Perustelut

1. Laki Suomen talousvyöhykkeestä

Hallituksen esityksen tarkoituksena on perustaa talousvyöhyke, joka korvaisi nykyiset kalastusvyöhykkeen ja mannerjalustan. Talousvyöhyke on Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimuksessa (SopS 49—50/1996) määritelty alue, joka sijoittuu aluemeren ja aavan meren väliin. Ehdotettu talousvyöhyke ulottuisi Suomenlahdella ja Pohjanlahdella ns. keskiviivaan eli siihen rajaan saakka, josta on sovittu valtiosopimuksin asianomaisten naapurivaltioiden kanssa. Kyseinen alue on nykyisin Suomen mannerjalustaa ja lähes kokonaisuudessaan Suomen kalastusvyöhykettä.

Talousvyöhyke kattaa sekä asianomaisen vesi- että merenpohja-alueen. Toisin kuin aluemeri talousvyöhyke ei kuulu Suomen valtion alueeseen. YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaan rantavaltion toimivalta talousvyöhykkeellä on rajoitettua. Rantavaltiolla on täysivaltaiset oikeudet talousvyöhykkeen ja sen luonnonvarojen taloudelliseen hyödyntämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi rantavaltio on talousvyöhykkeellään toimivaltainen ryhtymään eräisiin meriympäristön suojelua ja säilyttämistä koskeviin toimenpiteisiin samoin kuin valvomaan meritieteellistä tutkimusta. Rantavaltiolla on myös oikeus rakentaa talousvyöhykkeelle tekosaaria ja muita rakennelmia. YK:n merioikeusyleissopimuksesta johtuvin rajoituksin rantavaltiolla on toimivaltaa myös talousvyöhykkeellä purjehtiviin ulkomaisiin aluksiin nähden.

Suomen talousvyöhykkeestä säädettävällä lailla (talousvyöhykelaki) perustettavalle vyöhykkeelle ulotetaan Suomen lainkäyttövaltaa niissä rajoissa, joissa se kansainvälisten sopimusten mukaan on mahdollista. Jotta Suomi voisi tehokkaasti harjoittaa tätä lainkäyttövaltaansa, esityksessä ehdotetaan, että Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa tietyin osin laajennetaan. Yhtäältä tämä laajennus koskee kaikkia niitä rikoksia, jotka on tehty talousvyöhykkeellä olevalla tekosaarella, laitteella tai muulla rakennelmalla tai jotka kohdistuvat mainittuihin rakennelmiin. Toisaalta talousvyöhykelaissa säädetään, että rikoslain 1 luvun 1 §:n mukaisesti katsotaan Suomessa tehdyksi myös ne rikokset, jotka erikseen luetellaan talousvyöhykelain 11—16 §:ssä. Mainitut pykälät sisältävät lähinnä viittauksia rikoslain tai muun lain asiaa koskeviin säännöksiin. Lakivaliokunta pitää valittua perusratkaisua havainnollisena ja tarkoituksenmukaisena.

Lakiehdotuksen 11 §:ssä säädetään talousvyöhykkeellä tehdyistä ympäristörikoksista. Pykälän 1 momentissa on viittaus rikoslain 48 luvun 1—5 §:ään eli ympäristön turmelemista, törkeää ympäristön turmelemista, ympäristörikkomusta, tuottamuksellista ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta koskeviin tunnusmerkistöihin. Pykälän 2 momentissa viitataan puolestaan ympäristönsuojelulain rikkomista, jäterikkomusta ja luonnonsuojelurikkomusta koskeviin asianomaisten aineellisten lakien säännöksiin. Pykälän 3 momentin mukaan kaikkiin pykälässä mainittuihin rikoksiin sovelletaan, mitä rikoslaissa säädetään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Lakivaliokunnan mielestä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevien yleisten periaatteiden mukaista ei ole, että tällainen vastuu ulotetaan pykälän 2 momentissa mainittuihin, pelkästään sakolla rangaistaviin rikoksiin. Tämän vuoksi lakivaliokunta esittää, että

