Yleisperustelut
Todistelua koskevan lainsäädännön
perusteet
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että todistelua
koskeva oikeudenkäymiskaaren (jäljempänä myös
OK) 17 luku ja siihen liittyvät todistelua yleisissä tuomioistuimissa
koskevat säännökset uudistetaan. Todistelua
yleisissä tuomioistuimissa koskeva lainsäädäntö (L 571/1948) on säädetty 1940-luvun
lopulla, joskin siihen on sen jälkeen tehty lukuisia muutoksia.
Yhteiskunnalliset, tekniset ja oikeudelliset olosuhteet ovat sittemmin
muuttuneet varsin olennaisesti. Oikeudelliseen kehitykseen ovat
merkittävästi vaikuttaneet erityisesti riita-
ja rikosasioiden käsittelyä käräjä-
ja hovioikeudessa koskevat 1990-luvulla toteutetut menettelyuudistukset
sekä Suomen liittyminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen.
Valiokunnan mielestä lainsäädännön
uudistushanke on ajankohtainen ja tärkeä.
Ehdotetut säännökset tulisivat sovellettaviksi käräjä-
ja hovioikeuksissa sekä korkeimmassa oikeudessa niiden
käsitellessä riita- tai rikosasiaa.
Esityksen tavoitteena on sen mukaan (s. 23) uudistaa oikeudenkäymiskaaren
17 luku ja muut siihen liittyvät todistelua yleisissä tuomioistuimissa
koskevat säännökset siten, että ne muodostaisivat
selkeän, johdonmukaisen ja tarkoituksenmukaisen kokonaisuuden.
Jokainen säännös on pyritty muotoilemaan
täsmällisesti, eri luvuissa ja laeissa olevien
säännösten väliset suhteet on
pyritty säätämään selkeiksi
ja pitkiä viittausketjuja on pyritty välttämään
(ks. kuitenkin ehdotetut OK 17:15 ja OK 17:22). Koska kuka tahansa
voi joutua osalliseksi oikeudenkäyntiin, esityksessä on
pyritty välttämään vaikeasti
ymmärrettäviä tai hahmotettavia sääntelyratkaisuja.
Prosessisääntelyn tavoitteena tulee esityksen
mukaan olla se, että asiaan osallisen oikeudet ja velvollisuudet
on ilmaistu laissa selvässä muodossa. Hallituksen
esitys ilmentää pyrkimystä vaikean alueen
kattavaan sääntelyyn. Huolimatta siitä,
että ehdotus monilta osin laajentaa sääntelyn
sisältöä, ehdotetut säännökset
ovat osittain yleisluontoisia ja harkintaa edellyttäviä.
Tämä aiheuttaa käytännön
prosessinjohdolle lisääntyviä harkintatilanteita.
Luvun säännökset tulevat sovellettaviksi
jokaisessa riita- ja rikosasian pääkäsittelyssä ainakin
joltakin osin, joten uudistuksen merkitys tuomioistuimille ja muille
lainkäyttäjille on erittäin merkittävä.
Tämän vuoksi valiokunta korostaa koulutuksen merkitystä ja
sitä, ettei lainsäädäntöä ole
syytä saattaa voimaan kovin nopeassa aikataulussa.
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena
ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotuksen hyväksymistä seuraavin
huomautuksin ja muutosehdotuksin.
Esitutkintakertomuksen käyttö todisteena
Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 17 luvun 24 §:ssä on
määritelty tilanteet, joissa kirjallista kertomusta
(1 mom.), esitutkintapöytäkirjaan merkittyä lausumaa
(2 mom.) tai esitutkinnassa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan
muuhun kuva- ja äänitallenteeseen tallennettua
kuulustelua (3 mom.) voidaan hyödyntää todisteena
oikeudenkäynnissä. Kirjallisen kertomuksen tai
kuva- ja äänitallenteen käyttäminen todisteena
kuulematta sen antanutta henkilöä oikeudenkäynnissä rajoittaa
oikeutta kuulustella todistajaa tai muuta henkilöä.
Hallituksen esityksessä mahdollisuutta käyttää oikeudenkäynnissä esitutkinnassa
annettuja kertomuksia siten, että henkilöä ei
kuultaisi tuomioistuimessa, laajennettaisiin nykyisestä.
Rikosasioissa uutta olisi OK 17:24.3:n sääntely
siitä, että 15—17-vuotiaan erityisen
suojelun tarpeessa olevan asianomistajan (2 kohta) ja seksuaalirikoksen
uhrin (3 kohta) kohdalla voidaan poiketa todistelun välittömyydestä tuomioistuimessa,
kunhan syytetylle tai hänen avustajalleen on varattu esitutkinnassa
asianmukainen mahdollisuus kysymysten esittämiseen. Viimeksi
mainittu vaatimus toteutettaisiin 5. lakiehdotukseen sisältyvällä esitutkintalain
(805/2011, jäljempänä myös
ETL) 9 luvun 4 §:n muutoksella.
Perustuslakivaliokunnan esityksestä antaman lausunnon
(PeVL 39/2014 vp) mukaan sääntelyyn,
jossa kuulusteluoikeutta pääkäsittelyssä rajoitetaan,
tulee lähtökohtaisesti suhtautua erittäin
pidättyvästi. Perustuslakivaliokunta pitää kuitenkin
hyväksyttävänä hallituksen esityksessä mainituilla
perusteilla seksuaalirikosten uhrien asettamista erityisasemaan
myös tilanteissa, joissa asianomistaja on kuulusteluhetkellä täysi-ikäinen,
mutta ehdottaa sääntelyyn hallituksen esityksestä poikkeavia
rajauksia. Valiokunta kiinnittää huomiota siihen,
että asianomistajan kertomukseen kohdistuva luotettavuusarviointi
on seksuaalirikostapauksissa korostuneessa asemassa, eikä edellytyksiä asianmukaisen
luotettavuusarvioinnin tekemiselle tule heikentää ilman
tehokkaita kompensoivia oikeusturvatakeita. Perustuslakivaliokunnan
mukaan ehdotettu 3 kohta tulee muuttaa vastaamaan paremmin perustuslain
21 §:n oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevia
vaatimuksia ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (jäljempänä myös
EIT) oikeuskäytäntöä esimerkiksi
siten, että se koskisi täysi-ikäisten
osalta sellaisia seksuaalirikosten asianomistajia, joita ei heikentyneen
terveydentilan tai muun vastaavan painavan syyn vuoksi voida kuulla
oikeudenkäynnissä.
Lakivaliokunta toteaa, että asianomistajan suojaamista
koskevat näkökohdat ovat tärkeitä ja
erityisesti seksuaalirikosasioihin liittyy piirteitä, jotka
korostavat asianomistajan suojaamisen tärkeyttä.
Näin on erityisesti silloin, kun asianomistaja on alaikäinen.
Valiokunta pitää siten ehdotettuja OK 17:24.3:n
1 ja 2 kohtia perusteltuina. Valiokunta kuitenkin katsoo, että täysi-ikäisten
seksuaalirikosten asianomistajien (ehdotettu 3 kohta) henkilökohtaista
kuulemista tuomioistuimissa ei tule korvata esitutkinnassa laaditulla
tallenteella, ellei tuomioistuimessa tapahtuva kuuleminen aiheuttaisi
poikkeuksellista henkistä rasitusta. Tallenteeseen turvautumisen
ei tule olla seurausta pelkästään siitä,
että asianomistaja ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi.
Käytännössä on tavallista,
että asianomistajalle esitettävien lisäkysymysten
tarve täsmentyy myöhemmässä vaiheessa
vastaajan pääkäsittelyssä esittämän
kertomuksen ja yksilöimien kiistämisperusteiden
nojalla. Epäilyksenalaista on toisaalta myös se,
olisiko asianomistajalla itsellään aina riittäviä edellytyksiä arvioida
kieltäytymisen merkitystä, koska hänellä ei
välttämättä tuolloin ole oikeudellista
apua käytettävissään. Seksuaalirikoksissa
osapuolten kertomukset ovat keskeinen osa näyttöä.
Jos asianomistajan kieltäytyminen henkilökohtaisesta
kuulemisesta johtaisi laajemminkin syytteiden hylkäämiseen
ja muutoksenhakuun hovioikeuteen, uudistus ei parantaisi
asianomistajan asemaa.
Edellä todetuilla perusteilla valiokunta ehdottaa,
että 3 kohta muutetaan koskemaan alaikäisiä seksuaalirikosten
uhreja. Lisäksi valiokunta ehdottaa uuden 4 kohdan lisäämistä kyseiseen säännökseen.
Sen mukaan esitutkintatallenteen käyttö olisi
mahdollista täysi-ikäisiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa
vain, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi
asianomistajan terveyden tai aiheuttaisi muuta vastaavaa merkittävää haittaa.
Valiokunta korostaa, että asianomistajan suojaamiseen liittyvät
näkökohdat eivät estä tätä,
sillä laki mahdollistaa seksuaalirikosten asianomistajille
aiheutuvan haitan vähentämisen esimerkiksi siten,
että asianomistajaa kuullaan vastaajan läsnä olematta.
Valiokunta ei pidä perusteltuna mahdollistaa esitutkintatallenteen
käyttöä muissa kuin ehdotetuissa rikoksissa.
Hyödyntämiskielto ja itsekriminointisuoja (OK
17:25.2)
Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 17 luvun 25 §:ään
sisältyvät säännökset
todisteiden hyödyntämiskielloista. Ehdotetussa
1 momentissa säädettäisiin yleisestä ja
ehdottomasta kiduttamalla saadun todisteen hyödyntämiskiellosta ja
ehdotetussa 2 momentissa itsekriminointisuojaan liittyvästä hyödyntämiskiellosta.
Ehdotetussa 3 momentissa olisi yleinen säännös
lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämiskiellosta.
Valiokunnan käsityksen mukaan ehdotettu säännös
hyödyntämiskielloista on — ehdotetun anonyymia
todistelua koskevan sääntelyn ohella — esityksen
periaatteellisesti merkittävin uudistus. Hyödyntämiskieltoon
liittyvät kysymykset ovat hyvin monitahoisia oikeudellisia
kokonaisuuksia, ja niiden sääntely yksittäisen
lainkohdan tasolla on erittäin vaikeaa.
Itsekriminointisuojan keskeisenä sisältönä on oikeus
olla rikosasiassa todistamatta itseään vastaan
ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden
toteamiseen. Suoja kuuluu perustuslain (731/1999)
21 §:ssä turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
takeisiin (ks. PeVL 39/2014 vp). EIT:n
ratkaisukäytännössä itsekriminointisuojan
on perinteisesti katsottu kuuluvan Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6(1) artiklassa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
ydinalueelle (esimerkiksi Saunders v. Yhdistynyt Kuningaskunta,
17.12.1996).
Itsekriminointisuoja määriteltäisiin
yleisesti 1. lakiehdotuksen 17 luvun 18 §:ssä oikeutena kieltäytyä todistamasta,
ja se koskisi 17 §:n mukaan myös läheistä.
Voimassa olevassa oikeudessa on kaksi nimenomaan itsekriminointisuojaa
koskevaa erityissäännöstä: ulosottokaaren
3 luvun 73 §:n 1 momentti (705/2007)
ja konkurssilain 4 luvun 5 a § (86/2013).
Nyt ehdotettu säännös koskee tilanteita,
jotka eivät kuulu ulosottokaaren tai konkurssilain soveltamisalaan.
Lakivaliokunta korostaa, että ehdotetut säännökset
eivät tule sovellettaviksi esimerkiksi puhtaassa verotusmenettelyssä.
Ehdotettu yleissäännös koskee vain todistelua
yleisissä tuomioistuimissa. Valiokunta toteaa lisäksi,
että itsekriminointisuoja ei EIT:n käytännön
tai nyt ehdotetun kansallisen sääntelyn mukaan
estä tai rajoita muitakaan sellaisia lakiin perustuvia
hallinnollisia valvontamenettelyjä, joissa henkilön edellytetään
antavan tietoja tai selvityksiä esimerkiksi elinkeinovalvontaa
tai ympäristönsuojelua varten. Tällaisia
tiedonantovelvoitteita voidaan myös oikeudenkäynnin
oikeudenmukaisuutta loukkaamatta tehostaa rangaistuksen, siihen
rinnastettavan seuraamuksen, uhkasakon tai pakkokeinon uhalla. Itsekriminointisuojaa
ei loukkaa myöskään se, että henkilö on
velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän
ja takavarikon, puhalluskokeen sekä veri-, virtsa- ja ääninäytteen
sekä DNA-testiä varten kudosnäytteen
ottamisen (ks. PeVL 39/2014 vp, HE s. 89/I ja
siellä mainittu Jalloh v. Saksa suuri jaosto, 11.7.2006,
kohta 102).
Lakivaliokunta pitää ehdotettua sääntelyä perusteltuna
todeten samalla, että saadun selvityksen perusteella on
ilmeistä, että ehdotettu itsekriminointisuojan
sääntely ei ole kovin helposti hahmottuvaa. Valiokunnan
käsityksen mukaan on kuitenkin vaikeaa luoda kaikissa suhteissa
selvää ja helposti ymmärrettävää sääntelyä kyseessä olevasta
mutkikkaasta kokonaisuudesta. Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa
on käynyt ilmi, että säännökseen
liittyy useita väärintulkinnan riskejä,
joita valiokunta katsoo tarpeelliseksi selventää jäljempänä yksityiskohtaisissa
perusteluissa.
