhui opettajista. Olen itse opettaja, ja minusta
tätä oppiainetta tarvittaisiin peruskoulun ohella
myös opettajankoulutukseen, koska se on juuri näin
niin kuin ed. Tabermann totesi, että mikäli opettaja
ei saa näitä valmiuksia omassa koulutuksessaan,
niin hän ei osaa arvostaa näitä asioita
eikä hän osaa myöskään
opettaa esimerkiksi vuorovaikutustaitoja tai tunteen käsittelyä oppilaille.
Sen takia näen, että sen lisäksi että kannatan,
ja olen tämän lakialoitteen allekirjoittanut,
tätä oppiainetta peruskouluun, niin se pitäisi
tuoda myös opettajankoulutuslaitokseen.
Arvoisa puhemies! Täällä on viitattu
siihen, että kasvatusvastuuta ei voi ulkoistaa kodeilta koululle.
Olen samaa mieltä siitä, mutta tiedän myös
itse opettajana, että meillä on erilaisia koteja,
meillä on erilaisia perheitä, meillä on
erilaisia vanhempia, jotka ovat toiset paremmassa kunnossa, toiset
huonommassa kunnossa ja toiset paremmin kykeneviä, toiset
huonommin kykeneviä. Sen takia näen, että on
kuitenkin hyvä asia, että me annamme kaikille
lapsille riippumatta heidän perhetaustastaan tietyt valmiudet elämään,
ja sen takia olen kannattamassa näiden taitojen tuomista
kouluun entistä vahvemmin.
Olen myös itse puhunut siitä, pitäisikö meillä jatkossa
olla jonkinlainen kurssi vanhemmuuteen, joka sisältyisi
esimerkiksi neuvolatoimintaan, koska meillä on kyllä synnytysvalmennusta,
mutta meillä ei ole muuta valmennusta vanhemmuuteen, ja
tämän päivän vanhemmuus on aika
haastavaa, ja sen takia esitän myös tällaisen ajatuksen.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Tuosta, mihin ed. Urpilainen päätti,
on hyvä jatkaa, koska meillähän — se
ei ollut edelliskaudella, vaan sitä edellisellä kaudella — oli
tämä kansalaisvaltuuskunta, joka teki toimenpide-ehdotukset
vanhemmuuden koulutuksesta. Eli oli tämä Lapset
elämänkoulussa -kansalaisvaltuuskunta, jossa pohdittiin
näitä asioita, mitä tulee tehdä kouluissa,
mitä tulee tehdä neuvoloissa ja miten tulisi vahvistaa
kotien selviytymistä jne. Siinä oli nimenomaan
tämä, että lapsilla ei ole syliä,
lapsia ei rakasteta, lapsille ei ole aikuisia, jotka antaisivat
aikaa. Yksi keskeinen ajatus siellä oli nimenomaan tämä vanhemmuuden
koulu, että ihan todella se järjestelmä luotaisiin
neuvolajärjestelmän sisälle tai jollakin
tavalla kuitenkin, että se koskettaisi kaikkia vanhempia
sitten, ei vain niitä, jotka ehkä hakevat sitä yksityiseltä ja
muuta, vaan se koskisi kaikkia — todella tärkeä asia.
Mielestäni se, mitä tässä ed.
Tabermann tavoittelee, on todella juuri sitä, mitä itsekin
kannatan, että koulut eivät olisi liian tietopainotteisia, eivät
liian suorittamispainotteisia, eivät liian tekemispainotteisia,
vaan olemista ja sitä ihmisenä olemisen elämistä ja
oppimista, että sitä siellä olisi. Mutta
minun kysymykseni on se, miten se siellä toteutuu, koko
koululaitoksen toiminto ja sisältö, jotta nämä hyvät
ideat toteutuisivat, että saadaan se tavoite, että luodaan
arvoja, luodaan ihmisyyttä, humaanisuutta, että jokainen
oppija voi löytää oman itsensä,
oman itsensä vahvuudet, eikä vaan olisi sitä,
mitä koulussa yleensä on, että ne ovat
niitä heikkouksia. Kyllä minusta nämä ideat
ovat aikaisemminkin eläneet. Silloin, kun me puhuimme terveystieto-oppiaineen
saamisesta yhdeksi oppiaineeksi, niin olivat nämä samat
kysymykset silloin.