Ehdotettu 16 § sisältää säännökset, joita sovelletaan tiettyihin talousvyöhykelain rikkomuksiin. Pykälän 2 kohdan mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta toimii vastoin 6 tai 7 §:ssä tarkoitetussa päätöksessä määrättyjä ehtoja. Ehdotetussa 7 §:ssä ei kuitenkaan ole nimenomaista toimivaltuutta liittää siinä tarkoitettuun päätökseen mitään ehtoja. Tällöin ehtojen rikkomisen kriminalisointi muodostuu ongelmalliseksi. Jos 7 §:n mukaiseen päätökseen on tarkoitus liittää joitakin ehtoja, siitä on lakivaliokunnan mielestä tarpeen ottaa pykälään nimenomainen säännös, vastaavaan tapaan kuin on 6 §:n 3 momentissa. Tosin viimeksi mainittukaan säännös ei vaikuta täysin onnistuneelta täsmällisyysvaatimuksen kannalta, koska mahdollisesti asetettavien ehtojen asiallinen ala on siinä määritelty varsin väljästi viittaamalla vain siihen, että niiden tulee olla välttämättömiä "turvallisuuden ja yleisen edun kannalta". Lakivaliokunnan mielestä säännöstä olisi tarpeen pyrkiä täsmentämään esimerkiksi rajaamalla se ehtoihin, jotka ovat välttämättömiä valtakunnan turvallisuuden kannalta tai valtion talousvyöhykelain mukaisten oikeuksien turvaamiseksi. Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta esittää, että

Lakiehdotuksen 21 §:ssä on viittaussäännös, jonka mukaan talousvyöhykelaissa tarkoitettujen, talousvyöhykkeellä tehtyjen rikosten johdosta käytetään pakkokeinoja siten kuin pakkokeinolaissa (450/1987) säädetään. Kuten esityksen perusteluista (s. 25/I) ilmenee, YK:n merioikeusyleissopimuksen 230 artiklan 1 kappaleessa olevan määräyksen mukaan ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä meriympäristöä pilaavasta teosta voidaan määrätä vain sakkorangaistus. Jotta rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttömahdollisuus ulkomaisten alusten osalta ei esitutkinnassa tämän seuraamusta koskevan rajoituksen vuoksi tarpeettomasti supistuisi, hallituksen esityksessä (s. 33/I) ehdotetaan aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettuun lakiin (300/1979) lisättäväksi uusi 28 b §. Siinä mahdollistetaan tällaisissa tapauksissa pakkokeinojen käyttö rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä säädettyjen rangaistusasteikkojen perusteella. Lakivaliokunta pitää ehdotettua ratkaisua perusteltuna. Lainsäädännön selkeyden ja informatiivisuuden kannalta olisi kuitenkin aiheellista, että tällaisen pakkokeinojen käyttöä koskevan poikkeussäännöksen olemassaolo kävisi ilmi jo itse talousvyöhykelaista. Tämän vuoksi lakivaliokunta esittää, että lain 21 § muutetaan kuulumaan seuraavasti:

Toimivaltaista tuomioistuinta koskeva sääntely sisältyy lakiehdotuksen 23 §:ään. Sen mukaan talousvyöhykelaissa tarkoitetut rikosasiat käsiteltäisiin aina Helsingin käräjäoikeudessa. Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan tällaisia asioita voidaan vuosittain arvioida olevan muutamia kymmeniä. Lakivaliokunta ei pidä ehdotettua oikeuspaikkasäännöstä tarkoituksenmukaisena, kun otetaan huomioon käsiteltävien asioiden odotettavissa oleva määrä ja talousvyöhykkeen laajuus. Valiokunnan mielestä nämä seikat puoltavat sitä, että toimivaltaisia tuomioistuimia on useampia. Tällöin esimerkiksi meriympäristön pilaantumista aiheuttaneen teon seuraukset ovat tuomioistuinten paremmin arvioitavissa, koska tapahtumapaikka ja sen ympäristö saattavat olla jo muista asioista tuttuja. Rikosoikeudellisesti arvioitava teko voi myös liittyä tapahtumasarjaan, jonka perusteella on annettava merilaissa (674/1994) tarkoitettu meriselitys.

