Yleisperustelut

Yleistä

Velkajärjestely on menettely, jonka tarkoituksena on auttaa vakaviin velkaongelmiin joutuneita yksityishenkilöitä. Velkajärjestelyssä velallinen maksaa velkojaan hänen maksukykynsä mukaan vahvistetun maksuohjelman mukaisesti ja vapautuu ohjelman päätyttyä maksamasta loppuja velkojaan. Velkajärjestelystä säädetään vuonna 1993 voimaan tulleessa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa (57/1993, jäljempänä velkajärjestelylaki). Laki on ollut voimassa runsaat 20 vuotta, ja tänä aikana kymmenettuhannet ihmiset ovat velkajärjestelyn avulla vapautuneet vakavista velkaongelmistaan.

Velkajärjestelylain säätämisen taustalla 1990-luvun alkupuolella olivat yksityishenkilöiden velkaongelmat, jotka olivat kärjistyneet luottosääntelyn purkamisen myötä helpottuneen luotonsaannin ja syvän taloudellisen laman vuoksi. Tuolloin yksityishenkilöiden yksittäiset velat olivat suuria ja muodostuivat pääasiassa takaus-, yritys- ja asuntoluottosaatavista. Nykyisin yksityishenkilöiden velkaongelmien taustalla on yhteiskunnan yleistynyt ja arkipäiväistynyt luottoistuminen, ja velkaantuminen johtuu erityisesti kulutusluottojen, pikaluottojen ja maksamattomien laskujen yhteisvaikutuksesta.

Velkajärjestelylakia on muutettu useampaan kertaan sen voimassaoloaikana. Viimeksi viime vaalikaudella uudistettiin maksuohjelman kestoa koskevat säännökset (632/2010). Nyt käsillä olevaan hallituksen esitykseen sisältyy useita muutosehdotuksia. Esityksen taustalla on hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan velkajärjestelylain ongelmakohtia selvitetään muun muassa oman asunnon suojaamisen ja maksuohjelman aikaiseen tulonhankintaan kannustamisen osalta. Lisäksi selvitetään yrittäjän velkajärjestelytilanteisiin liittyviä ongelmia. Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa vuosille 2013—2015 tavoitteeksi on asetettu velkajärjestelyn yksinkertaistaminen ja lisäsuoritusjärjestelmän keventäminen.

Lakivaliokunta pitää tärkeänä, että velkajärjestelylainsäädäntö ajanmukaistetaan ottamalla huomioon yhteiskunnan luottoistuminen ja luotonantomekanismien muutokset. Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Yksityiset elinkeinon- ja ammatinharjoittajat

Voimassa olevan lain mukaan yksityishenkilön velkajärjestelyssä voidaan järjestellä yksityisten elinkeinon- ja ammatinharjoittajien yksityistalouden velat. Elinkeinotoimintaan liittyvien velkojen järjestely ei ole mahdollista. Elinkeinotoimintaan liittyvien velkojen järjestelemiseksi yksityinen elinkeinon- tai ammatinharjoittaja voi hakea yrityssaneerausta.

Toisin kuin konkurssi yksityishenkilön velkajärjestely ja yrityssaneeraus ovat nk. tervehdyttämismenettelyjä, joiden tarkoituksena on korjata velallisen taloudellinen tilanne ja mahdollistaa velalliselle uusi velaton alku. Erona on, että yrityssaneeraus on elinkeinotoiminnan ja yksityishenkilöiden velkajärjestely yksityishenkilöiden velkatilanteen korjaamista varten.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että yksityisen elinkeinon- tai ammatinharjoittajan velkajärjestelyssä voidaan jatkossa tietyin edellytyksin järjestellä yksityistalouden velkojen lisäksi myös elinkeinotoimintaan liittyvät velat. Tämä mahdollistaa yksityisen elinkeinon- tai ammatinharjoittajan talouden kokonaistilanteen korjaamisen.

