Yleisperustelut
Yleistä
Hallituksen esitys sisältää ehdotuksia
viestintärauhan rikkomisesta, sananvapautta koskevista rangaistussäännöksistä ja
vainoamisesta. Viestintärauhan rikkomista ja vainoamista
koskevat rangaistussäännökset ovat uusia.
Lisäksi pakkokeinolakiin ja poliisilakiin esitetään
edellä mainituista ehdotuksista johtuvia teknisluonteisia
muutoksia.
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää hallituksen
esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa
esitykseen sisältyvien lakiehdotusten hyväksymistä jäljempänä esitetyin
huomioin.
Viestintärauha
Rikoslain 24 lukuun ehdotetaan lisättäväksi viestintärauhaa
koskeva uusi 1 a §, jonka mukaan rangaistaisiin
sitä, joka häirintätarkoituksessa toistuvasti
lähettää viestejä tai soittaa
toiselle siten, että teko on omiaan aiheuttamaan tälle
huomattavaa häiriötä tai haittaa. Ehdotuksen
taustalla on eduskunnan lakivaliokunnan mietinnön pohjalta
hyväksymä lausuma, jossa edellytettiin, että laaditaan
kokonaisvaltainen selvitys oikeussuojakeinoista modernilla viestintäteknologialla
toteutettavaa yksityiseen kohdistuvaa häirintää ja
ilkivaltaa vastaan ja ryhdytään tarvittaviin lainsäädäntö-
ja muihin toimenpiteisiin (EV 94/2009 vp, LaVM
10/2009 vp).
Perustuslakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan
lausunnossa (PeVL 16/2013 vp)
katsonut, että viestien toistuva lähettäminen
häirintätarkoituksessa loukkaa merkittävällä tavalla
perusoikeutena turvattua yksityiselämän suojaa,
minkä vuoksi on perusteltua, että tällaista
häiritsevää viestintää vastaan
suojataan myös rikoslain keinoin. Perustuslakivaliokunnalla
ei ole ollut huomauttamista ehdotetun säännöksen
muotoiluun.
Lakivaliokunta toteaa, että ehdotus merkitsee rangaistavan
menettelyn alan laajentamista kahdella kannatettavalla tavalla.
Ensinnäkin rangaistavuus ei enää jatkossa
edellytä sitä, että säännöksessä tarkoitettu
soittaminen tai viestien lähettäminen rikkoo kotirauhaa.
Tällainen laajennus on perusteltu, sillä häiritsevä soittaminen tai
viestien vastaanottaminen voi tapahtua muuallakin kuin
kotirauhan suojaamassa paikassa. Lisäksi, toisin
kuin nykysääntely, ehdotettu säännös
koskee kaikenlaisia viestintävälineitä.
Sääntelyn välineneutraalius on tärkeää, sillä viestintävälineet
ja -tavat kehittyvät nopeasti.
Sananvapautta koskevat rangaistussäännökset
Hallituksen esityksessä ehdotetaan useita tarkistuksia
yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja
kunnianloukkausta koskeviin rikoslain säännöksiin
(rikoslain 24 luvun 8—10 §). Yksityiselämää loukkaavaa
tiedon levittämistä koskevassa rangaistussäännöksessä on
kyse loukkaavasta, mutta totuudenmukaisten tietojen levittämisestä,
kun taas kunnianloukkauksessa kyse on perättömistä tiedoista
tai vihjauksista ja muusta halventamisesta. Suomi on saanut Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimelta useita langettavia päätöksiä,
joissa ihmisoikeustuomioistuin on katsonut Suomen näitä rikoslain säännöksiä soveltaessaan
loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapautta turvaavaa
10 artiklaa. Ehdotettujen muutosten tarkoituksena on ottaa
ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon.
Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
ehdotetaan jaettavaksi tavalliseen ja törkeään
tekomuotoon. Tavallisesta tekomuodosta voisi seurata rangaistukseksi
vain sakkoa, ja vankeusuhka liitettäisiin vain törkeään
tekomuotoon, josta säädettäisiin uudessa
rikoslain 24 luvun 8 a §:ssä.
Jotta yksityiselämää loukkaava tiedon
levittäminen täyttää törkeän
tekomuodon kriteerit, edellytetään, että rikoksella
on aiheutettu suurta kärsimystä tai erityisen
suurta vahinkoa ja että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen
törkeä. Rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakosta
kahteen vuoteen vankeutta.
Jaottelu tavalliseen ja törkeään
tekomuotoon on käytössä kunnianloukkausrikoksissa
jo nykyisin. Tavalliseen kunnianloukkausrikokseen ehdotetaan
kuitenkin liitettäväksi vain sakkorangaistus,
jolloin vankeusuhka koskisi jatkossa vain törkeitä tekomuotoja,
kuten yksityiselämää loukkaavaa tiedon
levittämistä koskevissa rikoksissa.
