PERUSTELUT
1 Yleistä
Yksityishenkilön velkajärjestelystä annettu
laki (57/1993), jäljempänä velkajärjestelylaki,
on ollut voimassa vuodesta 1993, jonka jälkeen lakia on
merkittävällä tavalla muutettu pari kertaa, viimeksi
vuonna 1997. Lain säätäminen tuli 1990-luvun
alkupuolella tarpeelliseksi, kun syvä talouslama oli johtanut
kymmenientuhansien ihmisten ajautumiseen henkilökohtaisiin
talousvaikeuksiin ja ylivelkaantumiseen. Lain mukaan velkajärjestelyssä oleville
henkilöille vahvistetaan tuomioistuimessa maksuohjelma.
Velkajärjestelylain mukaisen menettelyn piirissä on
noin 50 000 kansalaista, joista noin 6 000:n maksuohjelma
on jo päättynyt. Hakemusten määrä oli
suurimmillaan noin 14 000 vuosina 1994—1995. Vuonna
1999 tehtiin tuomioistuimissa noin 3 700 velkajärjestelypäätöstä ja
maksuohjelman muutoksia noin 3 400. Maksuohjelma purettiin
noin 760 tapauksessa.
Yli puolet velallisista on hakenut velkajärjestelyä ensi
sijassa joko epäonnistuneeseen yritystoimintaan liittyneiden
velkojen tai toisen yritys- tai yksityisveloista annettujen takausten vuoksi.
Yritystoiminta on näistä takauksia hallitsevampi
hakuperuste. Velallisista lähes 40 prosenttia on toiminut
yrittäjänä ja kaikkiaan 60 prosentilla
on ollut sidoksia yritystoimintaan. Pääosa velkamäärästä on
useimmiten yritys- tai takausvelkaa ja päävelkojana
on yleensä pankki.
Velkajärjestely on siis helpottanut monien velallisten
asemaa. Velkajärjestelylaissa on kuitenkin selviä puutteita,
joiden vuoksi osa ylivelkaantuneista ei ole päässyt
tai hakeutunut velkajärjestelyyn.
2 Velkajärjestelyn esteet
Velkajärjestelyn edellytykset on muotoiltu varsin yleisesti,
mutta esteet on säännelty suhteellisen yksityiskohtaisin
ja täsmällisin sanakääntein.
Esteiden avulla pyritään siihen, ettei velkajärjestelyllä olisi
yleistä maksumoraalia heikentäviä vaikutuksia.
Yksittäistapauksissa saattaa esteestä huolimatta
kuitenkin olla sellaisia piirteitä, jotka puhuvat velkajärjestelyn
puolesta. Sen vuoksi laki mahdollistaakin velkajärjestelyn
myöntämisen esteestä huolimatta, jos
siihen on erityisiä vastasyitä.
Tätä mahdollisuutta tulisikin käyttää nykyistä useammissa
tapauksissa, sillä yksi nykyiseen velkajärjestelymenettelyyn
liittyvistä yhteiskunnallisesti vaikeimmista ongelmista
on velkajärjestelyn saatavuus. Hylkäämisen
syyksi on saattanut riittää liiallinen optimismi,
tavanomaista suurempi solidaarisuus kanssavelallisia kohtaan tai
vain pankinjohtajan tai ystävän väärään
neuvoon luottaminen. Valtaosa niistä runsaasta kymmenesosasta
velallisia, joilta velkajärjestely evätään,
on vastuuntuntoisia, taitavia kansalaisia, ja heidän työpanoksensa
olisi yhteiskunnalle tarpeen. Velkajärjestely tulisikin
pääsääntöisesti myöntää,
mikäli hakija on kohtuullisena pidettävän
ajan kohtuullisena pidettävällä tavalla
maksanut velkojaan. Erityistä huomiota tulee kiinnittää velallisen
haluun maksaa velkojaan edes osaksi.
Vuonna 1997 tehdyn lainmuutoksen jälkeen velkajärjestelyä ei
ole voitu myöntää velalliselle, joka
ei väliaikaisena pidettävän syyn vuoksi maksaisi
velkajärjestelyssä velkojaan lainkaan tai maksaisi
niitä vain vähän. Lainmuutos on osaltaan
vähentänyt vakavien velkaongelmien selvittelyä tuomioistuimissa.
