Perustelut
Selonteon yleistä arviointia
Selonteko Suomen ihmisoikeuspolitiikasta on järjestyksessään
toinen valtioneuvoston selonteon muodossa eduskunnalle
annettu ihmisoikeuspoliittinen selvitys. Asiakirja muodostaa laaja-alaisen
katsauksen Suomen ihmisoikeuspolitiikan lähtökohtiin
ja painopisteisiin. Kansainvälisen keskinäisriippuvuuden
lisääntyessä ihmisoikeuksien kansallinen
ja kansainvälinen toimeenpano ovat yhä enemmän
sidoksissa toisiinsa. Sen vuoksi on tärkeää,
että selonteossa on käsitelty aikaisempaa systemaattisemmin
myös perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa.
Asiakirjassa on kiinnitetty asianmukaista huomiota vuoden 2004
selonteossa todettuihin puutteisiin (LaVL 12/2004 vp).
Esimerkiksi vapautensa menettäneiden asemaa on nyt käsitelty kansallisessa
osuudessa varsin kattavasti ottaen huomioon kansainvälisten
valvontaelinten ja eduskunnan oikeusasiamiehen esille nostamat havainnot.
Valiokunta on pitkään kantanut huolta esimerkiksi
vankitilojen peruskorjauksesta ja toteaa tyytyväisyydellä,
että jäljellä olevien paljusellien poistamiseen
on ryhdytty suunnitelmallisesti (ks. myös LaVL 19/2009 vp).
Valiokunnassa on vastikään ollut esillä muitakin
vapautensa menettäneiden asemaan liittyviä kysymyksiä.
Valiokunta on käsitellyt esimerkiksi lapsen sijoittamista
vanhempansa luo vankilaan lastensuojelulain, vankeuslain ja tutkintavankeuslain
muuttamista koskevan esityksen yhteydessä (LaVL 23/2009 vp).
Lausunnossaan valiokunta korosti lapsen edun ensisijaisuutta ja
katsoi, että uuden perheosaston perustaminen
ja ammattitaitoisen henkilökunnan palkkaaminen parantavat
nykytilaa olennaisesti. Vankien yhdenmukaista kohtelua edistää osaltaan
vuoden 2010 alusta voimaan tuleva rikosseuraamusalan organisaatiouudistus,
jossa Rikosseuraamusvirasto, Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos
yhdistetään Rikosseuraamuslaitokseksi. Toimiminen
yhtenä viranomaisena luo nykyistä paremmat edellytykset
huolehtia päätösten ja käytäntöjen
yhtenäisyydestä (LaVM 13/2009
vp).
Merkille pantavaa on myös se, että selonteossa
on käsitelty yksityiskohtaisesti esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaa,
lapsen aseman suojaamista sekä ihmiskauppaa koskevia kysymyksiä,
joita valiokunta nosti esiin edellisessä selontekolausunnossaan.
Kansainväliset valvontaelimet ovat antaneet Suomelle useita
huomautuksia siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan
ole kyetty riittävästi puuttumaan. Rikosoikeudellisten
ratkaisujen rinnalle on tarpeen kehittää uusia
keinoja, esimerkiksi matalan kynnyksen auttamismenettelyjä,
joista niin väkivallan uhrit kuin tekijätkin voivat
saada apua. Valiokunta toteaa, että vaikka lähisuhdeväkivallan
uhreista enemmistö on naisia, uudet tutkimukset osoittavat myös
miesten joutuvan lähisuhdeväkivallan uhreiksi
yhä useammin. Tämä tulee ottaa huomioon
lähisuhdeväkivallan vastaisessa työssä.
Valiokunta katsoo, että selontekoa voidaan kaiken kaikkiaan
pitää varsin ansiokkaana kuvauksena
Suomen ihmisoikeuspolitiikan nykytilasta. Havaintojen
analysointi ja tavoitteiden asettaminen on kansallisessa osuudessa
jäänyt kuitenkin vähäiseksi.
Käytännön ongelmana on, että yleiset
periaatteet ja käytännön arki jäävät herkästi
toisistaan irrallisiksi. Valiokunnan mielestä selontekoa
on syytä kehittää jatkossa enemmän
toimintaohjelman suuntaan, jolloin asiakirjassa myös linjattaisiin
sitä, miten tilannekatsauksen pohjalta on tarkoitus edetä. Toisaalta
mahdollista on laatia selonteon jatkoksi kansallinen ihmisoikeustoimintasuunnitelma,
jollaisen tekemistä YK:n ihmisoikeuksien maailmankonferenssi
on suosittanut kaikille maille. Selonteko tarjoaa tällaiselle
hyvän pohjan.