Lisäksi, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
on kiinnittänyt erityistä huomiota joukkotiedotusvälineiden
tehtävään tiedonvälittäjänä ja
pitänyt vankeusrangaistusuhkaa hyvin ongelmallisena, törkeästä kunnianloukkausrikoksesta
ehdotetaan poistettavaksi ankaroittamisperuste, joka koskee rikoksen
tekemistä joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai toimittamalla
tieto tai vihjaus muutoin lukuisten ihmisten saataville.
Perustuslakivaliokunnan mukaan vankeusrangaistus voi Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan tulla lähtökohtaisesti
kysymykseen ilmaisuvapausrikoksissa vain poikkeuksellisesti, erityisesti
kun toisen henkilön perusoikeuksia on vakavasti loukattu,
kuten esimerkiksi vihapuheen ja väkivaltaan yllyttämisen
tapauksissa (Esim. EIT:n tuomio Mariapori v. Suomi 6.7.2010, tuomion
kohta 67; EIT:n tuomio Niskasaari ym. v. Suomi 6.7.2010, tuomion
kohta 77.). Perustuslakivaliokunta kuitenkin toteaa, että ihmisoikeustuomioistuimen
ratkaisukäytännössä mainitut
esimerkit — vihapuhe ja väkivaltaan
yllyttäminen — eivät sinänsä oikeastaan
sovellu ehdotettujen kriminalisointien perusteluksi ottaen huomioon
myös sen, että vihapuhe voi tulla nykyisin rangaistavaksi kansanryhmää vastaan
kiihottamisena (RL 11:10) ja väkivaltaan yllyttäminen
julkisena kehottamisena rikokseen (RL 17:1) tai
joissakin tapauksissa laittomana uhkauksena (RL 25:7), joihin
kaikkiin sisältyy vankeusuhka. Tämä ei kuitenkaan
perustuslakivaliokunnan mielestä sulje pois sitä ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytäntöönkin
sisältyvää mahdollisuutta, että vankeusuhka
voi olla ilmaisuvapausrikoksessa hyväksyttävä jonkin
muun, vakavaan perusoikeusloukkaukseen liittyvän syyn nojalla. Joka
tapauksessa perustuslakivaliokunta korostaa tarvetta ottaa mainittujen
törkeiden tekomuotojen soveltamiskäytännössä huomioon
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö vankeusrangaistukseen
tuomitsemisessa.
Lakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat ovat suhtautuneet myönteisesti
hallituksen esityksen tavoitteeseen ottaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
oikeuskäytäntö aiempaa paremmin huomioon.
Erityisesti viestinnän alan edustajat ovat kuitenkin katsoneet,
että vankeusrangaistuksesta tulisi kokonaan luopua yksityiselämää loukkaavan
tiedon levittämisen ja kunnianloukkauksen seuraamuksena,
koska tämä vastaisi paremmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä.
Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta kuitenkin katsoo,
että vankeusrangaistusuhka on perusteltua säilyttää törkeimpiä tapauksia
varten. On huomattava, etteivät rangaistussäännökset
koske vain joukkotiedotusvälineiden palveluksessa olevia
toimittajia, vaan niillä turvataan yksilön oikeuksia
myös yksittäisten henkilöiden taholta
tapahtuvia loukkauksia vastaan. Törkeimmissä tapauksissa
ei siten olla sananvapauden ydinalueilla, vaan niissä on
kyse teoista, joita sananvapaudella ei ole tarkoitus suojata. Esimerkkinä tällaisesta
tapauksesta on toista henkilöä esittävän
alastonkuvan toimittaminen yleisön saataville
internetissä ilman kyseisen henkilön suostumusta.
Tällaisia kuvia voi olla käytännössä vaikeaa
tai jopa mahdotonta saada kokonaan poistetuiksi internetistä.
Tällaisella teolla loukataan perustuslaissa suojattua yksityisyyttä erittäin
vakavasti, eikä sitä voida puolustaa sananvapausnäkökohdilla.
Valiokunta katsookin, että tällaista tekoa on
syytä arvioida törkeänä yksityiselämää loukkaavana
tiedon levittämisenä, koska se voi aiheuttaa suurta henkistä kärsimystä tai
erityisen suurta vahinkoa.
