Perustelut
1. Laki Suomen talousvyöhykkeestä
Hallituksen esityksen tarkoituksena on perustaa talousvyöhyke,
joka korvaisi nykyiset kalastusvyöhykkeen ja
mannerjalustan. Talousvyöhyke on Yhdistyneiden kansakuntien
merioikeusyleissopimuksessa (SopS 49—50/1996)
määritelty alue, joka sijoittuu aluemeren ja aavan
meren väliin. Ehdotettu talousvyöhyke ulottuisi Suomenlahdella
ja Pohjanlahdella ns. keskiviivaan eli siihen rajaan saakka, josta
on sovittu valtiosopimuksin asianomaisten naapurivaltioiden kanssa.
Kyseinen alue on nykyisin Suomen mannerjalustaa ja lähes
kokonaisuudessaan Suomen kalastusvyöhykettä.
Talousvyöhyke kattaa sekä asianomaisen vesi-
että merenpohja-alueen. Toisin kuin aluemeri
talousvyöhyke ei kuulu Suomen valtion alueeseen. YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaan
rantavaltion toimivalta talousvyöhykkeellä on
rajoitettua. Rantavaltiolla on täysivaltaiset oikeudet
talousvyöhykkeen ja sen luonnonvarojen taloudelliseen hyödyntämiseen
ja tutkimiseen. Lisäksi rantavaltio on talousvyöhykkeellään
toimivaltainen ryhtymään eräisiin meriympäristön
suojelua ja säilyttämistä koskeviin toimenpiteisiin
samoin kuin valvomaan meritieteellistä tutkimusta. Rantavaltiolla
on myös oikeus rakentaa talousvyöhykkeelle tekosaaria ja
muita rakennelmia. YK:n merioikeusyleissopimuksesta johtuvin
rajoituksin rantavaltiolla on toimivaltaa myös talousvyöhykkeellä purjehtiviin
ulkomaisiin aluksiin nähden.
Suomen talousvyöhykkeestä säädettävällä lailla (talousvyöhykelaki) perustettavalle
vyöhykkeelle ulotetaan Suomen lainkäyttövaltaa niissä rajoissa,
joissa se kansainvälisten sopimusten mukaan on mahdollista.
Jotta Suomi voisi tehokkaasti harjoittaa tätä lainkäyttövaltaansa,
esityksessä ehdotetaan, että Suomen rikosoikeuden
soveltamisalaa tietyin osin laajennetaan. Yhtäältä tämä laajennus
koskee kaikkia niitä rikoksia, jotka on tehty talousvyöhykkeellä olevalla
tekosaarella, laitteella tai muulla rakennelmalla tai jotka kohdistuvat
mainittuihin rakennelmiin. Toisaalta talousvyöhykelaissa
säädetään, että rikoslain
1 luvun 1 §:n mukaisesti katsotaan Suomessa tehdyksi myös
ne rikokset, jotka erikseen luetellaan talousvyöhykelain 11—16 §:ssä.
Mainitut pykälät sisältävät
lähinnä viittauksia rikoslain tai muun lain asiaa
koskeviin säännöksiin. Lakivaliokunta
pitää valittua perusratkaisua havainnollisena
ja tarkoituksenmukaisena.
Lakiehdotuksen 11 §:ssä säädetään
talousvyöhykkeellä tehdyistä ympäristörikoksista.
Pykälän 1 momentissa on viittaus rikoslain 48
luvun 1—5 §:ään eli ympäristön
turmelemista, törkeää ympäristön
turmelemista, ympäristörikkomusta, tuottamuksellista
ympäristön turmelemista ja luonnonsuojelurikosta
koskeviin tunnusmerkistöihin. Pykälän
2 momentissa viitataan puolestaan ympäristönsuojelulain
rikkomista, jäterikkomusta ja luonnonsuojelurikkomusta
koskeviin asianomaisten aineellisten lakien säännöksiin.