Ihmisoikeuksien toteuttamiseen liittyviä näkökohtia
Suomen ihmisoikeuspolitiikan kulmakiviä ovat kansainvälinen
oikeus ja ihmisoikeussopimusten asettamat velvoitteet.
Sopimusvelvoitteiden lisäksi Suomi kunnioittaa poliittisia
ihmisoikeussitoumuksiaan. Ihmisoikeuksia käsittelevä normisto
on viime vuosina vahvistunut. YK:ssa sekä esimerkiksi Euroopan
neuvostossa on laadittu useita uusia ihmisoikeussopimuksia. Selvityksen
mukaan uusien ihmisoikeusasiakirjojen ratifiointi on Suomessa edennyt
viime vuosina kuitenkin verraten hitaasti. Tässä yhteydessä valiokunta
kiirehtii esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastaisen yleissopimuksen
sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen tehdyn lasten myyntiä,
lapsiprostituutiota ja lapsipornografiaa koskevan täydentävän
pöytäkirjan ratifiointia, joita koskevia
kysymyksiä valiokunta on sivunnut käsitellessään
asianomaisia EU:n puitepäätösehdotuksia
(LaVL 13/2009 vp ja LaVL 16/2009
vp).
Valiokunta tähdentää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
merkitystä kotimaisessa oikeuskäytännössä ja
kansallisten tuomioistuinten asemaa perus- ja ihmisoikeuksien valvojina.
Selonteossa ylimpien tuomioistuinten ihmis- ja perusoikeuksiin liittyvän
käytännön esittely on jäänyt valitettavan
vähäiseksi. Kuitenkin sekä korkein oikeus
että korkein hallinto-oikeus ovat viime vuosina antaneet
useita ratkaisuja, joissa on viitattu ihmisoikeustuomioistuimen
käytäntöön ja punnittu oikeuskysymyksiä sen
valossa. Saadun selvityksen mukaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön
merkitys on aikaisempaan verrattuna korostunut ensimmäisen
selonteon jälkeisessä kotimaisessa oikeuskäytännössä.
Katsottaessa tilannetta vuodesta 1990 alkaen, jolloin Suomi liittyi
Euroopan ihmisoikeussopimukseen, kehitys on ollut sitäkin
huomattavampi.
Ihmisoikeustoimijoiden kenttä Suomessa on laaja ja
moninainen. Toimijoita ovat muun muassa ministeriöt ja
muut valtion viranomaiset, kuntasektori, tuomioistuinlaitos ja kansalaisyhteiskunta.
Asiakokonaisuuteen kiinnittyy toimijoita akateemisesta maailmasta.
Lisäksi ihmisoikeuksien toteutumista valvovat itsenäiset
ja riippumattomat laillisuusvalvojat ja valtuutetut. Valiokunta
katsoo selonteossa todetuin tavoin, että toimijoiden välistä yhteistyötä ja
koordinointia on tarpeen lisätä. Yhtenä keinona
voidaan nähdä valmisteilla oleva kansallisen ihmisoikeusinstituution
perustaminen.
Yhteenvetona valiokunta toteaa, että ihmisoikeuksien
täysimääräinen toteutuminen
ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten velvoitteiden
täyttäminen on välttämätöntä eikä se
saa jäädä toteuttamatta lainvalmistelun
ja toimeenpanon voimavarojen vähäisyyteen
vedoten. Valiokunta pitää tärkeänä,
että voimavaroja kohdennetaan sitoutuneesti ja suunnitelmallisesti ihmisoikeuksien
toteutumisen turvaamiseksi.
Oikeudenkäyntien viivästyminen ja asian käsittelyn
joutuisuus
Kuten selonteosta ilmenee, Suomi on viime vuosina saanut lukuisia
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavia tuomioita sillä perusteella,
ettei oikeudenkäynti ole tapahtunut Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6 artiklan edellyttämän kohtuullisen ajan kuluessa.
Tuomiot ovat pääasiassa kohdistuneet rikos- ja
siviiliprosesseihin. Myös eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston
oikeuskansleri ovat kiinnittäneet huomiota pitkiin käsittelyaikoihin
sekä tuomioistuimissa että hallinnossa.
Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeustuomioistuimen
oikeuskäytäntö edellyttävät,
että asianosaisen käytössä on
tehokkaat oikeussuojakeinot oikeudenkäynnin viivästymistä vastaan.
