PERUSTELUT

Vuodesta 1995 on ollut voimassa määräaikainen laki vuorotteluvapaasta, joka on voimassa vuoden 2002 loppuun. Kokemukset työvuorottelusta ovat olleet pääsääntöisesti myönteisiä ja ovat vastanneet laille asetettuja tavoitteita.

Kokoaikatyöntekijä voi työnantajansa kanssa tekemänsä vuorottelusopimuksen perusteella jäädä yhtäjaksoisesti vähintään 90 kalenteripäivän ja yhteensä enintään 359 kalenteripäivän ajaksi vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaan ajalta työntekijälle maksetaan työttömyyspäivärahaan suhteutettua vuorottelukorvausta. Edellytyksenä on, että työnantaja palkkaa vastaavaksi ajaksi työvoimatoimistossa työttömänä työnhakijana olevan henkilön.

Vuodesta 1996 alkaen vuorotteluvapaata on käyttänyt noin 37 000 henkilöä. Vuonna 1999 vuorotteluvapaalla oli keskimäärin runsaat 5 600 henkilöä ja yhteensä 10 440 henkilöä, joista noin 30 prosenttia oli miehiä ja 70 prosenttia naisia. Vuorotteluvapaata käyttävät eniten 35—54-vuotiaat ja sijaisiksi palkataan eniten 25—44-vuotiaita.

Vuorotteluvapaajärjestelyssä oli tavoitteena ennen kaikkea työn jakaminen korkean työttömyyden aikana. Lain työvoimapoliittisena tavoitteena oli myös työkunnon ylläpitäminen ja työssä olevien uudelleen kouluttaminen. Perhepoliittisia näkökulmia ei tuotu lainvalmistelussa esiin. Tästä syystä johtuneekin, että vuorotteluvapaata on käytetty eniten työntekijän kouluttautumiseen ja vuorotteluvapaalla on haettu ikään kuin vapaavuotta työstä, jotta taas jaksaisi tehdä työtä. Vuorotteluvapaata haetaan harvemmin lasten tai nuorten takia tai perheen tilanteeseen vedoten. Lapsiperheissä saattaa usein tulla eteen jaksoja, joissa ns. vanhempainloma olisi tarpeen.

Tästä syystä ehdotamme lakialoitteessamme työntekijän oikeutta saada vuorotteluvapaata joka neljäs vuosi lapsen tai nuoren hoitamista varten.