Heli Järvinen /vihr:
Arvoisa puhemies! Haluan kommentoida muutamaa pidettyä puheenvuoroa.
Jos mallia lähdetään hakemaan ulkomailta,
kuten ed. Alatalo tässä esitti — kannattaa muistaa,
että suomalaiset ovat taipuvaisia perheväkivaltaan
ja itsemurhiin — niin ei ehkä kannata ainakaan
lähteä mallia hakemaan USA:sta, joka on yksi maailman
väkivaltaisimmista maista. Siksi oli hyvä, että myös
se tuli ed. Alatalon puheessa esiin.
Ed. Lahtela nosti esiin sen, että eduskunnassakaan
ei uskalla enää katsoa kuin hissin seinärakoon.
Jos tämän kevään keskustelusta
ei ole mitään opittu, ei edes sen vertaa, osataanko
täällä katsoa ihmisiä silmiin,
rintavakoihin vai seinärakoihin, niin siinä tapauksessa
se seinärako on nimenomaan se varmin vaihtoehto. Mutta
toivon, että edes täällä osattaisiin
katsoa ihmisiä silmiin.
Olen samaa mieltä ed. Urpilaisen kanssa siitä, että tämän
kaltaisia taitoja tarvittaisiin nimenomaan opettajien opetuksessa.
Sillä on jo nimikin, ei tarvitse enää ottaa
ihmisenä olemisen taitoa, sen nimi on pedagogiset taidot.
Sitä opetusta tarvittaisiin etenkin aineenopettajille.
Ja vielä yksi: Ehkä tämä lakialoite
opettaa meille edustajille myös edustajana olemisen taitoa.
Joskus kolumnit, seminaarit ja julkinen keskustelu ovat parempia
ja veronmaksajille, myös niille lapsiperheille, halvempia
keinoja asioiden edistämiseen. Tämän
asian uskon olevan juuri sellainen.
Kyösti Karjula /kesk:
Arvoisa puhemies! Tuossa harkitsin, käytänkö puheenvuoroa
ja pitkitänkö tavallaan tätä iltaa,
mutta arvoisa puhemies sallinee, että käytän
puheenvuoron ja te, kollegat, jaksanette vielä kuunnella,
koska minustakin tämän lakialoitteen ehkä se
kaikkein olennaisin merkitys on, että joskus tulee tilaa eduskunnassa
käsitellä sellaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä,
joihinka suoraan joku hallituksen toimenpide, lakialoite taikka
budjettiesitys ei kohdistu. Sen vuoksi olen erittäin tyytyväinen, että ed.
Tabermann on tämän asian nostanut esille.
En suoranaisesti niinkään innostu tästä lakialoitteesta.
Ymmärrän myös sen perusteen, jonka ed.
Tabermann esitti, mutta silti haluan laajentaa tämän
kysymyksen, koska kyllä meillä on erittäin
suurta painetta suomalaisessa yhteiskunnassa, että me kaadamme
koululle sellaisiakin velvoitteita, jotka eivät kerta kaikkiaan
koululle kuulu. Jos ajatellaan, että tämän
lakialoitteen ydin on ihmisenä oleminen, niin kyllä jollakin
tavalla koen sen, että on vastuullista myös meidän edustajina
tuoda se näköala, mikä on useissakin puheenvuoroissa
noussut esille, että kyllä se ydintehtävä ja
ydinvastuu on siellä kodeissa ja perheissä.
Mutta tunnen monta kertaa itseni vähän eriparikengäksi,
kun näistä perheiden ja lasten haasteista puhutaan.
Olen ehkä liian syvällä siinä todellisuudessa
suuren perheen isänä. Voinee tässä paljastaa,
asia on jo sen verran vanha, että kun aikanaan vuonna 1995
tulin valituksi eduskuntaan, olin ennen sitä vanhempana
halunnut olla meidän pienen, rakkaan kotikunnan sivistyslautakunnassa
rivijäsenenä. Se oli ainoa poliittiseen toimintaan
liittyvä mandaatti. Kun yleensä taistellaan siitä,
mitenkä kansanedustajat pääsevät kuntien
ja kaupunkien valtuustojen, hallitusten puheenjohtajiksi, minulta
kysyttiin, haluanko jatkaa kunnallisessa luottamustehtävässä.