Silloin, kun kyse on joukkotiedotusvälinettä käyttäen
julkaistusta asiasta, väärin kohdellulla on mahdollisuus
käyttää sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetussa
laissa (460/2003) säädettyjä oikaisu-
ja vastinevaatimuskeinoja. Kyseisessä laissa säädetään
oikeudesta saada itseään tai toimintaansa koskeva virheellinen
tieto oikaistuksi (9 §), vastaavan toimittajan
vastineen ja oikaisun julkaisemisvelvollisuudesta (10 §)
sekä siitä, että jos vastine- tai oikaisuvaatimusta
ei hyväksytä, vaatimuksen esittäjällä on
oikeus saattaa kysymys tuomioistuimen käsiteltäväksi
(11 §). Edellä mainituilla keinoilla
voidaan pyrkiä korjaamaan virheellisen tiedon aiheuttamia
seurauksia. Tämä on mahdollista ottaa huomioon,
kun määrätään rangaistusta
sananvapautta koskevista rikoksista rikoslain 6 luvun
säännösten nojalla.
Vainoaminen
Rikoslain 25 lukuun ehdotetaan lisättäväksi
uusi vainoamista koskeva rangaistussäännös.
Ehdotuksen mukaan rangaistavaa olisi toistuva uhkaaminen,
seuraaminen, tarkkaileminen tai yhteyden ottaminen taikka
muuten näihin rinnastettavalla tavalla toisen oikeudeton
vainoaminen siten, että se on omiaan aiheuttamaan
vainotussa pelkoa tai ahdistusta.
Vainoamisen kriminalisoimisen taustalla ovat paitsi kansainväliset
velvoitteet myös kansalliset tarpeet. Suomi on
allekirjoittanut Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan
ja perheväkivallan ehkäisemistä ja
torjumista koskevan yleissopimuksen (CETS 210), jonka ratifioiminen
on parhaillaan vireillä. Yleissopimus edellyttää,
että toiseen henkilöön kohdistuva tahallinen
ja toistuva uhkaava käyttäytyminen, joka saa tämän
henkilön pelkäämään
turvallisuutensa vaarantumista, kriminalisoidaan (34 artikla).
Suomen lainsäädäntöön
ei nykyisin sisälly itsenäistä rangaistussäännöstä vainoamisesta, mutta
tekijän toiminta voi tulla rangaistavaksi muiden kriminalisointien
perusteella. Merkityksellisiä ovat muun muassa kotirauhan
rikkominen, salakatselu ja laiton uhkaus. Myös lähestymiskiellon
määrääminen on mahdollista.
Vaikka vainoaminen voi tulla rangaistavaksi jo voimassa olevien
rangaistussäännösten nojalla ja käytettävissä on
myös lähestymiskiellon määrääminen,
nykysääntely ei ole täysin aukotonta.
Vainoamisessa on kyse myös erityisluonteisesta, pitkäkestoisesta
rikoksesta, jolla voi olla erittäin vakavia, jopa pysyviä psyykkisiä seurauksia
vainon kohteelle. Mainittujen syiden vuoksi lakivaliokunta katsoo,
että vainoamisen kriminalisointi itsenäisenä rikoksena
on tarpeen ja perusteltua. Myös perustuslakivaliokunnan mielestä vainoamisen
kriminalisoinnille on osoitettavissa yksityiselämän
suojaan ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen sekä perusoikeuksien
turvaamisvelvollisuuteen liittyvät perusteet.
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että vainoaminen
on virallisen syytteen alainen rikos. Tätä perustellaan
sillä, että vainoaminen saattaa seurauksiltaan
olla hyvin vakava rikos. Hallituksen esitystä edeltänyt
työryhmä oli sen sijaan ehdottanut, että vainoamisen
syyteoikeus olisi järjestetty samoin kuin laittomassa uhkauksessa. Tämä olisi
merkinnyt sitä, että vainoaminen olisi lähtökohtaisesti
ollut asianomistajarikos ja virallisen syytteen alainen vain tietyin
edellytyksin.
Lakivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa osa asiantuntijoista
on voimakkaasti tukenut hallituksen esityksessä ehdotettua
ratkaisua. Osa on sen sijaan katsonut, että vainoamisen
tulisi olla kokonaan tai ainakin joissakin tapauksissa asianomistajarikos.
Lakivaliokunta toteaa, että rikokset jaetaan syyteoikeuden
suhteen virallisen syytteen alaisiin ja asianomistajarikoksiin.
Asianomistajarikoksessa syyttäjä saa
pääsääntöisesti nostaa syytteen
ainoastaan asianomistajan vaatimuksesta. Poliisi ei myöskään
aloita esitutkintaa, jollei asianomistaja esitä rangaistusvaatimusta. Jos
asianomistaja peruuttaa rangaistusvaatimuksensa, tutkinta lopetetaan.