Pykälän 3 momentin mukaan kaikkiin pykälässä mainittuihin
rikoksiin sovelletaan, mitä rikoslaissa säädetään
oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Lakivaliokunnan mielestä oikeushenkilön
rangaistusvastuuta koskevien yleisten periaatteiden mukaista
ei ole, että tällainen vastuu ulotetaan pykälän
2 momentissa mainittuihin, pelkästään
sakolla rangaistaviin rikoksiin. Tämän vuoksi
lakivaliokunta esittää, että
lakiehdotuksen 11 §:n 3 momentti poistetaan
ja
pykälän 1 momentin loppuun lisätään seuraava
virke: "Tässä momentissa tarkoitettuihin rikoksiin
sovelletaan, mitä rikoslaissa säädetään
oikeushenkilön rangaistusvastuusta."
Ehdotettu 16 § sisältää säännökset,
joita sovelletaan tiettyihin talousvyöhykelain rikkomuksiin. Pykälän
2 kohdan mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta
toimii vastoin 6 tai 7 §:ssä tarkoitetussa
päätöksessä määrättyjä ehtoja.
Ehdotetussa 7 §:ssä ei kuitenkaan ole nimenomaista
toimivaltuutta liittää siinä tarkoitettuun
päätökseen mitään ehtoja.
Tällöin ehtojen rikkomisen kriminalisointi muodostuu
ongelmalliseksi. Jos 7 §:n mukaiseen päätökseen on
tarkoitus liittää joitakin ehtoja, siitä on
lakivaliokunnan mielestä tarpeen ottaa pykälään nimenomainen
säännös, vastaavaan tapaan kuin on 6 §:n 3
momentissa. Tosin viimeksi mainittukaan säännös
ei vaikuta täysin onnistuneelta täsmällisyysvaatimuksen
kannalta, koska mahdollisesti asetettavien ehtojen asiallinen ala
on siinä määritelty varsin väljästi
viittaamalla vain siihen, että niiden tulee olla välttämättömiä "turvallisuuden
ja yleisen edun kannalta". Lakivaliokunnan mielestä säännöstä olisi
tarpeen pyrkiä täsmentämään
esimerkiksi rajaamalla se ehtoihin, jotka ovat välttämättömiä valtakunnan turvallisuuden
kannalta tai valtion talousvyöhykelain mukaisten
oikeuksien turvaamiseksi. Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta
esittää, että
lain nojalla asetettavien ehtojen asiallista alaa täsmennetään
6 §:n 3 momentissa ja
lain 7 §:ään lisätään
säännös toimivallasta liittää ehtoja
siinä tarkoitettuun päätökseen.
Lakiehdotuksen 21 §:ssä on
viittaussäännös, jonka mukaan talousvyöhykelaissa
tarkoitettujen, talousvyöhykkeellä tehtyjen
rikosten johdosta käytetään pakkokeinoja
siten kuin pakkokeinolaissa (450/1987) säädetään.
Kuten esityksen perusteluista (s. 25/I) ilmenee,
YK:n merioikeusyleissopimuksen 230 artiklan 1 kappaleessa olevan
määräyksen mukaan ulkomaiselta alukselta
talousvyöhykkeellä tehdystä meriympäristöä pilaavasta
teosta voidaan määrätä vain
sakkorangaistus. Jotta rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttömahdollisuus
ulkomaisten alusten osalta ei esitutkinnassa tämän seuraamusta
koskevan rajoituksen vuoksi tarpeettomasti supistuisi, hallituksen
esityksessä (s. 33/I) ehdotetaan aluksista
aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettuun
lakiin (300/1979) lisättäväksi
uusi 28 b §. Siinä mahdollistetaan
tällaisissa tapauksissa pakkokeinojen käyttö rikoslain
48 luvun 1—4 §:ssä säädettyjen
rangaistusasteikkojen perusteella. Lakivaliokunta pitää ehdotettua
ratkaisua perusteltuna. Lainsäädännön
selkeyden ja informatiivisuuden kannalta olisi kuitenkin aiheellista,
että tällaisen pakkokeinojen käyttöä koskevan
poikkeussäännöksen olemassaolo kävisi
ilmi jo itse talousvyöhykelaista. Tämän
vuoksi lakivaliokunta esittää, että lain
21 § muutetaan kuulumaan seuraavasti:
"Rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttäminen
Tässä laissa tarkoitettujen talousvyöhykkeellä tehtyjen
rikosten perusteella saadaan käyttää pakkokeinoja
sen mukaan kuin pakkokeinolaissa (450/1987) säädetään.