Esitin, että ihan sen vuoksi, että olen perheenisä,
haluaisin seurata koulun rakentumista ja kehittymistä sivistyslautakunnan
jäsenenä, mutta minulle ei riittänyt
luottamusta tähän tehtävään,
vaan todettiin, että kyllä Kyösti Karjula
joutaa muihin tehtäviin.
Haluan tämän sillä tavalla tuoda
esille tässä, että me hyvin mielellämme
puhumme politiikassakin sellaisista asioista, joista me emme itse välttämättä kuitenkaan
siinä omakohtaisessa elämässä ole
valmiita vastaamaan. Tässä suhteessa se, kun me
puhumme ihmisenä olemisesta ja ihmisenä olemisen
perusteista, niin minusta on äärimmäisen
tärkeää, että me näemme
sen oman tilanteemme siellä omassa perhekunnassa ja niissä lähtökohdissa,
jotka me olemme itse valmiit rakentamaan.
Sen vuoksi jollakin tavalla haluan mainita sen, että me
emme kokonaan kuitenkaan siirtäisi sivuun sitä kaikkein
parasta opaskirjaa, myös kasvatuksen ja ihmisenä olemisen
opaskirjaa. Ja kyllä se on pyhä Raamattu, jossa
tänäkin päivänä avautuu
se kaikkein tärkein näköala lähimmäisenrakkauteen,
avautuu se näköala, mitä tarkoittaa se,
että meidän tulisi rakastaa lähimmäistä niin
kuin itseämme. Sieltä kumpuaa keskinäisen kunnioituksen
näköala, joka on äärimmäisen
tärkeää oppia siinä lähiyhteisössä,
se, mitä tarkoittaa ihmisenä olemisessa keskinäinen
kunnioitus. Tässä mielessä ajattelen,
että kyllä meidän on vastuullista myös
kansanedustajina siirtää sitä näkökulmaa
ei vain kouluille, vaan siirtää myös vanhemmille,
mitä todella merkitsee se, että me kannamme vanhemman
vastuuta ja luomme aidot edellytykset lapsillemme nousta hyvään
elämään ja ihmisenä olemisen
aitoihin perusteisiin.
Arvoisa puhemies! Haluan silti tuoda tämän kouluunkin.
Nimittäin ainakaan aloitteen tekijä, ed. Tabermann,
ei ehkä ole törmännyt siihen tosiasiaan,
että me tässä takavuosina — ed.
Urpilainen on törmännyt asiaan — vähän
tämän sisältöisen asian kanssa
olemme eduskuntanakin, kansanedustajina askaroineet. Me käynnistimme Mukaan
kasvatusvastuuseen -hankkeen, jossa Jyväskylän
yliopiston asiantuntijat olivat mukana. Teema kiteytyi Eheytetty
koulupäivä -kokeiluun, jossa oli oppilaitoksia,
erikokoisia kouluja eri puolella Suomea mukana. Tämän
kokeilun perusideahan oli se, että huokoistetaan koulupäivää,
vaikutetaan siihen, että sinne mahtuu vähän levähdyshetkiä,
yhteisten harrastusten mahdollisuutta, sosiaalista vuorovaikutusta
ihan toisella tavalla kuin siinä tiiviissä koulupäivän
rytmissä. Kokeilutulokset kokeilukouluissa olivat aivan erinomaisia.
