Suomalaisen rangaistusjärjestelmän
perustana toimivat yhdenmukaisuus- ja suhteellisuusperiaatteet.
Yhdenvertaisuusperiaate nojaa perustuslain 6 §:n
ohella muun muassa rikoslain (39/1889)
6 luvun 3 §:ään. Määritelmällisesti yhdenvertaisuusperiaatteella
tarkoitetaan samanlaisten oikeustapausten samanlaista kohtelua ja
erilaisten tapausten erilaista kohtelua. Yhdenvertaisuusperiaate
pyrkii takaamaan oikeuslaitoksen rangaistuskäytännön
yhteneväisyyden, joka on välttämätöntä oikeudenmukaisen rangaistusseuraamusjärjestelmän
olemassaololle. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä taas
säädetään suhteellisuusperiaatteesta,
jonka mukaan rangaistus on mitattava sen mukaan, että se
on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen,
teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään
muuhun tekijän syyllisyyteen.
Suomen rikoslain kaksi johtavaa periaatetta yhdenmukaisuudesta
ja suhteellisuudesta ovat joutuneet viime vuosina haastetuiksi lukuisten oikeustapausten
johdosta, joiden voidaan katsota loukanneen kyseisten periaatteiden
toteutumista. Yhdenvertaisuusperiaatteen suurimpana ongelmana on
oikeustapausten samankaltaisuusarvioinnin vaikeus sen tosiasian
johdosta, että identtisiä rikosjuttuja ei ole
olemassa. Tämänkaltainen arviointi on luonnollisesti
myös herkkä subjektiivisille vaikutteille muun
muassa syyttäjän tai esitutkintaa suorittavan
poliisin henkilökohtaisten näkemysten välityksellä.
Suhteellisuusperiaatteen absoluuttisen näkökulman, joka
tarkastelee rikosten ja rangaistusten välistä suhdetta,
voidaan ajoittain katsoa tulleen puutteellisesti huomioiduksi oikeusjärjestelmässämme.
Viime vuosikymmeninä rangaistuskäytännössä on
yleistynyt tulkinta, jonka mukaan rikoslain 2 c luvun 5 §:n
2 momentin ensikertalaisuussäännökset
painavat tuomioistuinratkaisuissa rikosoikeuden normijärjestelmän
periaatteita enemmän. Suhteellisuusperiaatteen absoluuttisen
näkökulman toissijaisuus ensikertalaisuuspykäliin
nähden on jopa tietyssä määrin
vähentänyt oikeuslaitoksen nauttimaa legitimiteettiä kansalaisten
keskuudessa. Oikeuslaitoksen nauttiman arvostuksen varmistamiseksi
suomalaisten keskuudessa olisi rikosten ensikertalaisuusnormisto
saatettava tilaan, jolla on kansalaisten enemmistön selkeä hyväksyntä.
Suomen vapaamielistä rikosoikeudellista linjaa vankeusrangaistusten
suhteen on perusteltu pitkälti kustannussyillä.
Rangaistusten täytäntöönpanojärjestelmän
on uskottu kuormittuvan liikaa, mikäli vankeinhoitolaitosten
asukkaiksi tulisi nykyistä huomattavasti enemmän
vankeja. Tähänkin oikeustajunnalle vieraaseen
näkökulmaan voidaan todeta, että vankien
määrän lisääminen olisi
mahdollista toteuttaa tarkastelemalla vankien ylläpitojärjestelmän
tason tarkoituksenmukaisuutta. Tämä seuranta olisi
erityisesti kohdistettava ulkomaalaisten vankien aiheuttamiin kuluihin
vertaamalla niitä muiden Euroopan maiden parhaisiin käytäntöihin.
Tällöin vankiloiden ylläpitokustannuksia
voitaisiin kohtuullistaa ja vankien määrää lisätä ilman,
että se aiheuttaisi rangaistusten täytäntöönpanojärjestelmälle
ylitsepääsemätöntä rahallista
estettä. On myös huomioitava nykyistä ankaramman
rikoslain rikoksia ennaltaehkäisevä vaikutus.
