Täysistunnon pöytäkirja 84/2005 vp

PTK 84/2005 vp

84. TORSTAINA 8. SYYSKUUTA 2005 kello 16.30

Tarkistettu versio 2.0

6) Hallituksen esitys laiksi sosiaalihuoltolain muuttamisesta

 

Ulla Anttila /vihr:

Arvoisa puhemies! Eduskunta on saanut käsiteltäväkseen esityksen laiksi sosiaalihuoltolain muuttamisesta. Hallituksen esitys liittyy ongelmiin siinä, että kiireellisissäkään tapauksissa sosiaalipalveluita ei saada arvioiduiksi monissa kunnissa. Tällä hallituksen esityksellä pyritään nyt saamaan aikaan se muutos, että kiireellisissä tapauksissa tämä palvelutarpeen arviointi tehtäisiin viipymättä. Lisäksi hallitus pyrkii esityksellä vaikuttamaan ikääntyvän väestön palvelujensaamisiin: 80 vuotta täyttäneille sosiaalipalvelujen tarpeen arviointi pitäisi tehdä viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä. Lisäksi tämä hallituksen esitys on tarkoitus ulottaa myös sellaisiin vammaisiin henkilöihin, jotka ovat kansaneläkelain 30 a §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen eläkkeensaajien hoitotuen piirissä.

Arvoisa puhemies! Lakiesityksen tarkoitus on varmasti hyvä, edistää sitä, että apua tarvitsevat henkilöt saavat asianmukaiset sosiaalipalvelut, ja tätä tavoitetta haluan lämpimästi tukea. Mutta kiinnitän edustajien huomiota siihen seikkaan, joka liittyy tähän 40 a §:n 2 momenttiin. Tässä esityksessä siis rajataan tämä vammaisia henkilöitä koskeva ehdotus yli 16-vuotiaisiin henkilöihin, jotka ovat tämän kansaneläkelain mukaisen eläkkeensaajien hoitotuen piirissä. Näin ollen tämä esitys ei koske vammaisia lapsia. Näenkin, että tämä esitys on myös ristiriidassa lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksessa on artikloita, jotka koskevat sitä, että vammaisilla lapsilla on aivan erityinen asema palvelujen saajina. Artiklassa 23 esimerkiksi todetaan: "Sopimusvaltiot tunnustavat, että henkisesti tai ruumiillisesti vammaisen lapsen tulisi saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä oloissa, jotka takaavat ihmisarvon, edistävät itseluottamusta ja helpottavat lapsen aktiivista osallistumista yhteisönsä toimintaan." 23 artiklan 2 kohta on seuraavanlainen: "Sopimusvaltiot tunnustavat vammaisen lapsen oikeuden saada erikoishoitoa sekä rohkaisevat ja varmistavat avun ulottamisen käytettävissä olevien voimavarojen mukaisesti - -." 24 artikla liittyy lapsen oikeuksiin saada terveydenhoitopalveluita, mikä myös vahvistaa sitä, että jos johonkin suuntaan ihmisoikeuksia pitää vahvistaa, niin pitää turvata juuri lapsen erityiset oikeudet saada tarvitsemiaan palveluita.

Lapsen oikeuksien sopimusta pidetään ihmisoikeussopimuksista ainoana, jossa on nimenomaan tämä ikäkriteeri mukana, ja koska kaikki tunnustavat sen, että lapset ovat aivan erityisen suojan tarpeessa, niin tämä on sinänsä hyväksyttävä asia. Näin ollen on nurinkurista, että tässä lakiesityksessä tämä ikärajaus tehdään päinvastaisella tavalla. Pidänkin hyvin tärkeänä, arvoisa puhemies, sitä, että tämä asia saa perustuslakivaliokunnassa asianmukaisen käsittelyn ja tätä kysymystä ikärajauksesta käsitellään huolellisesti myös sosiaali- ja terveysvaliokunnassa.

