KIRJALLINEN KYSYMYS 560/2013 vp
KK 560/2013 vp - Arja Juvonen /ps
Tarkistettu versio 2.0
Ikääntyneiden kaltoinkohtelun torjuminen
Eduskunnan puhemiehelle
WEAAD — Word Elder Abuse Awareness Day eli
Ikääntyneisiin kohdistuvaa väkivallan
vastaista kampanjapäivää vietetään
vuosittain 15.6. Kampanjan aikana eri puolilla maailmaa järjestetään
tapahtumia, joiden tarkoituksena on nostaa huomion keskipisteeksi
ikääntyviin kohdistuva kaltoinkohtelu sekä väkivalta
ja toimenpiteet niiden ehkäisemiseksi. Tänä vuonna
Kätketyt äänet -kampanjapäivän
päätapahtuma on Suomessa Oulussa.
Ikääntyneiden kohtaama kaltoinkohtelu ja väkivalta
ovat asioita, joiden esiin nostaminen voi olla vaikeaa. Kaltoinkohtelun
tai väkivallan uhriksi joutunut henkilö ei välttämättä itse
kykene, ymmärrä tai uskalla nostaa esiin kokemiaan asioita.
Iäkkään joutuminen kaltoinkohtelun uhriksi
johtuu uhrista riippumattomista syistä, eikä sitä pitäisi
sallia missään muodossa yhteiskunnassamme.
Kaltoinkohtelun uhriksi saattaa joutua niin kotona kuin myös
laitoksessa asuva vanhus.
Kaltoinkohtelulla tarkoitetaan fyysistä, psyykkistä tai
kemiallista kaltoinkohtelua. Fyysinen kaltoinkohtelu voi olla esimerkiksi
fyysisen kivun tai vamman tuottamista, fyysistä pakottamista
tai havaittua aikomusta aiheuttaa fyysistä kipua tai vauriota
toiselle ihmiselle. Iäkkäisiin kohdistuva fyysinen
kaltoinkohtelu ilmenee usein kovakouraisena kohteluna, esimerkiksi
tönimisenä, käsistä kiskomisena
tai puristamisena. Psyykkinen kaltoinkohtelu on esimerkiksi tuskan,
hädän tai ahdistuksen aiheuttamista tai havaittua
aikomusta tuottaa henkistä kipua toiselle ihmiselle uhkaamalla
tai loukkaamalla. Käytännössä tämä ilmenee
esimerkiksi moittimisena, huutamisena, karkeana kielenkäyttönä,
loukkaamisena, halventamisena tai nöyryyttämisenä.
Kemiallinen kaltoinkohtelu tarkoittaa lääkkeen käyttöä ilman
lääketieteellisiä hoitoperusteita. Tällöin
lääkkeen määrääminen
ei perustu asianmukaisesti todetun sairauden lääketieteelliseen hoitoon,
vaan sen tarkoituksena on yleensä ainoastaan
hillitä potilaan käyttäytymistä ja
liikkumista tai helpottaa henkilökunnan työtä.
Toimintakulttuuriin sisältyvistä perustavista
ongelmista puolestaan on kyse esimerkiksi silloin, kun yksilön
perusoikeuksia rajoitetaan ja loukataan vakiintuneita hoitokäytäntöjä suoritettaessa.
Vanhuksen kaltoinkohteluun tulisi puuttua määrätietoisesti.
Heinäkuussa 2013 voimaan tulevaan lakiin ikääntyneen
väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden
sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin kirjattu vain viranomaisen
ilmoitusvelvollisuus iäkkään henkilön palvelun
tarpeesta. Hoitolaitoksessa työskentelevän velvollisuudesta
ilmoittaa työssään havaitsemastaan kaltoinkohtelusta
ei laissa ole säädetty. Tätä voimme
pitää epäkohtana, sillä hoitohenkilökuntaan
kuuluva henkilö on usein se ensimmäinen, joka
havaitsee ympärillään epäasiallisuuksia.