Velkajärjestelyn saaneiden joukossa on nyt aikaisempaa
vähemmän nuoria, työttömiä,
opiskelijoita ja vähän koulutettuja.
Velkajärjestelyn ulkopuolelle jäävien
odotukset tulevaisuudesta ovat hyvin heikot. Lisäksi näiden
henkilöiden kohdalla tilanne vain pahenee, kun viivästyskorko
kasvattaa jatkuvasti velan kokonaismäärää.
Nykyinen laki ruokkii ennen kaikkea pimeän työn
tekemistä ja syrjäytymistä. Velkataakka
vaikeuttaa usein myös seuraavan sukupolven asemaa ja pahimmassa
tapauksessa siirtyy velallisen kuoltua perillisten kannettavaksi.
Jossakin tapauksessa varsin nuori henkilö on vanhempiensa
yritystoiminnan kariuduttua saattanut joutua maksuvelvolliseksi veloista,
joiden syntymiseen hän ei ole käytännössä lainkaan
vaikuttanut. Tällaisessa tilanteessa velkajärjestelyn
epääminen on kohtuutonta, vaikka kyseessä olisikin
vain väliaikainen maksukyvyttömyys. Siksi tuleekin
palata vuotta 1997 edeltäneeseen tilanteeseen, jossa väliaikainen
maksukyvyttömyys ei estänyt velkajärjestelyn
piiriin pääsyä.
Ongelmallinen on myös se tilanne, jossa henkilö on
hakenut velkajärjestelyä ja häneltä se
on esteperusteella hylätty, tai tilanne, jossa jo meneillään
oleva velkajärjestely esimerkiksi myyntivoittoveron johdosta
on rauennut. Nykyisen velkajärjestelylain mukaan, kun yhden
kerran on saanut kielteisen päätöksen
tai maksuohjelma on rauennut, velkajärjestelyyn pääseminen
tai rauenneen ohjelman jatkaminen on kokonaan poissuljettu
mahdollisuus. Siksi velkajärjestelylakia tuleekin muuttaa
siten, että edellä mainituissa tilanteissa, jos
ensimmäisen kerran velkajärjestelyyn pääsyä anottaessa
järjestelyä ei lain esteperusteiden vuoksi ole
myönnetty, velallisella on oikeus päästä kahden
vuoden kuluttua velkajärjestelyyn, jos hän on
tämän kuluneen ajan osoittanut maksuhalukkuutta
eikä hän sinä aikana ole uudella velalla
lisävelkaantunut. Edellä mainittua menettelyä tulee
soveltaa myös tilanteissa, joissa maksuohjelma on rauennut.
3 Maksuohjelman muuttaminen
Joka neljättä maksuohjelmaa on muutettu velkajärjestelyn
aikana. Maksuohjelmien muutosten määrä osoittaa,
kuinka paljon ihmisten elämäntilanteet saattavat
muuttua suhteellisen lyhyenkin ajan kuluessa. Maksuohjelmien purkautumisten suuri
määrä osoittaa, että nykyinen
lainsäädäntö ja soveltamiskäytäntö ovat
liian tiukkoja.
Lain 44 § säätelee maksuohjelman
muuttamisen edellytyksiä. Lainkohdan mukaan maksuohjelmaa
voidaan velallisen tai velkojan hakemuksesta muuttaa, jos velallisen
maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta
merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen
tapahtunut olennainen muutos. Velallisen maksukyvyn muuttumista
voidaan pitää olennaisena mm. tilanteessa, jossa
velallisen tulot ovat kasvaneet tai välttämättömät
asumiskustannuksista johtuvat menot alentuneet vähintään 3 600
markkaa kalenterivuodessa. Tällöin velallisen
on suoritettava kolme neljäsosaa lisääntyneistä varoistaan
velkojille, kun velalliselle jää yksi neljäsosa.