Toistan kuitenkin sen, että on hyvin tärkeää, että kunnat hoitavat nämä palveluarvioinnit kaikkien henkilöiden osalta. Erityisesti näiden vammaisten lasten lisäksi kiinnittäisin huomiota siihen, että niiden lasten kohdalla, joilla on syrjäytymisriski, esimerkiksi jos perheessä on sosiaalisia ongelmia, tämä arviointi on aivan erityisen tärkeää myöskin. Nämä lapset elävät usein sellaisissa oloissa, että jos mitään ulkopuolista tukea tai halua auttaa lasta ei ole olemassa, niin lapset itse eivät välttämättä pysty tätä apua hakemaan.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! On mukava ilta, kun on kokonaisuutena hyviä lakiesityksiä käsittelyssä, asioita edistäviä lakiehdotuksia. Siitä huolimatta haluan tämän esityksen osalta kiinnittää huomiota juuri tähän 40 a §:n tekstiin, joka alkaa, aivan oikein: "Kiireellisissä tapauksissa sosiaalipalvelujen tarve on arvioitava viipymättä." Sitten puhutaan tästä seitsemän päivän oikeudesta niin sanottujen ei-kiireellisten tapausten osalta. Nyt on käytännössä jo tullut viestejä siitä, että kiireelliset tapaukset iäkkäiden henkilöiden kohdalla on tulkittu ei-kiireellisiksi, myöhemmin arvioitaviksi — tämä on erittäin vaarallista, voi sanoa, jo ikärasismia — ja on akuuttien hoitotilanteiden väärinarviointeja, tahallisia tai tahattomia, joista tulee varmasti tilanteita, joista jo on luettukin lehdistä, että ryhdytään hakemaan oikeutta siitä, kuka näistä arvioinneista vastaa.

Kokonaisuutena kyse on siitä, mistä saadaan hoitoa ja minkälaisia palveluja on tarjolla. Me elämme, arvoisa puhemies, tällä hetkellä hyvin epävakaata aikaa palvelujen tarjonnan ja saatavuusvarmuuden osalta. Me puhumme täällä palvelu- ja kuntarakenneuudistuksesta ja puhumme siitä, että kokonaisuudessaan kunnilla on velvollisuus arvioida kaikki palvelunsa, niiden saatavuus ja tehokkuus, sekä priorisoida niiden järjestäminen. Me puhumme hoitotakuusta, Kansallisesta sosiaaliohjelmasta, sen toteuttamisesta, erilaisista kehittämisohjelmista jne. Totuus on se, että meillä on ihmisiä jonossa, erityisesti kotihoidossa, jotka eivät saa kotipalvelua, puhumattakaan, että se vuorovaikutus, jonka tulisi olla hoitopaikkojen ja hoivahoidon ja kotihoidon välillä, ei toimi. Toivon, että ei ole totta se, minkä kuulin juuri, että muun muassa Helsingissä on tehty päätös siitä, että toistaiseksi yhtään ainoata omaishoidon piirissä olevaa hoidettavaa ei oteta sairaala- tai laitoshoitoon, ennen kuin erikoissairaanhoitojonossa olevat hoidettavat on saatettu oikeaan hoitopaikkaan. Aika hirveää yksilön kannalta!

Tähän liittyy erittäin vakava kysymys siitä, että omaishoitajien ja kotona sairastavien ja apua tarvitsevien osalta palveluja on heikennetty, ja tähän liittyy myös kolmannen sektorin toiminta. Kilpailulainsäädännön osalta hyvää tarkoittaen on palveluja tuottavilta järjestöiltä leikattu taloudellista tukea Raha-automaatin osalta, mikä on tarkoittanut tietysti palvelujen alasajoa. Nyt on sitten tanner vapaa kilpailla; kilpailua ei ole tullut. Palvelut eivät ole lakisääteisiä, kunta ei niitä toteuta. Tällä hetkellä nämä samat henkilöt, joista nyt kauniisti puhutaan tässä, että omainen voi saada seitsemän päivän kuluttua arvion, tarvitaanko hoitoa vai ei ja minkälaista, eivät saa enää minkäänlaista väliaikais- ja sijaisapua. Vaikka kotitalousvähennys nostettaisiin taivaisiin, niin ne summat, joita siinä käsitellään, ja kahden vuoden päästä tuleva veronpalautus eivät koske niitä ihmisiä, jotka ovat jättäytyneet pois työelämästä hoitaakseen omaisiaan.