Hyödyntämiskielto ja lainvastaisesti hankittu
todiste (OK 17:25.3)
Voimassa olevassa lainsäädännössä ei
ole yleisiä säännöksiä todisteiden
hyödyntämisen kiellosta. Laissa ei myöskään
siten säädetä siitä, milloin lainvastaisesti hankittua
todistetta voidaan hyödyntää ja milloin
ei. Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että tuomioistuimen
on jätettävä hyödyntämättä lainvastaisesti
hankittu todiste, jos siihen on painavat syyt ottaen huomioon asian
laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen
vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen
merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet (OK 17:25.3).
Voimassa olevaan lakiin verrattuna ehdotettua hyödyntämiskieltoa
voidaan pitää poikkeuksena vakiintuneesti sovelletusta
vapaasta todisteiden harkinnasta. Toisaalta voimassa olevan käytännön
(kuten myös nyt ehdotetun säännöksen)
mukaan pelkästään se seikka, että todiste
tai todisteen sisältämä tieto on hankittu
lainvastaisella tavalla tai muutoin virheellisellä menettelyllä,
ei merkitse sitä, ettei tällaista todistetta saisi
käyttää oikeudenkäynnissä.
Lähtökohtana on sitä vastoin se, että lainvastaisesti
hankittua todistetta saadaan hyödyntää oikeudenkäynnissä,
mikäli painavat syyt eivät puhu hyödyntämiskiellon
puolesta.
EIT on katsonut, että lainvastaisesti hankitun todistusaineiston
hyödyntäminen ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6 artiklan vastaista, jos menettely kokonaisuudessaan täyttää oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin vaatimukset (ks. esimerkiksi Schenk v.
Sveitsi, 12.7.1988, Mantovanelli v. Ranska, 18.3.1997, Khan v. Yhdistynyt
kuningaskunta, 12.5.2000, P.G. ja J.H. v. Yhdistynyt kuningaskunta,
25.9.2001, Allan v. Yhdistynyt kuningaskunta, 5.11.2002 ja Gäfgen v.
Saksa, 1.6.2010). Jos todisteen sisältämän
tiedon hankkimiseen liittyy vakava oikeudenloukkaus, todisteen käytön
kieltäminen voi tulla tapauskohtaisesti kysymykseen. Punnittavaksi
tulee tällöin yhtäältä oikeudenloukkauksen
vakavuus ja toisaalta rikoksen selvittämisintressi (ks. KKO
2011:91).
Valiokunnan saama selvitys ehdotetusta sääntelystä on
hyvin ristiriitaista; osa asiantuntijoista pitää ehdotettua
sääntelyä välttämättömänä, kun
taas osa katsoo, että lainvastaisesti hankitun todisteen
hyödyntämiskiellon tulisi olla ehdotettua laajempi,
ja osa näkee ehdotetussa sääntelyssä merkittäviä vaaranlähteitä rikosvastuun
toteuttamisen kannalta.
Tarkastelun aluksi lakivaliokunta toteaa pitävänsä arvioinnin
lähtökohtana sitä, että sääntelyn
tarkoituksenmukaisuutta — kuten myös soveltamista
yksittäistapauksissa — tulee arvioida ennen kaikkea
sen valossa, loukkaisiko lainvastaisesti hankitun todisteen
hyödyntäminen perustuslain 21 §:n tai
ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Mikäli todiste on hankittu lainvastaisella tavalla taikka
muutoin virheellisellä menettelyllä, tämä voi
heikentää todisteen näyttöarvoa.
Tuomioistuimen on otettava tämä huomioon näytön
arvioinnissa, mutta lainvastaisuuden merkitys todisteen uskottavuuden
ja luotettavuuden kannalta on myös osa sitä harkintaa,
sallitaanko todisteen hyödyntäminen.
Kysymys todisteen asettamisesta hyödyntämiskieltoon
tulee saadun selvityksen perusteella säännöllisesti
esiin oikeuskäytännössä. Kysymystä on
käsitelty viimeisen viiden vuoden aikana neljässä korkeimman
oikeuden ennakkopäätöksessä (KKO
2009:88, KKO 2011:91, KKO 2012:45 ja KKO 2013:25). Valiokunta huomauttaa,
että nämä ratkaisut koskevat vain pientä osaa
siitä potentiaalisesta soveltamisalasta, minkä nyt
ehdotettu sääntely voisi saada. Ratkaisu KKO 2009:88
koski lähdesuojaan liittyvää hyödyntämiskieltoa
ja ratkaisu KKO 2011:91 lääkärin salassapitovelvollisuutta
ja sen rikkomiseen mahdollisesti liittyvää hyödyntämiskieltoa.
Ratkaisuissa KKO 2012:45 ja KKO 2013:25 oli puolestaan kysymys ennen
kaikkea siitä, oliko epäillyn oikeutta avustajaan
koskevia tai muita vastaajalle esitutkinnassa epäiltynä kuuluvia oikeuksia
loukattu siten, että esitutkintakertomusta ei voitu käyttää näyttönä epäiltyä vastaan.
Kysymys oli myös itsekriminointisuojaan liittyvästä hyödyntämiskiellosta.
Tuoreessa oikeustieteellisessä artikkelissa "Epäillyn
oikeudet ja hyödyntämiskielto hovioikeuksissa" (Defensor
Legis, 2014) on tutkittu puolentoista vuoden aikaväliltä neljän
hovioikeuden asianhallintarekistereistä tapauksia, joissa
oli vaadittu hyödyntämiskieltoa avustajan käyttämiseen
tai itsekriminointisuojaan liittyvien loukkauksien perusteella.
Ratkaisuja löytyi 22. Tähän viitaten
valiokunnalle on esitetty, että käytännölliset
ja periaatteelliset näkökohdat puoltavat sitä,
että lainsäätäjä ottaa
kantaa hyödyntämiskieltoon. Valiokunta kuitenkin
toteaa, että mainitussa tutkimuksessa löydetyt
ratkaisut koskivat suurelta osalta nyt ehdotetun 2 momentin mukaisen
itsekriminointisuojan ja 3 momentin mukaisen lainvastaisesti hankitun
todisteen yhdistelmätilanteita. Kysymys oli esitutkintamenettelyn
väitetyistä puutteista johtuvasta mahdollisesta
hyödyntämiskiellosta, kun taas ehdotettu lainvastaisesti
hankittua todistetta koskeva sääntely on soveltamisalaltaan
yleinen.
Nykyisin tuomioistuimet arvioivat hyödyntämiskieltoa
koskevia väitteitä vapaan todisteiden harkinnan
lähtökohdista käsin. Vapaan todisteiden
harkinnan perinne on vahva ja sen edut aineellisen totuuden
saavuttamisessa ovat selvät. Lainvastaisesti hankitun todisteen
hyödyntämisen sallittavuudessa on valiokunnan
käsityksen mukaan oikeuskäytännön
ja oikeuskirjallisuuden perusteella yleensä kyse tilanteista,
jotka liittyvät epäillyn kohteluun esitutkinnassa. Erityisesti
muissa tilanteissa lainvastaisesti hankittu todiste tulee vain erittäin
poikkeuksellisesti asettaa hyödyntämiskieltoon.
Valiokunnan mielestä todisteiden vapaan harkinnan ensisijaisuuden
ja etenkin hyödyntämiskiellon poikkeuksellisuuden
tulee ilmetä säännöksestä ehdotettua
selvemmin. Ratkaistaessa sitä, olisiko lainvastaisesti
hankittu todiste asetettava hyödyntämiskieltoon,
tuomioistuimen tulee aina suorittaa kokonaisvaltainen arviointi: harkinnassa
eri suuntiin vaikuttaa yhtäältä asian selvittämisintressi
ja toisaalta tapahtuneen perus- tai muun oikeudenloukkauksen vakavuus
ja oikeusturvanäkökohdat. Oikeusjärjestyksen
tulee vain hyvin poikkeuksellisesti kieltää todisteiden
käyttäminen niiden hankkimisessa tehtyjen virheiden
johdosta. Valiokunta pitää selvänä esimerkiksi
sitä, että muotovirheet taikka muut sellaiset
puutteet tai virheet eivät voi johtaa hyödyntämiskieltoon.
Todisteiden hyödyntämiskiellon
tarkoitus ei ole toimia kurinpitokeinona, jolla puututtaisiin viranomaistoiminnan
virheisiin
tai puutteisiin. Tätä varten on omat virkavastuuseen
liittyvät ja rikosoikeudelliset keinot.
Valiokunta katsoo, että ennustettavuuden ja johdonmukaisen
oikeuskäytännön syntyminen edellyttää,
että hyödyntämiskieltoon otetaan kantaa
lainsäädännössä. Kansallisen
lainsoveltajan kannalta kotimainen laki on olennaisin ja parhaiten
käsillä oleva oikeuslähde. Asian jättäminen
yksinomaan ihmisoikeussopimuksen ja EIT:n käytännön
varaan olisi omiaan aiheuttamaan epäselvyyttä ja
lisätöitä eri toimijoille. Edellä todettujen
näkökohtien vuoksi valiokunta ehdottaa kuitenkin
sääntelyn olennaista muuttamista siten, että lainvastaisesti
hankittujen todisteiden hyödyntämiskielto voi
tulla kyseeseen vain hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa.
Valiokunta huomauttaa myös siitä, että ehdotetussa
OK 17 luvussa olevat todistamiskiellot ja vaitiolo-oikeudet sekä todisteen
käyttökiellot (OK 17:9—21, 24) ovat poikkeuksellisessa
asemassa. Näissä tilanteissa asiaa käsittelevän
tuomioistuimen pitää viran puolesta jättää todiste oikeudenkäyntiaineiston
ulkopuolelle. Tuomioistuimen tulee esimerkiksi kieltää vaitiolovelvollista
todistajaa todistamasta. Vastaavasti tuomioistuimen tulee hyväksyä se,
että todistamisesta kieltäytyy henkilö,
jolle on OK 17 luvussa säädetty vaitiolo-oikeus.
Lähtökohtana on, että näyttöä,
joka on esitetty vastoin todistamiskieltoa, ei saa käyttää oikeudenkäynnissä.
Esityksessä ei ole tästä nimenomaista
säännöstä, mutta siinä katsotaan,
että käyttökielto seuraa asian luonnosta
(HE s. 92). Valiokunta kuitenkin huomauttaa siitä, että joissain
poikkeustapauksissa vaitiolo-oikeutta taikka todistamis- tai hyödyntämiskieltoa
loukaten saadun todisteen hyödynnettävyys tulisi
ratkaistavaksi käsillä olevan momentin nojalla.
Asiantuntijatodistelu (OK 17:8, 34—37 ja 66 §)
Hallituksen esityksen mukaan asianosaiset huolehtivat tarpeellisten
todisteiden, mukaan lukien asiantuntijatodistelun esittämisestä.
Tuomioistuin voi kuitenkin viran puolesta hankkia asiantuntijalausunnon
asian laadusta riippumatta.
Asiantuntijakuulemisissa valiokunnalle on esitetty, että sääntelyä pitäisi
kehittää laajemmin lähtien siitä,
että tuomioistuin päättäisi asiantuntijoista.
Tästä seuraisi oikeudenkäynnin keventyminen
ja halventuminen. Tämä olisi arvostelun mukaan
suotavaa myös asianosaisten yhdenvertaisuuden kannalta,
koska osapuolen taloudellisilla resursseilla ei olisi vaikutusta
todisteluun. Valiokunnan käsityksen mukaan hallituksen
esityksen perusteluissa on käsitelty laajasti niitä syitä,
minkä takia nykyinen sääntely ei toimi
sen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti ja miksi sitä ehdotetaan
muutettavaksi (HE s. 33—35). Valiokunta korostaa
sitä, että tuomioistuimella on aina
mahdollisuus hankkia itse asiantuntijalausunto, jos asianosaiset
eivät sellaista ilmeisestä tarpeesta huolimatta
tarjoa tai jos asianosaisten tarjoama asiantuntijatodistelu ei tuomioistuimen
mielestä ole laadultaan asianmukaista.
Nykyisin riita- ja rikosasioissa asianosaisten tehtävä on
hankkia näyttö. Vanhastaan lainsäädännössä on
lähdetty myös siitä, että asianosaisen
tulee saada esittää haluamansa näyttö.
Valiokunnan mukaan jo näistä periaatteista seuraa, että asiantuntijatodistelua
ei ole mahdollista säätää tuomioistuimen
yksinoikeudeksi ja tuomioistuimen roolin tulee olla tässä suhteessa
ainoastaan täydentävää. Jos
asiantuntijan voisi nimetä vain tuomioistuin, asianosaiset
nimeäisivät jatkossa omia asiantuntijoitaan todistajiksi.
On lisäksi olemassa sellaisia kysymyksiä, joissa
tyytyminen vain yhteen asiantuntijaan voi johtaa toisen asianosaisen
suosimiseen ja toisen syrjimiseen, kun kysymyksestä ei
saataisi kattavaa kuvaa yhdellä asiantuntijalla. Toisaalta
on otettava huomioon, että tuomioistuin voi evätä näytön
vain laissa säädetyillä perusteilla (ehdotettu OK
17:8, voimassa oleva OK 17:7). Kynnys tähän on
ja sen tuleekin olla suhteellisen korkealla siksi, että tuomioistuimen
on usein vaikea etukäteen arvioida, onko näyttö tarpeetonta
tai onko epäämiselle muu asianmukainen syy.
