Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Kysymys liittyy EU:n niin kutsutun yhdistelmälupadirektiivin toimeenpanon johdosta ajankohtaiseen keskusteluun yhdenvertaisen kohtelun merkityksestä sosiaaliturvan alalla ja lisääntyvän velvoittavan sääntelyn vaikutuksista sosiaaliturvaan pitkällä aikavälillä sekä siitä Suomen kaltaiselle järjestelmälle aiheutuviin paineisiin.

Euroopan unionissa sosiaaliturvan sisällöstä ja etuuksista sekä niiden saamisen edellytyksistä päättäminen kuuluu jäsenvaltion kansalliseen toimivaltaan. Kuitenkin tätä toimivaltaa käyttäessään jäsenvaltioiden on noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti niitä perustamissopimuksen määräyksiä, jotka koskevat jokaiselle unionin kansalaiselle tunnustettua vapautta oleskella ja liikkua unionin alueella. Työntekijöiden vapaa liikkuvuus, joka on yksi unionin keskeisistä periaatteista, edellyttää sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista, jotta sosiaaliturvan menettämisen uhka ei muodostuisi liikkuvuuden esteeksi. Sosiaaliturvan yhteensovittamisesta säädetään asetuksessa EY N:o 883/2004. Asetuksen soveltamisala on laajennettu asetuksella EU N:o 1231/ 2010 koskemaan unionin kansalaisten lisäksi unionin alueella liikkuvia kolmannen valtion kansalaisia.

Sosiaaliturvaa sääntelevät myös useat direktiivit ja oikeudet ovat täsmentyneet ja laajentuneet ajan oloon. Tähän on vaikuttanut myös EU tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansalaisten vapaan liikkuvuuden periaate asettaa vaatimuksia sosiaaliturvaoikeuksien myöntämiselle myös muiden kuin työntekijöiden osalta. Kysymys ei kuitenkaan ole sosiaaliturvan harmonisoimisesta.

Euroopan unionin tavoite luoda kattava maahanmuuttopolitiikka ja kolmansista maista tulevien työntekijöiden maahanpääsyä koskevien menettelyjen yksinkertaistaminen luovat paineita myös sosiaaliturvaan. Maahanmuuttoa koskevia direktiivejä ja direktiiviehdotuksia on useita. Yhteistä niille sosiaaliturvan osalta on, että niissä edellytetään yhdenvertaisen kohtelun takaamista kyseisen maan omiin kansalaisiin nähden. Yhdenvertaisen kohtelun tulee toteutua muun ohella niiden sosiaaliturvan alojen osalta, joista säädetään sosiaaliturvan yhteensovittamista koskevassa asetuksessa EY N:o 883/2004.

Pian 20-vuotisen Suomen EU-jäsenyyden ajan asumisperusteinen sosiaaliturva on ollut haasteiden edessä. Järjestelmämme ei kaikilta osin ole ollut helposti yhteen sovitettavissa unionin lainsäädäntöön. Unionin oikeuskäytännössä vahvistunut yhdenvertaisen kohtelun periaatteen laajeneva tulkinta ja ulottaminen laajempiin henkilöryhmiin ja samalla sosiaaliturvaoikeuksien sisällyttäminen muun muassa maahanmuuttoa koskeviin direktiiveihin luovat paineita Suomen lisäksi myös muille EU:n jäsenvaltioille. Tästä on osoituksena eräissä jäsenvaltiossa parhaillaan käynnissä oleva laaja keskustelu liikkuvuuden vaikutuksista ja sen aiheuttamista paineista sosiaaliturvan rahoitukselliselle kestävyydelle. Onko seurauksena jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien yhdenmukaistuminen ja missä määrin näin tapahtuisi, on äärimmäisen vaikea arvioida. Järjestelmien harmonisointi ei ainakaan ole EU:n asialistalla.

Liikkuvuus ja maahanmuutto ovat lisääntyneet ja lisääntyvät jatkossakin, jonkin verran myös Suomessa. Liikkuvuuteen ja muuttohalukkuuteen vaikuttavat yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset tekijä sekä erityisesti työllisyystilanne. Kulttuuriset, historialliset, kielelliset, maantieteelliset ja ilmastollisetkin tekijät vaikuttavat myös osaltaan maiden väliseen muuttoliikkeeseen. Muuttoliikkeen Suomeen maahanmuuttodirektiivien seurauksena ei jatkossakaan oleteta kasvavan erityisen voimakkaasti. Näin myös kustannusvaikutukset sosiaaliturvaan ovat maltilliset. Tämän hetken arvion mukaan lisäkustannuksia sosiaaliturvajärjestelmään aiheutuu vuoden 2016 puolivälistä muun muassa ns. kausidirektiivin voimaantultua vuositasolla noin 3—5 miljoonaa euroa.