Pakkokeinojen käyttämisen edellytyksistä tutkittaessa
aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun
lain (300/1979) 28 §:n 1 momentissa tarkoitettua,
ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehtyä tekoa säädetään
mainitun lain 28 b §:ssä."
Toimivaltaista tuomioistuinta koskeva sääntely sisältyy
lakiehdotuksen 23 §:ään.
Sen mukaan talousvyöhykelaissa tarkoitetut rikosasiat käsiteltäisiin
aina Helsingin käräjäoikeudessa. Lakivaliokunnan
saaman selvityksen mukaan tällaisia asioita voidaan vuosittain
arvioida olevan muutamia kymmeniä. Lakivaliokunta ei pidä ehdotettua
oikeuspaikkasäännöstä tarkoituksenmukaisena,
kun otetaan huomioon käsiteltävien asioiden odotettavissa
oleva määrä ja talousvyöhykkeen
laajuus. Valiokunnan mielestä nämä seikat
puoltavat sitä, että toimivaltaisia tuomioistuimia
on useampia. Tällöin esimerkiksi meriympäristön
pilaantumista aiheuttaneen teon seuraukset ovat tuomioistuinten
paremmin arvioitavissa, koska tapahtumapaikka ja sen ympäristö saattavat
olla jo muista asioista tuttuja. Rikosoikeudellisesti arvioitava
teko voi myös liittyä tapahtumasarjaan, jonka
perusteella on annettava merilaissa (674/1994) tarkoitettu
meriselitys.
Lakivaliokunnan mielestä merilain 21 luvussa tarkoitettuina
merioikeuksina toimivat käräjäoikeudet
ovatkin alueellisesti soveliaita oikeuspaikkoja käsittelemään
myös talousvyöhykelaissa tarkoitettuja rikosasioita.
Näiden käräjäoikeuksien keskinäinen
toimivalta on puolestaan tarkoituksenmukaista ratkaista soveltaen,
mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annetun lain (689/1997) 4 luvun 1 §:ssä säädetään
rikoksen tekopaikan määrittämisestä.
Muilta osin näiden käräjäoikeuksien
keskinäistä toimivaltaa koskeviin erityiskysymyksiin,
esimerkiksi useiden rikosten tai rikokseen osallisten tapauksiin,
voidaan lisäksi soveltaa, mitä mainitussa 4 luvussa säädetään.
Valiokunnan esittämä ratkaisu on tarkoitettu
koskemaan vain käräjäoikeuksien alueellista
toimivaltaisuutta, eikä siitä näin ollen
sinänsä seuraa, että talousvyöhykelaissa
tarkoitetut rikosasiat olisi kyseisissä käräjäoikeuksissa
käsiteltävä merilain mukaisessa erityiskokoonpanossa.
Edellä olevan perusteella lakivaliokunta esittää,
että lain 23 § muutetaan kuulumaan seuraavasti:
"
Toimivaltaiset tuomioistuimet
Tässä laissa tarkoitetut rikosasiat
käsitellään merilain (674/1994)
21 luvun 1 §:ssä mainituissa käräjäoikeuksissa.
Toimivaltainen käräjäoikeus on se, jonka
tuomiopiiriä lähinnä rikos voidaan katsoa
tehdyksi soveltaen, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annetun lain (689/1997) 4 luvun 1 §:n
1 ja 2 momentissa säädetään.
Tätä pykälää sovellettaessa
näiden käräjäoikeuksien tuomiopiirien
rajojen katsotaan jatkuvan aluevesien ulkorajalta suuntaansa muuttamatta
talousvyöhykkeen ulkorajaan saakka."
9. Laki kalastuslain muuttamisesta
Lain 113 §:ssä säädettäisiin
toimivaltaiseksi tuomioistuimeksi Helsingin käräjäoikeus.