Yhdenvertaisuusvaatimus tulee tässä yhteydessä ymmärtää niin,
että kaikilla asianosaisilla tulee olla sama oikeus esittää haluamansa
näyttö; toisin sanoen asianosaisia kohdellaan
lainsäädännössä ja
lakia sovellettaessa yhdenvertaisesti. Yksittäisen tapauksen
näkökulmasta voidaan viitata siihen, että heikoimmassa
taloudellisessa asemassa olevia varten on oikeusapujärjestelmä,
jossa valtion varoista katetaan näytön esittämisestä aiheutuvat
kustannukset, mukaan lukien tarpeellinen asiantuntijatodistelu.
Esitys parantaisi oikeusapua saavan mahdollisuutta hankkia asiantuntijatodistelua,
koska hänen nimeämällään
asiantuntijalla olisi oikeus saada korvaus työstään
valtion varoista, kun nykyisin asianosaisen nimeämällä asiantuntijalla
ei ole oikeutta tällaiseen korvaukseen.
Valiokunta kiinnittää huomiota myös
siihen, että jatkossa asiantuntijan kelpoisuus- ja esteettömyysvaatimukset
koskisivat paitsi tuomioistuimen myös asianosaisen
nimeämää asiantuntijaa.
Anonyymi todistelu
Hallituksen esityksessä ehdotetaan anonyymin todistamisen
mahdollistamista. Esitykseen sisältyvän 2. lakiehdotuksen
5 luvun 11 a §:n mukaan tuomioistuimella olisi oikeus erillisessä menettelyssä myöntää
todistajalle
anonymiteetti, jos rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus
on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta
tai jos kyse on ihmiskaupasta tai törkeästä parituksesta ja
jos menettely on välttämätön
todistajan tai hänen läheisensä suojaamiseksi
henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta.
Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa
(PeVL 39/2014 vp) todennut, että anonyymin todistelun
aiheuttamat poikkeamat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksista
olisivat kohtuullisen vähäisiä. Sen mukaan
anonyymille todistelulle on hallituksen esityksessä esitetty
hyväksyttävä päämäärä,
anonyymin todistelun soveltamisala on laissa riittävän
tarkasti rajattu ja sille on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät perusteet. Perustuslakivaliokunnan
mielestä hallituksen esityksessä esitetyt rajaukset
anonyymille todistelulle ovat kuitenkin välttämättömiä.
Anonyymin todistelun käyttämisestä käytäisiin
hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksen 5 luvussa säädetty
pääasiaa edeltävä esiprosessi, jossa
päätettäisiin, täyttyvätkö edellytykset myöntää todistajalle
anonymiteetti. Muulla kuin syyttäjällä ja
anonyymiä todistelua vaatineella epäillyllä tai
vastaajalla taikka julkisella asiamiehellä ei ole oikeutta
olla läsnä asian käsittelyssä eikä päätöstä julistettaessa.
Sitä, jota vaaditaan kuultavaksi anonyymisti, voidaan kuitenkin
kuulla (2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 c §:n 2 momentti).
Lakivaliokunta puoltaa anonyymin todistelun käyttöön
ottamista. Anonyymi todistelu on tietyissä tilanteissa
tärkeä keino parantaa todistajansuojelua. Toisaalta
se merkitsee poikkeusta eräistä oikeudenkäyntimenettelyä koskevista periaatteista,
minkä vuoksi sen käyttämisen tulee olla
poikkeuksellista. Tämä seikka on otettu asianmukaisesti
huomioon anonyymin todistelun ehdotetussa soveltamisalassa. Myös
anonymiteetin myöntämistä koskevan kysymyksen ratkaiseminen
ennen pääasian käsittelyä on
tarkoituksenmukaista, samoin kuin esityksessä esitetyt
tekniset ja muut toimenpiteet, joilla anonyymin todistajan kuulustelu
voidaan toteuttaa henkilöllisyyden salassapidon mahdollistavalla tavalla.
Saadun selvityksen perusteella valiokunta katsoo, että sinänsä melko
detaljimainen sääntely aiheesta on perusteltua.
Perustuslakivaliokunnan tavoin lakivaliokunta pitää anonyymille
todistelulle esitettyjä rajauksia välttämättöminä,
koska kyseessä on hyvin poikkeuksellinen ja ääritilanteita
koskeva menettely. Sääntelyn soveltamisessa on
lakivaliokunnan käsityksen mukaan oltava hyvin varovaisia,
koska muutoin on olemassa riski perustuslain 21 §:ssä säädetyn
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkaamisesta.
Hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 b §:n
3 momentin mukaan anonyymistä todistelusta päättänyt
tuomari ei saa käsitellä rikosasiaa, jossa kuullaan
asianomaista anonyymiä todistajaa. Salassapitosäännöksistä puolestaan
seuraa, että anonymiteetistä päättänyt
tuomari ei saa ilmaista anonymiteettihakemuksen kohteena olevan
henkilön henkilöllisyyttä pääasian
tuomarille.
Tieto todistajan henkilöllisyydestä ja siitä, miten
hän juttuun kytkeytyy, ovat todistajan luotettavuuden arviointiin
liittyviä keskeisiä perusteita, sillä ilman
niitä todistajan kertomusta joudutaan arvioimaan vailla
konkreettista pohjaa. Todistajan anonymiteetin säilymiseksi
hänen kuulusteluaan joudutaan väistämättä kuitenkin rajoittamaan,
jolloin vähennetään tehokkaita mahdollisuuksia
todistajan luotettavuuden testaamiseen. Tuomarin tietoisuus todistajan
henkilöllisyydestä vähentäisi
tätä puolustukselle anonyymin todistelun sallimisesta
aiheutuvaa haittaa. Jos tuomari tietäisi todistajan henkilöllisyyden,
hän voisi paremmin todistelua vastaanotettaessa valvoa
totuudessa pysymistä sekä arvioida todistajan
luotettavuutta.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan todennut, että hallituksen
esitys on perustuslain 21 §:n kannalta ongelmallinen
siltä osin, että anonyymin todistajan henkilöllisyys
salataan myös syyteasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta.
Perustuslakivaliokunnan mukaan lakivaliokunnan on muutettava tätä hallituksen
esityksessä omaksuttua ratkaisua. Tämä on
edellytys sille, että 2. lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisessa
lainsäätämisjärjestyksessä.
Muutos voitaisiin perustuslakivaliokunnan mielestä toteuttaa esimerkiksi
siten, että 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 b §:n
3 momenttia muutetaan niin, että anonyymistä todistelusta
päättäneen tuomarin on pääsäännönmukaisesti
toimittava puheenjohtajana käsiteltäessä syyteasiaa.
Lakivaliokunta ehdottaa perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla
sääntelyä muutettavaksi. Valiokunnalla
on myös yksityiskohtaisia huomioita eräistä muista
anonyymiä todistelua koskevista säännöksistä.
Valiokunta pitää selvänä,
että käytännön soveltamistilanteet
tulevat osoittamaan järjestelmän toimivuuden tai
ongelmat. Kun järjestelmästä on saatu
riittäviä kokemuksia ja jos se osoittautuu toimivaksi,
valiokunnan mielestä jatkossa on syytä harkita
anonyymin todistelun mahdollistamista sellaisten törkeiden
rikosten käsittelyssä, jotka eivät täytä ehdotettua
8 vuoden enimmäisrangaistuksen vaatimusta, mutta joissa
kvalifioimisperusteena on teon tekeminen osana järjestäytyneen
rikollisryhmän toimintaa (ks. näistä rikoksista HE
263/2014 vp).
Yksityiskohtaiset perustelut
1. Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta
17 luku. Todistelusta
2 ja 3 §.
Hallituksen esityksen mukaan riita-asiassa seikan asettaminen
tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen
on esittänyt siitä uskottavan näytön
(OK 17:2.2). Rikosasiassa tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi,
edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa
epäilyä (OK 17:3.2).
Ehdotetun 2 §:n 2 momentin pääsäännön
mukaan kaikenlaisia riita-asioita koskee lähtökohtaisesti
näyttökynnys "uskottava näyttö",
mitä on perusteluissa (s. 46) selostettu siten, että kyseessä on ”jonkinasteinen
järkevä näyttöenemmyys”.
Ehdotetun 4 momentin mukaan sanotusta kuitenkin voidaan
poiketa, jos laissa niin säädetään
tai asian laadusta niin johtuu. Asian laatu viittaa asiatyyppiin,
ja esimerkiksi tietyissä korvausasioissa voidaan tuomioistuinkäytännössä soveltaa
alempaa näyttökynnystä.
Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on kehitelty
erilaisia todistusharkintateorioita. Tällaisilla malleilla
on päätöksentekoa yleisesti jäsentävä ja
havainnollistava vaikutus. Lainsäädännössä ei
kuitenkaan ole pyritty asettamaan yhtä todistusharkintamallia
muiden edelle, vaan pyritty havainnollistamaan näyttökynnyksen
korkeutta. Näyttökysymyksen ratkaisussa voidaan kuitenkin
erottaa kaksi osaa. Ensinnäkin tuomarin tulee ottaa kantaa
siihen, mikä on esitetyn todisteen näyttöarvo
eli todistusvoima (todistusharkinta). Tuomarin on harkittava, miten
vahvaa tukea todiste antaa sille, että todistettava asia
on tapahtunut tai on totta. Toiseksi tuomarin on harkittava, antavatko
todisteet niin vahvaa tukea todistettavalle asialle, että näyttökynnys
ylittyy, jolloin asiantila otetaan tuomion pohjaksi (näytön
riittävyydestä päättäminen). Tällöin
tuomari vertaa näytön todistusvoimaa edellytettyyn
näyttökynnykseen. Käytännössä nämä kaksi
kysymystä sulautuvat kokonaisuudeksi.
Ehdotetussa laissa näyttökynnykselle on pyritty
antamaan kuvaava nimitys, mikä samalla valaisee näyttökynnyksen
korkeutta eri asiaryhmissä. Lainvalmistelun aikana on pohdittu
myös muita kuin nyt esitettyjä muotoiluja. Riita-asioissa
näitä ovat olleet ainakin "riittävä näyttö", "todennäköiset
syyt", "vakuuttava näyttö" ja "luotettava
näyttö". Lakivaliokunnan käsityksen
mukaan näihin kaikkiin liittyy omat ongelmansa. Valiokunta
korostaa hallituksen esityksen perusteluiden (s. 46/II)
mukaisesti sitä, että riita-asioissa "uskottavan
näytön" edellytyksellä ei ole
tarkoitus muuttaa nykyistä käytäntöä vaan
kuvata laissa näyttökynnys.
Rikosasioissa korkein oikeus on vuodesta 2002 lähtien
käyttänyt ilmaisua "varteen otettava
epäily". Kun lakiin on tarkoitus tältäkin
osin kirjata oikeuskäytännössä omaksuttu
näyttökynnys, on valiokunnan käsityksen
mukaan perusteltua käyttää ylimmän
oikeusasteen omaksumaa muotoilua, kun mitään erityisiä vastasyitä ei ole
tullut esiin. Ehdotettu 3 §:n 2 momentin kynnys "ei
varteenotettavaa epäilyä" vastaa, mitä laajasti
muissakin maissa käytetään.
4 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomioistuin
soveltaa lakia viran puolesta. Asianosainen saa antaa tuomioistuimelle
kirjallisen selvityksen siitä, miten lakia olisi sovellettava.
Selvityksen laatijaa tai muuta henkilöä voidaan
kuulla henkilökohtaisesti tuomioistuimessa, jos tuomioistuin
katsoo sen tarpeelliseksi.
Kuten hallituksen esityksessä on todettu, vaikka kysymys
on oikeustieteellisestä asiantuntijalausunnosta, selvityksen
laatija ei ole asiantuntija tai todistaja taikka muu luvussa tarkoitettu
todistuskeino. Käytetty ilmaisu "lain soveltaminen" viittaa
siihen, että oikeustieteellisessä asiantuntijalausunnossa
ei säännönmukaisesti ainoastaan abstraktilla
tasolla esitetä suosituksia siitä, miten lakia
olisi tulkittava. Lausunnoissa otetaan myös kantaa siihen,
miten lakia olisi sovellettava tapauksessa vedottuihin tai muuten esiin
tulleisiin tosiseikkoihin.
5 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan näyttö ei ole
tarpeen yleisesti tunnetusta seikasta. Voimassa olevan oikeuden
mukaan näyttö ei ole tarpeen myöskään
seikoista, jotka tuomioistuin viran puolesta tietää (tuomioistuinnotorisuus). Tuomioistuinnotorisuudesta
ei laissa enää säädettäisi.
Säännöksen tarkoitus on keventää menettelyä niin,
ettei näyttöä esitetä seikasta,
jonka käsillä olo on aivan selvää kaikille
oikeudenkäyntiin osallisille. Yleistä notorisuutta
ei tule tulkita liian ahtaasti esimerkiksi siten, että lähestulkoon
kaikkien ihmisten pitäisi tuntea seikka. Tulkinnassa tulee
ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja
prosessiin osallisten taustat. Toisaalta tietyissä asiaryhmissä,
kuten esimerkiksi sotilasoikeudenkäynneissä, notoorisuus
voi asettua hieman eri tasolle.
Valiokunta myös huomauttaa, että säännös
ei koske lainsoveltamista koskevaa kysymystä, kuten esimerkiksi
sitä, että onko jokin huumausaine rikoslain
(39/1889, jäljempänä myös
RL) 50 luvussa tarkoitettu erittäin vaarallinen huumausaine.