Mutta jostakin syystä täältä löydän
yhteneväisyyden ed. Tabermannin aikaisemmin tuomaan näkökulmaan,
että opettajakunta niiden koulujen ulkopuolella, jotka
eivät olleet tässä kokeilussa matkassa,
ja jopa opettajien ammattijärjestö omilla kirjoituksillaan
tekivät kaikkensa vesittääkseen sen kokeilun,
vesittääkseen niitä myönteisiä näköaloja,
jotka liittyivät tähän etenemiseen. Minusta
tässä mielessä on — en poissulje siis
erityyppisiä edistysaskelia myös koulussa tällä alueella — kyllä kysymys
aika syvästä muutoksesta sellaisen uudenlaisen
koulukulttuurin läpiviemisessä, jossa on tilaa
ihmisyyden rakentumiselle ja ihmisyyden kehittämiselle,
ihmisenä olemisen kehittymiselle. Mutta jostakin syystä me
olemme nyt takertuneet siihen loistavaan Pisa-gloriaan, joka poissulkee
kaiken sen keskustelun, jonka pitäisi tavallaan auttaa
yhteisesti myös koulua rakentumaan ja vastaamaan paremmin
tämän päivän haasteisiin.
Jos ajatellaan, mitä nämä häiriöt
todella merkitsevät, te kollegat olette sitä jo
edellä tuoneet esille. Kiteytän vain sen, että puolenkymmenen vuoden
aikana häiriökustannukset, jotka aiheutuvat nimenomaan
näistä lapsiin kohdistuvista huostaanotoista,
ovat kasvaneet noin 250 miljoonalla eurolla. Elikkä jos
ajatellaan, että tämä aika ei juuri muuta
ymmärrä, emmekä me täällä eduskuntakeskustelussakaan
monta kertaa juuri muuta näe kuin näitä euroja
ja rahan merkitys on äärimmäisen keskeinen,
niin toteaisin, arvoisa puhemies, lopuksi, että tämän
suuntaisen kehittämistyön etenemisessä jo
eurotkin puhuvat sen puolesta, että eikö meidän
kannattaisi tehdä uudisteita, jotka ennalta ehkäisevät
niitä ongelmia, jotka ovat yksilön kannalta äärimmäisen
raskaita mutta merkitsevät myös koko ajan erilaisen
syrjäytymiskehityksen kautta kasvavia yhteiskunnallisia
kustannuksia.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa puhemies! Tuntuu luontevalta, että ihminen
oppii ihmisenä olemisen alkeet, voisi sanoa, kotonaan ja
perheessä vanhemmiltaan. Tässä tuli esille
juuri se, että ei neuvolassa tai muuallakaan nuorta äitiä ja isää juuri
opeteta tai neuvota, mitä se on sitten sen lapsen kasvattaminen
ja ihmiseksi tulemisen opettaminen. Kai siinä on yksi ajatus,
että vaistonvaraisesti ihminen tekee sitä, minkä on
aina tehnytkin, ja sitten nämä isoäidit
ennen muuta, isoisät eivät niinkään,
ovat olleet opettamassa ja tukemassa sitä. Tämähän
on usein niin, että vasta siinä isovanhemmuusiässä oivalletaan,
mitä lapsen kasvattaminen sitten lopulta onkaan.
Mutta tähän asiaan, puhemies! Kun auto hankitaan,
niin ajokortti pitää olla. Se on aika kova juttu,
jos ei ole ajokorttia. Mutta lapsen kasvattamiseen ja lapsen hankkimiseenhan
ei tietenkään mitään lupaa pyydetä eikä vaadita.
Ja koko tämä ehkä kaikkein tärkein
prosessi, opettaa, kasvattaa, evästää lasta
ja nuorta ihmistä tulevaisuuteen, tapahtuu aika tavalla
siis ilman mitään tukea.
Täällä puhuttiin niistä katseista,
jotka eivät kohtaa metrossa ja rautatieasemalla. Tämä yhteiskunnan
ilmapiiri on kovettunut, väkivaltaistunut, tavallaan militarisoitunut,
ja siinä yhteydessä syntyy juuri näitä ongelmia
entistä enemmän.
Mutta edelleenkin lopuksi totean, että tuki perheille
on tietysti yksi asia tässä. Kannatan todella
sitä edustajien Urpilaisen ja Järvisen perustetta,
että ...
Toinen varapuhemies:
(koputtaa)
2 minuuttia! Olkaa hyvä, puhujakorokkeelle.