Virallisen syytteen alaisessa rikoksessa sen sijaan rikoksen esitutkinta,
syyteharkinta ja tuomioistuinkäsittely eivät ole
riippuvaisia asianomistajan rangaistusvaatimuksesta. Toisaalta
tällöinkin teon tuleminen viranomaisten tietoon
ja sitä kautta tutkintaan ja syyteharkintaan edellyttää sitä,
että rikoksen uhri tai joku muu ilmoittaa teosta
poliisille. Jos kukaan ei tee poliisille ilmoitusta, teko ei tule
lainkaan viranomaisten tietoon eikä prosessi käynnisty.
Lähtökohtana lainsäädännössämme
on, että rikos on virallisen syytteen alainen, jollei muuta säädetä.
Rikos on kuitenkin voitu säätää asianomistajarikokseksi
esimerkiksi silloin, kun kyseessä on rikostyypin vähäinen
tekomuoto, rikos koskee korostetusti yksityistä etua tai
jos rikoksen käsittelystä voi olla asianomistajalle kohtuutonta
haittaa. Toisaalta lainsäädännössä on
omaksuttu myös syyteoikeusjärjestelyjä,
joissa rikos on lähtökohtaisesti asianomistajarikos, mutta
tietyissä tilanteissa syyttäjällä on
oikeus ajaa syytettä myös ilman asianomistajan
syyttämispyyntöä. Esimerkiksi
joissakin rikoksissa syyttäjällä on ilman
asianomistajan syyttämispyyntöä syyteoikeus
silloin, kun erittäin tärkeä yleinen
etu vaatii syytteen nostamista. Lievästä pahoinpitelystä syyttäjä taas
saa nostaa syytteen ilman asianomistajan syyttämispyyntöä,
jos teko on kohdistunut alaikäiseen, tekijän läheiseen
tai henkilöön hänen työtehtäviensä vuoksi
(RL 21 luvun 16 §).
Lakivaliokunta on asiaa harkittuaan päätynyt puoltamaan
sitä, että vainoaminen on hallituksen
esittämin tavoin virallisen syytteen alainen rikos. Ratkaisu
eroaa laittoman uhkauksen samoin kuin lievänkin pahoinpitelyn
syyteoikeusjärjestelystä, mitä voidaan
pitää jossain määrin epäloogisena.
Virallisen syytteen alaisuutta puoltaa valiokunnan mielestä kuitenkin vainoamisen
erityisluonteisuus ja se, että se voi aiheuttaa erittäin
vakavia seurauksia uhrille. Tällaisissa tapauksissa uhrin
kyky olla aktiivinen ja viedä asiaa rikosprosessiin
voi olla alentunut. On myös mahdollista, että pelko
väkivallan lisääntymisestä vainoajan
taholta kostona asian viemisestä eteenpäin voi
vaikuttaa uhrin aloitteellisuuteen. Näistä syistä on
tärkeää, ettei asian eteenpäin
viemistä rikosprosessiin jätetä uhrin
aloitteellisuuden varaan. Virallisen syytteen alaisuus antaa myös
vahvan viestin siitä, että vainoaminen on tuomittavaa.
Toisaalta virallisen syytteen alaisuudesta voi seurata, että rikosprosessiin
päätyy asioita, jotka eivät sinne syystä tai
toisesta välttämättä kuuluisi.
Kyse voi olla esimerkiksi siitä, ettei asianomistaja omasta
vakaasta tahdostaan ja perustellusta syystä haluaisi viedä asiaa
rikosprosessiin. Tämä voi johtua esimerkiksi asianomistajan
asemasta tai tehtävästä. Voi myös
olla tapauksia, joissa muiden kuin rikosprosessuaalisten keinojen
käyttäminen olisi mahdollisesti riittävää tai asianmukaisempaa.
Tällaisten juttujen käsittelyä rikosprosessissa
ei voida pitää prosessiekonomisesti eikä viranomaisten
resurssien käyttämisen tai kohdentamisen kannalta
järkevänä. On myös
huomattava, että uuden kriminalisoinnin aiheuttamien rikosjuttujen
määrää on vaikea arvioida, eikä niiden
hoitamiseksi ole viranomaisille tulossa lisäresursseja.
Hallituksen esityksessäkin arvioidaan, että kriminalisointi
tuo uusia tutkittavia rikoksia kaikille rikosprosessiviranomaisille,
eikä niiden määrä välttämättä ole
kovin vähäinen. Hallituksen esityksen maltillisen
arvion mukaan oikeudenkäyntiin etenevien täysin
uusien rikosjuttujen määrä olisi yhteensä noin
150. Lakivaliokunnankin saamien selvitysten mukaan uusien rikosjuttujen
määrän arvioiminen on vaikeaa. Selvityksistä ilmenee
myös, että vainoamisen tutkinnan ja näytön
hankkimisen arvioidaan olevan kohtuullisen työlästä.