11 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomioistuimen päätösneuvottelun
sisällöstä ei saa todistaa. Lakivaliokunta
pitää neuvottelusalaisuutta koskevaa todistamiskieltoa
tärkeänä tuomioistuimen toiminnan
riippumattomuuden turvaamiseksi. Kielto on myös omiaan
parantamaan tuomioistuimen ratkaisutoiminnan laatua (ks. myös LaVL
14/1998 vp, s. 4/II).
Valiokunta ei ehdota ehdotettuun säännökseen
muutoksia, mutta korostaa, että todistamiskielto koskee
nimenomaan päätösneuvottelun sisältöä,
toisin sanoen suullisia tai kirjallisia tietoja, joilla on merkitystä asian
ratkaisemisen kannalta. Todistamiskielto on siis rajattu, eikä se koske
kaikkia päätösneuvottelun tapahtumia
tai päätösneuvotteluun muuten liittyviä tietoja.
12 §.
Ehdotetussa pykälässä säädetään
virkamiehen ja tähän rinnastettavan henkilön
velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta. Tarkoitus
ei ole laajentaa todistamiskiellon alaa vaan selventää todistamiskiellon
alaisen virkasalaisuuden määritelmää ja
tehdä lainkäytöstä yhdenmukaisempaa
ja ennakoitavampaa. Kysymys on pikemminkin virkasalaisuuden alan
rajoittamisesta, koska voimassa olevassa OK 17 luvussa virkasalaisuudeksi
on alun perin ja nykyisinkin katsottu kaikki ne tiedot, joista on
säädetty salassapitovelvollisuus julkisuuslaissa
tai muussa laissa. Oikeustilaa ei kuitenkaan voida pitää selvänä.
Virkasalaisuutta koskeva todistamiskielto on nykyään
ehdoton, mutta esityksen mukaan todistamiskielto väistyisi,
jos se, jonka hyväksi salassapitokielto on säädetty,
suostuu todistamiseen.
Valiokunta ehdottaa pykälään useita
muutoksia, jotka liittyvät nyt käsittelyssä olevan
esityksen yhteensovittamiseen aikaisemmin hyväksyttyjen
hallituksen esitysten kanssa (HE 65/2014 vp ja HE
71/2014 vp).
Valiokunta ei ehdota muutoksia pykälän 1 momenttiin.
Valiokunta kuitenkin huomauttaa, että sinänsä ehdottomaksi
esitetty virkamiehen todistamiskielto ei viitattujen säännösten — lähinnä viranomaisten
toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999)
11 §:n 2 momentin — sisällön
vuoksi ole ehdoton. Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 63—64)
korostetaan tältä osin asiamukaisesti virkamiehen
vaitiolovelvollisuuden ja todistamiskiellon asettamisen tapauskohtaista
punnintaa tuomioistuimessa. Valiokunta korostaa, että tässä harkinnassa
tulee ottaa huomioon asian laatu siten, että vakavaa rikosta
koskevassa asiassa on suurempi intressi todistamiskiellon väistymiselle.
Valiokunta ehdottaa pykälään uutta 2
momenttia. Momentin mukaan todistaa ei saisi tiedosta, jota
asianosainen ei ole oikeutettu saamaan esitutkintalain 4 luvun 15 §:n,
pakkokeinolain (806/2011, jäljempänä myös
PKL) 10 luvun 62 §:n tai poliisilain 5 luvun 60 §:n
nojalla, ellei se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on
säädetty, suostu todistamiseen.
Esitutkinta-aineiston asianosaisjulkisuutta koskevaa ETL:n 4
luvun 15 §:ää on muutettu 1 päivänä joulukuuta
2014 voimaan tulleella lailla 818/2014 (ks. HE
71/2014 vp ja LaVM 7/2014 vp).
ETL:n kyseinen pykälä on erityissäännös suhteessa
julkisuuslakiin, ja sen 2—4 momentissa säädetään
perusteista rajoittaa asianosaisen oikeutta saada tietoa esitutkinta-aineistosta.
Rajoituksista asianosaisjulkisuuteen säädetään
lisäksi salaisia pakkokeinoja ja salaisia tiedonhankintakeinoja
koskevissa PKL:n 10 luvun 60 ja 62 §:ssä ja poliisilain
(872/2011, jäljempänä myös
PolL) 5 luvun 58 ja 60 §:ssä, joihin ETL:n 4 luvun
15 §:n 5 momentissa viitataan.
Lakivaliokunta katsoo, että yhdenmukaisesti ehdotetun
1 momentin kanssa todistamiskiellon tulee koskea myös niitä tietoja,
joita asianosainen ei ole oikeutettu saamaan mainittujen ETL:n,
PKL:n tai PolL:n säännösten nojalla. Koska
näiden säännösten perusteella
salassapito voi perustua myös erittäin tärkeään
yksityiseen etuun, tällaisissa tapauksissa todistamiskielto kuitenkin
väistyisi vastaavasti kuin 1 momentin mukaan silloin, kun
se, jonka hyväksi salassapitovelvollisuus on säädetty,
suostuu todistamaan.
Hallituksen esityksen mukaisessa 2 momentissa säädettäisiin
syyttäjälaitoksen tai rikostorjuntaviranomaisen
palveluksessa olevalle velvollisuus tai oikeus kieltäytyä muun
muassa poliisin teknisistä tai taktisista menetelmistä ja luottamuksellisia
tietoja antaneen henkilöllisyydestä. Asianosaiselta
salassa pidettävä tieto voi kuitenkin olla mainittujen
ETL:n, PKL:n tai PolL:n säännösten mukaan
muutakin kuin hallituksen esityksen mukaisessa 2 momentissa tarkoitettua
tietoa, esimerkiksi tietoa, joka on salassa pidettävä valtion
turvallisuuden varmistamiseksi (LaVM 7/2014 vp,
s. 4/I). Esitutkinta-, pakkokeino- tai poliisilain nojalla
asianosaiseltakin salassa pidettäviä tietoja olisi
käytännössä syyttäjälaitoksen
ja rikostorjuntaviranomaisten henkilöstöllä.
Kuitenkin näitä tietoja voi olla myös
esimerkiksi muilla esitutkinnan asianosaisilla ja heidän
avustajillaan. Siksi uuden 2 momentin mukainen todistamiskielto
on perusteltua säätää henkilölliseltä soveltamisalaltaan yleiseksi.
Valiokunnan ehdottaman uuden 2 momentin myötä hallituksen
esityksen 2 momentti, johon ei ehdoteta muutoksia, siirtyisi pykälän 3
momentiksi.
Valiokunta ehdottaa pykälään myös
uutta 4 momenttia. Sen mukaan todistaa ei saa
viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n
1 momentin 28 kohdassa tarkoitetuista todistajansuojeluohjelmaa
koskevaan rekisteriin tallennetuista tiedoista eikä muista
todistajansuojeluohjelmaa koskevista tiedoista. Tiedoista saa kuitenkin
todistaa, jos ajetaan syytettä todistajansuojeluohjelmalla
suojeltavaan henkilöön kohdistuneesta rikoksesta.
Hallituksen esityksen HE 65/2014
vp pohjalta säädettiin laki todistajansuojeluohjelmasta. Samassa
yhteydessä OK 17 lukuun lisättiin uusi 23 a §.
Valiokunnan ehdottamassa uudessa 4 momentissa on kyse tämän
säännöksen siirtämisestä ehdotetun
12 §:n 4 momentiksi.
Edellä mainitussa hallituksen esityksessä OK 17
luvun 23 a §:n perustelut olivat puutteelliset, mihin valiokunta
kiinnitti huomiota esityksestä antamassaan lausunnossa
(LaVL 15/2014 vp). Perusteluista ei
käynyt selvästi ilmi, onko todistaja tai kuultava
velvollinen tuomioistuimessa tapahtuvan kuulemisen yhteydessä esimerkiksi vastaajan
tai hänen avustajansa kysyessä ilmaisemaan, että hän
on suojeltavana mukana todistajansuojeluohjelmassa tai että hänelle
on viranomaisen toimesta luvattu pääsy mukaan
ohjelmaan.
Valiokunta toteaa, että uuden 4 momentin mukaisen todistamiskiellon
tarkoituksena on suojella todistajansuojeluohjelmassa olevaa henkilöä.
Tiedot ohjelmassa olemisesta tai sellaiseen menemisestä ovat
luonteeltaan sellaisia, että niiden ilmaiseminen voi vakavasti
vaarantaa suojeltavan turvallisuuden. Valiokunnan mukaan nämä tiedot
ovat ehdotetussa säännöksessä tarkoitettuja
muita todistajansuojeluohjelmaa koskevia tietoja ja siten todistamiskiellon
alaisia. Valiokunta kiinnittää huomiota myös
siihen, että ehdotetussa säännöksessä käytetystä sanamuodosta "Todistaa
ei saa - -" seuraa, että todistamiskielto on henkilölliseltä soveltamisalaltaan
yleinen ja poikkeukseton.
Edellä ehdotettujen uusien momenttien vuoksi hallituksen
esityksen 12 §:n 3 momentti ehdotetaan siirrettäväksi
pykälän 5 momentiksi.
13 §.
Ehdotetussa 3 momentissa asianajajan, ns. lupalakimiehen
ja julkisen oikeusavustajan todistamiskielto laajennetaan koskemaan
ns. oikeudenkäyntiasiassa saatujen tietojen lisäksi myös
muussa tehtävässä saatuja yksityisen
ja perheen salaisuutta sekä liike- tai ammattisalaisuutta
koskevia tietoja. Todistaa saisi kuitenkin päämiehen
suostumuksella.
Säännöksestä tai sen perusteluista
ei ilmene, onko asianajajalla todistamisoikeus vai -velvollisuus,
kun hänen päämiehensä suostuu
todistamiseen. Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan esityksessä ei
ole tarkoitettu poiketa nykyisestä tulkinnasta,
jonka mukaan suostumuksen johdosta asianajajalla on velvollisuus todistaa.
Asianajajalla ei ole lähtökohtaisesti henkilökohtaista
intressiä kieltäytyä todistamasta päämiehensä olosuhteista,
vaan todistamiskielto perustuu asianajajan ja päämiehen
välisen luottamussuhteen suojelemiseen niin, ettei asianajaja
lähtökohtaisesti saa ilman suostumusta todistaa
päämiehensä hänelle uskomista asioista.
Sanottu pätee myös muihin tilanteisiin, joissa
todistamiskielto väistyy sen suostumuksella, jonka hyväksi
salassapitovelvollisuus on säädetty.
Valiokunta huomauttaa siitä, että tarkoituksena
ei ole, että todistamiskielto koskisi kaikkia lakimiehiä,
jotka toimivat oikeudellisina avustajina tai neuvonantajina ammatikseen
taikka satunnaisesti. Todistamiskielto rajataan koskemaan nimenomaan
asianajajia, lupalakimiehiä ja julkisia oikeusavustajia.
Viimeksi mainitut toimivat virkavastuulla, kun taas asianajajia
ja lupalakimiehiä koskevat erityiset kelpoisuusvaatimukset
ja heidän toimintaansa myös valvotaan. Ehdotetulla
rajoituksella pyritään siihen, ettei todistamiskielto
ulotu tarpeettoman laajalle ja mahdollista aiheettomia väitteitä todistamiskiellosta.
Edellä todettu ei kuitenkaan tarkoita sitä,
että muu lakimies olisi aina velvollinen todistamaan. Hänen
asemansa ratkaistaisiin ehdotetun OK 17:22.2:n mukaan, jossa säädetään
mm. asianajajan palveluksessa tai apuna toimineen henkilön
velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta.
Ehdotetun 3 momentin viimeisen virkkeen mukaan tuomioistuin
voi velvoittaa asianajajan todistamaan, jos syyttäjä ajaa
syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin
rangaistus on vähintään kuusi vuotta
vankeutta tai jos erittäin tärkeät syyt
sitä vaativat. Valiokunnalle on esitetty, että säännös
voi vaikeuttaa mm. talousrikostutkintaa, koska todistamiskiellon
murtaminen rikoksen törkeysasteen nojalla ei onnistuisi
talousrikoksissa, joissa rangaistusasteikoissa ei yleensä ole
enimmäisrangaistuksena vähintään kuuden
vuoden vankeutta. Valiokunnan mukaan huolenaihe on perusteeton.
Todistamiskiellon voisi säännöksen loppuosan
mukaan murtaa "jos erittäin tärkeät
syyt sitä vaativat". Näitä erittäin tärkeitä syitä käsitellään
säännöksen perustelujen (s. 70) mukaan
11 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 61). Ehdotettu
todistamiskielto on siis tilannekohtaisen harkinnan perusteella
murrettavissa myös talousrikostutkinnassa erittäin tärkeiden
syiden vuoksi.
14 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan lääkärit
ja muut terveydenhuollon ammattihenkilöt eivät pääsäännön
mukaan saa todistaa henkilön tai hänen perheensä terveydentilaa
koskevasta arkaluonteisesta tiedosta tai muusta henkilön
tai perheen salaisuudesta.
Henkilön terveydentilaa koskevat seikat ovat yleisen
salassapitovelvollisuuden alaisia. Todistamiskiellon osalta on kuitenkin
punnittava oikeudenkäyntiin liittyvän
näytön saamisen tarvetta suhteessa esimerkiksi
yksityiselämään. Tältä osin
merkitystä on myös sillä, että oikeudenkäynnin
julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007)
9 §:n mukaan istunto voidaan pitää suljetuin
ovin käsiteltäessä henkilön
terveydentilaan liittyviä seikkoja. Tällaisia
tietoja sisältävät oikeudenkäyntiasiakirjat voidaan
lain 24 §:n mukaan määrätä salassa
pidettäviksi.
