Täysistunnon pöytäkirja 77/2001 vp

PTK 77/2001 vp

77. KESKIVIIKKONA 13. KESÄKUUTA 2001 kello 14

Tarkistettu versio 2.0

3) Hallituksen esitys laeiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun 11 §:n muuttamisesta

 

Erkki Kanerva /sd:

Arvoisa puhemies! Lakivaliokunnan puheenjohtaja on eduskuntatyöhön liittyvissä muissa tehtävissä. Otin tehtäväkseni muutamin ajatuksin esitellä ja saatella tätä mietintöä, joka nyt ei kuitenkaan ollut yksimielinen, vaikka 31:tä asiantuntijaa kuultiin. Se, että tämmöisestä asiasta ei syntynyt yksimielistä mietintöä, kuvastaa, miten vellovaksi kriminaalipoliittinen keskustelu on tässä ihan muutaman vuoden sisällä muuttunut.

Hallituksen esitys 213/2000 vp sisälsi kolme muutosta rikoslakiin: yhden rikoslain yleisiin oppeihin, toisen rangaistusasteikkoon ja kolmannen sekä tunnusmerkistö- että rangaistusasteikkoon; periaatteessa yksinkertaisia asioita. Tuo yleisten oppien rikoslain 3 luvun 4 §:n muutos olisi tarkoittanut, että vähentyneesti syyntakeisiksi todettujen rangaistuksen mittaamisesta olisi poistettu laissa nyt oleva pakollinen rangaistuksen alentaminen. Mietinnöstä jokainen voi lukea ne perusteet, joilla valiokunta esitti, että tämä muutosesitys poistetaan lakiesityksestä. Nämä rikoslain alkuluvut nimittäin ovat eläneet ja toimineet toistasataa vuotta. Kun niiden kokonaisuudistus on tulossa tuota pikaa eduskuntaan, valiokunnan mielestä ei ollut tarkoituksenmukaista irrottaa tätä yhtä asiaa siitä aika isosta kokonaisuudesta, joka tiettävästi syksyllä on tulossa tänne.

Valiokunnan esittämien perustelujen lisäksi on nähtävä, että sitten kun tämä nyt poistettu muutosesitys tehdään ja jos se tehdään, samalla on selvitettävä vankeinhoidon mahdollisuudet hoitaa vähentyneesti syyntakeisia vankilassa. Kun tähän kokonaisuudistukseen tiettävästi sisältyy myös niin sanotun pyttymenettelyn, vaarallisten vankien eristämisen, poistaminen, näitä ratkaisuja on tarkasteltava kokonaisuutena. Edelleen siinä samassa yhteydessä on pohdittava vakavaan rikokseen syyllistyneen vähentyneesti syyntakeisen pakkohoito. Tähän kokonaispohdiskeluun tarjoutuu erinomainen tilaisuus tulevana syksynä. Sen vuoksi tämä osa esitetään poistettavaksi.

Lakiesityksen toinen osa koventaa törkeästä pahoinpitelystä tuomittavia rangaistuksia. On merkillepantavaa, että se tekee sen myös käytännössä, sillä kaksi vuotta vanhan tilaston mukaan runsas 60 prosenttia törkeistä pahoinpitelyistä tuomituista rangaistuksista alitti nyt säädettäväksi esitetyn minimin. Ratkaisu varmasti vastaa vallitsevaa käsitystä siitä, että ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumista on moitittava nykyistä selkeämmin. Siinä mielessä uudistus on hyvinkin tervetullut.

Valiokunta pohdiskeli esityksen ulkopuolelta myös törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistöä lähinnä sen suhteen, pitäisikö rasistiset motiivit nostaa mukaan laissa esimerkkeinä lueteltuihin kvalifiointiperusteihin. Valiokunta päätyi kuitenkin siihen, että sekin kysymys tulee ehkä ratkaista sitten, kun rikoslain alkuluvut, lähinnä 6 luku, tulevat kokonaisuutena uudistettaviksi. Esitettiin näitä rasistisia motiiveja rangaistavaksi koventavaksi perusteeksi sitten syksyllä tai ei, tämä kysymys on silloin kuitenkin puhki puhuttava.

Kuten valiokunnan mietinnössäkin todetaan, esitetty uusi maksimirangaistus supistaa entisestäänkin suppeaa seuraamusvalikoimaa, mikä ei tietenkään ole esityksen lähtökohta ja tarkoitus eikä noin yleisesti ottaen toivottava kehitys.

Mietinnöstä on ehkä syytä poimia esille valiokunnan lausuma siitä, että rangaistusasteikon ankaroittaminen korostaa teon kokonaisarvostelun merkitystä, siis sen kokonaisarvostelun merkitystä, joka on ollut lakiin kirjoitettuna jo pitkään.

Valiokunnassa tuotiin toistamiseen esille esimerkki perheväkivallasta, jossa pitkään piinattu, fyysisesti heikompi osapuoli turvautuu veitseen. Veitsen käyttäminen, vaikka hengenvaarallinen ase kvalifiointiperusteena mainitaan, ei sinänsä saa tehdä teosta törkeää, vaan aivan kuten lakiin on jo kirjoitettu, teon törkeyttä arvioitaessa on otettava huomioon siihen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan.

Arvoisa puhemies! Kolmas esitetty uudistus on rikoslain 50 luvun huumausaineiden käyttörikos. Rikoslain kirjoittamisen systematiikka olisi edellyttänyt, että teon nimi olisi ollut huumausainerikkomus. Valiokunta kuitenkin taipui esityksen kannalle perustein, että myös rikoksen nimikkeen on kuvattava teon moitittavuutta. Systematiikasta nimi kuitenkin, kuten sanottu, poikkeaa, mikä kuvaa tässä esityksessä jo toisen kerran, miten nämä pienet osauudistukset toimivat ja sopivat tai sitten eivät sovi eivätkä toimi kokonaisuudessa.

