Uusi luonnonsuojelulaki (1096/1996) säädettiin eduskunnassa vuonna 1996. Lakiin jäi yksi paha aukko. Liito-oravien vuoksi suojelluista kiinteistöistä omistajalla ei ole mahdollisuutta saada minkäänlaista korvausta. Tätä perusteltiin aikanaan sillä, että mahdollisesti suojeltavat alueet ovat niin pieniä, että korvauskynnys (merkityksellinen haitta) ei ylity. Käytäntö on kuitenkin osoittanut toista. Eri puolilla Suomea on tullut esille tapauksia, joissa kiinteistöjen omistajat ovat menettäneet huomattavasti tuloja suojelupäätösten vuoksi. Hallituksen esitys (HE 76/2003 vp) ei paranna maanomistajien tilannetta riittävästi eikä ole mielestämme perustuslain mukainen.

Tämän lakialoitteen tarkoituksena on saattaa luonnonsuojelulain 49 §:n 1 momenttiin perustuva suojelu korvausvelvollisuuden piiriin noudattamalla soveltuvin osin metsälain (1093/1996) 10 §:n mukaisten erityisen tärkeiden elinympäristöjen korvausperiaatteita. Luonnonsuojelulain 49 §:n 1 momentin suojelu kohdistuu luontodirektiivin liitteessä IV (a) tarkoitettujen eläinlajien yksilöiden selvästi luonnossa havaittaviin lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin. Näiden hävittäminen ja heikentäminen on kielletty.

Luonnonsuojelulain soveltamisala on yleinen. Tämä voi ääritapauksessa tarkoittaa sitä, että mitään yksityisen henkilön toteuttamaa toimenpidettä tai hanketta, joka vaikuttaa heikentävästi luontodirektiivin liitteessä IV (a) mainitun lajin lisääntymis- ja levähdyspaikkaan, ei missään tilanteissa voitaisi toteuttaa. Muun lain nojalla myönnetty lupa ei muuta tilannetta.

Tämän vuoksi hyväksymällä lakialoite varmistetaan se, että suojelusta ei aiheudu ilman korvausta luonnonsuojelulain yleisen korvauskynnyksen ylittävää haittaa. Luonnonsuojelulain 49 §:ään lisättäisiin uusi 2 momentti, joka noudattaisi soveltuvin osin metsälain 11 §:n mukaista poikkeuslupaa koskevaa sääntelyä. Lainkohtaa täydennettäisiin alueellisen ympäristökeskuksen mahdollisuudella rauhoittaa lisääntymis- ja levähdyspaikka pysyvästi tai määräaikaisesti. Näin varmistettaisiin se, että poikkeusmenettelyn vuoksi ei jouduttaisi rikkomaan luontodirektiivin velvoitteita.

Jokaista lisääntymis- ja levähdyspaikkaa ei tarvitsisi yksilöidä, sillä kielto olisi voimassa suoraan lain nojalla ja viranomaismenettely käynnistyisi vain silloin, kun maanomistaja katsoo suojelusta aiheutuvan korvauskynnyksen ylittävää haittaa.

Koska rauhoituspäätös olisi suojelupäätös, josta maksettaisiin korvaus, pitäisi asiasta säätää erikseen lisäämällä korvausvelvollisuutta koskevaan luonnonsuojelulain 53 §:ään viittaus uuteen luonnonsuojelulain 49 §:n 2 momenttiin.