Ehdotettu arkaluonteisuuden käsite vastaisi oikeudenkäynnin
julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 9 §:n
1 momentin 2 kohtaa. Sitä on käsitelty mainitun
pykälän perusteluissa (HE 13/2006
vp, s. 40—41). Niiden mukaan henkilön
yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen
tai sosiaalihuoltoon liittyvää tietoa ei oikeudenkäynnin
korostetusta julkisuudesta johtuen tarvitse sinällään
suojata niin voimakkaasti kuin tiedon ollessa muun viranomaisen
kuin tuomioistuimen hallussa. Esimerkiksi pahoinpitelyasian asianomistajaa
koskeva lääkärintodistus on tyypillisesti
sellainen asiakirja, joka ei ole lain mukaan muutoin kuin poikkeuksellisesti
suoraan lain nojalla salassa pidettävä. Arkaluonteisista
terveydentilatiedoista olisi pahoinpitelyasiassa kysymys lähinnä esimerkiksi
silloin, jos pahoinpitely olisi aiheuttanut asianomistajalle mielenterveyteen
liittyviä sairauksia tai vammat ilmenisivät sukuelimien alueella.
Valiokunnan mukaan todistamiskieltoa ei tule laajentaa ehdotettua
laajemmin kysymyksiin, joissa ei ole painavaa intressiä rajoittaa
todistelua.
15 §.
Ehdotetun 2 momentin mukaan asianajaja tai lääkäri
taikka muu 13 tai 14 §:ssä tarkoitettu henkilö saa
todistamiskiellon estämättä todistaa siltä osin
kuin tiedon ilmaiseminen on välttämätöntä puolustuksen
järjestämiseksi häntä tai hänen
alaistaan tai apulaistaan vastaan esitetyn rangaistusvaatimuksen
tai muun rikokseen perustuvan vaatimuksen vuoksi taikka hänelle asianomistajana
kuuluvien oikeuksien käyttämiseksi.
Ehdotettu säännös on uusi. Oikeuskäytännössä on
aikaisemmin katsottu, että asianajajan salassapitovelvollisuus
väistyy, kun se on välttämätöntä päämiehen
asianajajaan kohdistuvan menettelyn vuoksi oikeudellisen vaaran
torjumiseksi ja puolustautumistarpeen vuoksi (KKO 2006:61, HE s.
73/I).
Momentissa säädettäisiin kahdesta
erilaisesta tilanteesta. Ensinnäkin momentin alun mukaan todistamiskielto
väistyisi, kun esimerkiksi lääkäri
on rikoksesta epäilty tai häneen kohdistetaan
muu rikokseen perustuva vaatimus. Perusteluissa on täsmennetty,
että kysymyksessä voi olla rangaistusvaatimuksen
lisäksi muu rikokseen perustuva julkisoikeudellinen vaatimus, kuten
menettämisvaatimus taikka rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus
tai muu yksityisoikeudellinen vaatimus. Toiseksi todistamiskielto
väistyy, kun esimerkiksi lääkäri
on asianomistajan asemassa, jolloin hän voi vaatia rangaistusta
rikoksesta sekä esittää rikokseen perustuvan
vahingonkorvausvaatimuksen tai muun yksityisoikeudellisen vaatimuksen
(HE s. 73/I).
Perusteluissa ei ole kannanottoa siitä, voiko todistamiskielto
väistyä, jos lääkärin
tekemäksi väitetyn tai todetun rikoksen johdosta
hänelle haetaan lähestymiskieltoa tai jos lääkäri
hakee suojakseen lähestymiskieltoa häneen kohdistuneen
rikoksen perusteella. Valiokunta toteaa tältä osin,
että jos todistamiskielto on jo rangaistusvaatimuksen käsittelyn
yhteydessä väistynyt, ei ole perusteltua katsoa,
että todistamiskielto säilyisi erikseen vaadittaessa
samaan rikokseen perustuvaa lähestymiskieltoa tai puolustauduttaessa
tätä vaatimusta vastaan. Muissakaan tilanteissa
ei ole syytä pitää kiinni todistamiskiellosta, jos
vaatimus lähestymiskiellosta olisi voitu käsitellä rangaistusvaatimuksen
yhteydessä.
Perusteluissa on todettu (HE s. 73/II) todistamiskiellon
väistyvän, kun lääkärin
avustaja tai apulainen on rikoksen uhri. Tämä ei
ilmene selvästi pykälästä, minkä vuoksi
valiokunta ehdottaa 2 momentin lopun tarkentamista.
18 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus kieltäytyä todistamasta
siltä osin kuin todistaminen saattaisi hänet tai
häneen 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa
olevan henkilön syytteen vaaraan tai myötävaikuttaisi
hänen tai häneen mainitussa suhteessa olevan henkilön
syyllisyyden selvittämiseen.
Esityksessä ehdotetaan pysytettäväksi
se, että vain syytetyllä on paitsi oikeus olla
vaiti myös oikeus valehdella oikeudenkäynnissä (ehdotettu OK
17:26, HE s. 95/II). Sama pätee esitutkinnassa
epäillyn asemassa olevaan.
Todistajalla olisi edelleen oikeus olla vaiti momentissa tarkoitetulla
tavalla, mutta jatkossakin todistajan olisi pysyttävä rangaistuksen uhalla
totuudessa vastaavalla tavalla kuin todistajien yleensäkin,
jos hän suostuu todistamaan raskauttavista tiedoista. Valiokunta
katsoo, että ratkaisu KKO 2011:46 ei perustele valehtelemisoikeuden
myöntämistä todistajille. Tapauksessa oli
kysymys siitä, että henkilö oli antanut
verotarkastuksessa sinänsä rangaistavalla tavalla vääriä tietoja
seikoista, joista samanaikaisesti vireillä olevassa esitutkinnassa
häntä on epäilty törkeästä veropetoksesta.
Henkilö ei siten ollut todistajan vaan asianosaisen (verovelvollinen, epäilty)
asemassa molemmissa menettelyissä. Jatkossa tämänkaltaisiin
tilanteisiin sovelletaan ehdotettua OK 17:25.2:ia.
Ehdotetun 2 momentin osalta valiokunta korostaa, että esitutkintaviranomainen
ja syyttäjä mahdollisuuksien mukaan hankkivat
ja varautuvat esittämään todistelua uhkaamisesta
ja painostuksesta, mikäli sellaista epäillään
esiintyneen. Lainsäätäjän suhtautuminen
lähisuhdeväkivaltaan on 2000-luvulla tiukentunut.
Valiokunta pitää siten tärkeänä,
ettei uudistus heikennä lähisuhdeväkivallan
uhrin asemaa. Tämän vuoksi säännöksen
soveltamiskäytäntöä tulee tarkoin
seurata.
19 §.
Ehdotetun pykälän mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta
saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät
erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian
laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset
sen esittämisestä sekä muut olosuhteet
vaadi todistamista. Ehdotetun OK 17:43.2:n mukaan, jos todistajalla
tai asiantuntijalla on oikeus kieltäytyä todistamasta,
puheenjohtajan on ilmoittava se kuultavalle ja kerrottava, että jollei
hän tahdo käyttää hyväkseen tätä etua,
hänellä on sama totuusvelvollisuus kuin muillakin
todistajilla tai asiantuntijoilla.
Lakivaliokunta toteaa selvyyden vuoksi, että kieltäytymisoikeus
on ehdoton, jollei tuomioistuin velvoita todistamaan. Säännöksen
soveltamisessa merkitystä ei ole sillä, minkä vuoksi asianomainen
henkilö kieltäytyy todistamasta. Tästä seuraa,
ettei tuomioistuimen tule lähtökohtaisesti tutkia
asiaa lähemmin, kun henkilö on kieltäytynyt
todistamasta. Muunlainen menettely ei vastaisi ehdotetun 43.2 §:n
tarkoitusta mahdollistaa kieltäytymisoikeuden käyttäminen,
ja se saatettaisiin kokea asiattomana painostuksena saada henkilö todistamaan.
Eri asia on, että tuomioistuimen on kontrolloitava, että edellytykset
kieltäytymisoikeuden käyttämiselle ovat
olemassa ja, jos henkilö kieltäytyy todistamasta,
hänen on ilmoitettava kieltäytymisensä peruste
ja saatettava todennäköiseksi sitä tukevat
seikat ehdotetun OK 17:23:n mukaisesti.
Kieltäytymisoikeus on asianomaisella todistajalla,
joka myös päättää sen
käyttämisestä. Tässä ja
muissakaan kieltäytymisoikeuksia koskevissa säännöksissä ei
säädetä kieltäytymisoikeutta
käyttäneen tai käyttämättä jättäneen
ja muun henkilön välisistä suhteista.
Jos esimerkiksi työnantaja liikesalaisuuden haltijana ja työntekijä sopivat,
että työntekijällä on velvollisuus
olla ilmaisematta liikesalaisuuksia ulkopuolisille, tällaisen
sopimuksen ja sen rikkomisen merkitys heidän välillään
ratkaistaan yksityisoikeudellisten sääntöjen
mukaan. Tuomioistuin ei voi tulla sidotuksi ulkopuolisten tekemään
sopimukseen todistamisesta, eikä tuomioistuimen kannalta
ole muutenkaan merkitystä sillä, että todistajan
kieltäytymisoikeuteen vetoaisi joku muu kuin todistaja
itse.
22 §.
Ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan mm.
asianajajan ja lääkärin palveluksessa
olevalla tai apuna toimineella on sama oikeus kieltäytyä todistamasta
kuin asianajajalla tai lääkärillä.
Momentti tulisi sovellettavaksi muiden kuin terveydenhuollon ammattihenkilöiden
kohdalla, joita koskee luvun 14 §. Käytännössä kysymykseen
voisivat tulla esimerkiksi sihteerit, vastaanottovirkailijat sekä laskutuksesta
ja arkistoinnista huolehtivat henkilöt. Momentin soveltamista
yksittäisessä tapauksessa on harkittava perusteluissa
mainitun lähtökohdan valossa: salassapito-oikeutta
tai -velvollisuutta ei pidä voida kiertää niin,
että kuullaan esimerkiksi lääkärin
asemesta hänen alaistaan tai apuna toiminutta henkilöä.
Apuna toimiminen ei ole myöskään sidottu
henkilön muodolliseen asemaan, kuten palveluksessa olemiseen.
Valiokunta on edellä ehdottanut 12 §:n muuttamista
niin, että siihen lisätään uusi
2 ja 4 momentti ja 2 momentti siirretään 3 momentiksi
ja 3 momentti 5 momentiksi. Tämän vuoksi valiokunta
ehdottaa, että 22 §:n 3 momentin viittaussäännökseen
tehdään tarkistus.
24 §.
Ehdotetun 1 momentin
1 kohdan mukaan riita-asiassa,
jossa sovinto on sallittu, asianosaisten suostumuksella voitaisiin
käyttää todisteena kirjallista todistajankertomusta.
Valiokunta painottaa, että säännöksen
mukaan kaikkien asianosaisten tulee suostua kirjallisen todistajankertomuksen
käyttöön. Tuomioistuin voi prosessinjohdossaan
kiinnittää tarvittaessa asianosaisen huomion suostumuksen
merkitykseen ja esittää harkittavaksi todistajan
kuulemista suullisesti. Käytännössä kirjallinen
kertomus voisi olla perusteltu silloin, kun todistaja kertoo kokonaisuuden
kannalta vähäisestä yksityiskohdasta
tai kun todistajankertomuksen uskottavuutta ei ylipäätään
ole aihetta riitauttaa tai kun todistajankertomus käsittelee
asiantuntijatodistelua lähenevään tapaan
esimerkiksi teknisiä tai lääketieteellisiä kysymyksiä.
Ehdotetun 3 momentin mukaan esitutkinnassa videotallenteeseen
tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen
tallennettua kuulustelua voidaan tietyissä tilanteissa
käyttää todisteena, jos syytetylle on
varattu esitutkinnassa asianmukainen mahdollisuus esittää kuulusteltavalle
kysymyksiä. Menettely olisi mahdollinen silloin, kun asianomistajana
on 1) henkilö, joka ei ole täyttänyt
15 vuotta tai jonka henkinen toiminta on häiriintynyt,
2) 15—17-vuotias henkilö, joka on erityisen
suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset
olosuhteensa ja rikoksen laatu taikka jos 3) rikoslain 20 luvun
1—7 §:ssä tarkoitetun seksuaalirikoksen
asianomistaja ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi.
Yleisperusteluista ilmenevistä syistä valiokunta
ehdottaa 3 momentin 3 kohdan muuttamista ja uuden 4
kohdan säätämistä. Kohtaan
3 jäisi hallituksen esitystä vastaava sääntely
niin, että se koskisi vain 15—17-vuotiaita seksuaalirikosten
asianomistajia. Lakivaliokunta ehdottaa, että muutetussa
3 kohdassa 15—17-vuotiaiden seksuaalirikosten asianomistajien
kohdalla tallenteen käyttö on ikäryhmän
erityispiirteiden vuoksi perusteltua säätää riippumaan
siitä, haluaako henkilö tulla kuulluksi tuomioistuimessa.
Näin on valiokunnan mukaan perusteltua säätää siitä huolimatta,
että jo 2 kohdassa säädetään
15—17-vuotiaista asianomistajista; 2 kohta ei olisi yhtä velvoittava
kuin muutettu 3 kohta. Valiokunta kuitenkin huomauttaa siitä,
että sääntely voi johtaa ongelmallisiin
tilanteisiin näytön arvioinnissa. Tämän
vuoksi asianomistajalle tuleekin tehdä esitutkinnassa selkoa
niistä riskeistä, joita näytön
jättäminen tallenteen varaan saattaa aiheuttaa.