Uuden tunnusmerkistön ja ennen muuta rangaistusasteikon käyttöönotto on esitetty keskeisesti prosessiekonomisin perustein. Kun teon johdonmukaisena ja säännönmukaisena seurauksena on vuosikymmenestä toiseen poikkeuksetta ollut toimenpiteestä luopuminen tai sakko, ei ole tarkoituksenmukaista, että koko raskas rikosprosessi käynnistetään tällaisen asian ratkaisemiseksi, sakkoasian ratkaisemiseksi koko raskas prosessi. Se on tämän uudistuksen lähtökohta.

Uusi tunnusmerkistö ja asteikko mahdollistavat pienten huumausainerikosten osalta niin sanotun rangaistusvaatimusmenettelyn, ja prosessista jäävät haastaminen ja tuomioistuinkäsittely pääsääntöisesti kokonaan pois. Menettely tarkoittaa käytännössä sitä, että ellei asiassa luovuta toimenpiteestä kokonaan, huumausaineen käyttörikoksen todennut poliisimies kirjoittaa rangaistusvaatimusilmoituksen, niin sanotun sakkolapun, jonka syyttäjä vahvistaa, ja käsittely päättyy lähtökohtaisesti siihen. Tällä kevennetään prosessia ja säästetään prosessikuluja, mutta lopputulos on sama. Uudella tunnusmerkistöllä ja uudella asteikolla ei siis ole tarkoitus muuttaa rikosoikeudellista suhtautumista tekoon sinänsä.

Kun syyttäjän menettely toimenpiteestä luopumisen suhteen poikkeaa jo Espoon ja Vantaan kesken oleellisesti ja juuri vähäisemmissä huumausainerikoksissa, valtakunnansyyttäjä yritti ohjeistamalla yhtenäistää käytäntöä koko maassa. Se on hyvin epäyhtenäinen muuallakin kuin Espoossa ja Vantaalla. Syyttäjälaitoksen viesti eri tasoilta ja tahoilta on kuitenkin se, että yhtenäistäminen ilman lainsäädäntöä ei saata onnistua. Muun muassa sen vuoksi valiokunta kirjoitti ja perusteli 50 luvun 7 §:n, niin kuin se on mietinnöstä luettavissa.

Toinen keskeinen peruste ymmärtääkseni oli se, että huumausainerikoksia käsittelemässä on tähän saakka ollut enintään muutama sata poliisimiestä. Rangaistusvaatimusmenettelyn kautta heitä tulee ketjuun nyt kenties tuhansia. On välttämätöntä, että toimenpiteistä luopuminen säädetään lain tasolla. Aniharva soveltaja käytännössä pääsee käsiksi valiokunnan mietinnön tekstiin. Linjaa on voitava lukea laista suoraan.

Toimenpiteistä luopumiseen neljä valiokunnan jäsentä jätti vastalauseen, jota on syytä vielä lopuksi tarkastella.

Arvoisa puhemies! 60-luvun alkuun meillä ei ollut käytännössä muuta huumausaineongelmaa kuin mikä sotavammojen hoitamisesta kenties oli joillekin yksilöille jäänyt. Sen jälkeen ongelman vaikutus on vaihdellut huomattavasti muun muassa niin, että 80-luvun lopulla kaikki ongelmia kuvaavat luvut ja käyrät painuivat alemmiksi kuin pariin vuosikymmeneen. Nyt laman jäljiltä ongelma on taas pahentunut, mutta luulen, että tilanne paranee sitä mukaa kuin laman vammat mahdollisesti muutenkin paranevat.

Huumausaineiden käytön kriminalisoinnista keskusteltiin ensimmäisen kerran 60-luvun puolivälissä ja on sen jälkeen keskusteltu säännönmukaisesti muutaman vuoden välein. Huumausaineiden käytön kriminalisointia on toistuvasti ja pääsääntöisesti perusteltu sillä, että käyttäjien kautta päästään kiinni myyjiin, välittäjiin, maahantuojiin ja valmistajiin. Perustelu on kestävä. Lähtökohtana ei siis ole ollut uhrin rankaiseminen sinänsä. Kun uhri-käsite ymmärretään laajasti, huumausaineen käyttäjää voidaan käsitellä eräänlaisena uhrina, tämän ilmiön uhrina.

Rohkenen pelkistää huumausaineen käytön motiivin niin, että motiiveja on lähtökohtaisesti kaksi. Toiset käyttävät huumausaineita nautintoaineena ja toiset ovat sairastuneet, jääneet niin sanotusti koukkuun. Rangaistusuhka ei oikeastaan koskaan ole saanut ihmisiä merkittävässä määrin luopumaan nautinnostaan. Ne, jotka ovat jääneet koukkuun, eivät ilman asianmukaista hoitoa siitä irti pääse. Ei rangaistus heitä auta. Käytön kriminalisoinnin lähtökohta on siis edelleen luoda edellytys päästä käsiksi huumausainekauppiaisiin, tähän kauppaketjuun. Poliisille ja syyttäjille on järjestettävä mahdollisuus huolellisen harkinnan jälkeen luopua rangaistustoimenpiteestä käyttäjän suhteen.