Edellä mainittuun eräissä jäsenvaltiossa käynnissä olevaan keskusteluun liittyvät myös sosiaali- ja terveysministeriön tekemät kattavat selvitykset maahanmuuton ja maastamuuton vaikutuksista sosiaaliturvaan sekä niin sanotun Solmu IV-työryhmän tekemät ehdotukset. Jo tehdyn selvitystyön lisäksi tarkoituksena on kevään 2014 toteuttaa kokonaisselvitys Suomen asumisperusteisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja sen yhteensopivuus EU-lainsäädännön kanssa. Tavoitteena on määritellä, millä edellytyksillä pitkällä aikavälillä voidaan kestävällä tavalla toteuttaa Suomeen ja Suomesta muuttavien oikeus sosiaaliturvaan. Kokonaisselvityksen valmistuttua hallitus harkitsee mihin mahdollisiin toimenpiteisiin selvitys antaa aihetta.

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Spörsmålet anknyter till den diskussion om likabehandling på den sociala trygghetens område som aktualiserats på grund av genomförandet av EU:s så kallade direktiv om kombinerat tillstånd och till de långtidseffekter som den tilltagande förpliktande regleringen har på den sociala tryggheten samt till det tryck som detta har på den typen av system som vi har i Finland.

Inom Europeiska unionen hör besluten om innehållet i den sociala tryggheten och de förmåner som ingår i den samt kriterierna för beviljandet av förmånerna till medlemsstaternas nationella behörighet. När behörigheten utövas ska medlemsstaterna dock iaktta unionens rättigheter och framför allt de bestämmelser i fördraget som gäller varje unionsinvånares rätt att fritt vistas och röra sig på unionens område. Rätten till fri rörlighet för arbetstagare, som är en av unionens mest centrala principer, förutsätter att de sociala trygghetssystemen samordnas, så att risken för att arbetstagare ska gå miste om sin sociala trygghet inte blir ett hinder för rörligheten. Samordningen av de sociala trygghetssystemen regleras i förordning EG nr 883/2004. Förordningens tillämpningsområde har utvidgats med förordning EU nr 1231/2010 till att utöver unionsmedborgare gälla också medborgare i tredje land som rör sig på unionens område.

Den sociala tryggheten regleras även av flera direktiv, och med tiden har rättigheterna preciserats och utvidgats. Också EU-domstolens rättspraxis har påverkat detta. Principen om fri rörlighet för medborgarna ställer krav på kriterierna för beviljandet av sociala trygghetsförmåner även när det gäller andra än arbetstagare. Det är dock inte fråga om en harmonisering av den sociala tryggheten.

Europeiska unionens mål att skapa en heltäckande invandrarpolitik och förenkla inreseförfarandena för arbetstagare från tredje land sätter en press också på den sociala tryggheten. Det finns många direktiv och förslag till direktiv om invandring. I fråga om den sociala tryggheten är den gemensamma nämnaren för direktiven och förslagen att de förutsätter garantier för likabehandling gentemot medborgarna i landet i fråga. Likabehandling ska gälla bland annat på de sociala trygghetsområden som regleras i förordning EG nr 883/2004 om samordning av de sociala trygghetssystemen.

Under de snart 20 år som Finland varit medlem i EU har den bosättningsbaserade sociala tryggheten stått inför utmaningar. Vårt system har inte i alla avseenden varit lätt att anpassa till unionens lagstiftning. Tolkningen av principen om likabehandling har fått en vidare tolkning som vuxit allt starkare inom unionens rättspraxis och utsträckts till allt bredare grupper av personer samtidigt som de sociala trygghetsförmånerna införlivats med bland annat direktiven om invandring, vilket har satt stor press på såväl Finland som andra medlemsstater i EU. Ett uttryck för detta är en pågående bred debatt i vissa medlemsstater om följderna av rörligheten och den press som det sätter på den finansiella hållbarheten när det gäller den sociala tryggheten. Det är ytterst svårt att bedöma om följden blir att medlemsstaternas sociala trygghetssystem förenhetligas och i vilken utsträckning detta kommer att ske. En harmonisering av systemen finns dock inte på EU:s dagordning.

Rörligheten och invandringen har ökat och fortsätter i någon mån att öka också i Finland. Samhälleliga, politiska och ekonomiska faktorer och i synnerhet sysselsättningsläget påverkar rörligheten och viljan att flytta. Också kulturella, historiska, språkliga, geografiska liksom klimatmässiga faktorer påverkar migrationen mellan länderna. Direktiven om invandring förväntas inte heller framöver i någon större utsträckning öka inflyttningen till Finland. Således kommer också kostnadseffekterna för den sociala trygghetens del att hålla sig på en måttfull nivå. Bland annat det s.k. säsongsdirektivet, som träder i kraft i mitten av 2016, kommer enligt en aktuell bedömning att medföra omkring 3—5 miljoner euro per år i extra kostnader för det sociala trygghetssystemet.

Den ovan nämnda debatten som pågår i vissa medlemsstater berörs också av de heltäckande utredningar om in- och utvandringens effekter på den sociala tryggheten som genomförts av social- och hälsovårdsministeriet och av förslagen från den så kallade Solmu IV-arbetsgruppen. Utöver de utredningar som redan har gjorts har man som mål att under våren 2014 genomföra en samlad utredning av det bosättningsbaserade sociala trygghetssystemet i Finland och dess förenlighet med EU:s lagstiftning. Avsikten är att fastställa hur man långsiktigt och hållbart kan tillgodose rätten till social trygghet för dem som flyttar till eller från Finland. När utredningen är klar kommer regeringen att diskutera eventuella åtgärder som utredningen ger anledning till.