Valiokunta kannattaa esityksen taustalla olevaa ajattelua siitä, että ylivelkaantuneiden pienyrittäjien mahdollisuuksia uuteen alkuun tulee edistää. Ylivelkaantuminen on sosiaalinen riski ja voi johtaa velallisen passivoitumiseen ja syrjäytymiseen. Voimassa olevan velkajärjestelylain edellytykset yksityisten elinkeinon- ja ammatinharjoittajien pääsylle velkajärjestelyyn ovat varsin tiukat, ja usein seurauksena on, että velkajärjestelyyn pääsemiseksi elinkeinotoiminta on lopetettava. Yksityinen elinkeinon- tai ammatinharjoittaja voi hakeutua yrityssaneeraukseen, mutta käytännössä se on usein liian raskas ja kallis pienimuotoisen yritystoiminnan tervehdyttämiseen. Laki yrityksen saneerauksesta (47/1993) tosin mahdollistaa yksinkertaistetun yrityssaneerausmenettelyn, mutta sitä on käytetty vähän. Yksityisten elinkeinon- ja ammatinharjoittajien voi siten olla vaikea saada taloutensa kokonaistilanne korjattua. Yksityishenkilön velkajärjestelyyn pääseminen ehdotetuin tavoin parantaakin pienyrittäjien asemaa. Velkajärjestely tuo mukanaan myös korkean omistusasunnon suojan, jota yrityssaneeraukseen ei sisälly.

Esitys on periaatteellisesti merkittävä, koska se rikkoo nykyisen rajan siitä, ettei yksityishenkilön velkajärjestelyssä järjestellä elinkeinotoiminnan velkoja. Tältä kannalta valiokunta pitää perusteltuna, että velkajärjestely on avattu elinkeinotoiminnan velkojen järjestelemiseksi varsin harkitusti ja pääsylle on asetettu erityisiä lisäedellytyksiä, kuten se, että elinkeinotoiminnan tulee olla jatkamiskelpoista ja melko pienimuotoista eikä sen tervehdyttämisen tule edellyttää yritystoimintaa koskevia järjestelyjä (1. lakiehdotuksen 45 a §). Elinkeinotoiminnan jatkamiskelpoisuuden edellyttäminen on välttämätöntä, koska velkajärjestelyä ei tule myöntää tappiolliseen toimintaan, jossa mahdollisesti velkaannutaan lisää. Myös elinkeinotoiminnan pienimuotoisuus on perusteltu vaatimus, jotta sääntely voidaan kohdistaa sellaisiin yksityisiin elinkeinon- ja ammatinharjoittajiin, jotka voidaan rinnastaa yksityishenkilöihin. Rajoitukset merkitsevät sitä, ettei velkajärjestelyä avata kaikille yksityisille elinkeinon- ja ammatinharjoittajille. Jos elinkeinotoiminta on pienimuotoista laajempaa, yksityisen elinkeinon- tai ammatinharjoittajan tulee elinkeinotoimintansa velkojen järjestelemiseksi hakeutua jatkossakin yrityssaneeraukseen.

Edellytys siitä, että elinkeinotoiminnan tulee olla "melko pienimuotoista" (1. lakiehdotuksen 45 a §:n 1 momentin 2 kohta), ei ole yksiselitteinen. Esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 68 ja 69) on pyritty avaamaan, mitä seikkoja arvioinnissa on otettava huomioon. Sääntelyyn jää kuitenkin tulkinnanvaraa. Valiokunta on kuitenkin päätynyt puoltamaan ehdotettua sanamuotoa, sillä kaikille yksityisille elinkeinon- ja ammatinharjoittajille sopivien määrällisten ja laadullisten yhtenäisten kriteerien asettaminen on haasteellista. Ratkaisu merkitsee sitä, että viime kädessä jää tuomioistuimen tapauskohtaisesti ratkaistavaksi, onko kyseessä pienimuotoinen elinkeinotoiminta vai ei. Valiokunta pitää aiheellisena, että sääntelyn toimivuutta tältä osin seurataan.