Uuteen 4 kohtaan otettaisiin täysi-ikäisiä seksuaalirikosten
asianomistajia koskeva sääntely. Täysi-ikäisten
seksuaalirikosten uhrien osalta luovuttaisiin yleisperusteluissa
esitetyillä perusteilla siitä, että pelkkä asianomistajan
oma tahto olla todistamatta oikeudenkäynnissä voisi
olla peruste hyödyntää esitutkintatallennetta
todisteena. Valiokunta ehdottaa, että esitutkintatallennetta
voitaisiin käyttää todisteena asianomistajan
kuulemisen sijaan, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi
hänen terveytensä tai aiheuttaisi muuta vastaavaa
merkittävää haittaa. Tällainen
haitta voi valiokunnan mukaan olla tuomioistuinkuulemisesta aiheutuva
muu kuin sairaudeksi luettava psyykkisen tilan häiriintyminen,
joka vaikeuttaa merkittävästi asianomistajan mahdollisuuksia
elää normaalia elämää ja joka
ilmenee esimerkiksi vakavana keskittymiskyvyn puutteena tai pelkotilana.
Ehdotetussa säännöksessä viitataan
seksuaalirikoksia koskeviin RL:n 20 luvun 1—7 §:iin.
Hallituksen esityksen antamisen jälkeen lukua on muutettu
lailla 509/2014 siten, että pakottamista sukupuoliyhteyteen
koskeva 3 § on kumottu ja lukuun on säädetty
uusi seksuaalista ahdistelua koskeva 5 a §.
Nämä muutokset aiheuttavat tarpeen säätää 3
ja 4 kohdat siten, että niissä mainitaan pykälät,
joihin säännöstä sovelletaan.
Kohdissa tarkoitettuja seksuaalirikoksia olisivat raiskaus, törkeä raiskaus,
pakottaminen seksuaaliseen tekoon, seksuaalinen hyväksikäyttö,
lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja
törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.
Voimassa olevassa laissa vastaavat kriminalisoinnit ovat RL:n 20
luvun 1, 2, 4, 5, 6 ja 7 §:ssä. Valiokunta ei
pidä perusteltuna lisätä kohtaan muita
rikoksia.
Valiokunta huomauttaa edelleen, että säännöksen
myötä voidaan joutua myös tilanteeseen, jossa
seksuaalirikosasian vastaaja haluaa esittää asianomistajalle
kysymyksiä käsittelyssä esiin tulleiden
seikkojen johdosta. Tällöin on mahdollista joko
täydentää esitutkintaa kesken prosessin
taikka kuulla vastaajaa pääkäsittelyssä.
Jälkimmäisessä tilanteessa 3 momentissa
säädettyjen edellytysten tulee täyttyä.
Valiokunnan käsityksen mukaan tällaisissa tilanteissa
on kuitenkin vaikea nähdä, että asianomistajan
kuuleminen esitutkinnassa olisi hänen kannaltaan parempi
vaihtoehto kuin esimerkiksi hänen kuulemisensa tuomioistuimessa
vastaajan läsnä olematta.
Tallennettu kertomus ilman kyselymahdollisuutta pääkäsittelyssä antaa
lähtökohtaisesti normaaliprosessia heikommat edellytykset
näytön arviointiin. Tältä osin
valiokunta korostaa vastaajan oikeusturvan edellyttävän,
ettei tallennettuun kertomukseen vetoaminen saa alentaa näyttökynnystä rikosasiassa.
25 §.
Ehdotettu 2 momentti koskee itsekriminointisuojaa.
Korkein oikeus on EIT:n ratkaisujen perusteella katsonut itsekriminointisuojaa koskevan
oikeudenloukkauksen korjaamattomuuden merkitsevän sitä,
että oikeudenkäynti voi yleensä olla
oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa
ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa
tällainen oikeudenloukkaus. Ehdotuksessa on kysymys jo
nykyisin noudatettavan käytännön säätämisestä lakiin.
Ehdotetun pykälän ensimmäisen
virkkeen mukaan rikosasiassa ei saa hyödyntää 18 §:ssä säädetyn
vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta.
Momentti on tulkittavissa siten, että sen välitön
soveltaminen ulottuisi myös tuomioistuinkäsittelyä aikaisempaan
vaiheeseen, kuten esitutkintaan. Tätä tukee myös
se seikka, että tuomioistuin on nimenomaisesti mainittu
pykälän 1 ja 3 momenteissa, mutta ei 2 momentissa.
Sinänsä säännöksen
paikasta todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevassa
OK 17 luvussa ja lainkohdan perusteluista käy selvästi
ilmi, että säännös koskee tuomioistuimen
velvollisuutta jättää todiste hyödyntämättä.
Valiokunta ehdottaa kuitenkin selvyyden vuoksi 2 momentin muuttamista
siten, että se koskee nimenomaisesti tuomioistuimia. Näin
kirjoitustapa yhdenmukaistuisi säännöksen
1 ja 3 momentin kanssa. Valiokunta kuitenkin huomauttaa, että hyödyntämiskiellot tulee
ottaa huomioon myös esitutkinnassa, mutta puheena olevan
säännöksen suora soveltaminen esitutkinnassa
saattaisi johtaa hankaliin tilanteisiin. Epäselviä tapauksia
saattaa syntyä momentissa viitatun 17 luvun 18 §:n
soveltamisessa, jossa viitataan saman luvun 17 §:n 1 momenttiin,
jossa on määritelty läheisen käsite.
Läheisyyssuhteen arviointi itsekriminointisuojan kannalta
tulee valiokunnan mukaan suorittaa tuomioistuimessa. Esitutkinnassa
tällaiseen todistusaineistoon, jonka hyödynnettävyys
on tulkinnanvaraista, tulisi kuitenkin voida tukeutua.
Yleisesti hyödyntämiskieltosääntelyn
osalta on valiokunnan mukaan suotavaa, että epäilty taikka
hänen avustajansa esimerkiksi esitutkinnan loppulausunnossa
vetoaisi hyödyntämiskieltoon, mikäli
sen perusteet ovat tuolloin hänen tiedossaan. Näin
väitteen perusteet voitaisiin selvittää jo
esitutkinnassa ja ainakin ne tulisivat etukäteen syyttäjän
ja tuomioistuimen tietoon. Epäiltyä ei voi pakottaa
väitteen esittämiseen ennen oikeudenkäyntiä,
mutta avustajalta voidaan edellyttää lojaalisuutta
oikeudenkäyntimenettelyä kohtaan eli muun ohella
sitä, että tämä ryhtyy toimiin,
jolla selvästi edistetään menettelyn
sujuvuutta ja ennaltaehkäistään oikeudenkäynnin
viivästymistä.
Väärinkäsitysten välttämiseksi
valiokunta toteaa, että itsekriminointisuojasäännös
ei koske ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuneessa alustavassa
puhuttelussa vapaaehtoisesti annettuja raskauttavia lausuntoja tai
poliisille vapaaehtoisesti luovutettua aineistoa (kuten kirjanpitoa),
vaikka henkilölle ei olisi ilmoitettu ETL 7:10:n mukaisesti
hänen oikeudestaan olla myötävaikuttamatta
oman syyllisyytensä selvittämiseen. Myös
hallituksen esityksen perusteluissa (HE s. 89) on todettu, että itsekriminointisuoja
ei koske vapaaehtoisesti annettuja lausumia, eikä käsillä oleva
momentti siten tule näissä tilanteissa sovellettavaksi.
ETL:n 7 luvun 10 §:n 2 momentissa (818/2014)
tarkoitetun ilmoituksen merkitys liittyy siihen, onko henkilöllä ollut asianmukainen
mahdollisuus järjestää puolustuksensa
(ks. myös KKO 2012:45 ja KKO 2013:25). Ehdotettu säännös
ei siis mahdollista sitä, että henkilö voisi
vapaaehtoisesti luovuttamalla todisteita saada taktikoitua todisteita
hyödyntämiskiellon piiriin, eikä käsillä oleva
säännös anna siten henkilölle
tilaisuutta valita sopivinta viranomaismenettelyä. Näin
ollen vapaaehtoisesti luovutettua todistetta voidaan pykälän
estämättä hyödyntää näyttönä.
Ehdotetun 2 momentin toisen virkkeen mukaan hyödyntämiskielto
koskee myös todistetta, joka on hankittu muussa menettelyssä kuin
esitutkinnassa tai rikosasian oikeudenkäynnissä henkilöltä pakkokeinon
käyttämisen uhalla tai muutoin vastoin hänen
tahtoaan, jos hän oli tällöin epäiltynä tai
vastaajana rikoksesta taikka esitutkinta tai oikeudenkäynti
oli vireillä rikoksesta, josta häntä syytetään,
ja jos todisteen hankkiminen rikosasiassa olisi ollut vastoin 18 §:ää.
Henkilölle voi olla laissa asetettu velvollisuus antaa
tietoja muussa menettelyssä, kuten konkurssimenettelyssä tai
verotusmenettelyssä, ja häneen voidaan säännöksen
estämättä myös kohdistaa erilaisia
keinoja tietojen saamiseksi. Muussa menettelyssä saatuja
tietoja ei kuitenkaan saa momentin mukaan käyttää todisteena rikosasiassa,
jos muussa menettelyssä ja rikosprosessissa on kysymys
samasta asiasta ja jos menettelyjen välillä on
ajallinen yhteys.
Valiokunta korostaa väärinkäsitysten
välttämiseksi sitä, että säännöstä sovelletaan
vain rikossyytettä käsittelevässä oikeudenkäynnissä, eikä se
koske esimerkiksi veron määräämistä taikka
muuta hallinnollista menettelyä. Se, että EIT
ratkaisukäytännössään
rinnastaa hallinnollisen sanktiomenettelyn jonkin ihmisoikeussopimuksen
vähimmäisvaatimuksen osalta rikosasiaan,
ei tarkoita, että tällaisissa asioissa noudatettaisiin
rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyä taikka
joitain sitä koskevia säännöksiä.
Hallinnollisessa sanktiomenettelyssä hankitun tiedon hyödyntämiskelpoisuus
ratkaistaan sitä koskevan erityislainsäädännön
nojalla ja viime kädessä suoraan EIT:n ratkaisuista
ilmenevän ihmisoikeussopimuksen tulkinnan nojalla.
Ehdotettu säännös tulisi sovellettavaksi
esimerkiksi tilanteissa, joissa Verohallinto toimittaa verotarkastusta
veroilmoituksen oikeellisuuden valvomiseksi ja samanaikaisesti on
vireillä syyte tai aloitettu esitutkinta samaa veroilmoitusta
annettaessa tapahtuneesta verorikoksesta. Tällöin
kyseisessä verotarkastuksessa on otettava huomioon itsekriminointisuoja.
Sääntely ei kuitenkaan koske verotusmenettelyssä saatuja tietoja,
mikäli henkilö ei ole samaan aikaan epäiltynä tai
vastaajana rikoksesta taikka jos esitutkinta tai oikeudenkäynti
ei ollut vireillä.
Ehdotetussa sääntelyssä itsekriminointisuoja ulotetaan
siis koskemaan niin sanottuja rinnakkaisia prosesseja. Sääntely
kuitenkin vastaa voimassa olevaa oikeuskäytäntöä,
eikä esityksellä ole tarkoitus muuttaa nykyistä oikeustilaa.
Ne bis in idem -kiellosta, sitä koskevasta erityissääntelystä esimerkiksi
verotuksessa (ks. laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron-
tai tullinkorotuksesta, 781/2013) ja
oikeuskäytännöstä seuraa, ettei
tuomioistuimeen pitäisi tulla käsiteltäväksi
rikosasiaa, jossa on kysymys samasta asiasta kuin rikosasiaan rinnastettavassa menettelyssä
jo
kertaalleen käsitellystä asiasta.
Rinnakkaisten prosessien osalta valiokunta toteaa myös
selvennykseksi, että veron määräämistä koskeva
menettely päättyy siihen, kun veron määräämistä koskeva
päätös annetaan. Päätös
voi olla esimerkiksi tuloverotuksessa tehtävä säännönmukainen
verotuspäätös tai verotuksen oikaisupäätös.
Ennen päätöksen tekemistä verovelvollinen
on verolainsäädännön mukaisesti
velvollinen antamaan veron määräämistä varten
riittävät ja totuudenmukaiset tiedot, ja esimerkiksi
ennen päätöstä tehtävä verotarkastus
koskee veron määräämistä.
Veron määräämistä koskevassa
päätöksessä voidaan tällöin määrätä veronkorotus
verolainsäädännön mukaisesti
esimerkiksi verotarkastuksessa havaitun ilmoittamattoman tulon perusteella.
Eri asia on, että verovelvolliselta veronkorotuksen uhalla
vastoin hänen tahtoaan saatuja tietoja ei voida hyödyntää rinnakkaisessa
rikosprosessissa.
Edellä todettujen näkökohtien lisäksi
säännöksen soveltamisen kannalta on keskeistä,
miten määritellään säännöksen
ajallinen ulottuvuus ("epäiltynä tai
vastaajana rikoksesta taikka esitutkinta tai oikeudenkäynti
oli vireillä rikoksesta") ja ilmaisu "vastoin
tahtoaan".