Lakivaliokunnan mielestä merilain 21 luvussa tarkoitettuina merioikeuksina toimivat käräjäoikeudet ovatkin alueellisesti soveliaita oikeuspaikkoja käsittelemään myös talousvyöhykelaissa tarkoitettuja rikosasioita. Näiden käräjäoikeuksien keskinäinen toimivalta on puolestaan tarkoituksenmukaista ratkaista soveltaen, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 4 luvun 1 §:ssä säädetään rikoksen tekopaikan määrittämisestä. Muilta osin näiden käräjäoikeuksien keskinäistä toimivaltaa koskeviin erityiskysymyksiin, esimerkiksi useiden rikosten tai rikokseen osallisten tapauksiin, voidaan lisäksi soveltaa, mitä mainitussa 4 luvussa säädetään. Valiokunnan esittämä ratkaisu on tarkoitettu koskemaan vain käräjäoikeuksien alueellista toimivaltaisuutta, eikä siitä näin ollen sinänsä seuraa, että talousvyöhykelaissa tarkoitetut rikosasiat olisi kyseisissä käräjäoikeuksissa käsiteltävä merilain mukaisessa erityiskokoonpanossa. Edellä olevan perusteella lakivaliokunta esittää, että lain 23 § muutetaan kuulumaan seuraavasti:

9. Laki kalastuslain muuttamisesta

Lain 113 §:ssä säädettäisiin toimivaltaiseksi tuomioistuimeksi Helsingin käräjäoikeus. Perusteluissa (s. 35/II) viitataan tältä osin talousvyöhykelain 23 §:ssä ehdotettuun ratkaisuun. Edellä talousvyöhykelain 23 §:n yhteydessä oleviin perusteluihin viitaten lakivaliokunta esittää, että

10. Laki rikoslain muuttamisesta

Esityksessä ehdotetaan rikoslakia muutettavaksi muun muassa siten, että ympäristörikoksia koskevaan 48 luvun 8 §:ään lisätään uusi rikosoikeudellista vanhentumista koskeva erityissäännös. Sen mukaan aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain 28 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä rangaistavaksi säädetyn teon vanhentumisaika on kolme vuotta. Ehdotettu säännös perustuu YK:n merioikeusyleissopimuksen 228 artiklan 2 kappaleeseen, jonka mukaan oikeudelliseen menettelyyn rangaistuksen määräämiseksi ulkomaiselta alukselta tuomioistuinvaltion aluemeren ulkopuolella tehdyn rikkomuksen johdosta ei saa ryhtyä, kun rikkomuksesta on kulunut kolme vuotta. Esityksen perusteluihin (s. 36/II) yhtyen lakivaliokunta pitää perusteltuna 48 luvun 8 §:ssä ehdotettua ratkaisua, jossa vanhentuminen määräytyy yleissopimuksessa sallitun enimmäisajan mukaan.

Rikoslain 48 a lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi 7 §, jossa säädetään ulkomaiselta alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä kalastusrikoksesta ja kalastusrikoksella saadun laittoman saaliin kätkemisestä. YK:n merioikeusyleissopimuksen 73 artiklan 3 kappaleen sisältämän määräyksen mukaisesti rangaistukseksi tällaisesta rikoksesta voidaan tuomita vain sakkoa, jollei Suomea sitovan kansainvälisen sopimuksen perusteella ole toisin säädetty. Koska tämän sakkorikoksen vanhentumisesta ei ehdoteta erikseen säädettäväksi, se vanhenee rikoslain 8 luvun 1 §:ssä olevan yleisen säännön mukaan kahdessa vuodessa. Ilman ehdotettua 7 §:ään sisältyvää erityissäännöstä kalastusrikoksesta voitaisiin tuomita enintään kaksi vuotta vankeutta, jolloin rikos vanhenisi viidessä vuodessa. Laittoman saaliin kätkemisen vanhentumiseen 7 §:n erityissäännös ei sen sijaan vaikuta, koska siinä enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta.

Lakivaliokunnan mielestä kahden vuoden vanhenemisaika saattaa kalastusrikoksen tutkinnan ja syytteeseen saattamisen kannalta osoittautua lyhyehköksi. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että myös 48 a luvun 7 §:ssä tarkoitetun rikoksen vanhentumisajaksi säädettäisiin kolme vuotta. Koska pykälän mukaan kansainvälisessä velvoitteessa voidaan myöhemmin sopia myös vankeusrangaistuksen soveltamisesta joissakin tapauksissa, tulee säännöksessä kuitenkin mainita, että kyseessä on nimenomaan lyhin mahdollinen vanhentumisaika. Edellä olevan perusteella lakivaliokunta esittää, että

Lakivaliokunnalla ei oman toimialansa osalta ole huomautettavaa esityksen sisältämistä muista lakiehdotuksista.