Esitys ei tuo muutosta yhtiömuotoisen elinkeinotoiminnan velkojen järjestelyyn, sillä yksityishenkilön velkajärjestelyssä ei voida järjestellä yhtiön velkoja. Yhtiömuotoisen toiminnan tervehdyttämiseksi tulee näin ollen jatkossakin hakea yrityssaneerausta. Valiokunta toteaa, että yhtiömuodossa harjoitettava elinkeinotoiminta voi olla hyvinkin pienimuotoista ja verrattavissa yksityisen elinkeinon- tai ammatinharjoittajan toimintaan. Uudistus merkitsee sitä, että pienimuotoista elinkeinotoimintaa harjoittavat yksityiset elinkeinon- ja ammatinharjoittajat voivat päästä velkajärjestelyyn elinkeinotoiminnan velkojen osalta, mutteivät vastaavaa toimintaa yhtiömuodossa harjoittavat, esimerkiksi avoimen yhtiön vastuunalaiset yhtiömiehet. Valiokunnan mielestä olisikin aiheellista pohtia, onko pienimuotoista elinkeinotoimintaa yhtiömuodossa harjoittavien asemaa insolvenssijärjestelmässä mahdollista parantaa ottaen myös huomioon, että nykymuotoinen yrityssaneerausmenettely voi olla raskas ja kallis tällaisen toiminnan tervehdyttämiseen. Edellä esitetyn perusteella valiokunta pitää aiheellisena, että jatkossa arvioitaisiin lainsäädännön ja käytännön kehittämistarpeita erityisesti pienimuotoisen yhtiömuodossa harjoitettavan yritystoiminnan kannalta.

Talous- ja velkaneuvonta

Talous- ja velkaneuvonnassa avustetaan jatkossa yksityisiä elinkeinon- ja ammatinharjoittajia myös heidän elinkeinotoimintaan kuuluvien velkojensa järjestelemiseksi. Tämä lisää talous- ja velkaneuvonnan asiakasmäärää ja tuo sille uuden asiakasryhmän.

Esityksessä arvioidaan, että talous- ja velkaneuvonnalle syntyy 220 000 euron vuosittaiset lisäkustannukset. Lisämäärärahan tarve on otettu vuoden 2015 talousarvioesityksessä huomioon. Valiokunta kantaa huolta määrärahalisäyksen riittävyydestä ottaen huomioon, että talous- ja velkaneuvonta on jo ennestään ylikuormittunut ja sen voimavarat niukat. Erityisen haastava tilanne on pienissä talous- ja velkaneuvontayksiköissä, joissa työtä tehdään usean kunnan alueella vähäisin henkilöstöresurssein. Uudistuksen asianmukaisen toteuttamisen kannalta onkin välttämätöntä, että talous- ja velkaneuvonnan voimavarojen riittävyyttä jatkossa seurataan. Samalla, jotta kyse on aidosta määrärahan lisäyksestä, on tärkeää, ettei talous- ja velkaneuvonnan määrärahoja muutoin leikata.

Yksityisten elinkeinon- ja ammatinharjoittajien avustaminen edellyttää, että talous- ja velkaneuvojat kykenevät arvioimaan kyseisille velallisille säädettyjen lisäedellytysten, kuten elinkeinotoiminnan jatkamiskelpoisuuden, täyttymistä. Tällaisten seikkojen arviointi on vaativa tehtävä. Valiokunta korostaakin, että talous- ja velkaneuvojien riittävästä perehdyttämisestä ja kouluttamisesta tulee huolehtia. Lisäksi, kuten hallituksen esityksessä arvioidaan, talous- ja velkaneuvoja voi käytännössä tarvita yritystalouteen erikoistuneen asiantuntijan apua elinkeinotoiminnan jatkamiskelpoisuuden arvioimiseksi. Tämän vuoksi on tärkeää huolehtia myös siitä, että tällaista apua on käytännössä riittävästi saatavilla.