Valiokunta korostaa, että ehdotettu säännös sitoo
hyödyntämiskiellon käyttämisen
yksinomaan siihen tilanteeseen, jossa esitutkinta tai rikosoikeudenkäynti
oli jo vireillä silloin, kun tieto annettiin muussa menettelyssä.
Ajallinen yhteys on momentin mukaan kahdessa tilanteessa: ensinnäkin
kun henkilön antaessa tietoja muussa menettelyssä hän
olisi samasta asiasta esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä tai
syytettynä ja toiseksi kun esitutkinta on vireillä asiasta, josta
henkilöä sittemmin syytetään,
vaikka hän muussa menettelyssä tietoja antaessaan
ei olisikaan vielä epäiltynä.
Ensin mainittu aikarajoitus ("epäiltynä tai syytettynä")
perustuu EIT:n vakiintuneeseen tulkintakäytäntöön
ja tarkoittaa ajankohtaa, jolloin henkilöä on
kuultu esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä taikka
henkilöön on esitutkinnassa kohdistettu rikosepäilyn
vuoksi muu merkittävä hänen oikeuksiinsa
vaikuttava toimenpide.
EIT:n käytännössä on myös
katsottu itsekriminointisuojaa loukkaavaksi menettelytavaksi, jos
todiste hankitaan, kun rikosoikeudenkäynti on vireillä tai
se on odotettavissa. Ehdotettu toinen aikarajoitus ("esitutkinta
tai oikeudenkäynti oli vireillä rikoksesta, josta
häntä syytetään") perustuu
tähän. Kyseessä on tilanne, jossa todisteen
luovuttaja ei ole vielä muodollisesti epäiltynä,
mutta esitutkinta on aloitettu koskien sitä rikosta, josta
hänet myöhemmin asetetaan syytteeseen. Valiokunta
korostaa, että rikosoikeudenkäynti voi olla ehdotetussa
säännöksessä tarkoitetulla tavalla
odotettavissa, kun rikosprosessin ensimmäinen vaihe, esitutkinta
on aloitettu eli on tehty päätös esitutkinnan
aloittamisesta. Valiokunta viittaa EIT:n useasti esittämään
näkemykseen siitä, että itsekriminointisuojan
tarkoituksena on suojata siltä, että viranomaiset
ja erityisesti syyttäjät hankkisivat pakolla näyttöä syytteen
tueksi (esim. Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuri jaosto,
17.12.1996, kohta 68; ks. myös KKO 2014:82, kohta 18).
Valiokunnalle on myös esitetty, että momentissa
käytetty ilmaisu "vastoin hänen tahtoaan" on
liian lavea. Ehdotuksen tarkoituksena on, että kaikkien
pakolla hankittujen todisteiden käyttö on lähtökohtaisesti
kielletty, jos ajallisen ulottuvuuden kriteeri täyttyy.
Valiokunta korostaa kuitenkin, että itsekriminointisuojaa
on vakiintuneesti tulkittu niin, ettei se koske jonkin viranomaistoimenpiteen
passiivista sietämistä. Muun muassa asiakirjojen
takavarikointi ja käyttäminen näyttönä asiakirjojen
haltijaa vastaan on sallittua. Kuten hallituksen esityksessä (s.
89/I) ja perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 39/2014
vp, s. 4/I) on todettu, itsekriminointisuojaa
ei loukkaa se, että henkilö joutuu sietämään
passiivisesti esimerkiksi kotietsinnän toimittamisen tai
verinäytteen oton. Itsekriminointisuoja koskee niitä tilanteita,
joissa henkilö pakotetaan aktiivisesti tuottamaan raskauttavia
todisteita, kuten tunnustamaan tai kertomaan todisteen sijaintipaikka
taikka johdattamaan todisteen luokse.
Ehdotetun 2 momentin kolmannen virkkeen mukaan, jos
henkilö kuitenkin on muussa menettelyssä kuin
rikosasian käsittelyssä tai siihen rinnastuvassa
menettelyssä antanut lakisääteisen velvollisuutensa
täyttämisen yhteydessä totuudenvastaisen
lausuman taikka väärän tai sisällöltään
totuuden vastaisen asiakirjan taikka väärän tai
väärennetyn esineen, sitä saadaan hyödyntää todisteena
velvollisuuden vastaista menettelyä koskevassa rikosasiassa.
Kyseisellä 2 momentin viimeisellä virkkeellä varmistetaan,
ettei ehdotettua säännöstä sovelleta
lakimääräisiin ilmoitusvelvollisuuksiin
niin, että velvollisuus niiden täyttämiseen
vesittyy. Valiokunta huomauttaa siitä, ettei muissa menettelyissä,
kuten veron määräämistä koskevassa menettelyssä,
ole kysymys siitä, että henkilö olisi
velvollinen ilmiantamaan itsensä rikoksesta (vrt. KKO 2014:67),
vaan tietojenantovelvollisuus palvelee asianomaisen lainsäädännön
tarkoituksen toteuttamista, kuten verotuksen oikeellisuutta
tai konkurssipesän selvittämistä. Käytännössä tärkein
tilanne on verotus, jossa säännönmukaisen
veroilmoitusvelvollisuuden täyttämisessä annettujen
väärien taikka puutteellisten tietojen tulee edelleenkin
johtaa rangaistusvastuuseen veropetoksesta. Tämä on
myös EIT:n ratkaisukäytännön
mukaista, ja tähän onkin nimenomaisesti viitattu
esityksen perusteluissa.
Ehdotetun 3 momentin mukaan tuomioistuimen on jätettävä hyödyntämättä lainvastaisesti hankittu
todiste myös, jos siihen on painavat syyt ottaen huomioon
asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus,
hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys
asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.
Ehdotettu 3 momentti olisi yleinen säännös lainvastaisesti
hankitun todisteen hyödynnettävyydestä ja
samalla poikkeus vakiintuneesti sovelletusta vapaan todistelun periaatteesta.
Hallituksen esityksen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä suurta
muutosta nykytilaan, koska oikeuskäytännössä on
jo voitu päätyä hyödyntämiskiellon asettamiseen
ihmisoikeusvelvoitteiden tai yleisten periaatteiden nojalla. Esityksen
mukaan tuomioistuimella säilyisi laaja tapauskohtainen
harkintavalta. Valiokunnan mukaan sen, että kielto on hyvin
poikkeuksellinen, tulee yleisperusteluissa esitetyin perustein käydä säännöksestä
selvästi
ilmi.
Valiokunta ehdottaa, että 3 momentin alun presumptio
("jätettävä hyödyntämättä")
muutetaan toiseen muotoon siten, että tuomioistuin "saa
hyödyntää myös lainvastaisesti
hankittua todistetta". Tämä muutos vastaa
esityksen perusteluja. Tästä pääsäännöstä poikkeamisen
edellytykseksi valiokunta ehdottaa sitä, vaarantaako näin
hankitun todisteen hyödyntäminen "oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin toteutumista".
Edellä todetun mukaan ehdotetut 1 ja 2 momentit seuraavat
Euroopan ihmisoikeuden linjaa todisteen asettamisesta hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskieltojen
osalta EIT:n ratkaisuista kolmantena tapauksena voidaan mainita
viranomaisen toteuttama lainvastainen ns. rikosprovokaatio, jossa
henkilö yllytetään tekemään
rikos, jota hän ei olisi ilman yllytystä tehnyt. Tällaisessa
tapauksessa EIT on pitänyt oikeudenkäyntiä kokonaisuudessaan
epäoikeudenmukaisena. EIT on katsonut, että asia
voidaan korjata asettamalla hyödyntämiskielto.
Hallituksen esityksessä (s. 94/I) on katsottu,
että Suomen oikeusjärjestyksen kannalta
luontevin reagoimiskeino on hyödyntämiskielto.
Muissa tapauksissa EIT ei ole ottanut ehdotonta kantaa hyödyntämiskieltoon.
EIT:n vakiintuneen linjan mukaan todistelu ja sitä koskeva sääntely
järjestetään lähtökohtaisesti
kansallisella tasolla. EIT:n tehtävä on arvioida
menettelyn oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena, ottaen huomioon syytetyn
oikeudet sekä asianomistajan edut ja julkiset
intressit sekä tarvittaessa todistajan oikeudet (esim.
Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuri jaosto,
5.12.2011, kohta 118). Edelleen EIT on todennut, että lähtökohtaisesti
sen tehtävänä ei ole ottaa kantaa siihen,
saadaanko lainvastaisesti hankittua todistetta hyödyntää (esim.
Gäfgen v. Saksa suuri jaosto, 1.6.2010, kohdat 163—164).
EIT:n mukaan hyödynnettävyyteen liittyen on arvioitava,
onko oikeudenkäynti ollut kokonaisuutena oikeudenmukainen
todisteen hankkimistapa huomioon ottaen. Tässä arvioinnissa
on kiinnitettävä huomiota lainvastaisuuden laatuun sekä siihen,
onko ihmisoikeussopimusta mahdollisesti rikottu ja mahdollisen loukkauksen laatu.
Merkitystä on myös sillä, onko oikeudenkäynnissä voitu
riitauttaa todiste ja vastustaa sen käyttöä.
Lisäksi on otettava huomioon todisteen laatu, olosuhteet,
joissa se on hankittu, ja näiden olosuhteiden merkitys
todisteen luotettavuudelle. Huomiota on kiinnitetty myös
siihen, missä määrin muuta, laillisesti
hankittua näyttöä on asiassa esitetty.
Merkitystä rikosasioissa on myös puolustuksen
oikeuksien toteuttamisella ja erityisesti avustajan saamisella (Ibrahim
ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta, 16.12.2014; ks. myös esim.
Haxha v. Albania, 8.10.2013). Näissä kahdessa
tapauksessa tai Gäfgen-tapauksessa ei todettu oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin loukkauksia (ks. EIT:n käytännöstä,
oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 65/2012,
s. 51—53).
Valiokunta toteaa, että muutettu 3 momentin sanamuoto
vastaa EIT:n käytäntöä, jonka
kansalliset tuomioistuimet ja muut viranomaiset ovat velvollisia
ottamaan huomioon. Näin ollen momentti ei laajentaisi hyödyntämiskiellon
alaa yli sen, mikä seuraa jo nyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen
6 artiklasta ja EIT:n käytännöstä.
Toisaalta uuden sanamuodon on tarkoitus supistaa hyödyntämiskieltoa
hallituksen esitykseen nähden.
Ehdotettu säännös kuuluisi muutettuna
seuraavasti: "Muussa tapauksessa tuomioistuin saa hyödyntää myös
lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen
vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista
ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen
vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen
merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet." Valiokunta
korostaa, että näin muotoiltuna hyödyntämiskielto
ei menisi pidemmälle kuin mitä ihmisoikeussopimus
edellyttää. Valiokunta ei ehdota säännöksen
lopussa mainittujen harkintakriteereiden muuttamista, mutta katsoo
tarpeelliseksi oikaista eräitä niihin liittyviä hallituksen
esityksessä esitettyjä tulkintasuosituksia.
Asianomistajan oikeudet.
Valiokunta korostaa, että momentin kriteeri, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
vaarantuminen, koskee kaikkia oikeudenkäynnin osapuolia.
Todisteen hyödyntämättä jättäminen
voi loukata asianomistajan oikeusturvaa. Tästä seuraa,
että säännöksen soveltamisessa
pitää ottaa huomioon yhtä lailla asianomistajan
oikeusturvan toteutuminen.
"Asian laatu".
Hallituksen esityksen perustelujen mukaan rikoksen selvittämisintressi
on todisteen hyödynnettävyyttä puoltava
tekijä ja selvittämisintressin painoarvo kasvaa,
mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Valiokunta pitää tätä lähtökohtaa
hyväksyttävänä, mutta korostaa,
että rikoksen selvittämisintressi on tärkeä kaikkien
rikosten kohdalla ja että vakavuus on suhteellinen käsite
ja sen korostamisesta ei tule tehdä vastakohtaisjohtopäätelmää.
Näin ollen esimerkiksi törkeissä talousrikoksissa
kynnys hyödyntämiskiellon asettamiselle on korkea.
"Todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen
vakavuus".
Valiokunta huomauttaa, että on sinänsä selvää,
ettei viranomainen voi ryhtyä menettelemään
lainvastaisesti todisteiden hankkimiseksi. Hyödyntämiskielto
ei valiokunnan mukaan, toisin kuin hallituksen esityksessä on
esitetty, kuin erittäin poikkeuksellisesti ulotu hankkimistavan
perusteella tapauksiin, joissa todiste on joutunut viranomaisen
käsiin kolmannen osapuolen, kuten pankkivirkailijan, tekemän
rikoksen perusteella. Tällaisesta tilanteesta on kysymys
esimerkiksi silloin, kun Suomen veroviranomaisten haltuun päätyy
esimerkiksi ulkomaisesta pankista varastettuja tilitietoja. Muotoseikkojen
ohittamisen tai virheiden tai puutteiden ei tule johtaa hyödyntämiskieltoon.
"Todisteen hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle".
Valiokunta korostaa tämän harkintakriteerin
keskeistä merkitystä. Epäluotettavia
todisteita ei tule hyödyntää.
"Muut olosuhteet".
Muuna huomioon otettavana olosuhteena hallituksen esityksessä mainitaan
sen asianosaisen, jota vastaan todiste aiotaan esittää,
suhtautuminen todisteen hyödynnettävyyteen. Valiokunta
ei rikosasioissa pidä ohjetta perusteltuna. Syytetyn kielteiselle suhtautumiselle
häntä vastaan esitettyyn näyttöön
ei voida antaa merkitystä hyödyntämiskieltoa
harkittaessa.