Edellä esitetyn perusteella valiokunta pitää tärkeänä,
että vainoamisen kriminalisoinnin ja sen syyteoikeusjärjestelyn
toimivuutta seurataan. Lisäksi valiokunta korostaa,
että virallisen syytteen alaisuus ei merkitse sitä,
ettei asianomistajan tahdolla tai rikoksen vähäisyydellä tai tutkinnasta
aiheutuvilla kustannuksilla olisi lainkaan merkitystä.
Viranomaisilla on lainsäädännön
sallimissa rajoissa mahdollisuus soveltaa toimenpiteistä luopumissäännöksiä,
joita sovelletaan myös virallisen syytteen alaisissa rikoksissa.
Esimerkiksi nyt käsillä olevan lainsäädännön
kanssa samaan aikaan voimaan tulevan esitutkintalain (805/2011)
3 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan esitutkinta saadaan
jättää toimittamatta tai jo aloitettu
esitutkinta lopettaa sellaisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa
rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuutena arvostellen pidettävä ilmeisen
vähäisenä,
jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia. Lisäksi
saman lain 3 luvun 10 §:n 1 momentista
ilmenee, että syyttäjä voi tutkinnanjohtajan
esityksestä päättää,
ettei esitutkintaa toimiteta tai että se lopetetaan,
jos syyttäjä oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan
lainkohdan nojalla tulisi jättämään
syytteen nostamatta eikä tärkeä yleinen
tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista. Kyseisen pykälän
2 momentin mukaan syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä myös
päättää, että esitutkinta
lopetetaan, jos tutkinnan jatkamisesta aiheutuvat kustannukset
olisivat selvässä epäsuhteessa tutkittavana
olevan asian laatuun ja siitä mahdollisesti odotettavaan
seuraamukseen tai jos jo suoritettujen esitutkintatoimenpiteiden
perusteella on varsin todennäköistä,
että syyttäjä tulisi jättämään
syytteen nostamatta muulla kuin 1 momentissa mainitulla
perusteella. Esitutkinnan lopettaminen edellyttää tällöin
lisäksi, ettei tärkeä yleinen tai yksityinen
etu vaadi esitutkinnan jatkamista.
Yksityiskohtaiset perustelut
1. Laki rikoslain muuttamisesta
24 luku. Yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamisesta
1 a §. Viestintärauhan rikkominen.
Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 37/II)
todetaan, että rangaistavuus edellyttää muun
muassa häiritsemistarkoitusta ja että mahdollisimman
monelle suunnattujen mainosviestien lähettämisen
tarkoituksena ei lähtökohtaisesti ole toisten
häiritseminen. Selvyyden vuoksi lakivaliokunta toteaa,
että viestintärauhan rikkomisen tunnusmerkistö ei
sinällään poissulje sitä, etteikö säännös
voisi soveltua mainosviestien lähettämiseen, vaikkakin
tämän voidaan arvioida olevan käytännössä erittäin
harvinaista. Mainosviestien osalta merkityksellisempi
voi kuitenkin käytännössä olla
sähköisen viestinnän tietosuojalakiin
(516/2004) sisältyvä rangaistussäännös (42 §).
Kyseisessä säännöksessä säädetään
sähköisen viestinnän tietosuojarikkomuksesta,
ja yhtenä tekotapana on mainittu suoramarkkinoinnin harjoittaminen
7 luvussa säädetyn vastaisesti (42 §:n
2 momentin 8 kohta). Lain 7 luvussa vuorostaan muun muassa säädetään,
että suoramarkkinointia esimerkiksi sähköpostitse
ei saa kohdistaa luonnolliseen henkilöön ilman,
että tämä on antanut siihen ennakolta
suostumuksensa. Sähköisen viestinnän
tietosuojarikkomuksesta tuomitaan sakkoon, jollei teosta muualla
laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Jos
menettely toteuttaisi sekä sähköisen
viestinnän tietosuojalain 42 §:n että nyt
ehdotetun viestintärauhan rikkomisen tunnusmerkistön,
sovelletaan yleisiä lainkonkurrenssia koskevia periaatteita.
8 §. Yksityiselämää loukkaava
tiedon levittäminen.
Pykälän 1 momenttiin sisältyy
yksityiselämää loukkaavaa tiedon
levittämistä koskeva rangaistussäännös.
Rangaistavuus edellyttää, että levitettävä loukkaava
tieto koskee yksityiselämää.
Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 38—39)
käsitellään yksityiselämän
käsitettä, yksityiselämän piiriin
kuuluvia tietoja ja yksityisyyden suojan laajuutta. Yksityiselämän
piiriin katsotaan etupäässä kuuluvan
arkaluonteiset tiedot henkilön perhe-elämästä,
vapaa-ajan käytöstä, terveydestä ja
ihmissuhteista. Lisäksi todetaan, että laajinta
yksityisyyden suojaa nauttivat tavalliset ihmiset.
Ongelmallisena tapausryhmänä esityksessä pidetään
tavallisten ihmisten normien vastaista käyttäytymistä ja
esimerkkinä käytetään rikostuomion
ja rikoksentekijän nimen julkistamista. Perustelujen mukaan
rikostuomio voidaan lukea yksityiselämän piiriin
kuuluviin suojattuihin tietoihin, jos rikoksella ei ole yleistä yhteiskunnallista
merkitystä. Muussa tapauksessa yksityiselämän
suoja ei aseta esteitä julkistamiselle. Lisäksi
perusteluissa todetaan, että rikoksentekijän tai
rikoksesta epäillyn nimen julkistamisessa on
aina kysymys tapauskohtaisesta harkinnasta. Lakivaliokunta yhtyy
tapauskohtaisesta harkinnasta esitettyyn, mutta korostaa toisaalta
sananvapauden merkitystä ja katsoo, että rikollisen
toiminnan tai muun virallisnormien vastaisen menettelyn
paljastaminen voi olla rangaistavaa vain hyvin poikkeuksellisesti. Selvää kuitenkin
on, että rikollisen toiminnan julkistamisessa tulee kunnioittaa
syyttömyysolettaman merkitystä. Tätä on
korostanut myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oikeuskäytännössään.
Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi
rangaistavuutta rajoittava säännös, jonka mukaan
yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei
pidetä yleiseltä kannalta merkittävän
asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos
sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö,
toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä,
mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.
Vastaava säännös ehdotetaan lisättäväksi kunnianloukkausta
koskevaan rikoslain 24 luvun 9 §:ään.
Ehdotettu säännös turvaa sananvapautta
ja korostaa sananvapauden ja yksityiselämän suojan
välistä punnintaa.
Asiantuntijakuulemisessa momenttiin on suhtauduttu sinällään
myönteisesti, mutta sen muotoilua on pidetty tulkinnanvaraisena
ja monimutkaisena. Lakivaliokunta toteaa, ettei rangaistussäännöksiin
tyypillisesti sisälly tällaisia punnintasäännöksiä,
mutta eivät ne ole aivan vieraitakaan. Ottaen huomioon,
että sanamuodon taustalla on pyrkimys ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
linjaukset sananvapauden käyttämisestä,
on ymmärrettävää, ettei tätä ole
helppo kirjoittaa täsmälliseen muotoon. Valiokunta
katsookin, että säännös voidaan
hyväksyä ehdotetussa muodossaan ottaen myös
huomioon, ettei se laajenna, vaan rajoittaa rangaistavuuden alaa.
Koska säännöksen taustalla on Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö,
on tärkeää, että myös
säännöstä tulkittaessa ja sovellettaessa
ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö otetaan
asianmukaisesti huomioon.
Momentin soveltaminen edellyttää, että ilmaisu
on esitetty "yleiseltä kannalta merkittävän
asian" käsittelemiseksi. Yleiseltä kannalta merkittäviä asioita
ei voida luetella tyhjentävästi, mutta lähtökohtaisesti
tällaisina aiheina voidaan valiokunnan mielestä pitää muun
muassa seuraavia:
- poliittinen keskustelu yleensä
- poliittisten vallanpitäjien toimintaa koskeva
keskustelu erityisesti
- viranomaisten toimintaa koskeva keskustelu
- liikeyritysten toimintaa koskeva keskustelu
- kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen
toimintaa koskeva keskustelu
- erilaisten järjestöjen toimintaa koskeva keskustelu
- muiden yhteiskunnallisten merkittävien vaikuttajien
toimintaa koskeva keskustelu.
Myös hallituksen esityksen perusteluihin (s.16/II—17/I)
sisältyy yleisesti merkittäviä keskustelunaiheita
koskeva luettelo, joka on laadittu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
oikeuskäytäntö huomioiden. Sellaisessa
tapauksessa, jossa on käytännössä kyse
jostakin edellä tai hallituksen esityksen perusteluissa
mainitusta aiheesta, keskusteluun puuttumiselle rikosoikeuden
keinoin tulee olla erityisen painavat perusteet.
12 §. Syyteoikeus.