Toivon tämäntyyppisiä asioita ja ennen kaikkea sitä, että hoitotakuun oheen voitaisiin saada tähän maahan näiden palvelujen arvioinnin yhteydessä hoivatakuu, mikä tarkoittaa sitä, että määritettäisiin hoitoon pääsy ja hoidon laatu ammattihenkilöstön osalta, määrän osalta, sekä hoitopaikkojen laadun osalta.

Eero  Akaan-Penttilä  /kok:

Arvoisa puhemies! Hallituksen esitys numero 95 laiksi sosiaalihuoltolain muuttamisesta on varmasti tehty ihan hyvässä tarkoituksessa, niin kuin täällä edellisetkin edustajat ovat jo puhuneet, ei siitä varmaan ole minkäänlaista asian epäilyäkään. Mutta kun tätä kaikkea tarkastelee toteutuksen kannalta, niin kyllä siinä mielessä täytyy myöntää, että vähän murheellisena tätä suomalaista lainsäädäntöä lukee. Tämä koko käsittely on hyvin hallinnollinen, ja kun esimerkiksi luette sivulta 9 hallintolain säännöksiä, niin onhan se tietysti aika järkyttävää, jos näille erityistyöntekijöille, jotka tämän kohderyhmän kanssa ovat tekemisissä, nyt lain kautta luetellaan hyvän hallinnon perusteita, korostetaan asiakasnäkökulmaa ja hallinnon palveluperiaatteen mukaista virkatehtävien hoitamista.

Kyllä, arvoisa puhemies, minusta näiden pitäisi olla Suomessa niin selkeitä asioita, että ne on opiskeluvaiheessa kullekin ammattitekijälle jo niin selkeästi selvitetty, ettei niitä lakitekstissä tarvitsisi korostaa. Ei se ole vaaraksi, että ne ovat täällä, mutta tämä vaan ohjaa ehkä ajatusta vähän toisille urille. Vai onko niin, että jos ne eivät olisi täällä, niin sitten meillä olisi hyvin kyseenalaista porukkaa hoitamassa näitä ihmisiä? Voi tietenkin olla niinkin.

Samaisella sivulla vähän alempana on sitten 6 §:n tarkennuksista maininta, jota jäin kyllä ajattelemaan meidän pitkälle byrokratisoituneessa ja aika juridisoituneessa maailmassamme. Siinä nimittäin sanotaan, että tämän pykälän nojalla viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Ja nyt kun täällä on esimerkiksi tämä 80 vuoden ikä, johon esimerkiksi ed. Ulla Anttila aivan oikeutetusti viittasi, niin jätetäänkö tässä itse asiassa mitään harkintavaltaa siltä osin, jos potilas on vähänkin vaille 80-vuotias? Tämä herättää kyllä tämmöisen ajatusjatkumon, että itse kauan käytännön lääkärin työtä tehneenäkin sitä kauhulla ajattelisin, jos tämmöisen lainsäädännön kohteena olisin ollut.

Sivulla 16 kuvataan ihan hyvin Suomen nykytila, ja itse asiassa sieltä voi jo lukea, että meillä kotikäynnit ovat vähentyneet. Tästä minun ajatukseni tähän loppuun vielä pomppaa Tanskan-malliin, joka täällä selostetaan ihan hyvin. Se itse asiassa olisi ollut minun kysymykseni, jos ministeri olisi ollut täällä paikalla, miksi tässä yhteydessä ei olisi kopioitu meille Tanskan-mallia, jossa ainoa malli tähän samaan on kotikäynti ja siihen liittyen se, ketkä niitä kotikäyntejä tekevät. Kunpahan Suomessakin päästäisiin tähän. Kunnasta riippuen siis kunta saa itse päättää: lääkäri, sairaanhoitaja tai sosiaalityöntekijä, fysioterapeutti tai toimintaterapeutti. Todennäköisesti he saavat tehdä ensimmäisen kotikäynnin kaikki yhdessä, ja heille voi riittää sanallinen arvio ja sen mukaiset sopimukset. Ei ole mikään ihme, että kun suomalaiset terveyspoliitikot käyvät Tanskassa, he suurella innolla kertovat täällä, miten ihanasti asiat siinä maassa on järjestetty. Siellä taitaa olla vähän erilainen ihmiskäsitys kuin meillä täällä kylmässä Suomessa.

