Viime vuosina on työntekijän eläkelain (395/2006) soveltamista kohtaan ollut kansalaisten keskuudessa laajaa ja voimakasta tyytymättömyyttä ja epäluottamusta eläkelaitosten asiantuntijalääkärien toimintaan työkyvyttömyyseläkehakemusten ratkaisemisessa. Kritiikkiä on tullut myös ylimmän oikeusinstanssin, korkeimman oikeuden taholta.

Kansalaisten tuntemaa epäluuloa on osaltaan ylläpitämässä se työntekijän eläkelain 40 §:n säännös, joka vapauttaa eläkelaitosten asiantuntijalääkärit eli päätöksiin merkittävästi vaikuttavan lääkäritahon vahvistamasta kirjallisia lausumiaan sanoilla "minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan". Kaikessa muussa lääkärintoimessa lääkärin on antaessaan lääkintälaillisia todistuksia ja lausuntoja viranomaisille vahvistettava kannanottonsa sanoilla "minkä kunniani ja omantuntoni kautta vakuutan." Tähän velvoittava yleissäännös lainsäädännössämme on 23 § terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994).

Eläkelaitosten asiantuntijalääkärien erivapaudelle ei ole nykyoloissa mitään perustetta. Työkyvyttömyyseläkehakemuksen tehneen kansalaisen on vaikeaa tai mahdotonta uskoa, että erivapaus parantaisi kyseisten lääkärien lausuntojen objektiivista tasoa. On myös huomionarvoista, että Suomen Lääkäriliiton 9.12.2010 hyväksymässä asiakirjassa "Ohjeisto lääkärintodistusten kirjoittamisesta"lausutaan heti ensimmäisessä kappaleessa näin:

"Lääkärille todistajana on annettu lainsäädännössä erityinen asema. Tämä pohjautuu yleiseen luottamukseen lääkäriin puolueettomana asiantuntijana. Määrämuotoinen eli kunnian ja omantunnon kautta vakuutettu lääkärinlausunto voi korvata valaehtoisen todistamisen oikeudessa tai viranomaismenettelyssä."

Työntekijän eläkelain 40 §:n kunniaa ja omaatuntoa koskeva erivapaussäännös on aikansa elänyt jäänne puolen vuosisadan takaisista oloista, jolloin etuuden hakijoiden oikeussuoja ei ollut lähelläkään nykyisten oikeussuojanormitusten tasoa. Mainitun 40 §:n alkuperäisenä edeltäjänä oli vuoden 1961 työeläkelakia (395/1961) täydentäneen asetuksen, työntekijäin eläkeasetuksen (183/1962) 11 §, joka jokseenkin sellaisenaan siirrettiin lakitasolle vanhan TEL-lain 10 b §:n 2 momentiksi lailla 375/2001. Tämän vuonna 2001 tapahtuneen säädöstasomuutoksen eduskuntakäsittelyssä sosiaali- ja terveysvaliokunta kiinnitti mietinnössään StVM 5/2001 vp merkittävää huomiota hakijan luottamuksensuojaan ja oikeusturvaan lausuessaan seuraavaa:

"Lääkärille lähetettäessä tulisi aina huomioida hakijan mahdollisesti ilmoittama luottamuspula, koska hakijan luottamus hänen asiaansa ratkaisevien puolueettomuuteen on koko järjestelmää kohtaan koetun luottamuksen kannalta keskeistä."

Siteerattu sosiaali- ja terveysvaliokunnan periaatelausuma vuodelta 2001 on edelleen erittäin tärkeä ydintoteamus, nykyään mahdollisesti vieläkin enemmän kuin vuonna 2001. Sen vuoksi käsillä olevassa lakialoitteessa ehdotettu nykyisen työeläkelain 40 §:n muutos on perusteltu koko järjestelmän legitimiteetin kohentamiseksi.

Työntekijän eläkelain 40 §:n muuttamisen lisäksi on tarpeen parantaa eläkepäätöstä hakevan kansalaisen oikeussuojaa eläkeasian muutoksenhakuvaiheessa silloin, kun valitus hylkäävästä eläkelaitoksen päätöksestä tulee ajankohtaiseksi. Asianosainen saa valittaa ensi vaiheessa työeläkeasioiden muutoksenhakulautakuntaan ja tämän lautakunnan päätöksestä vakuutusoikeuteen. Näistä valituksista on tarkemmat säännökset työntekijän eläkelaissa, etenkin sen 9 luvussa, ja hallintolainkäyttölaissa (586/1996).

Sanottujen valitusasioiden käsittelyssä kansalaiset ovat hyvin usein kokeneet oikeusturvansa kannalta puutteena sen, että heidän asiaansa käsitelleitä lääkäreitä ei kuulla suullisesti. Suullinen kuuleminen istunnossa on tosin sekä työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnassa että vakuutusoikeudessa nykysäännöstenkin mukaan mahdollista, mutta käytännössä se on varsin harvinaista. Muutoksenhakijalle sinänsä säädetty oikeus suulliseen kuulemiseen ei nimittäin useinkaan toteudu, koska muutoksenhakuelimellä on varsin vapaa valta hylätä suullisen kuulustelun pyyntö katsomalla, että "suullinen käsittely on asian laadun vuoksi tai muusta syystä ilmeisen tarpeeton" (hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentti).

Suullisen kuulemisen puuttuminen valituskäsittelyssä on valittajan kannalta sitäkin suurempi oikeusturvariski, kun tiedetään, että eläkelaitoksen hylkäävään päätökseen kielteisellä lausunnollaan olennaisesti vaikuttanut/vaikuttaneet asiantuntijalääkäri/-t ei/eivät ole koskaan nähnyt/nähneet ko. eläkkeenhakijaa. Siksi oikeusturva edellyttää, että valittajan vaatiessa tulee ko. asiantuntijalääkäriä/-lääkäreitä kuulla valitusinstanssin suullisessa istunnossa. Samalla voidaan tarvittaessa kuulla eläkkeenhakijaa hoitanutta lääkäriä.

Valittajan kunnollisen oikeusturvan takaava oikeus suulliseen kuulemiseen edellyttää toteutuakseen uuden säännöksen lisäämistä työntekijän eläkelakiin. Sopiva paikka uudelle säännökselle on työeläkelain 9 luvun ("Muutoksenhaku") alussa, nykyisten 128 ja 129 §:n välissä numerolla 128 a §. Lain 128 §:n 2 ja 3 momentin nykyisistä säännöksistä jo seuraa, että uusi 128 a § olisi voimassa sekä työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnan että vakuutusoikeuden osalta sen estämättä, mitä työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnasta annetun lain (677/2005) 12 §:n 2 momentissa (laissa 1318/2010) ja vakuutusoikeuslain (132/2003) 16 §:n 2 momentissa on säädetty.