Mietinnössä mainittua sakkokumulaatiota olen seurannut niin läheltä, että en malta olla kertomatta konkreettista esimerkkiä. Viime vuosikymmenen alkupuolen toimin puheenjohtajana pienessä järjestössä, joka vieroitti nimeltä kutsutut päihdeongelmaiset, satoja autoja varastaneet nuoret, tästä elämäntavasta ja ohjasi heidät ammattikoulutukseen ja työelämään. Se onnistui. Se tulee jäämään hiipumassa olevan työelämäni kohokohdaksi. Mutta ennen kuin tähän työhön päästiin käsiksi, oli maksettava 37 000 markkaa vankeudeksi muunnettuja sakkoja, niitä sakkoja, joita ukit, mummit, sedät ja tädit eivät enää jaksaneet maksaa. Kun olen runsaan 30 vuoden aikana tavannut kenties tuhansia vastaavassa elämäntilanteessa olleita nuoria, olen jokseenkin varma, että sakon suorittaminen vankilassa olisi katkaissut näiden nuorten kuntoutumisen ja suistanut heidät entistä syvemmälle päihde- ja rikoskierteeseen — he ovat itse nyt jälkikäteen pääsääntöisesti samaa mieltä — sellaiseen rikoskierteeseen, jossa meillä on juuri nyt 13 000 ihmistä, kierteeseen, joka päättyy tapaturmaiseen kuolemaan tai sitten kun voimat vanhuuden kautta loppuvat.

Me kaikki tiedämme, jos todella haluamme nähdä, että häkkihoidon ennuste on masentavan huono. Kun huumausaineiden kokeilijat ja käyttäjät ovat usein nuoria, on äärimmäisen tärkeää, että viranomaiset tekevät ja että heillä säädösten puolesta on mahdollisuus tehdä tämän ihmisen parasta tarkoittavia ratkaisuja. Kun poliisin, lastensuojeluviranomaisten ja sosiaaliviranomaisten kauan odotettu verkottuminen on lopulta alkanut, olisi kohtalokasta, jos liian kaavamaiseen käytäntöön ohjaavat säännökset torppaisivat orastavan alun lähtöruutuunsa. Tätäkin taustaa vasten vastalause ja erityisesti sen perustelut vaikuttavat, lievästi sanottuna, vähintäänkin kummallisilta.

Kari  Myllyniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. E. Kanervan puheenvuoron viimeiset lauseet vaikuttivat vähintäänkin merkillisiltä.

Tässä lakipaketissa toteutuvat minunkin jo kauan esittämäni ajatukset. Lähinnä tarkoitan sitä, että todella törkeitten väkivaltarikosten rangaistukset tulevat merkittävästi kovenemaan. Tällä erää törkeistä pahoinpitelyistä rangaistaan vähintään kuuden kuukauden vapausrangaistuksella. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että kyseisistä rikoksista on tuomittu reilusti alle vuoden vapausrangaistuksiin; yläraja on kuitenkin kymmenen vuotta.

Tuomioistuimilla on ollut mahdollisuus tuomita ankaramminkin, mutta jostain ihmeen syystä on toistuvasti käytetty kovin lieviä rangaistuksia. Nyt alaraja nousee yhteen vuoteen, joten on uskottavaa, että tämä ainakin jossain määrin myös vähentää Suomessa väkivaltarikosten määrää. Tosiasia on, että Suomessa on muuhun Eurooppaan verrattuna väkivaltarikoksia eniten ja niiden seuraukset ovat Euroopan lievimmät.

Mutta ei lakipaketissa kaikki ole ihan hyvääkään. Olen tehnyt vuonna 2000 lakialoitteen rikoslain 50 luvun muuttamisesta. Siinä esitin merkittäviä muutoksia. Aloite käsittelee huumausainerikoksia. Hallitus teki samasta asiasta lakiesityksen tämän vuoden helmikuussa. Esitykset ovat hyvin yhteneväisiä pääosiltaan ja erityisesti niiltä osin, kuin lievemmistä huumausainerikoksista tulisi pystyä rankaisemaan rangaistusmääräysmenettelyllä. Aivan erityisesti esitykseni 50 luvun 7 §:stä, jolla on tarkoitus poistaa osittain erityisperusteet muun muassa syyttämättä jättämiselle, on lähes sanatarkasti samanlainen kuin hallituksen esitys.

Vastalauseen esittäjät olivat valmiit hyväksymään hallituksen esityksen täsmälleen esitetyssä muodossa, vaikka olisimme halunneet, että 50 luvun 2 a § Huumausaineiden käyttörikos olisi saanut samanlaisen sanamuodon kuin omasta lakialoitteestani aikanaan ilmeni. Tällöin olisi paremmin jo laista ilmennyt, millaisia tapauksia kyseisellä pykälällä tarkoitetaan. Nyt tapahtui niin, että lakialoitteessa mainitut tunnusmerkistöä selventävät osat siirrettiin lähes sellaisenaan 50 luvun 7 §:ään. Tämä taas toteutuessaan tulee merkitsemään sitä, että sillä huomattavasti lievennetään tällä erää voimassa olevaa huumausainelakia.

Tosiasia on se, että hallituksen esittämistä muutettavista uusista lakipykälistä selvästi ilmenee kuinka alkuperäinen tarkoitus on ollut, että lievemmät tapaukset tulevat entistä useammin rangaistaviksi. Näin oli tarkoitus osoittaa, että yhteiskunta ei hyväksy vähäisempiäkään huumausainerikoksia. Tätä vastoin hallituksen perusteluosista ei saa selkeästi selkoa, mihin suuntaan käytäntöä olisi vietävä.

Edelliseen viitaten hyvin pitkälle menevä johtopäätös voidaan tehdä rikoslain 50 luvun 7 §:n muutosesityksestä, koska siinä hallitus esittää poistettavaksi niin sanotut erityisperusteet syyttämättä ja tuomitsematta jättämiselle. Tällä oli tarkoitus osoittaa se, ettei huumausainerikoksia, ei edes lieviä, ole asetettava erilaiseen asemaan kuin yleensä muita rikoksia. Jos olisi menetelty hallituksen esityksen mukaisesti, se vääjäämättä olisi johtanut siihen, että entistä useammin myös lievemmät huumausainerikokset olisivat tulleet rangaistavuuden piiriin, mikä olisi ollut aivan oikein.