Nuorten ja työttömien pääsy velkajärjestelyyn

Nuorten velkaongelmat ovat viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet. Ilmiön taustalla ovat luoton saannin helpottuminen ja uudet luottotuotteet, kuten pikaluotot. Valiokunta pitää nuorten aseman erityistä huomioon ottamista velkajärjestelylaissa tarpeellisena, sillä nuorten iän ja vähäisen elämänkokemuksen vuoksi heidän kykynsä harkita luotonottoa ja omaa takaisinmaksukykyään voi olla puutteellinen. Edellä mainituista syistä valiokunta kannattaa ehdotusta siitä, että nuorten pääsyä velkajärjestelyyn helpotetaan muuttamalla velkajärjestelyn esteperusteita siten, että velkaantumisen moitittavuutta arvioitaessa kiinnitetään huomiota velallisen toiminnan lisäksi myös hänen ikäänsä (1. lakiehdotuksen 10 §:n 7 kohta).

Voimassa olevan velkajärjestelylain mukaan velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velallisella ei ole väliaikaisena pidettävästä syystä maksuvaraa tai maksuvara on vähäinen. Lakiin ei sisälly aikarajaa sille, milloin velallisen työttömyydestä johtuva maksuvaran puute tai vähäisyys muuttuu väliaikaisesta pysyväksi. Nyt ehdotetaan tällaisen aikarajan asettamista 18 kuukauteen (1. lakiehdotuksen 9 a §). Nimenomaisen määräajan asettamisen taustalla on se, että oikeuskäytännössä sääntelyä on sovellettu kaavamaisesti siten, että työttömyyden on tullut kestää vähintään kaksi vuotta ennen kuin työtön voi päästä velkajärjestelyyn. Ehdotuksen myötä velkajärjestelyyn pääsy nopeutuisi näin ollen puolella vuodella.

Valiokunta pitää perusteltuna, että työttömyydeltä pääsääntöisesti edellytetään jonkinlaista kestoa ennen kuin velallinen voi päästä velkajärjestelyyn. Se, että työtön velallinen pääsisi velkajärjestelyyn esimerkiksi heti työttömyydestä riippumatta, ei kannustaisi velallista hakemaan töitä, ja velkajärjestely ajoittuisi aikaan, jolloin velallisen mahdollisuudet maksaa velkojaan olisivat heikot tulotason alhaisuuden vuoksi. Toisaalta työttömyyden keston ei tulisi olla velallisen kannalta liiankaan pitkä ja passivoiva. Nykyisin verraten kaavamaisesti käytännössä sovellettavaa kahden vuoden aikarajaa voidaan pitää tässä suhteessa ongelmallisena, minkä vuoksi valiokunta on päätynyt kannattamaan ehdotettua 18 kuukauden aikarajaa. On kuitenkin huomattava, että työttömälle velalliselle voidaan — kuten nykyisin — myöntää velkajärjestely jo aikaisemminkin, jopa heti työttömyyden alettua, jos jo velkajärjestelyn myöntämistä harkittaessa arvioidaan, ettei maksuvaran puute tai vähäisyys ole väliaikainen, vaan pysyvä olotila, ja ettei velallisella tule olemaan vähäistä enempää maksuvaraa, vaikka hän työllistyisi.