Tanskan lainsäädännössä ei ole säännöksiä palvelutarpeen arvioinnista. Siellä sen sijaan on ennalta ehkäisevä kotikäynti, jonka jo sanalta mainitsin tässä edellä. Itse toivoisin, että näin se voisi paljon enemmän olla: sen suuntaista vapautta, jossa — totta kai ammattitaitoinen — tämän alan asiantuntija tekee kotikäynnin, ja hänellä on aikamoinen arsenaali mukana, jonka hän voi saman tien ottaa käyttöön, ilman että hän byrokraattisesti kirjoittaa asioita paperille ja sinänsä arvioi ne oikein, mutta työstä aikamoinen osa menee johonkin muuhun kuin sen potilaan omaan hoitoon.

Totta kai tämä lainsäädäntö menee eteenpäin, en minä sitä tässä epäile enkä ole vastustamassa. Tämä on meidän lainsäädäntömme hengen mukaista, mutta siinä on tämmöisiä reuna-asioita, joista olen itse asiassa aika lailla huolissani.

Paula Risikko /kok:

Arvoisa herra puhemies! Keskustelemme täällä hallituksen esityksestä 95, jossa ehdotetaan muutettavaksi sosiaalihuoltolakia siten, että siihen sisällytetään säännökset kuntien velvollisuudesta järjestää palvelutarpeen arviointi. Kiireellisissä tilanteissa palvelujen tarve olisi arvioitava viipymättä, ja ei-kiireellisissä tilanteissa kunnan on järjestettävä pääsy palvelutarpeen arviointiin 80 vuotta täyttäneille ja kansaneläkelain mukaista erityishoitotukea saaville viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä yhteydenotosta.

Täällä on tullutkin esille jo se, miten tärkeä tämmöinen laki on, ja erittäin mielelläni sitä kannatan. Ainoa, mikä tuli vaan mieleen, on se, riittääkö se, että meillä varmistetaan palvelujen tarpeen arviointi. Mielestäni ed. Puisto piti erinomaisen hyvän puheenvuoron siitä, eikö olisi tärkeää varmistaa myöskin se, että meillä olisi sitä hoivaa ja hoitoa tarjolla myös ikäihmisille. Itse kun olen kiertänyt tämän kesän jälleen näitä erilaisia tilaisuuksia ja kansalaiset kun tulevat puhumaan, niin kyllä se näyttää siltä, että vaikka hoitotakuu sinänsä toteutuu suhteellisen hyvin operatiivisella puolella ja kaiken kaikkiaan leikkauspuolella, niin kyllä ikäihmiset, vammaiset, pitkäaikaissairaat kokevat, että heille hoitotakuu ei toteudu. Siitä syystä olisinkin kannattamassa, että tätä laajennettaisiin, että tähän muodostettaisiin nyt esimerkiksi ikäihmisiä koskeva hoitotakuu, ja ymmärrän oikein hyvin, että esimerkiksi vammaisia koskeva yhtä lailla.

Otan nyt ihan esimerkiksi, mihin esimerkiksi tarvitaan sitä hoivatakuuta ja sitä takuuta, että ihminen saa palveluita. Viittaan Sosiaaliturvaan n:o 3 tältä vuodelta, Raija Salmen artikkeliin, jossa otsikkonakin on "Kotihoidon asiakkaan arki on kaukana vanhuspoliittisista tavoitteista".

Toinen, johon viittaan, on tutkimusprofessori Marja Vaaraman esitys, kun hän oli täällä eduskunnassa meille puhumassa viime keväänä. Hän toi esille tutkimustuloksia, joissa todetaan, että avun tarpeet näkyy kiellettävän. Kotipalvelut on alas ajettu ja myöskin arjen auttaminen on unohdettu ikäihmisten kohdalla — minä nyt puhun tässä yhteydessä esimerkinomaisesti ikäihmisistä, mutta tämä koskee yhtä lailla vammaisia henkilöitä. Kotipalvelujen tuottajien 15 minuutin pyrähdykset eivät riitä ikäihmisille tänä päivänä. Kun ajattelemme sitä, että kotipalvelulla ja kotihoidolla me edistämme sitä, että me pystyisimme vähentämään laitoshoitoa, ja kun on tutkittu, mitkä tekijät aiheuttavat laitoshoitoa ja lisäävät riskiä laitoshoitoon joutumiselle, ne ovat nimenomaan päivittäisten toimintojen heikkeneminen, asunnon liikuntaesteet ja koettu yksinäisyys elikkä nimenomaan eräänlainen syrjäytyminen. Eivät siinä kuulkaa pelkät arvioinnit auta, jos tämmöisiä tuloksia tulee tutkimuksissa.