On tietenkin tosiasia, että ensisijaisesti tulee menetellä 50 luvun 2 a §:n mukaisesti eli rangaistus on ensi sijalla. Kun syyttäjät jättävät muutaman kerran poliisin antaman rangaistusmääräyksen vahvistamatta, poliisi lopettaa kokonaan lievempiin tapauksiin puuttumisen. Nyt hyväksytty mietintö antaa julkisuuteen aivan päinvastaisen osoituksen siitä, miten huumausaineasioissa tulisi tällä erää edetä.

Lievempää linjaa edustavat ovat vedonneet, että käytäntöä ei ole syytä eikä ollut tarkoitus muuttaa. Näinhän tosiaan hallituksen esityksen tekstiosassa oli, että ei ollut tarkoitus muuttaa, mutta pykälät osoittivat aivan muuta. On kuitenkin otettava huomioon, että Suomi on tällä erää huumausainetilanteessa aivan eri tilanteessa kuin voimassa olevan lain säätämisen aikaan eli vuonna 93. Silloin oli jollakin tapaa ymmärrettävää, että ei ihan jokaisesta tapauksesta tarvitse rangaista, mutta tällä erää tilanne on mennyt niin huonoon suuntaan, että ehdottomasti jokaisesta huumausaineiden käytöstä pitäisi rangaista. Nyt huumausainerikollisuus on moninkertaistunut ja edelleen pahenemassa.

Mietinnössä on myös vedottu, että syyttäjät kannattaisivat nyt mietinnössä olevaa sanamuotoa. Tämä ei pitäne paikkaansa. He eivät ole tässä muodossa mietintöä edes nähneet, ja muun muassa Valtakunnansyyttäjänviraston virallisessa lausunnossa valtionsyyttäjä Petri Jääskeläinen toteaa sivulla 4: "Rikoslain 50 luvun 7 §:n erityisen toimenpiteistäluopumissäännöksen osittainen kumoaminen on linjavalinnan selkeyden ja koko uudistusehdotuksen johdonmukaisuuden kannalta välttämätön." Siitä huolimatta lakivaliokunnan enemmistö ei ollut Jääskeläisen kannanoton kannalla.

Valtionsyyttäjä Jääskeläinen pitää siis tältä osin hallituksen alkuperäisen esityksen hyväksymistä välttämättömänä. Tästä huolimatta käsittelyn yhteydessä nimenomaan Jääskeläisen lausuntoon vedoten on saatu oikeusministeriön kanta muuttumaan myönteiseksi nyt hyväksytylle 50 luvun 7 §:n muotoilulle. Käsittämätöntä!

Jos hallituksen alkuperäinen esitys hyväksyttäisiin, olisi syyttäjillä ja oikeuslaitoksilla olemassa tavanomaiset syyttämättä ja tuomitsematta jättämisen oikeudet. Kysyä voi, miksi juuri huumausainerikoksissa pitäisi olla kaksinkertainen anteeksiantovelvollisuus, kun sitä ei ole missään muussakaan rikoksessa.

Luen seuraavaksi asiantuntijoiden kannanottoja: Terveydenhuollon oikeusturvakeskus pitää hallituksen esitystä oikeaan osuneena, ei siis moittinut 7 §:ää. Psykiatrian ja oikeuspsykiatrian dosentti Heikki Viitanen ei näe ongelmia saman pykälän soveltamisessa. Joensuun johtava kihlakunnansyyttäjä — missä on ed. E. Kanervan kotipaikka — Matti Tolvanen pitää myös 50 luvun 7 §:n muotoilua oikeana. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen edustaja Tapio Lappi-Seppälä puoltaa mietinnön sanamuotoa, mitä sinänsä ei ole pidettävä kyllä hämmästyttävänä. Keskusrikospoliisi pitää hallituksen esitystä myöskin oikeaan osuneena. Oikeusministeriön edustajat Lena Andersson ja Jukka Lindstedt puolsivat vielä maaliskuussa 8.3. tänä vuonna hallituksen alkuperäistä esitystä. Professori Pekka Koskinen, jota on totuttu kuuntelemaan aika voimakkaana asiantuntijana, myöntää, että uudet kansainväliset sopimusvelvoitteet edellyttävät muutoksia olemassa oleviin kriminalisointeihin. Rikoslain 50 luvun 7 §:n hyväksymistä hallituksen esityksen alkuperäisessä muodossa professori Koskinen ei pidä ongelmana, koska hän tyytyy toistamaan vain vuonna 93 antamaansa lausuntoa. Sisäasiainministeriö hyväksyy esityksen. Professori Viljanen hyväksyy alkuperäisen esityksen, mutta ei hyväksy hoitoon hakeutumisen sanamuodon lieventämistä aikaisempaan verrattuna. Professori Nuutila ei näe saman pykälän soveltamisessa alkuperäisessä muodossaan mitään ongelmaa. Professori Lahti on myös samaa mieltä.

Tästä huolimatta, vaikka näin suuri joukko asiantuntijoita oli sitä mieltä, että hallituksen alkuperäinen pykälämuotoilu olisi ollut vallan oikea, lakivaliokunnan enemmistö sitä muutti ratkaisevasti.

Tässä yhteydessä, kuten ilmeni, pidin puheenvuoroni hyvin pitkälle vastalauseen tekstiin pitäytyen. Vastalauseesta jäivät puuttumaan nimeltä mainittujen asiantuntijoiden mielipiteet. Vaikka itse suostuinkin siihen, että vastalauseessa ei yksityiskohtaisesti mainita asiantuntijoiden mielipiteitä, pidän nykyistä käytäntöä erikoisena. Eikö koko eduskunnan pitäisi saada tietää, keiden lausuntoihin vastalause perustuu? Ehkä käytäntöä tulisi tulevaisuudessa muuttaa.

Asian yksityiskohtaisessa käsittelyssä tulen esittämään vastalauseen mukaista muutosta 50 luvun 7 §:ään.

