Suomalaisen rangaistusjärjestelmän perustana toimivat yhdenmukaisuus- ja suhteellisuusperiaatteet. Yhdenvertaisuusperiaate nojaa perustuslain 6 §:n ohella muun muassa rikoslain (39/1889) 6 luvun 3 §:ään. Määritelmällisesti yhdenvertaisuusperiaatteella tarkoitetaan samanlaisten oikeustapausten samanlaista kohtelua ja erilaisten tapausten erilaista kohtelua. Yhdenvertaisuusperiaate pyrkii takaamaan oikeuslaitoksen rangaistuskäytännön yhteneväisyyden, joka on välttämätöntä oikeudenmukaisen rangaistusseuraamusjärjestelmän olemassaololle. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä taas säädetään suhteellisuusperiaatteesta, jonka mukaan rangaistus on mitattava sen mukaan, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Suomen rikoslain kaksi johtavaa periaatetta yhdenmukaisuudesta ja suhteellisuudesta ovat joutuneet viime vuosina haastetuiksi lukuisten oikeustapausten johdosta, joiden voidaan katsota loukanneen kyseisten periaatteiden toteutumista. Yhdenvertaisuusperiaatteen suurimpana ongelmana on oikeustapausten samankaltaisuusarvioinnin vaikeus sen tosiasian johdosta, että identtisiä rikosjuttuja ei ole olemassa. Tämänkaltainen arviointi on luonnollisesti myös herkkä subjektiivisille vaikutteille muun muassa syyttäjän tai esitutkintaa suorittavan poliisin henkilökohtaisten näkemysten välityksellä. Suhteellisuusperiaatteen absoluuttisen näkökulman, joka tarkastelee rikosten ja rangaistusten välistä suhdetta, voidaan ajoittain katsoa tulleen puutteellisesti huomioiduksi oikeusjärjestelmässämme. Viime vuosikymmeninä rangaistuskäytännössä on yleistynyt tulkinta, jonka mukaan rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin ensikertalaisuussäännökset painavat tuomioistuinratkaisuissa rikosoikeuden normijärjestelmän periaatteita enemmän. Suhteellisuusperiaatteen absoluuttisen näkökulman toissijaisuus ensikertalaisuuspykäliin nähden on jopa tietyssä määrin vähentänyt oikeuslaitoksen nauttimaa legitimiteettiä kansalaisten keskuudessa. Oikeuslaitoksen nauttiman arvostuksen varmistamiseksi suomalaisten keskuudessa olisi rikosten ensikertalaisuusnormisto saatettava tilaan, jolla on kansalaisten enemmistön selkeä hyväksyntä.

Suomen vapaamielistä rikosoikeudellista linjaa vankeusrangaistusten suhteen on perusteltu pitkälti kustannussyillä. Rangaistusten täytäntöönpanojärjestelmän on uskottu kuormittuvan liikaa, mikäli vankeinhoitolaitosten asukkaiksi tulisi nykyistä huomattavasti enemmän vankeja. Tähänkin oikeustajunnalle vieraaseen näkökulmaan voidaan todeta, että vankien määrän lisääminen olisi mahdollista toteuttaa tarkastelemalla vankien ylläpitojärjestelmän tason tarkoituksenmukaisuutta. Tämä seuranta olisi erityisesti kohdistettava ulkomaalaisten vankien aiheuttamiin kuluihin vertaamalla niitä muiden Euroopan maiden parhaisiin käytäntöihin. Tällöin vankiloiden ylläpitokustannuksia voitaisiin kohtuullistaa ja vankien määrää lisätä ilman, että se aiheuttaisi rangaistusten täytäntöönpanojärjestelmälle ylitsepääsemätöntä rahallista estettä. On myös huomioitava nykyistä ankaramman rikoslain rikoksia ennaltaehkäisevä vaikutus.

Pitkälti riippumatta rikoksen vaikutuksista, mm. toisten ihmisten oikeushyviin kohdistuneista loukkauksista, tuomitun vankeusrangaistuksen pituuteen vaikuttavat rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaiset ensikertalaisuussäännökset. Tällöin vanki, joka ei rikosta edeltävinä kolmena vuotena ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, on oikeutettu ehdonalaisuuteen pääsyyn kun vankeudesta on suoritettu puolet. Mikäli tuomittu on alle 21-vuotias, tuomitusta vankeusrangaistuksesta on suoritettava ainoastaan yksi kolmasosa. Vain rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä listattujen vakavien rikosten ja vähintään kolmen vuoden vankeuteen johtavien rikosnimikkeiden kohdalla syyttäjän vaatimuksesta voi tuomioistuin määrätä tuomion suoritettavaksi kokonaan vankilassa, mikäli henkilö on syyllistynyt kyseisessä pykälässä yksilöityihin rikoksiin uutta tuomiota edeltävän kymmenen vuoden aikana, ja jos hän on erityisen vaarallinen.

Rikoslain ensikertalaisuusnormiston saattamiseksi sekä kyseisen lain perustana toimivaa yhdenvertaisuusperiaatetta että kansalaisten oikeustajuntaa vastaavaksi olisi ensikertalaisuuden nojalla myönnettävä ehdonalaiseen vapauteen pääseminen rajattava koskemaan ainoastaan tosiasiallisesti ensimmäiseen vankilatuomioon johtanutta rikosta, mutta mikäli henkilö on tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen murhasta, taposta, surmasta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä raiskauksesta, törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, törkeästä ryöstöstä, törkeästä tuhotyöstä, joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta, törkeästä sotarikoksesta, kidutuksesta, törkeästä ihmiskaupasta, panttivangin ottamisesta, törkeästä terveyden vaarantamisesta, ydinräjähderikoksesta, kaappauksesta, terroristiseen tarkoitukseen tehdystä rikoksesta taikka sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen rikokseen, ehdonalaiseen vapauteen ei voisi päästä, vaikka olisi ensikertalainen. Tästä poiketen alle 21-vuotiaalle henkilölle määrätyn vankeusrangaistuksen suhteen voitaisiin soveltaa voimassa olevaa ensikertalaisuuskäytäntöä, mikäli henkilöä ei tuomiota edeltävinä kolmena vuotena ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen eikä häntä ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen murhasta, taposta, surmasta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä raiskauksesta, törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, törkeästä ryöstöstä, törkeästä tuhotyöstä, joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta, törkeästä sotarikoksesta, kidutuksesta, törkeästä ihmiskaupasta, panttivangin ottamisesta, törkeästä terveyden vaarantamisesta, ydinräjähderikoksesta, kaappauksesta, terroristiseen tarkoitukseen tehdystä rikoksesta taikka sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen rikokseen. Alle 21-vuotiaana suoritetun ehdottoman vankeustuomion pituus ehdonalaiseen vapauteen pääsemiseksi olisi kuitenkin syytä nostaa puoleen kokonaisrangaistuksen määrästä nykyisen kolmasosan sijaan. Yli 21-vuotiaana suoritettu ja tosiasiallisesti ensimmäistä ehdotonta vankeustuomiota seuraava ehdoton vankeusrangaistus taas olisi kärsittävä täysimääräisenä vankeinhoitolaitoksessa ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen vapauteen. Rikoslain 2 c luvun 11 ja 12 § tulisivat tämän lain voimaantultua tarpeettomina kumotuksi.