Kyllä mielestäni tämä laki tulee laajentaa ja puhua hoivatakuusta, siihen liittyvistä toimenpiteistä elikkä varmistaa tämän lain avulla ei pelkkä arviointi, vaan myöskin ne toimenpiteet, mitä arvioinnin perusteella katsotaan tämän ihmisen tarvitsevan.

Anneli Kiljunen /sd:

Arvoisa herra puhemies! Täällä on aika mielenkiintoista keskustelua ollut arvioinnista ja siitä, onko se riittävää vai ei. Henkilökohtaisesti näen kyllä tämän asian niin, että tämä lainsäädäntö on yksi osa kokonaishoitoa.

Olen tänä päivänä ollut Lappeenrannassa kuuntelemassa ikääntyvien ihmisten palveluista ja ollut tällaisessa vapaaehtoiskeskuksessa, jossa todettiin muun muassa tämän lainsäädännön osalta, että se tulee heidän mielestään tarpeeseen ja he ovat kokeneet, että tällaisen arvioinnin jälkeen palvelujen saatavuus on ollut selkeästi helpompi määrittää. Minulla on jotenkin semmoinen olotila tällä hetkellä, kun pessimistisyys tämän lain ympärillä nyt on pyörinyt, henkilökohtaisesti minä näen, että tämä asia on pikemminkin hyvään suuntaan mutta ei tietenkään riittävä.

Vanhusten palvelutarpeen arvioinnista annettava hallituksen esitys on erittäin tervetullut sekä ikäihmisten että heidän omaistensa kannalta. On tärkeää, että hyvä palveluperiaate kirjataan lakiin, jotta tiukan paikan tullen ainakaan siitä ei lähdetä tinkimään.

Yhteiskuntapoliittisesti suuren haasteen meille tuo ikääntyvien ihmisten määrän kasvu, kun samanaikaisesti syntyvyys maassamme vähenee. Tämä tuo haasteen myös sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kehittämiseen: kuinka turvata ikääntyvän väen tarvitsemat moninaiset palvelut tulevaisuudessa. Hieno asia on, että ikääntyvät ihmiset ovat entistä pitempään toimintakykyisiä ja terveempiä, mutta toisaalta eliniän pidentyminen siirtää hoidon tarvetta myöhemmäksi ja entistä vaativammaksi. Myös näihin kysymyksiin hakee vastausta viime aikojen keskustelu tulevaisuuden kunta- ja palvelurakenteista.

Vanhuspolitiikan yhtenä tärkeänä tavoitteena on ikääntyvien ihmisten terveyden ja toimintakyvyn parantaminen sekä kotona asumisen ja omatoimisuuden tukeminen. Tähän pyritään vaikuttamaan myös tämän lain avulla.

Nyt käsittelyssä olevan lain keskeinen tavoite on säätää laissa tarkemmin ikäihmisten oikeudesta palveluntarpeen arviointiin. Jatkossa yli 80-vuotiaat saisivat palvelujen arvioinnin seitsemän päivän sisällä, kun he sitä pyytävät. Nykyisin noin 70 prosenttia yli 80-vuotiaista tarvitsee jotakin apua, mutta pääosa saa avun epävirallisesti sukulaisilta, ystäviltä ja naapureilta. Yhteisvastuullisuus ja naapuriapu ovat hienoja arvoja, mutta niiden varaan ei voi sosiaalipolitiikkaa rakentaa. Monet vanhukset tulevat tai pääsevät hoidon piiriin niin myöhään, että heidän kotona selviytymistään on enää vaikea tukea. Siksi riittävän varhainen tuen ja hoidon arviointi on tärkeätä, jotta kotona asumista voidaan tukea mahdollisimman pitkään. Pelkkä tuen arviointi ei tietenkään riitä, kuten tänään on jo monesti todettu. Kuntien on myös tarjottava riittävät terveyden- ja sosiaalihuollon palvelut.