Pitkälti riippumatta rikoksen vaikutuksista, mm. toisten
ihmisten oikeushyviin kohdistuneista loukkauksista, tuomitun vankeusrangaistuksen
pituuteen vaikuttavat rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin
mukaiset ensikertalaisuussäännökset.
Tällöin vanki, joka ei rikosta edeltävinä kolmena
vuotena ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, on oikeutettu
ehdonalaisuuteen pääsyyn kun vankeudesta on suoritettu puolet.
Mikäli tuomittu on alle 21-vuotias, tuomitusta vankeusrangaistuksesta
on suoritettava ainoastaan yksi kolmasosa. Vain rikoslain 2 c luvun
11 §:ssä listattujen vakavien rikosten
ja vähintään kolmen vuoden vankeuteen
johtavien rikosnimikkeiden kohdalla syyttäjän
vaatimuksesta voi tuomioistuin määrätä tuomion
suoritettavaksi kokonaan vankilassa, mikäli henkilö on syyllistynyt
kyseisessä pykälässä yksilöityihin rikoksiin
uutta tuomiota edeltävän kymmenen vuoden aikana,
ja jos hän on erityisen vaarallinen.
Rikoslain ensikertalaisuusnormiston saattamiseksi sekä kyseisen
lain perustana toimivaa yhdenvertaisuusperiaatetta että kansalaisten
oikeustajuntaa vastaavaksi olisi ensikertalaisuuden nojalla myönnettävä ehdonalaiseen
vapauteen pääseminen rajattava koskemaan ainoastaan
tosiasiallisesti ensimmäiseen vankilatuomioon
johtanutta rikosta, mutta mikäli henkilö on tuomittu
ehdottomaan vankeusrangaistukseen murhasta, taposta, surmasta, törkeästä pahoinpitelystä,
törkeästä raiskauksesta, törkeästä lapsen
seksuaalisesta hyväksikäytöstä,
törkeästä ryöstöstä,
törkeästä tuhotyöstä,
joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta
ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta, törkeästä sotarikoksesta,
kidutuksesta, törkeästä ihmiskaupasta,
panttivangin ottamisesta, törkeästä terveyden
vaarantamisesta, ydinräjähderikoksesta, kaappauksesta,
terroristiseen tarkoitukseen tehdystä rikoksesta taikka
sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen rikokseen,
ehdonalaiseen vapauteen ei voisi päästä,
vaikka olisi ensikertalainen. Tästä poiketen alle
21-vuotiaalle henkilölle määrätyn
vankeusrangaistuksen suhteen voitaisiin soveltaa voimassa olevaa
ensikertalaisuuskäytäntöä, mikäli
henkilöä ei tuomiota edeltävinä kolmena vuotena
ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen eikä häntä ole
tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen murhasta, taposta, surmasta,
törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä raiskauksesta,
törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä,
törkeästä ryöstöstä,
törkeästä tuhotyöstä,
joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta
ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta, törkeästä sotarikoksesta,
kidutuksesta, törkeästä ihmiskaupasta,
panttivangin ottamisesta, törkeästä terveyden
vaarantamisesta, ydinräjähderikoksesta, kaappauksesta,
terroristiseen tarkoitukseen tehdystä rikoksesta taikka
sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen
rikokseen. Alle 21-vuotiaana suoritetun ehdottoman vankeustuomion
pituus ehdonalaiseen vapauteen pääsemiseksi olisi
kuitenkin syytä nostaa puoleen kokonaisrangaistuksen määrästä nykyisen
kolmasosan sijaan. Yli 21-vuotiaana suoritettu ja tosiasiallisesti
ensimmäistä ehdotonta vankeustuomiota seuraava
ehdoton vankeusrangaistus taas olisi kärsittävä täysimääräisenä vankeinhoitolaitoksessa
ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen
vapauteen. Rikoslain 2 c luvun 11 ja 12 § tulisivat tämän
lain voimaantultua tarpeettomina kumotuksi.