Rikoslaki on luonnollisesti myös ikääntyneen turvana.
Rikoslaissa määritellään kaltoinkohtelun
muodot ja niihin liittyvä rangaistusasteikko. Harva ikääntynyt,
hänen omaisensa tai läheisensä kuitenkaan
hakee oikeutta kaltoinkohtelun uhrille rikoslain turvin. Kaltoinkohdellut
tai väkivallan kohteiksi joutuneet vanhukset ovatkin hiljainen
ryhmä, jonka äänen vaimentaa tietämättömyys,
epävarmuus, pelko tai nöyryys.
Edellä olevan perusteella ja
eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään
viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan
kysymyksen:
Mitä hallitus aikoo tehdä ikääntyneisiin kohdistuvan
kaltoinkohtelun torjumiseksi ja
kuinka se aikoo helpottaa kaltoinkohtelu- ja väkivaltatapausten
esiin nostamista ja turvata uhrien oikeuksien toteutumisen?
Helsingissä 14 päivänä kesäkuuta
2013
Eduskunnan puhemiehelle
Eduskunnan työjärjestyksen
27 §:ssä mainitussa tarkoituksessa Te,
Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi
kansanedustaja Arja Juvosen /ps näin kuuluvan
kirjallisen kysymyksen KK 560/2013 vp:
Mitä hallitus aikoo tehdä ikääntyneisiin kohdistuvan
kaltoinkohtelun torjumiseksi ja
kuinka se aikoo helpottaa kaltoinkohtelu- ja väkivaltatapausten
esiin nostamista ja turvata uhrien oikeuksien toteutumisen?
Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:
Iäkkäiden ihmisten kaltoinkohtelua ja heihin kohdistuvaa
väkivaltaa ei pidä hyväksyä missään
olosuhteissa. Totesin äskettäin vastauksessani
kirjalliseen kysymykseen KK 537/2013 vp, että niin
kutsuttu vanhuspalvelulaki (laki ikääntyneen väestön
toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden
sosiaalipalveluista 980/2012) voi osaltaan edistää iäkkääseen
henkilöön kohdistuvan väkivallan tai
sen uhan tunnistamista ja avunsaantia sen johdosta. Vastauksessani
viittasin lain 12 §:ään, joka koskee
hyvinvointia edistäviä palveluja sekä 25 §:ään,
jossa säädetään ilmoittamisesta
iäkkään henkilön palveluntarpeesta.
Nyt vastattavana olevan kysymyksen perusteluista on pääteltävissä,
että kysymys kohdistuu erityisesti sellaiseen kaltoinkohteluun,
johon iäkästä ihmistä hoitava
henkilöstö mahdollisesti syyllistyy. Kysymyksen
perusteluissa pidetään epäkohtana, että vanhuspalvelulaissa
ei säädetä hoitolaitoksessa työskentelevän
velvollisuudesta ilmoittaa työssä havaitsemastaan
kaltoinkohtelusta. Keväällä 2011 julkaistuun
niin kutsuttuun ikälakiluonnokseen sisältyi mainitunlaista
ilmoitusvelvollisuutta koskevat säännökset.
Henkilökunnalla olisi ollut velvollisuus ilmoittaa viime kädessä aluehallintovirastolle
iäkkään henkilön hoidossa havaitsemastaan
epäkohdasta tai sen uhasta. Ehdotettu sääntely
jakoi lausunnon antajien mielipiteitä ja sai osakseen kritiikkiä.
Tämän vuoksi säännöksiä ei
sisällytetty lopulliseen lakiehdotukseen. Sen sijaan sosiaalihuollon
lainsäädännön uudistamistyöryhmän
(STM 2012:12) laatimaan lakiluonnokseen sisältyvät
säännökset henkilökunnan ilmoitusvelvollisuudesta.
Vanhuspalvelulakia valmisteltaessa arvioitiin, että tällaiset
säännökset soveltuvatkin paremmin yleislainsäädäntöön,
koska silloin niiden vaikutus ulottuisi myös muihin asiakasryhmiin
kuin iäkkäisiin asiakkaisiin. Asiaa on tarpeen
arvioida lakiluonnoksesta saadun lausuntopalautteen perusteella
sosiaalihuoltolain jatkovalmistelun yhteydessä.