Tässä kommentoisin ed. Akaan-Penttilän pelkoa siitä, että tämä laki vaikuttaisi siihen, etteivät alle 80-vuotiaat saisi tätä palveluarviointia. Henkilökohtaisesti en siihen usko. Uskon kyllä meidän sosiaali- ja terveydenhuoltomme henkilöstön moraaliin ja siihen, että jos todetaan, että henkilö tarvitsee arvioinnin, niin se tullaan tekemään, mutta tämä lainsäädäntö tuo sen minimin, joka pitää jokaisen toteuttaa. (Ed. Akaan-Penttilä: Toivotaan!) — Toivotaan, mutta näin haluan uskoa.

Arvoisa puhemies! Palvelujen tuottamisesta vastuu on kuitenkin kunnilla. Ongelmana on, että hoidon ja avopalvelujen saatavuus on epätasaista ja se vaihtelee paljon kunnittain. Tämä on tuttuakin tutumpi tilanne, mutta emme saa sitä tietenkään hyväksyä. On kestämätöntä, että asuinpaikasta riippuen palvelut voivat vaihdella huomattavasti. Kunta- ja palvelurakenneuudistus on suunnitteilla, ja siitä ehdimme vielä paljon keskustellakin tämän talven aikana. Emme voi kuitenkaan jättää näitä ongelmia tulevaisuudessa ratkaistavaksi. Kunnille on tässä ajassa turvattava riittävät valmiudet ja valtionosuudet palvelujen tuottamiseen. Vanhusten ennakoivaan hoitoon ja toimintakyvyn parantamiseen sijoittaminen on välttämätöntä ja järkevää sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

Jaana  Ylä-Mononen  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Täällä viitattiin mahdollisesti erilaisiin ihmiskäsityksiin, muun muassa Tanska—Suomi-akselilla. Ainakin valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaosto käydessään Tanskassa viime keväänä havaitsi tämän näkemyseron, miten ihmiseen suhtaudutaan silloin, kun hän apua tarvitsee. Ehkä on näin, että Tanskassa ihminen hyvin pitkälle voi itse kertoa, mitä hän haluaa, mitä hän tarvitsee, ja sitten sitä toteutetaan.

Meillä nyt tämänkin sosiaalihuoltolain muutoksen yhteydessä ensin joko omaiselta tai vanhukselta itseltään kysytään, onko vanhus täyttänyt jo 80 vuotta tai, jos ei ole, saako mahdollisesti kansaneläkelain mukaista eläkkeensaajan hoitotukea. Jo tämä, että asiakas pystyy selvittämään, saako hän tämmöistä tukea vai ei, ei hetkessä yleensä käy ainakaan vanhukselta eikä sairaalta ihmiseltä. Me lähestymme asioita hallinnosta käsin ja hyvin muodollisesti. Seitsemän päivää on toisinaan riittävä aika, joskus se on aivan liian pitkä aika. Edelleen viittaan Tanskaan, jossa esimerkiksi sairaalahoidon yhteydessä aina tehtiin ennen kotiuttamista hoidon tarpeen ja palvelutarpeen arviointi.

Itse ajattelen näin, että on hyvin tärkeätä, että tämä perustuslaillinen näkökohta tutkitaan tarkasti. Veikkaanpa, että sosiaali- ja terveysvaliokunta saa aika monimutkaisen pohdinnan perustuslaillisen arvioinnin jälkeen ja laki voi olla toisennäköinen.

Sirpa Asko-Seljavaara /kok:

Arvoisa herra puhemies! Vanhustyön keskusliiton hallituksessa käsittelimme tätä lakiehdotusta silloin, kun se oli meillä lausunnolla. Silloin kyllä totesimme, että 75 vuotta olisi kyllä Suomessa parempi, niin kuin se on Tanskassa 75 vuotta, kun tämä arvio tehdään. 80 voi olla liian myöhään. Monet puhujat ovat sanoneet, että se voi johtaa siihen, että ihmiset ovat päässeet liian huonokuntoisiksi jo 80-vuotiaana.