Toimi Kankaanniemi /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Hallituksen esitys sisältää, niin kuin on kuultu, kolme erillistä asiakokonaisuutta, joista ensimmäinen, alentuneesti syyntakeisiin sovellettavien enimmäisrangaistusten muuttaminen, hylättiin valiokunnassa yksimielisesti. Perustelut kuulimme ed. E. Kanervalta.

Toinen kokonaisuus on törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistuksen korottaminen kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen vankeutta. Tämä hyväksyttiin yksimielisesti valiokunnassa. Mielestäni on perusteltua, että näin tehtiin. Kysymys on, niin kuin käsite ilmaisee, törkeästä pahoinpitelystä, ja kun on muutkin pahoinpitelyn tekomuodot, niin silloin on kyllä perusteltua, että tähän kohtaan nyt puututaan ja alinta rangaistusta nostetaan kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen.

Kolmas asiakokonaisuus oli huumausaineen käyttörikos -problematiikka, josta puheenvuoroja on jo kuultu syvällisemmin. Siinä on tapahtumassa mielestäni perusteltu muutos siltä osin erityisesti, että nämä niin sanotut lievät rikosmuodot — käytetään kuitenkin edelleen käsitettä rikos — ovat tähän asti jääneet usein rankaisematta kokonaan sen tähden, että niihin nähden alin mahdollinen rangaistus rikoslaissa on ollut varsin korkea. Kun huumausaineen käyttörikos otetaan nyt tekomuotona lakiin mukaan, myös nämä rikokset tulevat rangaistusten piiriin. Näin ollen siis rangaistukset eivät sinänsä lievene, vaan laajenevat. Tämä käyttömahdollisuus laajenee tämän myötä, mikä on hyvin perusteltua.

Tähän sisältyy mahdollisuus määrätä sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Näin ollen siinä tulee mahdollisesti myös rangaistusmääräysmenettelyn soveltaminen. Rangaistusmääräysmenettely on tietysti uusi asia tässä kohdassa, ja se mahdollistaa nopean ja edullisen tavan rangaistuksen määräämiseen. Ongelmana siinä on tietysti se, että jos tekijä vastustaa sitä siellä tekopaikalla, niin silloin se menee vanhan mallin mukaan tuomioistuinkäsittelyyn sitä edeltävine toimenpiteineen. Näin ollen tilanne ei välttämättä siitä muutu.

Nimittäin, jos henkilöllä on vähäinen määrä huumausainetta ja hän väittää, että teko ei ole rikostunnusmerkkejä täyttävä, niin silloin mennään raskaimman kaavan mukaan. Voi olla, niin kuin käytännön poliisimiehet totesivat, että rangaistusmääräysmenettely jää sittenkin näissä aika harvoin käytettäväksi, jolloin tästä ei tule todellista uudistusta tältä osin välttämättä. Mutta kuitenkin sitten, kun mennään oikeuteen, ei automaattisesti ehkä jää syyttämättä tai tuomio määräämättä näissä tapauksissa, kun on mahdollisuus määrätä sakko tai enintään kuusi kuukautta vankeutta tämän tekomuodon edellytysten täyttyessä.

Tältä osin asia on siis varsin hyvä uudistus. Korostan sitä, että tavoite ja tarkoitus ei ole huumausainerikosten rangaistusten lieventäminen missään tilanteessa. Se on koko valiokunnan näkemys ymmärtääkseni.

Sen sijaan mitä tulee lisäykseen, jonka valiokunnan enemmistö 50 luvun 7 §:ään esittää tehtäväksi, siitä en ole valiokunnan kanssa samaa mieltä. Tein oman vastalauseen tältä osin sen takia, että ed. Myllyniemen ja muun keskustan valiokuntaryhmän tekemän vastalauseen perustelut eivät minua aivan sellaisenaan miellyttäneet. Niitä on sen jälkeen, kun se oli esillä, korjattu, muutettu, jonkin verran. Perustelut ovat ehkä nyt asialliset, mutta siinä vaiheessa, kun olisi nimi pitänyt panna, ne eivät olleet siinä muodossa, että olisin sitä voinut hyvällä mielellä allekirjoittaa. Sen tähden tein oman vastalauseen ja siinä totean erityisenä perusteluna 50 luvun 7 §:n lisäyksen vastustamiseen nimenomaan sen, että nyt valiokunnan enemmistö hallituksen esityksestä poiketen esittää kirjattavaksi itse pykälään sanat "kokonaisuutena arvostellen vähäisenä".

Vähäinen-sana häiritsee minua pykälässä. En halua sitä viestiä eduskunnasta antaa kentälle, että huumausaineiden käyttörikos olisi joskus vähäinen, koska se saattaa juuri johtaa siihen ajatukseen, että siihen suhtaudutaan vähätellen. Ne ovat aina vakavia rikoksia, koska se ensimmäinenkin, se vähäinen käyttö, johtaa hyvin hyvin helposti sille tielle, joka on tuhon tie nuorelle ihmiselle. Huumeiden käyttäjät ovat nuoria, koska he eivät elä edes keski-ikäisiksi yleensä, ja silloin heihin pitää suhtautua vakavasti eikä lähteä siitä, että teko olisi vähäinen ja sen tähden heti anteeksiannettavissa.

Tältä pohjalta katson, että lisäys on tarpeeton ja jopa vahingollinen viesti eduskunnalta lain soveltajille. Perusteluissa tämä asia on selvitetty mielestäni riittävästi, ja annettavat ohjeet ja koulutus johtavat siihen, että menetellään järkevästi ja mahdollisimman samaan tapaan eri puolilla maata. Vastalauseeni on siis lopputuloksen osalta sama kuin keskustan edustajien vastalause.

