Tuloverolaki määrittelee 93 §:ssä vähennyskelpoisiksi ansiotulon hankkimisesta johtuneiksi menoiksi matkakustannukset asunnon ja työpaikan välillä. Kyseisellä lainkohdalla on ainoastaan yksi vakiintunut tulkintatapa, jota tukee muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu vuodelta 1979. Lainkohdan tulkinnan mukaan matkakustannukset voidaan vähentää ainoastaan julkisten kulkuneuvojen maksujen suuruisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että verohallituksen erikseen antamissa ohjeissa mainitut julkisten kulkuneuvojen odotusajat ylittyvät, oman auton käytön voi verotuksessa vähentää.

Ehdotan lakialoitteessa tuloverolain 93 §:ään muutosta, joka mahdollistaisi laajemmalti matkakuluvähennyksen oman auton käytöstä: henkilöille, jotka voivat osoittaa tarvitsevansa omaa autoa työtehtäviensä asianmukaiseen suorittamiseen, sekä henkilöille, joille oman auton käyttö selkeästi kohtuullistaa työmatkoihin käytettävää aikaa. Korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 1979 antama ratkaisu (KHO:1979-B-II-561) on ennakkotapaus, jota on käytetty tulkintamallina. Sen mukaan oman auton tarvitseminen työpisteestä toiseen liikuttaessa ei ole peruste vähentää oman auton käyttöä asunnon ja työpaikan välillä. On myös todettava, ettei kyseinen ratkaisu ollut edes yksimielinen, vaan syntyi tiukan äänestyksen (3—2) jälkeen kahden tuomarin vastustaessa tulkintaa. Yli kaksikymmentä vuotta vanhan, äänestyksen jälkeen syntyneen ratkaisun käyttäminen ennakkotapauksena vaatii muutoksen tuloverolain 93 §:ään vastaamaan todellista tilannetta nyky-yhteiskunnassa.

Työssäkäyntialueet ovat yhä laajempia, ja useat ammatit asettavat isoja haasteita ajankäytölle. Ehdotan lainmuutosta, joka selkiinnyttää matkakuluvähennykset vastaamaan todellisia välttämättömiä matkakuluja ja takaa kansalaisten tasapuolisen sekä oikeudenmukaisen verotuskohtelun. Lain tulisi mahdollistaa oman auton käyttö kodin ja työpaikan välisessä työmatkaliikenteessä silloin, kun omaa autoa tarvitaan myös työpisteestä toiseen siirryttäessä ja kun oman auton käyttö selkeästi kohtuullistaa työmatkaan käytettyä aikaa. Nykyinen työmatkavähennysjärjestelmä on epätäsmällinen, aiheuttaa tarpeetonta byrokratiaa eikä kohtele kansalaisia tasapuolisesti. Kansalaisten tasavertainen kohtelu ei ole edes mahdollista johtuen verovirastojen paljonkin toisistaan poikkeavista työmatkavähennyksiin liittyvistä laintulkinnoista.