Sitten puolustaisin Helsingin kaupunkia siinä mielessä, että olen Helsingin terveyslautakunnan varapuheenjohtaja ja en oikein usko, että meidän sosiaalivirastomme tosissaan olisi sellaista määräystä antanut, mikä lehdessä oli, että kotoa ei pääse laitokseen, ennen kuin sairaalajonot on purettu. Mutta kun Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajakin on täällä, niin sanoisin kyllä, että tätä ongelmaa ei varmaan ole Turussa eikä sitä ole Tampereella, että terveyslautakunta ja sosiaalilautakunta eivät toimi kunnolla yhteen. Ne pitäisi yhdistää ehdottomasti ja luoda yhdeksi virastoksi.

Pentti  Tiusanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Niin terveydenhoidon kuin sosiaalitoimen työntekijät tekevät kovaa työtä pienellä palkalla, ja pääosin he ovat naisia. Heidän lisäkseen tietysti omaishoitajat ovat sellainen ryhmä, joka tekee paljon ja pitää yllä tätä niin sanottua hyvinvointivaltiota. Mutta tämä niin sanottu hyvinvointi on ihan todellakin niin sanottua tällä hetkellä. Kuntien taloudellinen tilanne on se, että ne säästävät, ne säästävät sosiaalitoimesta, ne säästävät terveydenhoidosta. Tällöin tulee yksinkertaisesti tilanteita, jolloinka vähennetään kotihoitoa, käyntejä asiakkaan luona, ja yksinkertaisesti pääsy laitoshoitoon vaikeutuu, vaikka sinne pitäisi potilaan tai asiakkaan näkökulmasta saada paikka.

Toinen asia on esimerkiksi sairaalasta kotiuttaminen. Yhä enemmän käytetään lyhytkirurgiaa, päiväkirurgiaa, jolloinka se tie toimenpiteestä kotiin on hyvin lyhyt, ja usein siinä pitäisi olla enemmänkin sitä informaatiota, selostamista, seurantaa, mitä käytännössä sitten on. Mutta ennen muuta potilaspaikkoja vähennetään, hoivapaikkoja vähennetään, ei niinkään lisätä, vaikka väestön ikääntyminen sitä vaatisi. Siis elämme todella ongelmissa. Hoitotakuuta toteutetaan, hyvä on, erilaisin menetelmin ja erilaisin menestyksin, mutta samalla moni muu asia jää vähemmälle.

Itse laki, hallituksen esitys, on toki ihan hyvä. Periaatteessa olen kyllä samaa mieltä ja käytännössäkin siitä, että tämän arvion pitäisi todellakin olla aikaisemmin kuin 80-vuotiaana, että tämä ikärakenne on selvästi vähän väärä. Tämä kai on nyt kiinni resursseista.

Rakel Hiltunen /sd:

Arvoisa puhemies! Täällä viitattiin Helsingin tilanteeseen, ja ed. Asko-Seljavaara totesi jo, että sellaisia päätöksiä ei ole tehty, ja sehän olisi jo nykyisenkin sosiaalihuoltolain vastaista, jos näin tehtäisiin.

Minusta tämä laki on nyt erittäin hyvä ja se tarvitaan. Ajattelen tilannetta vielä muutama vuosi sitten, jolloinka kuntien taloustilanne oli parempi ja voitiin sisällöllisesti kehittää palveluita. Silloin ehkä tätä lakia ei olisi tarvittu, mutta tässä arkitilanteessa, jossa nyt elämme, kun tehdään näitä lyhytnäköisiä säästö- ja palvelujen heikentämispäätöksiä, tämä on mielestäni hyvä.

Jättäisin vielä valiokuntatyöhön sellaisen, sanotaanko, haasteen, että te vaikuttaisitte siihen, että tähän tulisi myös seuranta. Ei riitä, että hoidon tarve arvioidaan, kuten ed. Puisto sanoi, vaan olisiko niin, että sitten tulisi kuitenkin lausua jotain siitä, missä ajassa ja millä tavalla tulee sen järjestämisvastuussa olevan viranomaisen seurata, mitenkä se palvelu sitten toteutuu, joka on arvioitu välttämättömäksi?