Pykälän 2 momentista ilmenee,
että yksityiselämää loukkaava
tiedon levittäminen ja kunnianloukkaus ovat asianomistajarikoksia.
Valtakunnansyyttäjä voi kuitenkin antaa määräyksen
syytteen nostamisesta, jos rikos on tapahtunut joukkotiedotusvälinettä käyttäen
ja erittäin tärkeä yleinen etu vaatii
syytteen nostamista. Syyteoikeusjärjestely vastaa nykytilaa,
eikä valiokunnalla ole siitä huomauttamista. Sellaisissa
tapauksissa, joissa rikos on tapahtunut joukkotiedotusvälinettä käyttäen,
on kuitenkin tärkeää, että syytteen
nostamisessa noudatetaan mahdollisimman yhtenäistä linjaa ja
otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sananvapautta
korostava oikeuskäytäntö.
25 luku. Vapauteen kohdistuvista rikoksista.
7 a §. Vainoaminen.
Uuden rangaistussäännöksen mukaan
rangaistavaa on toistuva uhkaaminen, seuraaminen, tarkkaileminen
tai yhteyden ottaminen taikka muuten näihin rinnastettavalla tavalla
toisen oikeudeton vainoaminen siten, että se on omiaan
aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta.
Osa lakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista on
arvostellut säännösehdotusta liian avoimeksi
ja epätäsmälliseksi. Lakivaliokunta toteaa,
että vainoamisen tunnusmerkistön muotoileminen
on haastavaa, koska kyse on erityisluonteisesta, pitkäkestoisesta
rikoksesta. Samalla kriminalisoinnin on tarpeen kattaa yleissopimukseen
sisältyvä, verraten epämääräinen kriminalisointivelvoite.
Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan tunnusmerkistö on
hyväksyttävissä ottaen myös
huomioon, ettei perustuslakivaliokunta ole nähnyt
säännösehdotuksessa valtiosääntöoikeudellisia
ongelmia.
Asiantuntijakuulemisessa on tuotu muun muassa esiin,
että rangaistussäännöksessä pitäisi
lisäksi edellyttää esimerkiksi vainoamis-
tai pelottelutarkoitusta. Lakivaliokunta ei kuitenkaan pidä tällaisen
tarkoituksen lisäämistä säännökseen
perusteltuna, sillä tekijän tarkoitus ei välttämättä ole
pelotella tai vainota toista, vaikka teko on sellainen, jota säännöksen
tunnusmerkistössä tarkoitetaan ja kohde kokee
tekijän toiminnan vainoamisena. Tarkoitusedellytyksen kirjaaminen
säännökseen rajaisi tällaiset
tapaukset rangaistavuuden ulkopuolelle.
Rangaistussäännöksessä mainitaan
useita erilaisia vainoamisen tekotapoja. Lisäksi rangaistavuuden
alaa laajennetaan maininnalla "tai muuhun näihin rinnastettavalla
tavalla oikeudettomasti vainoaa". Perustuslakivaliokunta on katsonut,
että ehdotetunkaltaista avointa tekotapaa on lähtökohtaisesti
pidettävä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen
kannalta ongelmallisena (ks. PeVL 48/2002 vp),
mutta toisaalta valiokunta on arvioinut, että vainoamisrikoksen
erityisluonteeseen kuuluu se, että vainoamisteot voivat
olla varsin monentyyppisiä. Lisäksi tekninen
kehitys voi merkitä uusia vainoamisen toteuttamistapoja,
kuten perusteluissa todetaan. Myös lakivaliokunta pitää ehdotettua
avointa tekotapaa edellä mainituista syistä hyväksyttävänä.
Lisäksi on syytä korostaa, että avointa
tekotapaa on rajattu siten, että muihin tekotapoihin rinnastettavassa
toiminnassa tulee kyse olla vainoamisesta ja sen tulee olla, muiden
tekotapojen tavoin, oikeudetonta.
Vainoamisen rangaistavuus edellyttää säännöksen
mukaan sitä, että vainoaminen "on omiaan
aiheuttamaan vainotussa pelkoa ja ahdistusta". Rangaistavuus on
kytketty abstraktista vaaraa koskevaan edellytykseen.
Hallituksen esityksen perustelujen mukaan lähtökohtana on
pelko tai ahdistus keskimääräisihmisen
kannalta arvioituna, mutta huomioon otetaan vainotun henkilöön
liittyvät olennaiset seikat, kuten hänen ikänsä tai
erityinen haavoittuvuus. Perustuslakivaliokunta on katsonut,
että teon tunnusmerkistö kiinnittyy tältä osin
objektiivisiin perusteisiin. Lakivaliokunta toteaa, että jos
vainoamisen rangaistavuus edellyttäisi konkreettista
seurausta, tulisi käytännössä näyttää toteen,
että vainoaminen aiheuttaa vainon kohteessa pelkoa ja ahdistusta.