Kannustavuuden näkökulmasta on perusteltua,
että velallinen saa omaan käyttöönsä osan ansaitsemistaan
lisätuloista. Näin voitaisiin parantaa velallisten
mahdollisuuksia selviytyä arkipäiväisestä elämästään,
sillä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan
välttämättömiin elinkustannuksiin
maksuohjelmassa varattu rahamäärä on
riittänyt kohtuullisesti ruokaan ja ravintoon, mutta esimerkiksi
terveysmenoissa tai asumiskustannusten noustessa useilla velallisilla
on suuria ongelmia. Vuonna 1997 tehty muutos lakiin oli kannustavuuden
kannalta oikeansuuntainen mutta riittämätön.
Mahdollisuus lisätuloihin voi ehkäistä ylivelkaantuneen henkilön
syrjäytymistä ja passivoitumista. On huomattava,
että maksuohjelman pituus on yleensä viisi vuotta,
mutta pisimmillään kymmenen vuotta, kun velallinen
saa pitää omistusasuntonsa. Tämä on
pitkä aika ihmisen elämässä,
mutta myös työmarkkinoilla, sillä vuosia
työmarkkinoilta poissa olleen henkilön mahdollisuudet
pitää työ- ja toimintakykynsä sekä osaamisensa
riittävällä tasolla heikkenevät.
Käytännössä 3 600 markan
raja ja 1/4-sääntö johtavat siihen,
että ylivelkaantuneen ei kannata tehdä työtä,
koska työstä saatava tulo menee lähes
kokonaan velkojen maksamiseen tai veroihin. Neljänneksen
osuus tulojen kasvusta on pieni varsinkin siinä tilanteessa,
jossa velallinen on ensin maksanut merkittävää tuloveroa
lisätulosta.
Velallisen maksukyvyn muuttumista pidetään
olennaisena myös silloin, kun velallinen saa perinnön,
lahjan tai muun kertaluonteisen suorituksen, jonka määrä yksin
tai yhdessä muiden suoritusten kanssa ylittää 6 000
markkaa. Markkaraja eroaa ansiotulojen muutoksen arvioinnista siten,
ettei sitä oteta huomioon kalenterivuoden ajalta, vaan
koko maksuohjelman ajalta.
Käytännössä tällaisia
kertaluonteisia suorituksia ovat muun muassa veronpalautukset, joiden
summa vaihtelee yleensä 1 000 ja 5 000 markan
välillä. Palautuksia saattaa tulla useamman kerran
maksuohjelman aikana. Toinen suuri ryhmä, joka johtaa maksuohjelmien
muuttamiseen, ovat pienet perinnöt. Maksuohjelman muuttaminen
ja varojen jakaminen velkojille on pienissä, alle 20 000
markan perinnöissä kustannuksiltaan kallista (kustannukset
käräjäoikeuksissa, velkaneuvojilla, velkojilla
ja selvittäjillä) ja työlästä.
Lisäksi velkojien jako-osuudet jäävät
pieniksi.
Kohtuullista on myös ottaa huomioon asumisen kustannuksissa
syntyneet muutokset. Siksi lakiesityksessä esitetäänkin,
että velallisen maksukyvyn muutosta voidaan pitää olennaisena,
jos asumiskustannukset ovat nousseet tai alentuneet yli 3 600
markkaa vuodessa.
4 Maksuohjelman raukeaminen
Toisin kuin maksuohjelman muuttaminen, maksuohjelman raukeaminen
on selvästi sanktioluonteinen toimi. Velkoja voi tuomioistuimelta hakea
maksuohjelman raukeamista niin kauan kuin velallinen ei ole täyttänyt
kaikkia ohjelman mukaisia suorituksia ja vielä kaksi vuotta
tämän jälkeenkin. Velkajärjestelyn
raukeamisen johdosta maksuohjelman oikeusvaikutukset lakkaavat,
ja velkojien oikeudet palaavat ennalleen.
Käytännössä maksuohjelma
voidaan määrätä raukeamaan,
vaikka velallinen on useita vuosia noudattanut maksuohjelmaa moitteettomasti. Siksi
raukeamispäätöstä tehtäessä tulee
noudattaa kokonaisharkintaa ja ottaa huomioon kohtuullisuusseikat.
Kynnyksen maksuohjelman raukeamiselle tulee erityisesti myötävaikutusvelvollisuuden
laiminlyöntitapauksissa olla korkea, sillä velallisen
velvollisuudet on määritelty tulkinnanvaraisesti.