Tällaiset oikeussuojakeinot ovat välttämättömiä,
vaikkei viivästymisiä olisikaan. Eduskunta on
kuluvana vuonna hyväksynyt lain oikeudenkäynnin
viivästymisen hyvittämisestä sekä eräät
siihen liittyvät lait, muun muassa säännökset
asian määräämisestä kiireelliseksi (362—366/2009).
Mainitut lait tulevat voimaan vuoden 2010 alusta.
Selvää on, etteivät edellä mainitut
lait ole ainoa ratkaisu oikeudenkäyntien viivästymisiin, vaan
tavoitteeseen tulee pyrkiä yhtä aikaa useilla
eri keinoilla. Näitä keinoja on kuvattu selonteossa
oikeusturvaa ja hyvää hallintoa koskevassa jaksossa.
Osa selonteossa mainituista esityksistä on parhaillaan
eduskunnan käsiteltävinä, esimerkiksi
hovioikeuksien jatkokäsittelylupa (HE 105/2009 vp)
ja tiedoksiantoa oikeudenkäynnissä koskevien säännösten
tarkistaminen (HE 123/2009 vp). Käytännössä tehokkain
ennalta estävä keino asioiden käsittelyn
viivästymistä vastaan on valiokunnan mielestä se,
että tuomioistuimille, syyttäjille ja esitutkintaviranomaisille
turvataan asioiden käsittelemiseen riittävät
voimavarat ja että ne kohdennetaan oikein (esim. LaVM
3/2009 vp).
Saadun selvityksen mukaan keskimääräiset käsittelyajat
ovat kansainvälisesti vertailtuna kohtuullisella tasolla,
mutta käsittelyajoissa on asioiden ja asiaryhmien osalta
huomattavia eroja. Esimerkiksi laajojen talousrikosasioiden selvittäminen
vaatii aikaa ja voimavaroja. Valiokunta tähdentää,
että esitutkinnan, syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn
muodostaman koko ketjun toimintaa tulee tehostaa. Jotta asiat voidaan
käsitellä joutuisasti, on tärkeää,
että syyttäjä osallistuu jutun käsittelyyn
jo esitutkintavaiheessa erityisesti laajoissa rikosasioissa. On
myös välttämätöntä,
että tietojärjestelmiä kehitetään
työskentelyn tehostamiseksi ja asian kokonaiskäsittelyajan
seurannan helpottamiseksi. Muutoinkin tuomioistuinten ja viranomaisten työtapoja
ja asianhallintajärjestelmiä on tarpeen kehittää asioiden
käsittelyn sujuvoittamiseksi. Näitä seikkoja
valiokunta on korostanut myös valtion talousarvioesitysten
ja valtiontalouden kehysten yhteydessä (esim. LaVL
19/2009 vp ja LaVL 5/2009 vp).
Ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot eivät ole koskettaneet
hallintotuomioistuimia samassa määrin kuin yleisiä tuomioistuimia.
Selvityksen mukaan hallintolainkäytön osuus tuomioista
on ollut noin viidennes. Valiokunta pitää kuitenkin tärkeänä,
että hallintolainkäytön puolella yhtä lailla
kehitetään hallintotuomioistuinten ja muiden hallintolainkäyttöelinten
toimintaa. Selonteossa on käsitelty käynnissä olevia
kehittämishankkeita. Tässä yhteydessä valiokunta
viittaa muun muassa tuoreeseen lausuntoonsa oikaisuvaatimusjärjestelmän
kehittämistä koskevasta esityksestä (LaVL
26/2009 vp).
Hallintotuomioistuinten käsittelemät asiat liittyvät
välittömästi ihmisten hyvinvointiin ja muihin
perustavaa laatua oleviin oikeuksiin. Esimerkkeinä voidaan
mainita sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja ulkomaalaisoikeutta
koskevat asiat, joissa joutuisuuden vaatimus asian luonteesta johtuen
korostuu. Hallintolainkäytössä ratkaistaan
myös yhteiskunnan kannalta keskeisiä asioita,
kuten liikenne-, kaavoitus- ja ympäristölupa-asioita
sekä julkisia hankintoja. Asioiden käsittelyn
joutuisuuteen ja kokonaiskäsittelyajan kestoon tulee siten
myös hallintolainkäytössä kiinnittää huomiota.
Riittävien voimavarojen ja muiden keinojen merkitystä on syytä painottaa
myös hallintolainkäytön alalla.