Tämän toteen näyttäminen edellyttäisi
vainon kohteen subjektiivisten kokemusten ja tuntemusten selvittämistä,
mikä ei olisi vainotun kannalta eikä prosessiekonomisesti
perusteltua. Konkreettisen vaaran edellytys voisi myös
tuoda tuomitsemiskäytäntöön sattumanvaraisuutta
ja sitä kautta epäyhtenäisyyttä,
koska ihmisten subjektiiviset kokemukset vaihtelevat siitä,
millainen toiminta aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta. Edellä esitetyin
perustein lakivaliokunta puoltaa rangaistavuuden sitomista
abstraktiin vaaraan. Tämä korostaa myös
sitä, että toisen vainoaminen on jo sinällään
yhteiskunnan taholta moitittavaa.
Vaaraa koskevassa tunnusmerkistössä käytetään
ilmaisuja "pelko" ja "ahdistus". Tällaiset ilmaisut ovat
rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta haastavia, koska
kyse ei ole objektiivisesti kovin täsmällisesti
arvioitavista seikoista. Erityisesti ilmaisua "ahdistus" voidaan pitää tunnusmerkistöä
väljentävänä.
Hallituksen esityksen perusteluista (s. 52/I)
kuitenkin ilmenee, että ahdistus saattaa olla vainon kohteelle yhtä invalidisoivaa
kuin pelko. Valiokunta korostaakin, että ahdistuksen tulee
olla vahingollisuudeltaan pelkoon verrattavaa, jotta kyse
voi olla säännöksessä tarkoitetusta
ahdistuksesta.
Rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään
kaksi vuotta vankeutta. Valiokunta puoltaa sen hyväksymistä vainoamisen
vakavuuden vuoksi.
Vainoamiselle on tyypillistä pitkäkestoisuus. Tässä se
poikkeaa esimerkiksi laittomasta uhkauksesta ja pahoinpitelystä,
jotka toteutetaan yleensä lyhytkestoisessa tilanteessa.
Pitkäkestoisen vainoamisen aikana vainoaja voi kohdistaa
uhriin muitakin rikoksia. Hallituksen esityksessä tilanne
on ratkaistu rangaistussäännökseen sisältyvällä toissijaisuuslausekkeella,
jonka mukaan vainoamisesta on tuomittava "jollei teosta muualla
laissa säädetä yhtä ankaraa
tai ankarampaa rangaistusta". Hallituksen esityksen perusteluista
(s. 52/II) ilmenee, että tilanne saattaa
käytännössä olla sellainen,
että vainoaja kohdistaa uhriin esimerkiksi puolen vuoden
aikana vainoamisrikoksen ohella muitakin rikoksia, kuten pahoinpitelyjä ja
laittomia uhkauksia. Esityksessä arvioidaan, että nämä saattavat
uhrin näkökulmasta näyttäytyä osana
samaa vainoamista, mutta rikosoikeudellisesti kyse on itsenäisistä rikoksista,
joita vainoaminen ei sisällä.
Selvyyden vuoksi lakivaliokunta toteaa, että jos kyse
on esimerkiksi uhkaamisesta, sellainen uhkaus, joka ei yllä laittoman
uhkauksen tarkoittamaksi uhkaukseksi, voidaan sisällyttää vainoamiseen.
Jos uhkaus sen sijaan toteuttaa laittoman uhkauksen tunnusmerkistön,
tällaista uhkausta ei säännösehdotukseen
sisältyvän toissijaisuuslausekkeen vuoksi
sisällytetä vainoamiseen, koska laittomasta uhkauksesta
on säädetty yhtä ankara rangaistus kuin
vainoamisesta. Edellä esitetystä seuraa, että henkilö,
joka vainoamisen toteuttavan menettelyn lisäksi on tehnyt
laittoman uhkauksen edellytykset toteuttavan teon, tulee tuomittavaksi
sekä vainoamisesta että laittomasta uhkauksesta.
Se, että laittomasta uhkauksesta tuomitaan vainoamisesta
erillisenä rikoksena eikä sitä sisällytetä vainoamiseen,
merkitsee muun muassa sitä, että kyseistä laitonta uhkausta
ei mainita vainoamista koskevan syytteen teonkuvauksessa eikä se
vaikuta vainoamisrikoksen rangaistusarvoon. Selvyyden vuoksi valiokunta
myös toteaa, että edellä esitetystä ei seuraa
tarvetta pilkkoa vainoamisen tekoaikaa syytteessä.