PERUSTELUT

Voimassa oleva isyyslaki (700/1975) tuli voimaan 1.10.1976. Lain yhtenä merkittävänä tarkoituksena oli saattaa avioliitossa syntyneet ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset oikeudellisesti tasa-arvoiseen asemaan. Ennen isyyslakia avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi saattoi saada oikeudellisen isän vain tunnustamisen kautta.

Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen oletetulle biologiselle isälle voitiin ennen isyyslain voimaantuloa vahvistaa elatusvelvollisuus. Elatusvelvollisuus ei kuitenkaan muodostanut oikeudellista isyyttä, joka olisi suonut lapselle oikeuden esimerkiksi isänsä perintöön. Isyyslain voimaantulo mahdollisti sen, että avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi sai rajoittamattoman kanneoikeuden

Voimassa olevan isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 7 §:n 2 momentin mukaan ennen isyyslain (700/1975) voimaantuloa 1.10.1976 avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten tuli isyyden vahvistamiseksi viiden vuoden määräajassa eli viimeistään 1.10.1981 nostaa kanne isäksi katsomaansa miestä vastaan. Muuten kanneoikeus raukeaisi. Kanneoikeutta ei tuon lainkohdan mukaan myöskään ollut, mikäli isäehdokas oli kuollut ennen kanteen nostamista. Viiden vuoden kannemääräajan jälkeen isyys voitiin vahvistaa vain isän vapaaehtoisella isyyslain mukaisella tunnustuksella.

2000-luvulla nyt kumottavaksi ehdotettu kannerajoitussäännöstö on osoittautunut hyvin ongelmalliseksi perustuslailla suojeltujen perusoikeuksien ja Suomen ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Säännös on konfliktissa erityisesti perustuslain 10 §:ssä suojatun yksityiselämän suojan ja 6 §:ssä suojatun yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kanssa, joita vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa artiklat 8 ja 14.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on nimittäin todennut 6.7.2010 antamissaan ratkaisuissa Backlund vs. Suomi ja Grönmark vs. Suomi, että kumottavaksi ehdotettu säännöstö oli sanamuodon mukaisesti sovellettaessa vastoin ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa eli yksityiselämän suojaa. Ihmisoikeustuomioistuin perusteluissaan katsoi, että kumottavaksi ehdotetun säännöstön ongelmana on määräajan absoluuttinen luonne eli se, että se kului riippumatta siitä, oliko lapsella mitään tosiasiallisia mahdollisuuksia nostaa kanne ajoissa.

Korkein oikeus on ottanut viimeksi kumottavaksi ehdotettuun säännökseen kantaa 30.1.2012 antamassaan ennakkopäätöksessä KKO:2012:11. Siinä korkein oikeus totesi kumottavaksi ehdotetun säännöksen olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n takaaman yksityisyyden suojan kanssa ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa oikeudelliset tai tosiasialliset syyt ovat estäneet isyyskanteen nostamisen määräajassa. Niinpä tällöin korkeimman oikeuden mukaan on kumottavaksi esitettävä säännös jätettävä soveltamatta perustuslaille etusijan lainkäytössä antavan perustuslain 106 §:n nojalla.

Tuollaisia tosiasiallisia kanteennoston estäviä syitä voivat olla esimerkiksi lapsen alaikäisyys kanteennostoaikaan tai se, että lapsi ei ole kanteennostoaikaan tiennyt mitään isästään. Myös DNA-testien kehittymisen myötä on nykyään voitu isyys selvittää isäehdokkaan lähisukulaisia tutkimalla, mikä ei vielä isyyslain voimaantuloaikaan ollut mahdollista. Käytännössä nuo korkeimman oikeuden mainitsemat tosiasialliset kanteennostoesteet ovat sellaisia, että hyvin suuressa osassa käytännössä vastaan tulevia tapauksia jokin noista esteistä on olemassa.

Kuten edellä on todettu, kumottavaksi ehdotetun säännöksen on korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä todettu olevan ainakin sen keskeisimmissä soveltamistapauksissa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n suojaaman yksityisyydensuojan kanssa. Onkin oletettavissa, että useimmissa tuomioistuimissa esiin tulevissa tapauksissa kumottavaksi esitetty säännös jätetään perustuslaille etusijan antavan perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta, jolloin oikeuskäytäntö ja lain selvä sanamuoto ovat erilaisia. Tämä on kestämätön tilanne kansalaisten oikeusturvan kannalta ja vaatii lain muuttamista.

Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kumoaminen on myös tärkeä kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta, sillä se asettaa kaikki lapset samanarvoiseen asemaan isyyden vahvistamisen kannalta. On nimittäin muistettava, että isyyslain voimaantulon eli vuoden 1976 lokakuun jälkeen syntyneillä lapsilla ei ole mitään määräaikaa isyyskanteen nostamiseksi. Nykyaikana ei ole hyväksyttävää, että lapsia asetetaan näin tärkeässä asiassa eriarvoiseen asemaan pelkästään syntymävuotensa perusteella.

Myöskin isyystutkimusteknologian kehittyminen eli DNA-testien käyttöönotto on vienyt pohjan erityisesti siltä isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kannemääräaikarajoitukselta, että kannetta ei voisi nostaa sen jälkeen, kun isä on kuollut, isyyden kun voi nyt luotettavasti todeta myös isän lähisukulaisten DNA:sta.

Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kumoaminen veisi myös loppuun sen isyyslain johtavan periaatteen, että lapsilla olisi tasavertaiset oikeudet isään riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa vai sen ulkopuolella. Samalla saavutetaan myös lakitekstin tasolla sopusointu perustuslain ja Suomen ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.