Henkilökunnan ilmoitusvelvollisuuden sijaan vanhuspalvelulaki
sisältää monia muita keinoja, joilla
iäkkäiden asiakkaiden palvelujen laatua vahvistetaan.
Laki tähtää siihen, että mahdollisimman
pitkälti ehkäistään ennalta
tilanteita, jotka voivat johtaa pahimmillaan iäkkään
henkilön kaltoinkohteluun. Lähtökohtana
ovat palvelujen toteuttamista koskevat periaatesäännökset
(13 ja 14 §). Esimerkiksi lain 14 §:n
mukaan palvelut on toteutettava niin, että iäkäs
henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi,
merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Lain 19 §:n mukaan iäkkäälle
henkilölle tarjottavien palvelujen on oltava laadukkaita
ja niiden on turvattava hänelle hyvä hoito ja huolenpito.
Lain 21 §:n mukaan toimintayksikössä on
oltava johtaja, joka vastaa siitä, että asiakastyössä noudatetaan
13, 14 ja 19 §:ssä säädettyjä periaatteita.
Lisäksi toimintayksikön johtajan on huolehdittava,
että toimintayksikössä järjestetään
omavalvonta palvelujen laadun, turvallisuuden ja asianmukaisuuden
varmistamiseksi (23 §). Omavalvonnan yhteydessä on
kerättävä säännöllisesti
palautetta niin palvelujen käyttäjiltä,
heidän omaisiltaan ja läheisiltään
kuin myös toimintayksikön henkilöstöltä.
Uusi laki ilmentää eduskunnan tahtoa siitä, millä tavalla
iäkkäiden ihmisten palvelujen tarpeeseen tulee
vastata ja miten heitä pitää asiakkaina
kohdella. Pelkkä laki ei sellaisenaan riitä, vaan
se täytyy saada muuttumaan konkreettiseksi toiminnaksi
kunnissa ja palveluja tuottavissa toimintayksiköissä.
Lain juurruttamisessa käytäntöön
tarvitaan monipuolista ohjausta, tukea, koulutusta ja yhteistyötä.
Sosiaali- ja terveysministeriö on panostanut lain toimeenpanon
tukemiseen ja velvoittanut myös Terveyden ja hyvinvoinnin
laitoksen sekä Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston
ja aluehallintovirastojen osallistumaan siihen vahvasti.
Helsingissä 18 päivänä heinäkuuta
2013
Peruspalveluministeri Susanna Huovinen
Till
riksdagens talman
I det syfte som anges i 27 § i
riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister
som saken gäller översänt följande
skriftliga spörsmål SS 560/2013 rd undertecknat
av riksdagsledamot Arja Juvonen /saf:
Vad ämnar regeringen göra för
att förhindra att äldre personer behandlas illa och
på vilket sätt ämnar den förenkla
möjligheterna att lyfta fram fall där äldre
behandlas illa eller utsätts för våld
och säkerställa att offrens rätt förverkligas?
Som svar på detta spörsmål
anför jag följande:
Man får under inga omständigheter godkänna
att äldre personer behandlas illa eller utsätts
för våld. Jag konstaterade nyligen i det svar
som jag anförde på det skriftliga spörsmålet
KK 537/2013 vp att den s.k. äldreomsorgslagen
(lagen om stödjande av den äldre befolkningens funktionsförmåga
och om social- och hälsovårdstjänster
för äldre 980/2012) för sin
del kan främja identifieringen av våld, eller
hot om våld, som en äldre person utsätts
för och tillgången till vård på grund
av den. I mitt svar hänvisade jag till 12 § i
lagen vilken gäller tjänster som främjar
välbefinnandet och till 25 § i lagen där
det föreskrivs om anmälan om äldre personers
servicebehov.