Valiokunta on tässä yhteydessä pohtinut myös sitä, pitäisikö nuorille asettaa edellä mainittua 18 kuukautta lyhyempi aikaraja siitä, milloin työttömyydestä johtuvaa maksuvaran puuttumista tai vähäisyyttä ei voida pitää velkajärjestelyn esteenä. Tämä edistäisi vielä ehdotettua tehokkaammin nuorten pääsyä velkajärjestelyyn ja heidän velkaongelmiensa korjaamista. Toisaalta on mahdollista, että tämä antaisi nuorille väärän signaalin ja lyhyttä aikarajaa tulkittaisiin niin, ettei töiden hakemista kannata eikä tarvitse edes yrittää. Myös sen määrittäminen, mitä "nuorilla" lyhyemmän aikarajan soveltamiseksi tarkoitetaan, voi olla ongelmallista. Asiaa arvioituaan valiokunta on päätynyt siihen, ettei nuorten osalta ainakaan tässä yhteydessä oteta työttömyyden kestoa koskevia erityissäännöksiä. Valiokunta pitää kuitenkin hyvin tärkeänä, että erityisen tarkkaan seurataan, miten nyt ehdotetut muutokset velkajärjestelylain 9 a ja 10 §:ään toimivat nuorten osalta.

Lisäksi valiokunta painottaa, että velkaongelmia korjaavien keinojen lisäksi nuoriin on erityisen tärkeää kohdistaa velkaantumista ennalta ehkäiseviä keinoja, jotta velkaongelmia ei pääsisi ylipäätään syntymään. Muun muassa taloudenhallinnan tietojen ja taitojen opetuksella olisi keskeinen ennalta ehkäisevä merkitys. Valiokunta pitääkin tärkeänä, että nuorten velkaantumista arvioitaisiin jatkossa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja erityisesti siltä kannalta, miten nuorten velkaongelmia voitaisiin nykyistä tehokkaammin ehkäistä ja vähentää.

Lisäsuoritusvelvollisuus

Velkajärjestelyssä velallisella on velvollisuus maksaa lisäsuorituksia velkojilleen maksuohjelman aikana saamistaan tuloista ja varoista. Velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin mukaan velalliselle syntyy lisäsuoritusvelvollisuus, jos hänen nettotulonsa kasvavat kalenterivuoden aikana vähintään 831 euroa. Tämän rajan ylittävistä tuloista velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi puolet. Laissa säädetty euroraja on sidottu kansaneläkeindeksiin. Vuonna 2014 euroraja on siten käytännössä 970 euroa.

Esityksessä ehdotetaan laissa säädetyn eurorajan nostamista 1 500 euroon (1. lakiehdotuksen 35 a §:n 3 momentti). Tarkoituksena on yhtäältä kannustaa velallisia hankkimaan tuloja velkajärjestelyn aikana ja toisaalta vähentää lisäsuoritusvelvollisuuden aiheuttamaa työmäärää talous- ja velkaneuvonnalle ja velkojille. Lakivaliokunta pitää ehdotuksen tavoitteita tärkeinä ja katsoo, että niitä voidaan entisestäänkin edistää nostamalla esityksessä ehdotettu raja 2 000 euroon.

Samalla ehdotetaan, että lisäsuoritusvelvollisuus poistetaan kokonaan sellaisilta velallisilta, joilta lisäsuorituksia ei kertyisi (1. lakiehdotuksen 35 a §:n 1 momentti). Hallituksen esityksen perustelujen mukaan tyypillinen tilanne koskisi vanhuuseläkkeellä olevaa tai juuri eläkkeelle siirtyvää velallista (s. 63/II). Ottaen huomioon, että ehdotus on osa niistä keinoista, joilla pyritään osaltaan vähentämään talous- ja velkaneuvonnan työmäärää ja samalla parantavan osaltaan muun muassa ikääntyneiden asemaa, valiokunta puoltaa ehdotuksen hyväksymistä.

Menettelyn yksinkertaistaminen ja tehokkuus

Hallituksen esityksen tarkoituksena on myös yksinkertaistaa ja nopeuttaa velkajärjestelymenettelyä sekä vähentää viranomaisten ja velkojien työmäärää ja näin vähentää kustannuksia. Laissa säädettäisiin esimerkiksi velkaselvittelystä, jossa velkojan tulisi ilmoittaa saatavan määrä tietylle saldopäivälle. Kyseistä tietoa käytettäisiin myöhemmin myös maksuohjelmassa, johon velan määrää koskevia tietoja ei enää päivitettäisi.