Edelleen haluan kiinnittää huomiota siihen, että samassa yhteydessä 50 luvun 7 §:n kohta on hallituksen esityksessä esitetty muutettavaksi niin, että syyte voidaan jättää nostamatta tai rangaistus tuomitsematta, "jos tekijä on hakeutunut sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon". Nykyisessä laissa hakeutunut-sanan sijalla ovat sanat "osoittaa sitoutuneensa" tällaiseen hoitoon. Tässä on merkittävä muutos. Sitoutuminen on eri asia kuin hakeutuminen. Tästä käytiin paljon keskustelua valiokunnassa ja yksimielisesti sitten päädyttiin kuitenkin siihen, että hyväksytään hallituksen esitys, koska tärkeimpänä perusteena on se, että se auttaa siinä tilanteessa, kun nuori tavataan huumeiden kanssa tekemisissä olemisesta. Silloin hänet voidaan saada paremmin hoitoon, kun edellytyksenä on hakeutuminen eikä tarvitse esittää syvälle menevää sitoutumista.

Sitoutuminen vaatimuksena on johtanut siihen, että hoitoon hakeutumisia on ollut tähän asti varsin vähän. Toivon, että näin todella tulee käymään, mutta samalla kyllä toivon, että tässä yhteydessä kiinnitetään vakavaa huomiota siihen, että pelkän hakeutumisen edellyttäminen ei johda sellaiseen hyvin kevyeen käyttäytymiseen niin, että ilmoittamalla vain, että olen tässä ajatellut lähteä hoitoon, hakeutua hoitoon, sillä sitten vapautetaan syytteestä tai tuomion määräämisestä, koska tämmöinen käyttäytyminen sitten johtaa helposti kierteen syvenemiseen ja se on vain tämän käyttäjän ongelmien maton alle lakaisemista ja näin ollen ei palvele hänen etuaan enempää kuin yhteiskunnankaan etua. Tämä on vakava kysymys, johon on syytä paneutua jatkossa, ja siitä on valiokunnalla ponsilausuma, joka toisessa käsittelyssä tulee varmaan käsitellyksi enemmän.

Jyri  Häkämies  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Mielestäni tällä lainsäädännöllä suomalaista lainsäädäntöä viedään oikeaan suuntaan oikein askelin vähintäänkin kahdesta syystä. Ensinnäkin törkeän pahoinpitelyn minimirangaistuksen nostaminen kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen on oikea toimenpide niillä perusteilla, mitä täällä on jo aikaisemminkin kuultu. Suomessa on käyty kriminaalipoliittista keskustelua viime vuosina erityisesti väkivaltarikosten osalta. Selkeästi on osoitettavissa, että Suomessa väkivaltarikoksista langetettavat tuomiot ovat esimerkiksi Ruotsiin verrattuna lievempiä. Toisaalta väkivaltarikokset ovat huolestuttavalla tavalla kasvussa, eivätkä nämä tuomiot ole vastanneet ihmisten oikeustajua.

Edelleen valiokunnan mietinnössä ihan oikein viitataan uhrin asemaan väkivaltarikosten yhteydessä, ja yksi keino esimerkiksi panostaa uhrin aseman korjaamiseen on Rikosuhripäivystyksen toiminnan tukeminen. Niin kuin hyvin tiedetään, Rikosuhripäivystys toimii hyvin pitkälle Raha-automaattiyhdistyksen varojen turvin. Lakivaliokunta viime syksynä budjettilausunnossaan kiinnitti huomiota tähän tilanteeseen ja toivoi ja edellytti, että oikeusministeriö pystyisi sisällyttämään Rikosuhripäivystyksen toiminnan kulujen kattamisen omaan budjettiinsa.

Rikosuhripäivystyshän ennen kaikkea antaa suurelta osin oikeusapua ja terapiaa ja hoitoa perheväkivallan uhreille. Siinä mielessä on syytä toivoa, että ensi syksynä saamme nähdä tilanteen, jossa — aivan erityisesti kohdistan sanani ed. Seppo Lahtelalle — Rikosuhripäivystyksen toiminnan tulevaisuus taataan budjettivaroin. Suomessa rikollisia herkästi hyysätään, mutta rikoksen uhrien osalta tämä olisi kovin pieni ja vähäinen kädenojennus mutta heille hyvin tarpeellinen.

Sitten huumausaineiden käytön ja hallussapidon kriminalisointiin. Se on yksi osa arsenaalia eräällä tavalla hyvinkin nopeasti yllättänyttä huumausaineiden käyttöä vastaan, joka on Suomessa meidät kohdannut. Se ei toki ole ainut asia, jolla siihen pystytään puuttumaan. Me olemme aikaisemmin käsitelleet poliisin valtaoikeuksia. Tässä tähtäimessä on ennen kaikkea lievempien huumausainerikkomusten eli käytön ja hallussapidon kriminalisointi ennen kaikkea sen rangaistusmääräysmenettelyn kautta. Niin kuin olemme kuulleet, syytekynnys on ollut tarpeettoman korkealla ja rangaistusmääräysmenettely tuo nämä rikkomukset rangaistusmenettelyn piiriin.

Toisaalta täällä on aivan oikein problematisoitu huumehoitoon sitoutumisen ja hakeutumisen kynnyksen eroa. Mielestäni on hyvin tärkeää, että hoitoon hakeutumisen kynnys on mahdollisimman matalalla, kuitenkin varmistaen niin, että kysymys ei ole pelkän paperilapun hakemisesta jostakin hoitolaitoksesta.

Samalla valiokunnan kuulemisessa hyvin perustellusti kuultiin näkemyksiä siitä, että Suomessa huumehoidon tilanne ei ole tätä ongelmaa vastaavalla tasolla. Laadukkaiden huumehoitopaikkojen määrä ei ole riittävä, ja toisaalta rahoitustilanne on kovin epäselvä. Varsinkin pienten kuntien osalta tilanne on vaikea, mikäli huumeongelma tällaisen kunnan kohtaa. Kunta ei mielellään sitoudu näiden nuorten hoidon korvauksen maksamiseen. Siihen tähtää juuri valiokunnan lausuma, ja toisaalta myös hallituksen piirissä on käynnissä noin 200 miljoonan markan huumehoitopaketin valmistelu. Tätä on syytä kiirehtiä.