Av motiveringen till det spörsmål som nu ska besvaras
kan man sluta sig till att spörsmålet gäller
framför allt sådana eventuella fall där äldre personer
behandlas illa av vårdpersonal. Av motiveringen till spörsmålet
framgår det att spörsmålsställaren
betraktar det som en olägenhet att det i äldreomsorgslagen
inte föreskrivs om en skyldighet för den som är
anställd på en vårdinrättning
att anmäla om han eller hon lägger märke
till att någon behandlas illa i arbetet. I förslaget
till äldreomsorgslag vilket offentliggjordes på våren
2011 ingick bestämmelser om den ovan nämnda anmälningsskyldigheten.
Enligt förslaget skulle personalen ha varit skyldig att
i sista hand anmäla till regionförvaltningsverket
om den lägger märke till en olägenhet
eller ett hot om en sådan i vården av en äldre
person. Den föreslagna bestämmelsen delade åsikterna
bland dem som gav utlåtanden och fick kritik och därför togs
bestämmelserna inte med i det slutliga lagförslaget.
I det lagförslag som arbetsgruppen för en reform
av socialvårdslagstiftningen (SHM 2012:12) har
tagit fram finns det däremot bestämmelser om personalens
anmälningsskyldighet. Vid beredningen av äldreomsorgslagen bedömde
man att bestämmelser av detta slag bättre hör
hemma i den allmänna lagstiftningen eftersom effekterna
av dem då sträcker sig också till andra
klientgrupper än enbart äldre klienter. Man bör
ta ställning till ärendet på grundval
av den utlåtanderespons som fås i samband med
den fortsatta beredningen av socialvårdslagen.
I stället för personalens anmälningsskyldighet finns
det i äldreomsorgslagen ett flertal övriga metoder
med hjälp av vilka kvaliteten på tjänsterna
för äldre klienter stärks. Lagens syfte är
att i så hög grad som möjligt förebygga
situationer som i värsta fall kan leda till att en äldre
person behandlas illa. Som utgångspunkt finns bestämmelserna
om tillhandahållandet av tjänsterna (13 och 14 §).
Som exempel kan nämnas 14 § i lagen enligt vilken äldre
personer ska ges tjänster som garanterar vård
och omsorg på ett sådant sätt att de kan
uppleva att deras liv är tryggt, betydelsefullt och värdigt.
Enligt 19 § i lagen ska de tjänster som tillhandahålls
en äldre person vara högkvalitativa och garantera
honom eller henne god vård och omsorg. Enligt 21 § i
lagen ska en verksamhetsenhet ha en föreståndare
som ansvarar för att principerna i 13, 14 och 19 § iakttas
i klientarbetet. Föreståndaren för en
verksamhetsenhet ska också se till att det vid verksamhetsenheten
ordnas egenkontroll i syfte att säkerställa att
servicen är högkvalitativ, säker och
tillbörlig (23 §). I samband med egenkontrollen
ska synpunkter regelbundet inhämtas från de äldre
personer som tillhandahålls service av verksamhetsenheten, från
deras anhöriga och närstående och från
de anställda vid verksamhetsenheten.
Den nya lagen är ett uttryck för på vilket
sätt regeringen vill att de äldre personernas
behov av service ska tillmötesgås och för
hur regeringen anser att de äldre ska behandlas när
de är klienter. Enbart en lag är som sådan
inte tillräcklig utan den bör omsättas
till konkret verksamhet i kommunerna och på de verksamhetsenheter
som producerar tjänster. För att lagen ska rota
sig i praktiken är det nödvändigt att
på ett mångsidigt sätt tillhandahålla
handledning, stöd, utbildning och samarbete. Social- och
hälsovårdsministeriet har satsat på att
stödja verkställigheten av lagen och ålagt även
Institutet för hälsa och välfärd
och Tillstånds- och tillsynsverket för social- och
hälsovården att på ett kraftfullt sätt
delta i stödjandet.
Helsingfors den 18 juli 2013
Omsorgsminister Susanna Huovinen