Lisäksi rajoitetaan selvittäjän määräämistä, jos talous- ja velkaneuvoja on laatinut maksuohjelman velkajärjestelyhakemuksen liitteeksi. Tällöin selvittäjä voidaan määrätä vain, jos se on asian riitaisuuden tai epäselvyyden vuoksi tarpeen (1. lakiehdotuksen 64 §). Ehdotuksen tarkoituksena on vähentää velkajärjestelyn kustannuksia. Valiokunnan kuulemien asiantuntijoiden näkemykset ehdotuksesta ovat jakaantuneet. Jotkut ovat tukeneet ratkaisua, mutta osa on katsonut, että tuomioistuimen mahdollisuutta määrätä selvittäjä ei tulisi rajoittaa.

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan selvittäjän määräämistä koskevan esityksen taustalla on käytännössä jo nykyisin vallitseva tilanne siitä, että osa talous- ja velkaneuvojista laatii velkajärjestelyhakemukseen maksuohjelman ja osa ei paikkakuntakohtaisista resursseista riippuen. Sellaisissa tapauksissa, joissa velkajärjestelyhakemukseen ei ole liitetty maksuohjelmaa, käräjäoikeus määrää selvittäjän laatimaan sen.

Esityksessä ei ehdoteta säädettäväksi siitä, milloin maksuohjelmaehdotus liitetään velkajärjestelyhakemukseen. Siinä ei myöskään ehdoteta säädettäväksi maksuohjelman laatimista talous- ja velkaneuvojien velvollisuudeksi. Kun kyse on verraten selvästä ja yksinkertaisesta tapauksesta, on valiokunnan mukaan lähtökohtaisesti järkevää, että maksuohjelma voidaan tehdä talous- ja velkaneuvonnassa ja ettei selvittäjää määrätä tekemään maksuohjelmaa uudelleen, jos talous- ja velkaneuvoja on sen jo tehnyt. On kuitenkin tärkeää, ettei selvittäjän määräämistä näissä tapauksissa suljeta pois, vaan sen tulee olla mahdollista, jos asiassa syntyy riitaa tai siinä ilmenee epäselvyyksiä. Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioituaan valiokunta on päätynyt puoltamaan esityksen hyväksymistä tältä osin.

Esityksen käsittelyssä on herännyt kysymys siitä, vaikuttaako maksuohjelmien tekeminen talous- ja velkaneuvojien rooliin ja pitäisikö lakiin kirjata tältä osin puolueettomuusvaatimus, kuten selvittäjien osalta on tehty (velkajärjestelylain 65 §). Lakivaliokunta toteaa, että talous- ja velkaneuvonnan tehtäviin kuuluu muun muassa velallisen avustaminen velkajärjestelyasioissa. Käytännössä talous- ja velkaneuvoja koetaankin velallisen asiamieheksi, kun taas selvittäjä on velallisesta ja velkojista itsenäinen ja puolueeton. Valiokunta ei pidä maksuohjelmien laatimista talous- ja velkaneuvonnassa ongelmallisena, vaan sitä voidaan pitää yksinkertaisissa ja selkeissä tapauksissa järkevänä. Valiokunta ei kuitenkaan pidä välttämättömänä erityisen puolueettomuusvaatimuksen kirjaamista lakiin kyseistä tehtävää varten. Samalla valiokunta korostaa, että maksuohjelmien laatimisessa tulee ottaa huomioon paitsi velallisen myös velkojien asema.

