PERUSTELUT

Köyhyydestä, joka lisääntyi 1990-luvun laman ja siihen liittyneiden ratkaisujen myötä, uhkaa tulla Suomessa pysyvä ongelma. Toimeentulotukea saavien määrä on vakiintumassa korkealle tasolle. Vuonna 2002 toimeentulotuen piirissä oli 262 000 kotitaloutta ja 440 000 henkilöä, eikä vähennystä edelliseen vuoteen juuri tapahtunut. Jos pienituloisuuden rajana pidetään 60 prosenttia mediaanitulosta, pienituloisten osuus oli 10,8 % vuonna 2001. Vuonna 1990 vastaava osuus oli 7,9 %. Pitkäaikaistyöttömyyttä ei ole nujerrettu, ja useat kymmenet tuhannet ihmiset ovat syrjäytymässä työmarkkinoilta. Tässä tilanteessa tarvitaan uusia sosiaali- ja työvoimapoliittisia ratkaisuja köyhyyden ja syrjäytymisen estämiseksi.

Vuodesta 1998 lähtien työmarkkinatuki on voitu tietyin ehdoin maksaa työnantajalle tukena palkkauskustannuksiin osana ns. yhdistelmätukea ja nyttemmin yhdistelmätukikokeilussa myös sellaisenaan ilman työllistämistukea. Tästä säädetään nyt työttömyysturvalaissa (1290/2002) ja julkisesta työvoimapalvelusta annetussa laissa (1295/2002). Yhdistelmätukea voidaan myöntää kunnille ja yksityisille työnantajille, mutta ei valtion laitoksille, ja se on tarkoitettu ensi sijassa työmarkkinatuelle pudonneiden pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen.

Yhdistelmätuen osuus työllisyyspolitiikassa on kasvanut viime vuosina. Se on korvannut normaalia palkkaperusteista työllistämistukea. Yhdistelmätuella sijoitettujen palkat ovat kuitenkin usein pienet ja suurelta osin kyse on hyvin pienipalkkaisesta osa-aikatyöstä. Tämä johtuu ainakin osittain tuen ehdoista, jotka mahdollistavat palkkauskustannusten rajoittamisen tuen määrään. Yhdistelmätukea käytetään työllistämiskeinona paljon ns. kolmannella sektorilla, jossa työnantajalla ei ole juuri mahdollisuuksia omaan rahoitusosuuteen palkkauskustannuksissa. Vaarana on, että järjestelmä synnyttää eräänlaiset C-luokan työmarkkinat, joissa palkkataso ja työehdot ovat tavanomaista huonommat. Tätä kuvaa vahvistaa myös se, että työttömyysturvan työssäoloehdon karttumista on rajoitettu yhdistelmätukitöissä.

Yhdistelmätuella on yhteyksiä USA:sta lähtöisin olevaan "workfare"-ajatteluun, jossa vaaditaan, että sosiaaliavun tai työttömyysturvan saajan on työskenneltävä tuen vastikkeeksi. Kun työnantajan palkkauskustannukset rajoittuvat pelkkään työmarkkinatukeen, ollaan hyvin lähellä workfare-käytäntöä. Työtön työskentelee saadakseen tulon, joka on samansuuruinen kuin pelkkä työttömyysturva tai vielä pienempikin, kun otetaan huomioon sivukustannukset. Työllistäminen ei silloin kohenna työttömän taloudellista asemaa. Tällaiset järjestelmät ovat omiaan luomaan erityisiä halpatyömarkkinoita.

Yhdistelmätuella voisi olla myönteisempi osuus pitkäaikaistyöttömien työllistämisessä ja heidän toimeentulonsa vahvistamisessa, jos järjestelmän ehtoja kehitetään. Yksi keino tähän olisi yhdistelmätuen tason korottaminen. Se voisi tapahtua siten, että työmarkkinatuki maksetaan korotettuna silloin, kun se maksetaan työnantajalle tukena palkkauskustannuksiin. Tämä kannustaisi työnantajia paremmin palkattujen töiden järjestämiseen ja lisäisi muutenkin järjestelmän houkuttelevuutta. Kohtuullisena korotusprosenttina voisi olla 30, mistä tulisi säätää työttömyysturvalain 9 luvun 2 §:ssä.