Mikäli halutaan puuttua ennaltaehkäisyyn ja huumeiden käytön oireisiin reagoimiseen, mielestäni Suomessa tulisi hyvin perusteellisesti harkita huumetestausten laajamittaisempaa käyttöä kouluissa. Sillä olisi ennalta ehkäisevä vaikutus, ja toisaalta ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan riittävän ajoissa eikä silloin, kun huumeiden käyttö on jatkunut jo vuosia ja ollaan aivan toisen tyyppisessä huumeriippuvuudessa kuin ehkä koulutasolla vielä ollaan. Tämä on varsin arka asia, mutta mielestäni asian lainsäädännöllinen pohja tulisi kuitenkin pikimmin selvittää.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Mielestäni sattui erinomaisen hyvä aika ryhtyä käymään kahdenkeskistä keskustelua ed. Häkämiehen kanssa siitä, mikä on rikoksen uhrin asema samaisessa lain käsittelykohdassa, niin kuin mietinnöstä keskustelu nyt on olemassa.

Mielestäni asia konkretisoituu salin muulle edustavalle joukolle, joka täällä myöhäisillan tunteina istuu ja odottaa asian etenemistä, parhaimmillaan, kun totean tämän asian niin, että törkeän pahoinpitelyn rangaistusalarajan nostaminen puolesta vuodesta vuoteen on mielestäni oikean suuntainen näköala tässä asiassa, erittäin hyvin perusteltu ja harkittu. Sen osalta, mitä ed. Häkämies mainitsi rikoksen uhrin asemasta, edelleenkään tässäkään asiassa ei tule esille se, että törkeän pahoinpitelyn tekijä saa välittömästi valtion lukuun, usein varaton kun on, avustajan mukaan alkuperäisestä poliisitutkinnasta, kuulustelusta lähtien. Sen sijaan rikoksen uhri saa tuekseen syyttäjän ja syyttäjän tuen, mutta syyttäjän tuki on niin kaukana, että rikoksen uhri ei sitä tukea missään koe eikä tunne vaan kokee väkivallan suurempana kuin se käytännössä edes on ollut olemassakaan.

Siinä mielessä mainittu Rikosuhripäivystys perustuu pääosin vapaaehtoiseen työhön, jonka vain välttämättömät kulut korvataan, ja kulujenkaan osalta ei oikeastaan siihen rahaa ole ollut olemassa, vaan niin kuin ed. Häkämies totesi, ne ovat pitkän taistelun jälkeen olleet syntymässä ja löytyneet niin, että muun muassa Kotkan rikosuhripäivystys on jonkin näköisenä saatu turvattua ja toteutettua. Tältä osin, kun asiasta viimeksi on salissa keskusteltu, oikeusministerillä on ollut näkemys siitä, että valmistuu mietintö aiheesta ja sen jälkeen löytynee tapa, jolla Rikosuhripäivystykselle taataan varat niin, että se pystyy toimimaan ja toimeenpanemaan näissä asioissa niin, että myöskin rikoksen kärsinyt, syytön osapuoli, saa sen henkisen tuen, jota tällaisessa tapauksessa voidaan yhteiskunnan puolesta näin vapaaehtoisvoiminkin antaa ja toteuttaa niin, että on selvä valmius tietää, miten voi mennä eteenpäin, ja on ihminen, jonka kanssa voi keskustella ja jolle purkaa syntynyttä ongelmaa.

Rouva puhemies! Tämä ei ollut varsinainen puheenvuoropyyntöni aihe vaan ikään kuin johdanto varsinaiseen sisältöön, johon nyt aion lähemmin mennä. On aika erikoinen tämä eduskunnan katsantokanta tässä asiassa, kun mennään ed. Myllyniemen pitkälti perustelemaan käsittelyyn, huumausaineiden käyttörikkomuksen osalta rangaistavuuteen. Mielestäni hallituksen esitys, niin kuin todettu, on olemassa, on hyvä ja perusteltu ja selkeä ja on esittämässä sitä toteutusta, että omaan käyttöön tarkoitetuista ja lievästä hallussapidosta voidaan suoraan sakolla määrätä. Mutta valitettavasti vain on niin, että poliisillakaan ei tässä ole sellaista oikeussuojaa takana, että poliisin etua joku erityisesti tässä valvoisi, vaan rikollisen, käyttäjän, osalta löytyy sitten tukea niin paljon, että varmasti löytyy sellainen tapa, jolla puututaan vähänkin kyseenalaisen rangaistusmääräyksen kirjoittamiseen ja todetaan, että sitä ei ollut aihetta kirjoittaa, ja kun hoitoon hakeutuminen tulee esille, hoitoon sitoutuminen syntyy mahdollisuudeksi, tältä rangaistusmääräykseltä vältytään. Tässä eduskunta on lähtemässä mielestäni kovin myötäilevälle ja liberaalille linjalle siinä, että tämä vähäinen käyttö ikään kuin hyväksytään.

Ed. Kankaanniemi esitti näkemyksen siinä asiassa, että annetaan viitteitä ja signaali siitä, että pieni käyttö sallitaan ja se on hyväksyttävissä eikä johda yleensä minkään näköiseen rangaistusseuraamukseen. Tämä vain tarttuu nuorison ja vähän vanhemmankin väen keskuudessa, ja siltä osin on tulossa näköala siitä, että tämä on hyväksyttävää toimintaa.

