Pelastuslain (468/2003) 6 luvun 28 § sisältää jokaisen kansalaisen toimintavelvollisuuden pelastustoimeen ryhtymisestä. Kyseisen lain mukaan "Jokainen, joka huomaa tai saa tietää tulipalon syttyneen tai muun onnettomuuden tapahtuneen tai uhkaavan eikä voi heti sammuttaa paloa tai torjua vaaraa, on velvollinen viipymättä ilmoittamaan siitä vaarassa oleville, tekemään hätäilmoituksen sekä ryhtymään kykynsä mukaan pelastustoimintaan." Laki siis velvoittaa kansalaisen pelastustoimiin ilman viranomaisen käskyä tai kehotusta.

Kun kansalainen toimii hätätilanteessa edellä todetun lain edellyttämällä tavalla, ei tapaturmavakuutuslain tai minkään muunkaan lain perusteella korvata mahdollisia pelastajalle koituvia vahinkoja toisin kuin silloin, jos hän ryhtyy pelastustoimiin viranomaisen kehotuksesta. Yleisesti luullaan, että pelastajalle aiheutuneiden vahinkojen korvaus on itsestään selvä asia, olipa pelastustoimeen ryhtyminen omaehtoista pelastuslain velvoittamana tai pelastuslain perusteella viranomaisen määräyksestä toteutettua. Näin ei kuitenkaan asia ole. Omaehtoisesta pelastustoimeen ryhtymisestä ei ole olemassa lainsäädäntöä, jonka nojalla korvauksia voisi saada. Sen sijaan, jos samanlaiseen pelastustehtävään tulee viranomaisen määräys, pelastajalle korvataan aiheutuneet vahingot olemassa olevan lainsäädännön mukaan. On olemassa esimerkkejä sellaisista tapauksista, joissa omaehtoisesti toimineen hengenpelastajan rikkoutunutta tai menettämää omaisuutta ei Valtiokonttori ole suostunut korvaamaan, koska lain velvoitetta korvaamisesta ei tällä hetkellä ole. Ei ole mitenkään hyväksyttävää eikä kansalaisten oikeustajun mukaista, että pelastaja itse joutuu kärsimään kaikki vahingot, jotka hän saattaa kansalaisvelvollisuutta pelastustoimessa suorittaessaan kohdata. Valtion korvausvelvollisuuden pitäisi ulottua kaikkien pelastajan kärsimien vahinkojen korvaamiseen. Vahinkojen suuruus on yhteiskunnalle omaehtoisesta pelastustoimesta saavutettuihin hyötyihin nähden hyvin marginaalinen. Taloudelliset syyt eivät voi olla nykykäytännön perusteena.

Esimerkiksi toisen ihmisen hengen pelastaminen on sellainen urotyö, että on kohtuutonta asettaa tavalliset ihmiset eriarvoiseen asemaan sen perusteella, onko heidät pelastustehtävään laki velvoittanut vai viranomainen määrännyt. Epäkohtaan on saatava pian korjaus, jotta pelastustoimintaan ryhtyneen oikeusturva saadaan samanlaiseksi riippumatta siitä, toimiiko hän pelastuslain velvoittamana omaehtoisesti vai saman lain perusteella viranomaisen määräämänä.

Lain muutoksella olisi positiivinen merkitys kansalaisten suhtautumiseen pelastustoimintaan yleensä ja omaan velvollisuuteensa erityisesti. Mikäli nykyisen lain mukainen toiminta jatkuu, se tuo entistä useammalle pelastustoiminnassa vahinkoja kärsineelle joskus jopa pysyvän katkeruuden tai mielipahan.