Vaikka esitykseen sisältyy useita velkajärjestelyä keventäviä ja kustannussäästöjä tuovia ehdotuksia, useat valiokunnan kuulemat asiantuntijat ovat arvioineet, että velkajärjestelyssä olisi ehdotettujen muutostenkin lisäksi vielä yksinkertaistamisen varaa. Myös talousvaliokunta on lausunnossaan (TaVL 33/2014 vp) kiinnittänyt huomiota insolvenssijärjestelmän tehokkuusongelmaan. Talousvaliokunta katsoo, että järjestelmän hallinnolliset kustannukset ovat suhteettoman suuret verrattuna velkojille kohdennettavan maksuosuuden suuruuteen.

Lakivaliokuntakin on jo aiemmin velkajärjestelylakia uudistettaessa (LaVM 11/2010 vp) kiinnittänyt huomiota siihen, että velkajärjestely tuottaa velkojille keskimäärin vain 1—3 prosenttia velkamääristä. Velkajärjestelyissä on paljon myös nollaohjelmia (noin 40 prosenttia ohjelmista), joissa velallinen ei maksa velkojille suorituksia lainkaan. Lisäksi velkajärjestelymenettely sitoo merkittävästi talous- ja velkaneuvonnan sekä tuomioistuinten voimavaroja. Edellä esitetyn vuoksi valiokunta pitääkin tärkeänä, että jatkossa seurataan, missä määrin nyt tehtävä uudistus tuo konkreettisia hyötyjä ja säästöjä velkojille ja viranomaisille. Tämä on entistäkin aiheellisempaa ottaen huomioon oikeudenhoitoon kohdistuvat säästöpaineet.

Yksityiskohtana valiokunta kiinnittää huomiota velkajärjestelyhakemuksen liitteisiin. Saadun selvityksen mukaan velallinen ei aina ole saanut verotustietoja velkajärjestelyhakemuksen liitteeksi maksutta, vaikka asiasta on annettu ohjeistusta. Velallisten yhdenvertaisen kohtelun turvaamiseksi olisi valiokunnan mielestä aiheellista arvioida, pitäisikö käytännön yhtenäistämiseksi velkajärjestelyhakemuksen liitteiden maksuttomuudesta säätää velkajärjestelyasetuksessa.

Saatavan lopullinen vanhentuminen

Ulosottoperuste säädettiin määräaikaiseksi (15/20 vuotta) ulosottolakia muutettaessa vuonna 2003 (679/2003). Joitakin vuosia myöhemmin ulosottokaareen sisällytettiin sääntely siitä, että itse saatava vanhentuu lopullisesti, kun ulosottoperusteen määräaika päättyy (705/2007). Muutosten tarkoituksena on estää elinikäinen tai kohtuuttoman pitkäkestoinen ulosotto.

Sääntely ei koske tapauksia, joissa velkoja ei ole hakenut saatavalleen ulosottoperustetta. Tällöin velkoja voi estää velan vanhentumisen katkaisemalla sen kolmen vuoden välein.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi erääntymisestä laskettavasta velan vanhentumisesta. Velka vanhentuisi lopullisesti 20 vuoden tai, jos velkoja on luonnollinen henkilö, 25 vuoden kuluttua erääntymisestä. Määräajat olisivat viisi vuotta ulosottoperusteen määräaikaa pitempiä, ja niitä sovellettaisiin, jos ulosottoperusteen määräaika ei ole vielä kulunut umpeen. Säännökset lisättäisiin velan vanhentumisesta annettuun lakiin (728/2003, jäljempänä vanhentumislaki).