Niin, puhemies, kannatan sitä edustajien Järvisen
ja Urpilaisen perustetta, että nimenomaan opettajankoulutukseen otetaan
tämä ihmisenä olemisen aine.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa puhemies! Todellakin ed. Tommy Tabermann on saanut
tällaisen pienoisajankohtaiskeskustelun erittäin
hyvästä aiheesta tänne eduskunnan täysistuntosaliin.
Pidän tätä erittäin hyödyllisenä asiana.
Ehkä ei muuten tällainen keskustelu olisi voinut
syntyä, ellei sitä olisi tehty lakialoitteen muodossa.
Mutta, kuten aiemmin totesin, tämä keskustelu
on tässä kaikkein parasta. Täällä on
päästy hyvin hyvässä yhteishengessä pohtimaan
sitä, mikä olisi elämässä hyvää,
totta ja oikeaa. Haluan täällä yhtyä paljolti
muun muassa ed. Kyösti Karjulan esittämiin ajatuksiin
koulun arvopohjasta. Koen, että silloin, kun on oikean
ja väärän erottaminen keskeinen kasvatustavoite,
se luo aina turvallisuutta. Silloin varttuva lapsi eri ikävuosissa tietää kuitenkin
asian, johonka voi luottaa.
Mutta menisin sitten kouluelämään.
Siltä osin itsekin sitä seuraan, että olen
vielä tämän vuoden koulun johtokunnan
puheenjohtaja Haapamäen yläkoulussa. Eräs
murhe minulla on siellä se, että kouluista katoavat
rehtorit. Kun samalla rehtorilla on useampia kouluja, silloin koulusta
katoaa se isä- tai äitihahmo, jota rehtori edustaa,
luo turvallisuutta, luo koulun henkeä. Kun muistelen omaa oppikouluaikaani
Keuruun yhteiskoulussa, koulun rehtori jo heti ensimmäisenä päivänä kun kouluun
tulimme ekaluokkalaisina, puhutteli meitä sanoin "hyvä kouluperhe",
hymyili ja puhutteli lämpimästi "hyvänä kouluperheenä",
loi luottamuksen siihen, että rehtoriin voi aloittavakin
oppilas, joka tuli vielä vieraalta paikkakunnalta, luottaa.
Jotenkin tämmöinen luottamus katoaa, kun rehtorit
etääntyvät ja vieraantuvat hallinnollisiksi
virkamiehiksi, ovat työnsä taakoittamina useissa
eri paikoissa. He eivät tunne oppilaita eivätkä oppilaat
tunne rehtoria. Silloin opettajatkin ovat aika mahdottoman yhtälön
edessä, että pitäisi samalla luoda elämälle
eväitä laajemmalti, mutta vastata myös
oppiaineesta.
Näkisin, että tässä on tullut
ed. Urpilaisen toimestakin hyvä ajatus esille, että näitä ed.
Tabermannin aloitteessa tuomia ajatuksia pitäisi kätkeä jo
sinne opettajankoulutuksen pedagogisiin taitoihin. Sitä pitäisin
hyvin tärkeänä. Samoin meidän
pitäisi luoda kouluun myös sitä ihannetta,
että ei koulua, vaan elämää varten.
Mitenkä se on sitten toteutettavissa, siihen ehkä tämä illan hyvä keskustelu
antaa hyviä viitteitä.
Erkki Pulliainen /vihr:
Arvoisa puhemies! Ensinnäkin haluan vielä kerran
kiittää ed. Tabermannia aloitteesta, jota kutsun
"herätealoitteeksi". Minulle tuli tätä keskustelua
kuunnellessani mieleen se, että meillä pitäisi
olla semmoinen juttu kuin nettiäänestys, nettikoeäänestys.
Esimerkiksi tässä tapauksessa huomisaamuna tämän
keskustelun jälkeen netissä kysyttäisiin, kummanko
vaihtoehdon puolella on, onko sillä puolella, että tämmöinen
pitäisi ottaa perusopetuslakiin, vai sillä, että ei
pitäisi ottaa vaan hoitaa läpäisyperiaatteella,
ja se tapahtuisi ilmaan mitään sitoumusta. Elikkä toisin
sanoen kiitoksia paljon vielä kerran.
Keskustelu päättyi.