PERUSTELUT

1 Yleistä

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annettu laki (57/1993), jäljempänä velkajärjestelylaki, on ollut voimassa vuodesta 1993, jonka jälkeen lakia on merkittävällä tavalla muutettu pari kertaa, viimeksi vuonna 1997. Lain säätäminen tuli 1990-luvun alkupuolella tarpeelliseksi, kun syvä talouslama oli johtanut kymmenientuhansien ihmisten ajautumiseen henkilökohtaisiin talousvaikeuksiin ja ylivelkaantumiseen. Lain mukaan velkajärjestelyssä oleville henkilöille vahvistetaan tuomioistuimessa maksuohjelma.

Velkajärjestelylain mukaisen menettelyn piirissä on noin 50 000 kansalaista, joista noin 6 000:n maksuohjelma on jo päättynyt. Hakemusten määrä oli suurimmillaan noin 14 000 vuosina 1994—1995. Vuonna 1999 tehtiin tuomioistuimissa noin 3 700 velkajärjestelypäätöstä ja maksuohjelman muutoksia noin 3 400. Maksuohjelma purettiin noin 760 tapauksessa.

Yli puolet velallisista on hakenut velkajärjestelyä ensi sijassa joko epäonnistuneeseen yritystoimintaan liittyneiden velkojen tai toisen yritys- tai yksityisveloista annettujen takausten vuoksi. Yritystoiminta on näistä takauksia hallitsevampi hakuperuste. Velallisista lähes 40 prosenttia on toiminut yrittäjänä ja kaikkiaan 60 prosentilla on ollut sidoksia yritystoimintaan. Pääosa velkamäärästä on useimmiten yritys- tai takausvelkaa ja päävelkojana on yleensä pankki.

Velkajärjestely on siis helpottanut monien velallisten asemaa. Velkajärjestelylaissa on kuitenkin selviä puutteita, joiden vuoksi osa ylivelkaantuneista ei ole päässyt tai hakeutunut velkajärjestelyyn.

2 Velkajärjestelyn esteet

Velkajärjestelyn edellytykset on muotoiltu varsin yleisesti, mutta esteet on säännelty suhteellisen yksityiskohtaisin ja täsmällisin sanakääntein. Esteiden avulla pyritään siihen, ettei velkajärjestelyllä olisi yleistä maksumoraalia heikentäviä vaikutuksia. Yksittäistapauksissa saattaa esteestä huolimatta kuitenkin olla sellaisia piirteitä, jotka puhuvat velkajärjestelyn puolesta. Sen vuoksi laki mahdollistaakin velkajärjestelyn myöntämisen esteestä huolimatta, jos siihen on erityisiä vastasyitä.

Tätä mahdollisuutta tulisikin käyttää nykyistä useammissa tapauksissa, sillä yksi nykyiseen velkajärjestelymenettelyyn liittyvistä yhteiskunnallisesti vaikeimmista ongelmista on velkajärjestelyn saatavuus. Hylkäämisen syyksi on saattanut riittää liiallinen optimismi, tavanomaista suurempi solidaarisuus kanssavelallisia kohtaan tai vain pankinjohtajan tai ystävän väärään neuvoon luottaminen. Valtaosa niistä runsaasta kymmenesosasta velallisia, joilta velkajärjestely evätään, on vastuuntuntoisia, taitavia kansalaisia, ja heidän työpanoksensa olisi yhteiskunnalle tarpeen. Velkajärjestely tulisikin pääsääntöisesti myöntää, mikäli hakija on kohtuullisena pidettävän ajan kohtuullisena pidettävällä tavalla maksanut velkojaan. Erityistä huomiota tulee kiinnittää velallisen haluun maksaa velkojaan edes osaksi.

Vuonna 1997 tehdyn lainmuutoksen jälkeen velkajärjestelyä ei ole voitu myöntää velalliselle, joka ei väliaikaisena pidettävän syyn vuoksi maksaisi velkajärjestelyssä velkojaan lainkaan tai maksaisi niitä vain vähän. Lainmuutos on osaltaan vähentänyt vakavien velkaongelmien selvittelyä tuomioistuimissa. Velkajärjestelyn saaneiden joukossa on nyt aikaisempaa vähemmän nuoria, työttömiä, opiskelijoita ja vähän koulutettuja.