Lakivaliokunta kannattaa esityksen taustalla olevia tavoitteita pyrkiä estämään kohtuuttoman pitkää perintää ja pysyvää velkaantumista ja näistä aiheutuvia ongelmia. Tämä on velallisten kannalta inhimillistä, sillä kohtuuttoman pitkä velkavastuu voi johtaa velallisen passivoitumiseen ja syrjäytymiseen. Tavoite on myös yhteiskunnan kannalta kannatettava, sillä syrjäytymisestä aiheutuu yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia. Valiokunta katsookin, että myös sellaisissa tapauksissa, joissa ulosottoperustetta ei ole haettu, velkavastuulla on tärkeä olla jokin enimmäiskesto. Esitystä puoltaa myös velallisten yhdenvertaisuus, sillä velallinen ei voi itse vaikuttaa siihen, hakeeko velkoja ulosottoperustetta vai ei. Toisaalta ehdotuksen arvioinnissa tulee ottaa huomioon myös vaikutukset velkojan asemaan, minkä vuoksi vanhentumisaikojen tulee olla riittävän pitkiä. Ottaen huomioon, että ehdotetut vanhentumisajat ovat viisi vuotta ulosottoperusteen määräaikaisuutta pitempiä, valiokunta pitää ehdotusta myös velkojan kannalta tasapainoisena ja kohtuullisena.

Esitykseen sisältyviä säännöksiä ehdotetaan sovellettaviksi rajoitetusti taannehtivasti siten, että lain voimaan tullessa vanhentumisajasta katsottaisiin kuluneen enintään 15 vuotta. Tämä merkitsee sitä, että saatavia voidaan lain voimaantulon jälkeen periä vielä viisi vuotta tai, jos kyse on yksityisestä velkojasta, kymmenen vuotta. Esityksen tarkoituksena on vapauttaa 1990-luvun laman aikana velkaantuneet velkavastuustaan. Tällaisia 1990-luvun laman aikaisia saatavia, joista ei ole haettu ulosottoperustetta, on edelleen perittävinä. Hallituksen esityksen perusteluista (s. 25/I) ilmenee, että tarkkaa määrää tällaisten velallisten määrästä ei ole, mutta kyse on kuitenkin tuhansista henkilöistä.

Ehdotus vaikuttaa lain voimaantullessa voimassaoleviin sopimussuhteisiin ja niihin perustuviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Vastaavanlainen säännösten rajoitettu taannehtivuus hyväksyttiin säädettäessä ulosottoperusteen määräaikaisuudesta. Kyseisestä esityksestä lausunnon antanut perustuslakivaliokunta piti esityksessä ehdotettuja viiden ja kymmenen vuoden siirtymäaikoja riittävän pitkinä ja velkojan kannalta kohtuullisina (PeVL 12/2002 vp).

Lakivaliokunta katsoo, että myös nyt käsiteltävänä olevassa esityksessä säännösten rajoitetulle taannehtivuudelle on vahvat perusteet. On loppujenkin 1990-luvun lama-ajan velallisten kannalta inhimillistä, että he vapautuvat pitkään kestäneestä velkataakastaan. Velkojille jää sääntelyn voimaantultua vähintään viisi vuotta aikaa saatavien perimiseen, mitä voidaan pitää kohtuullisena ottaen huomioon, että kyse on 1990-luvulta peräisin olevista veloista. Esityksessä ehdotettu siirtymäaika vastaa myös aikaisemmin hyväksyttyä ratkaisua. Edellä esitetyn perusteella valiokunta puoltaa esityksen hyväksymistä myös sääntelyn taannehtivuuden osalta.

Ehdotettu sääntely koskee luonnollisen henkilön sopimukseen perustuvia rahavelkoja. Tämä on rajoitetumpi kuin ulosottoperusteen määräaikaisuuden soveltamisala, sillä ehdotus sulkee soveltamisalan ulkopuolelle sopimukseen perustumattomat rahavelat ja muut kuin rahavelat. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan rajaukset perustuvat siihen, että sopimukseen perustuvissa rahaveloissa erääntyminen on yleensä suhteellisen helposti selvitettävissä, kun taas muissa velkasuhteissa ja velvoitteissa erääntyminen voi olla tulkinnanvarainen ja vaikeastikin selvitettävä seikka. Lisäksi muiden kuin rahavelkojen merkitys on vähäinen. Edellä esitetty huomioon ottaen valiokunnalla ei ole huomauttamista soveltamisalan rajauksiin.