Perusteluissa (s. 35/II) viitataan tältä osin
talousvyöhykelain 23 §:ssä ehdotettuun
ratkaisuun. Edellä talousvyöhykelain 23 §:n
yhteydessä oleviin perusteluihin viitaten lakivaliokunta
esittää, että
lain 113 § muutetaan samansisältöiseksi kuin
talousvyöhykelain 23 §.
10. Laki rikoslain muuttamisesta
Esityksessä ehdotetaan rikoslakia muutettavaksi muun
muassa siten, että ympäristörikoksia koskevaan 48
luvun 8 §:ään lisätään
uusi rikosoikeudellista vanhentumista koskeva erityissäännös.
Sen mukaan aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun
lain 28 §:ssä tarkoitetun, ulkomaiselta alukselta
Suomen talousvyöhykkeellä tehdyn rikoslain 48
luvun 1—4 §:ssä rangaistavaksi
säädetyn teon vanhentumisaika on kolme vuotta.
Ehdotettu säännös perustuu YK:n merioikeusyleissopimuksen
228 artiklan 2 kappaleeseen, jonka mukaan oikeudelliseen menettelyyn
rangaistuksen määräämiseksi
ulkomaiselta alukselta tuomioistuinvaltion aluemeren ulkopuolella
tehdyn rikkomuksen johdosta ei saa ryhtyä, kun rikkomuksesta
on kulunut kolme vuotta. Esityksen perusteluihin (s. 36/II)
yhtyen lakivaliokunta pitää perusteltuna 48 luvun
8 §:ssä ehdotettua ratkaisua, jossa vanhentuminen
määräytyy yleissopimuksessa sallitun
enimmäisajan mukaan.
Rikoslain 48 a lukuun ehdotetaan lisättäväksi uusi 7 §,
jossa säädetään ulkomaiselta
alukselta talousvyöhykkeellä tehdystä kalastusrikoksesta ja
kalastusrikoksella saadun laittoman saaliin kätkemisestä.
YK:n merioikeusyleissopimuksen 73 artiklan 3 kappaleen sisältämän
määräyksen mukaisesti rangaistukseksi
tällaisesta rikoksesta voidaan tuomita vain sakkoa, jollei
Suomea sitovan kansainvälisen sopimuksen perusteella ole
toisin säädetty. Koska tämän
sakkorikoksen vanhentumisesta ei ehdoteta erikseen säädettäväksi,
se vanhenee rikoslain 8 luvun 1 §:ssä olevan
yleisen säännön mukaan kahdessa vuodessa.
Ilman ehdotettua 7 §:ään sisältyvää erityissäännöstä kalastusrikoksesta
voitaisiin tuomita enintään kaksi vuotta vankeutta,
jolloin rikos vanhenisi viidessä vuodessa. Laittoman saaliin
kätkemisen vanhentumiseen 7 §:n erityissäännös
ei sen sijaan vaikuta, koska siinä enimmäisrangaistus
on kuusi kuukautta vankeutta.
Lakivaliokunnan mielestä kahden vuoden vanhenemisaika
saattaa kalastusrikoksen tutkinnan ja syytteeseen saattamisen kannalta
osoittautua lyhyehköksi. Tämän vuoksi
olisi perusteltua, että myös 48 a luvun 7 §:ssä tarkoitetun
rikoksen vanhentumisajaksi säädettäisiin
kolme vuotta. Koska pykälän mukaan kansainvälisessä velvoitteessa
voidaan myöhemmin sopia myös vankeusrangaistuksen
soveltamisesta joissakin tapauksissa, tulee säännöksessä kuitenkin
mainita, että kyseessä on nimenomaan lyhin mahdollinen
vanhentumisaika. Edellä olevan perusteella lakivaliokunta
esittää, että
lain 48 a luvun 7 §:ään lisätään
toinen virke, joka kuuluu seuraavasti: "Tässä pykälässä tarkoitetun
kalastusrikoksen lyhin vanhentumisaika on kolme vuotta."
Lakivaliokunnalla ei oman toimialansa osalta ole huomautettavaa
esityksen sisältämistä muista lakiehdotuksista.