Velkajärjestelyn ulkopuolelle jäävien odotukset tulevaisuudesta ovat hyvin heikot. Lisäksi näiden henkilöiden kohdalla tilanne vain pahenee, kun viivästyskorko kasvattaa jatkuvasti velan kokonaismäärää. Nykyinen laki ruokkii ennen kaikkea pimeän työn tekemistä ja syrjäytymistä. Velkataakka vaikeuttaa usein myös seuraavan sukupolven asemaa ja pahimmassa tapauksessa siirtyy velallisen kuoltua perillisten kannettavaksi. Jossakin tapauksessa varsin nuori henkilö on vanhempiensa yritystoiminnan kariuduttua saattanut joutua maksuvelvolliseksi veloista, joiden syntymiseen hän ei ole käytännössä lainkaan vaikuttanut. Tällaisessa tilanteessa velkajärjestelyn epääminen on kohtuutonta, vaikka kyseessä olisikin vain väliaikainen maksukyvyttömyys. Siksi tuleekin palata vuotta 1997 edeltäneeseen tilanteeseen, jossa väliaikainen maksukyvyttömyys ei estänyt velkajärjestelyn piiriin pääsyä.

Ongelmallinen on myös se tilanne, jossa henkilö on hakenut velkajärjestelyä ja häneltä se on esteperusteella hylätty, tai tilanne, jossa jo meneillään oleva velkajärjestely esimerkiksi myyntivoittoveron johdosta on rauennut. Nykyisen velkajärjestelylain mukaan, kun yhden kerran on saanut kielteisen päätöksen tai maksuohjelma on rauennut, velkajärjestelyyn pääseminen tai rauenneen ohjelman jatkaminen on kokonaan poissuljettu mahdollisuus. Siksi velkajärjestelylakia tuleekin muuttaa siten, että edellä mainituissa tilanteissa, jos ensimmäisen kerran velkajärjestelyyn pääsyä anottaessa järjestelyä ei lain esteperusteiden vuoksi ole myönnetty, velallisella on oikeus päästä kahden vuoden kuluttua velkajärjestelyyn, jos hän on tämän kuluneen ajan osoittanut maksuhalukkuutta eikä hän sinä aikana ole uudella velalla lisävelkaantunut. Edellä mainittua menettelyä tulee soveltaa myös tilanteissa, joissa maksuohjelma on rauennut.

3 Maksuohjelman muuttaminen

Joka neljättä maksuohjelmaa on muutettu velkajärjestelyn aikana. Maksuohjelmien muutosten määrä osoittaa, kuinka paljon ihmisten elämäntilanteet saattavat muuttua suhteellisen lyhyenkin ajan kuluessa. Maksuohjelmien purkautumisten suuri määrä osoittaa, että nykyinen lainsäädäntö ja soveltamiskäytäntö ovat liian tiukkoja.

Lain 44 § säätelee maksuohjelman muuttamisen edellytyksiä. Lainkohdan mukaan maksuohjelmaa voidaan velallisen tai velkojan hakemuksesta muuttaa, jos velallisen maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos. Velallisen maksukyvyn muuttumista voidaan pitää olennaisena mm. tilanteessa, jossa velallisen tulot ovat kasvaneet tai välttämättömät asumiskustannuksista johtuvat menot alentuneet vähintään 3 600 markkaa kalenterivuodessa. Tällöin velallisen on suoritettava kolme neljäsosaa lisääntyneistä varoistaan velkojille, kun velalliselle jää yksi neljäsosa.