Esa Lahtela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Tässä on ihan hyvin käyty läpi edellisissä puheenvuoroissa tätä kuntien taloudellista tilannetta, mutta sen lisäksi minä kyllä näen tässä sen toisenkin ongelman, miksi tämä laki on tarpeellinen ja miksi tämä nyt yleensä on tuotu tänne. Eli sehän kuvastaa myös sitä, että kunnissa se arvojen asettaminen on siinä järjestyksessä elikkä ilmeisesti siellä on kovat asenteet olemassa. Ei se siitä voi olla kiinni, jotta tämmöistä suunnitelmaa ei voisi tehdä kunnassa, jos se halutaan tehdä, vaan siellä nyt jostain ihmeen syystä tehdään ennen joitain monumentteja tai kenttiä, mutta ihmisten palveluun eivät riitä rahat. Siinä mielessä kyllä kai se on ihmisten arvopohjasta kiinni. Ovatko nyt sillä tavalla koventuneet nykyajan päättäjien arvot kunnissa, jotta jätetään vanhukset sitten vähän heitteille, kun tarvitsee tämäntyyppistä lainsäädäntöä tehdä? Mutta sinällään, kun tämä tilanne on olemassa, onhan se hyvä, että isoveli tekee tässä säännöksen elikkä valtiovalta sanoo, että nyt tämä on hoidettava tässä ajassa, jolloin ihmisille tulee oikeus sitten sanoa, että hei, minä haluan sen, ja on oikeus jopa valittaa tässä, jos ei saa sitä palvelua siinä ajassa.

Tätä ikärajakysymystä myös valiokunnan olisi hyvä kyllä pohtia, voiko sen pudottaa mahdollisesti 70 ikävuoteen. Onhan nyt kuitenkin sitä tarvetta varmasti jo aikaisemminkin, niin että se on hyvin hassua, että pannaan joku tiukka raja tänne.

Virpa Puisto /sd:

Arvoisa puhemies! Käytän puheenvuoron lähinnä ensinnäkin ed. Anneli Kiljusen puheenvuoron osalta, kun hän aloitti puheenvuoronsa sanomalla, että hyvin mollivoittoisesti käsitellään myönteistä lakiesitystä. Kyllä olemme todenneet, että asiat etenevät, mutta jotta ne etenisivät hoitoa tänään noudattavien kannalta mahdollisimman hyvin, niin kyllä asiaan paneutuneiden ja asiaa tuntevien edustajien pitää keskustella myös niistä osista, jotka tällä hetkellä puuttuvat.

Mielelläni tuen ed. Asko-Seljavaaran esitystä siitä, että valiokunta harkitsisi mahdollisuutta alentaa ikäraja 75:een, joka on kautta vuosien ollut se raja, josta — on aina tutkimuksellisestikin lähdetty siitä — vanhuusiän palvelujen tarpeen lasketaan alkavan niillä, joilla ei ole jotain erityissairautta.

Tähän niin sanottuun Tanskan-malliin meillä on vielä pitkä matka. Me tulemme palaamaan siihen muun muassa omaishoidon osalta, jolloin tullaan esittämään saattohoitoon 600:aa euroa, mikä on 10 prosenttia Tanskan osuudesta, jossa sen lisäksi annetaan työstä sataprosenttinen vapautus niin kauan kuin saattohoito kestää, ja kotisairaala.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Kehitys näyttää olevan sen suuntainen, että hoitotakuun lisäksi varmaan tarvitaan pian hoivatakuu, sitten kun tulee näitä ongelmia. Kun tässä viitattiin tähän ikään, joka on todella 80 — mieluummin 75 — ja tässä on tämä kansaneläkelain mukainen erityishoitotuki, niin tietysti on näitä, paljonkin, ikäihmisiä, joilla on kansaneläkelain mukainen erityishoitotuki, ja heidänkin kohdallaan nyt jo voidaan todeta, että palvelujen tarve on arvioitu, mutta todellakin jo nyt on ongelmana, saako tarpeelliset palvelut, eli tämä resurssikysymys jälleen kerran tulee vastaan ja on jo tämän päivän tosiasia.

Mutta on tosiaan hienoa huomata, miten asiantunteva ja hyvä keskustelu tämä on ollut. Kuuntelin sitä myös tuolla alakerrassa omassa työhuoneessani. Täällä on vahvaa naisenergiaa ja muutama mies siinä sivusta seuraa.

Keskustelu päättyy.