Jos ajatellaan viime aikojen osalta varsin merkittävien henkilöiden antamia lausuntoja siitä, että he ovat kokeilleet joskus ennen opiskeluaikoina eikä siitä ole ollut mitään haittaa eikä häiriötä tässä asiassa, tämä on sellainen merkki ja esimerkki, signaali, nuorisolle, että todetaan, että eihän tämä nyt niin vaarallista ole, kokeilla voi. Tässä asiassa ei ole minkään näköiseen kokeiluun eikä hyväksymiseen sijaa vaan on edettävä vastalauseiden mukaisesti niin, että tiukempi käsittelyjärjestys ja sakonmääräytymisperuste helpottuu ja toteutuu, niin kuin hallitus on alun perin esittänyt tässä asiassa.

Rouva puhemies! Toivon, että eduskunta ryhdistäytyy tässä asiassa, katsoo Suomen kansan tulevaisuutta, sen kansan parhaimmiston tulevaisuutta, ja ottaa heti ojennuksen oikeaan käteen ja on valmis tuomitsemaan entistä jyrkemmin ja tiukemmin unohtamatta tietenkään hoitoon ohjaamista ja hoidon toteuttamista ja siihen hoitoon sitouttamista niin, että tämä, joka tälle tielle on sortunut, pystyy tästä asiasta pelastumaan ja tervehtymään.

Mauri Salo /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Hallituksen esitys rikoslain 50 luvun muuttamiseksi oli alkuperäisessä muodossaan hyvä ja on edelleen kannatettava. Valiokuntakäsittelyssä se muuttui, ikävä kyllä, huonompaan suuntaan. En tiedä, lieneekö meillä tarvetta tehdä aina juhannuksen alla huonoa lainsäädäntöä. Lakivaliokunnassa viime vuonna päästettiin läpi elokuvatarkastuslain muutos, jossa porno päästettiin maitokauppaan. Jos nyt sitten edelleen jatketaan tällaisella linjalla, joka edelleen mahdollistaa huumausaineiden kokeilua ilman rangaistuspelkoa, se antaa signaalin huumausainekauppiaille, että kannattaa toimia aktiivisesti, koska käyttäjillä ei ole pelotetta. Se johtaa myös sitten edelleen huumausaineiden lisääntyvään käyttöön.

Ed. E. Kanervan esittelypuheenvuorossa esille nostamasta asiasta, että huumausaineiden käytössä olisi saavutettu jo jonkinlainen lakipiste, oli artikkeli johtavassa sanomalehdessä, mutta artikkelit ovat artikkeleita ja totuudet ovat usein toisenlaisia. Omaa kieltään kertoo se, että kun Turussa perustettiin viime vuonna neulojenvaihtopiste, valiokunnassa kuultavana ollut asiantuntija kertoi, että siellä vaihdettiin vuoden aikana 50 000 neulaa. Se on noin 170 000 asukkaan kaupungissa varsin mittava määrä. Salossa on 28 000 asukasta, poliisin tiedossa yli tuhat huumeiden käyttäjää, joista 300 selkeästi rekisterissä. Nämä ovat lukuja, joiden kanssa meidän ei pidä tällä hetkellä pelleillä, vaan nämä asiat on otettava vakavasti, niin myös lainsäädännön ja rikoslain kohdalla.

Valiokunnan enemmistö oli sitä mieltä, että jos tehdään huumausaineiden käyttö rangaistavaksi, se johtaa sakotusautomaatioon. Meidän täytyy kuitenkin kysyä, pitääkö olla rikoksia, joista ei rangaista, pitääkö saada tehdä rikos ilman rangaistusta. Kansalaisten mielipide on se, että näin ei voi olla. Siksi jo yleisenkin mielipiteen vuoksi näissä asioissa olisi oltava johdonmukainen.

Valiokunnassa käytiin keskustelua myös siitä, riittääkö hoitoon hakeutuminen rangaistukseen tuomitsematta jättämisen perustaksi. Oma mielipiteeni on siihen, että se ei riitä vaan edellytyksenä pitäisi olla hoitoon sitoutuminen. Hoitoon sitoutuminen siinäkin puoltaa paikkaansa, että silloin kun ihminen todella sitoutuu hoitoon, hän myös sitten pyrkii huumeesta vakaasti eroon. Pelkällä hakeutumisella voidaan yrittää välttää se vaaniva rangaistus jostain tehdystä rikoksesta.

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Myllyniemen ja meidän muiden allekirjoittama vastalause on hyvä perusta käydä asian lopulliseen käsittelyyn, ja toivon, että suuressa salissa silloin viisaus voittaa ja tämä keskustalaisten perusteltu vastalause tulee asianmukaisesti myös eduskunnan päätökseksi ja voidaan päästä huumausainerikosasioissa, varsinkin kasvavassa käyttöongelmassa, edes jonkinmoisen pelotteen piiriin ja avata ympäristön silmiä niiden henkilöiden kohdalta, jotka ovat joutuneet viranomaisten kanssa tekemisiin.

Nuoret, jotka kadulla varsin avoimesti käyttävät huumausaineita, eivät kuitenkaan joka kerta joudu viranomaisten kanssa tekemisiin. Niinä harvoina kertoina, kun he joutuvat, viranomaiset joutuvat tietenkin ottamaan myös vanhempiin yhteyttä ja 12—13-vuotias kokeilija tai jo tietynlaiseen käyttöasteeseen joutunut voidaan vielä tässä yhteydessä pelastaa. Kovin pitkiä aikoja tässä ei ole syytä odottaa eikä antaa käyttökierteen jatkua, koska me tiedämme sen, että käyttökierteeseen joutuessaan ihminen ei pääse siitä eroon. Hoitojakso on puolitoista vuotta. Hoitojakso maksaa yli 400 000 markkaa halvimmillaan, joten tässä on myös kyseessä suuret taloudelliset arvot, puhumattakaan niistä suurista ihmisarvoista, joita pahimmillaan menetetään.

Yleiskeskustelu päättyy.