Kannustavuuden näkökulmasta on perusteltua, että velallinen saa omaan käyttöönsä osan ansaitsemistaan lisätuloista. Näin voitaisiin parantaa velallisten mahdollisuuksia selviytyä arkipäiväisestä elämästään, sillä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan välttämättömiin elinkustannuksiin maksuohjelmassa varattu rahamäärä on riittänyt kohtuullisesti ruokaan ja ravintoon, mutta esimerkiksi terveysmenoissa tai asumiskustannusten noustessa useilla velallisilla on suuria ongelmia. Vuonna 1997 tehty muutos lakiin oli kannustavuuden kannalta oikeansuuntainen mutta riittämätön. Mahdollisuus lisätuloihin voi ehkäistä ylivelkaantuneen henkilön syrjäytymistä ja passivoitumista. On huomattava, että maksuohjelman pituus on yleensä viisi vuotta, mutta pisimmillään kymmenen vuotta, kun velallinen saa pitää omistusasuntonsa. Tämä on pitkä aika ihmisen elämässä, mutta myös työmarkkinoilla, sillä vuosia työmarkkinoilta poissa olleen henkilön mahdollisuudet pitää työ- ja toimintakykynsä sekä osaamisensa riittävällä tasolla heikkenevät. Käytännössä 3 600 markan raja ja 1/4-sääntö johtavat siihen, että ylivelkaantuneen ei kannata tehdä työtä, koska työstä saatava tulo menee lähes kokonaan velkojen maksamiseen tai veroihin. Neljänneksen osuus tulojen kasvusta on pieni varsinkin siinä tilanteessa, jossa velallinen on ensin maksanut merkittävää tuloveroa lisätulosta.

Velallisen maksukyvyn muuttumista pidetään olennaisena myös silloin, kun velallinen saa perinnön, lahjan tai muun kertaluonteisen suorituksen, jonka määrä yksin tai yhdessä muiden suoritusten kanssa ylittää 6 000 markkaa. Markkaraja eroaa ansiotulojen muutoksen arvioinnista siten, ettei sitä oteta huomioon kalenterivuoden ajalta, vaan koko maksuohjelman ajalta.

Käytännössä tällaisia kertaluonteisia suorituksia ovat muun muassa veronpalautukset, joiden summa vaihtelee yleensä 1 000 ja 5 000 markan välillä. Palautuksia saattaa tulla useamman kerran maksuohjelman aikana. Toinen suuri ryhmä, joka johtaa maksuohjelmien muuttamiseen, ovat pienet perinnöt. Maksuohjelman muuttaminen ja varojen jakaminen velkojille on pienissä, alle 20 000 markan perinnöissä kustannuksiltaan kallista (kustannukset käräjäoikeuksissa, velkaneuvojilla, velkojilla ja selvittäjillä) ja työlästä. Lisäksi velkojien jako-osuudet jäävät pieniksi.

Kohtuullista on myös ottaa huomioon asumisen kustannuksissa syntyneet muutokset. Siksi lakiesityksessä esitetäänkin, että velallisen maksukyvyn muutosta voidaan pitää olennaisena, jos asumiskustannukset ovat nousseet tai alentuneet yli 3 600 markkaa vuodessa.

4 Maksuohjelman raukeaminen

Toisin kuin maksuohjelman muuttaminen, maksuohjelman raukeaminen on selvästi sanktioluonteinen toimi. Velkoja voi tuomioistuimelta hakea maksuohjelman raukeamista niin kauan kuin velallinen ei ole täyttänyt kaikkia ohjelman mukaisia suorituksia ja vielä kaksi vuotta tämän jälkeenkin. Velkajärjestelyn raukeamisen johdosta maksuohjelman oikeusvaikutukset lakkaavat, ja velkojien oikeudet palaavat ennalleen.

Käytännössä maksuohjelma voidaan määrätä raukeamaan, vaikka velallinen on useita vuosia noudattanut maksuohjelmaa moitteettomasti. Siksi raukeamispäätöstä tehtäessä tulee noudattaa kokonaisharkintaa ja ottaa huomioon kohtuullisuusseikat. Kynnyksen maksuohjelman raukeamiselle tulee erityisesti myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyöntitapauksissa olla korkea, sillä velallisen velvollisuudet on määritelty tulkinnanvaraisesti.