Viime vuosina on työntekijän eläkelain (395/2006)
soveltamista kohtaan ollut kansalaisten keskuudessa laajaa ja voimakasta
tyytymättömyyttä ja epäluottamusta
eläkelaitosten asiantuntijalääkärien
toimintaan työkyvyttömyyseläkehakemusten
ratkaisemisessa. Kritiikkiä on tullut myös ylimmän
oikeusinstanssin, korkeimman oikeuden taholta.
Kansalaisten tuntemaa epäluuloa on osaltaan ylläpitämässä se
työntekijän eläkelain 40 §:n säännös,
joka vapauttaa eläkelaitosten asiantuntijalääkärit
eli päätöksiin merkittävästi
vaikuttavan lääkäritahon vahvistamasta
kirjallisia lausumiaan sanoilla "minkä kunniani ja omantuntoni kautta
vakuutan". Kaikessa muussa lääkärintoimessa
lääkärin on antaessaan lääkintälaillisia
todistuksia ja lausuntoja viranomaisille vahvistettava kannanottonsa
sanoilla "minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan."
Tähän velvoittava yleissäännös
lainsäädännössämme
on 23 § terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa
(559/1994).
Eläkelaitosten asiantuntijalääkärien
erivapaudelle ei ole nykyoloissa mitään perustetta.
Työkyvyttömyyseläkehakemuksen tehneen
kansalaisen on vaikeaa tai mahdotonta uskoa, että erivapaus
parantaisi kyseisten lääkärien lausuntojen
objektiivista tasoa. On myös huomionarvoista, että Suomen
Lääkäriliiton 9.12.2010 hyväksymässä asiakirjassa
"Ohjeisto lääkärintodistusten kirjoittamisesta"lausutaan
heti ensimmäisessä kappaleessa näin:
"Lääkärille todistajana on annettu
lainsäädännössä erityinen
asema. Tämä pohjautuu yleiseen luottamukseen lääkäriin
puolueettomana asiantuntijana. Määrämuotoinen
eli kunnian ja omantunnon kautta vakuutettu lääkärinlausunto
voi korvata valaehtoisen todistamisen oikeudessa tai viranomaismenettelyssä."
Työntekijän eläkelain 40 §:n
kunniaa ja omaatuntoa koskeva erivapaussäännös
on aikansa elänyt jäänne puolen vuosisadan
takaisista oloista, jolloin etuuden hakijoiden oikeussuoja ei ollut
lähelläkään nykyisten oikeussuojanormitusten
tasoa. Mainitun 40 §:n alkuperäisenä edeltäjänä oli
vuoden 1961 työeläkelakia (395/1961)
täydentäneen asetuksen, työntekijäin
eläkeasetuksen (183/1962) 11 §,
joka jokseenkin sellaisenaan siirrettiin lakitasolle vanhan TEL-lain
10 b §:n 2 momentiksi lailla 375/2001.
Tämän vuonna 2001 tapahtuneen säädöstasomuutoksen
eduskuntakäsittelyssä sosiaali- ja terveysvaliokunta
kiinnitti mietinnössään StVM
5/2001 vp merkittävää huomiota
hakijan luottamuksensuojaan ja oikeusturvaan lausuessaan seuraavaa:
"Lääkärille lähetettäessä tulisi
aina huomioida hakijan mahdollisesti ilmoittama luottamuspula, koska
hakijan luottamus hänen asiaansa ratkaisevien puolueettomuuteen
on koko järjestelmää kohtaan koetun luottamuksen
kannalta keskeistä."
Siteerattu sosiaali- ja terveysvaliokunnan periaatelausuma vuodelta
2001 on edelleen erittäin tärkeä ydintoteamus,
nykyään mahdollisesti vieläkin enemmän
kuin vuonna 2001. Sen vuoksi käsillä olevassa
lakialoitteessa ehdotettu nykyisen työeläkelain
40 §:n muutos on perusteltu koko järjestelmän
legitimiteetin kohentamiseksi.
Työntekijän eläkelain 40 §:n
muuttamisen lisäksi on tarpeen parantaa eläkepäätöstä hakevan kansalaisen
oikeussuojaa eläkeasian muutoksenhakuvaiheessa silloin,
kun valitus hylkäävästä eläkelaitoksen
päätöksestä tulee ajankohtaiseksi.
Asianosainen saa valittaa ensi vaiheessa työeläkeasioiden
muutoksenhakulautakuntaan ja tämän lautakunnan
päätöksestä vakuutusoikeuteen.
Näistä valituksista on tarkemmat säännökset
työntekijän eläkelaissa, etenkin sen
9 luvussa, ja hallintolainkäyttölaissa (586/1996).
Sanottujen valitusasioiden käsittelyssä kansalaiset
ovat hyvin usein kokeneet oikeusturvansa kannalta puutteena sen,
että heidän asiaansa käsitelleitä lääkäreitä ei
kuulla suullisesti. Suullinen kuuleminen istunnossa on tosin sekä työeläkeasioiden
muutoksenhakulautakunnassa että vakuutusoikeudessa nykysäännöstenkin
mukaan mahdollista, mutta käytännössä se
on varsin harvinaista. Muutoksenhakijalle sinänsä säädetty
oikeus suulliseen kuulemiseen ei nimittäin useinkaan toteudu,
koska muutoksenhakuelimellä on varsin vapaa valta hylätä suullisen
kuulustelun pyyntö katsomalla, että "suullinen
käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen
tarpeeton" (hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentti).
Suullisen kuulemisen puuttuminen valituskäsittelyssä on
valittajan kannalta sitäkin suurempi oikeusturvariski,
kun tiedetään, että eläkelaitoksen
hylkäävään päätökseen
kielteisellä lausunnollaan olennaisesti vaikuttanut/vaikuttaneet
asiantuntijalääkäri/-t ei/eivät
ole koskaan nähnyt/nähneet ko. eläkkeenhakijaa.
Siksi oikeusturva edellyttää, että valittajan
vaatiessa tulee ko. asiantuntijalääkäriä/-lääkäreitä kuulla valitusinstanssin
suullisessa istunnossa. Samalla voidaan tarvittaessa kuulla eläkkeenhakijaa hoitanutta
lääkäriä.
Valittajan kunnollisen oikeusturvan takaava oikeus suulliseen
kuulemiseen edellyttää toteutuakseen uuden säännöksen
lisäämistä työntekijän
eläkelakiin. Sopiva paikka uudelle säännökselle
on työeläkelain 9 luvun ("Muutoksenhaku") alussa,
nykyisten 128 ja 129 §:n välissä numerolla
128 a §. Lain 128 §:n
2 ja 3 momentin nykyisistä säännöksistä jo
seuraa, että uusi 128 a § olisi
voimassa sekä työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnan
että vakuutusoikeuden osalta sen estämättä,
mitä työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnasta
annetun lain (677/2005) 12 §:n
2 momentissa (laissa 1318/2010)
ja vakuutusoikeuslain (132/2003) 16 §:n
2 momentissa on säädetty.