Kaiken kaikkiaan 3 momentin uusi sanamuoto tarkoittaa sitä,
että tuomioistuin saa hyödyntää myös
lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen
vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista.
26 §.
Ehdotetun pykälän mukaan asianosaista voidaan
kuulustella todistelutarkoituksessa. Riita-asian asianosaisen on
pysyttävä totuudessa antaessaan kertomuksensa
ja vastatessaan tehtyihin kysymyksiin. Rikosasian asianomistajan on
pysyttävä totuudessa tehdessään
selkoa asiasta ja vastatessaan tehtyihin kysymyksiin.
Ehdotetun pykälän sisältö vastaisi
sitä, mitä säädetään
voimassa olevassa OK 14:1:ssä ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annetun lain (689/1997, jäljempänä ROL)
6:5.3:ssa. Totuusvelvollisuuksien alasta riita-asioissa ja asianomistajan
osalta rikosasioissa on tehty selkoa perusteluissa (s. 95). Niiden
mukaan riita-asian asianosaisella on ns. positiivinen totuusvelvollisuus
(kerrottava totuudenmukaisesti kaikki, mitä asiasta tietää),
kun taas rikosasiassa asianomistajalla on ns. negatiivinen totuusvelvollisuus
(ei ole velvollisuutta lausua, mutta pysyttävä totuudessa
siltä osin kuin lausuu). Valiokunta toteaa, että voimassa
olevan oikeustilan on tarkoitettu jatkuvan entisellään.
Totuudenvastaisten tietojen ilmaisemisen ja tietojen salaamisen
rangaistavuus arvioidaan RL:n 15 luvun rangaistussäännösten
tunnusmerkistöjen mukaan, ei käsillä olevan
säännöksen mukaan.
29 §.
Voimassa olevassa oikeudessa omaksutusta kolmijaosta asianosaisiin,
todistajiin ja ns. kuultaviin luovuttaisiin. Jatkossa viimeistä ryhmää ei
enää olisi, vaan asianomistajaa, jolla ei ole
vaatimuksia, ja kanssaepäiltyjä kuullaan todistajina.
Heitä koskisi kuitenkin joiltain osin muista todistajista
poikkeava sääntely (ks. ehdotettu 44 §:n
2 momentti ja 64 §:n 1 momentti sekä 4. lakiehdotus).
Valiokunta on edellä käsitellyt muutokseen liittyviä näkökohtia
ehdotetun OK 17:18:n perusteluissa.
Valiokunta huomauttaa, että sääntely
tulee johtamaan nykyistä laajemmin siihen, että oikeudenkäynnin
eri vaiheissa voi tapahtua roolimuutoksia. Alkuvaiheessa asianomistaja,
jolla ei ole vaatimuksia asiassa, voisi olla todistaja, jolloin
häneen sovellettaisiin todistajan kieltäytymisoikeutta
koskevia säännöksiä. Asianomistajalla
on kuitenkin oikeus muuttaa kantaansa vaatimusten osalta esimerkiksi
muutoksenhaussa. Myöhemmässä prosessivaiheessa,
kun hänen asemansa on muuttunut asianomistajaksi, häneen
sovellettaisiinkin asianomistajan kieltäytymisoikeutta
koskevia säännöksiä. Esitutkinnassa
roolimuutoksen vaikutus eliminoidaan säännönmukaisesti
kuulustelemalla henkilö uudestaan vaihtuneen roolin mukaisessa
asemassa. Oikeudenkäynnissä ei tällaista
mahdollisuutta useinkaan ole, joten tarvittaessa meneteltäisiin perusteluissa
(HE s. 95/II) mainitun ratkaisun KKO 1987:62 sisältämän
oikeusohjeen mukaisesti.
Valiokunta toteaa, että kuultavien ryhmästä luopumisella
tarkoitetaan hallituksen esityksessä nimenomaan voimassa
olevassa OK 17:18:ssä tarkoitettuja tahoja. Lainsäädännössä on
erityissäännöksiä oikeudenkäyntiin
osallisen OK 17 luvusta poikkeavasta prosessuaalisesta asemasta,
kuten vahingonkorvauslain 7 luvun 5 § (1423/1991),
työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta
annetun lain 50 §:n 2 momentti (492/2011)
ja RL:n 38 luvun 10 §:n 3 momentti (441/2011).
OK 17:18:ssä tarkoitetusta kuultavien ryhmästä luopumisella
ei ole vaikutusta OK 17 luvun ulkopuolisiin erityissäännöksiin.
Tällaisia kuultavia eivät ole esimerkiksi ulosottomiehet,
joiden asema oikeudenkäynnissä määräytyy
jatkossakin ulosottokaaren mukaan. Sama koskee muitakin OK 17 luvun
ulkopuolisia erityissäännöksiä.
35 §.
Ehdotetun 1 momentin mukaan asiantuntijan on oltava
rehelliseksi ja alallaan taitavaksi tunnettu. Vaikka esityksessä lähdetään
siitä, että jatkossa sekä asianosainen
että tuomioistuin voisi nimetä asiantuntijan,
kelpoisuutta koskeva säännös on edelleen
tarpeen, koska se ohjaa asianosaisen ja asiantuntijaksi kaavaillun
päätöksentekoa ja toimintaa.
Kuten hallituksen esityksen perusteluissa (s. 35/I)
on todettu, ensisijaisesti vastuussa kelpoisuusvaatimusten täyttymisestä on
asianosainen ja asiantuntija itse. Tuomioistuin voi ottaa puutteet
kelpoisuudessa huomioon arvioidessaan näyttöä.
Viime kädessä tuomioistuin voi evätä epäpäteväksi
katsotun asiantuntijan lausunnon. Kelpoisuudella on myös
merkitystä arvioitaessa, onko kysymys sellaisesta tarpeellisesta
todistelusta, jonka korvaamisesta oikeudenkäyntikuluna
säädetään OK 21 luvussa.
50 §.
Ehdotetun 2 momentin mukaan todistaja ei saa olla käsittelyssä läsnä enempää kuin
hänen kuulustelemisensa vaatii. Säännöksen
tavoitteena on, ettei todistajan kertomukseen pitäisi voida
vaikuttaa muiden todistajien kertomukset. Tämän
vuoksi tuomioistuimen pitää pystyä estämään,
että istuntosalissa pidetään mobiililaitetta
auki tai että lähetit kertovat suullisesti todistajankertomuksesta
vuoroaan odottaville. Valiokunta toteaa, että kysymys on
istuntojen käytännön järjestämistavasta.
Oikeudenkäynnissä äänen
tai kuvan tallentaminen tai siirtäminen on oikeudenkäynnin
julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 21 §:n
mukaan ilman tuomioistuimen puheenjohtajan lupaa kielletty. Toisaalta
tuomioistuimen tehtävä on valvoa, että oikeudenkäynnissä noudatetaan
selvyyttä ja järjestystä, ja antaa tästä tarvittavat
määräykset (ROL 6:5, OK 14:6). Tuomioistuin
voi määrätä poistettavaksi sen, joka
häiritsee käsittelyä tai käyttäytyy
sopimattomasti. Tuomioistuin voi myös määrätä järjestyssakon
tai henkilön otettavaksi säilöön
(OK 14:6—7). Valiokunnan mukaan laissa on asianmukaiset
säännökset mobiililaitteiden käyttämiseen
tai lähettitoimintaan puuttumiseksi, ja niihin tulee tarvittaessa
myös turvautua.
66 §.
Ehdotetun 2 momentin mukaan asiantuntijan nimennyt
yksityinen asianosainen vastaa asiantuntijan palkkiosta
ja korvauksesta. Jos asiantuntijan on nimennyt useampi
asianosainen, he vastaavat asiantuntijan palkkiosta ja korvauksesta
yhteisvastuullisesti. Jos tuomioistuin on omasta aloitteestaan nimennyt
asiantuntijan, yksityisten asianosaisten on yhteisvastuullisesti suoritettava
hänelle palkkio ja korvaus. Muissa tapauksissa palkkio
ja korvaus suoritetaan valtion varoista.
Valiokunta huomauttaa, että säännös
koskee ensikätistä vastuuta asiantuntijan palkkiosta
eli sitä, kuka tai ketkä yksityisistä asianosaisista ovat
velvollisia palkkion maksamaan. Jos asiantuntija on syyttäjän
nimeämä, sovellettavaksi tulee viimeinen virke,
eli valtio vastaa palkkiosta.
Kysymys siitä, kuka on viime kädessä vastuussa
asiantuntijan palkkiosta, ratkaistaan oikeudenkäyntikuluja
koskevien OK 21 luvun ja ROL 9 luvun mukaisesti. Lähtökohtana
on, että asiantuntijapalkkiosta vastaa jutun hävinnyt asianosainen
edellyttäen, että asiantuntijalausunto on ollut
tarpeen asian selvittämiseksi (OK 21:1, ROL 9:1). Vastaavasti
oikeusapulain (257/2002) 4.2 §:n
nojalla korvataan valtion varoista asiantuntijan palkkio, jos asiantuntija
on ollut tarpeellista todistelua. Jollei palkkio tule korvattavaksi
näillä perusteilla, vastuu palkkiosta ratkeaisi
käsillä olevan 66 §:n perusteella.
68 §.
Ehdotetun pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin
voi erikseen antaa erittäin painavista syistä luvan
hakea muutosta esimerkiksi todistelua koskevaan ratkaisuun, kun
pääsäännön mukaan tällaiseen
ratkaisuun haetaan muutosta pääasian yhteydessä.
Säännöksen soveltamisala on tarkoitettu
kapeaksi. Perusteluiden mukaan (HE s. 122/I) erillinen
muutoksenhaku voisi tulla kysymykseen lähinnä todistelun
epäämistä koskevaan päätökseen
taikka oikeutta tai velvollisuutta kieltäytyä todistamasta
koskevaan päätökseen.
Valiokunta korostaa, että punnintasääntönä momentin
soveltamisessa on se, että mitä merkittävämmästä todisteesta
on kyse, sitä laajemmin erillinen muutoksenhaku tulee sallia.
Esimerkiksi Helsingin hovioikeuden ratkaisussa (R 06/546)
oli kyse siitä, että syytteen perustana ollut
ainoa todiste asetettiin hyödyntämiskieltoon.
Tällaisessa tapauksessa erillinen muutoksenhaku valittamalla
tulee lähtökohtaisesti 3 momentin perusteella
sallia, kuten myös tilanteissa, joissa on kysymys pääasian
ratkaisun kannalta keskeisen todisteen hyödyntämisestä.
26 luku. Valitusasian käsittelyn jatkaminen hovioikeudessa
24 a §.
Ehdotetun 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 17
luvun 52 §:ssä säädetään,
hovioikeuden pääkäsittelyssä voidaan
puhelinta taikka muuta siihen soveltuvaa äänen-
tai kuvanvälitysmenetelmää käyttäen
kuulla todistelutarkoituksessa sellaista käräjäoikeudessa
kuultua todistajaa, asiantuntijaa ja asianosaista, jonka kertomuksen
uskottavuus voidaan luotettavasti arvioida ilman hänen
henkilökohtaista läsnäoloaan, jos tuomioistuin
harkitsee tämän soveliaaksi.
Selvyyden vuoksi valiokunta toteaa, että kuten säännöksen
alussa olevasta viittauksesta ilmenee, hovioikeus voi
kuulla todistajia etäyhteydellä ehdotetun OK 17:52:ssä olevien
edellytysten täyttyessä, eikä sillä ole
merkitystä, onko kysymyksessä jo kertaalleen käräjäoikeudessa kuultu
todistaja vai uusi todistaja. Ehdotetun 24 a §:n
2 momentin loppuosa laajentaa etäkuulemisen mahdollisuutta
hovioikeudessa verrattuna 52 §:ään.
2. Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun
lain muuttamisesta
5 luku. Syytteen vireillepanosta
4 §.
Ehdotetun pykälän mukaan syyttäjän
on toimitettava tuomioistuimeen sen määräämällä tavalla
todisteet ja muu asian käsittelyn kannalta tarpeellinen
aineisto.
Ehdotuksen taustalla on tapaus, jossa käräjäoikeus
oli lähettänyt syyttäjälle täydennyskehotuksen,
jossa syyttäjä oli velvoitettu erottamaan nimeämänsä kirjalliset
todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan
erilliseen kansioon tai toimittamaan kirjalliset todisteet tallenteena,
jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon.
Käräjäoikeus ei ollut ottanut todisteita
vastaan, kun niitä ei ollut toimitettu sen vaatimalla tavalla.
Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden menetelleen
virheellisesti. Korkein oikeus puolestaan katsoi (KKO 2013:91),
että kysymys oli ROL 6:5.1:ssa tarkoitetusta tuomioistuimen
prosessinjohdosta. Kun tuomioistuimen prosessinjohtomääräykset
velvoittavat asianosaisia, syyttäjän olisi pitänyt noudattaa
käräjäoikeuden päätöstä todisteiden esittämistavasta.
Valiokunta huomauttaa, että ehdotettu säännös
kirjaisi nykytilan lakiin. Säännöstä voidaan pitää selventävänä suhteessa
ROL 6:5.1:n yleissäännökseen tuomioistuimen
prosessinjohtovaltuuksista. Valiokunta toteaa, että kaikki asianosaiset
ovat velvollisia noudattamaan tuomioistuimen prosessinjohtomääräyksiä eikä tästä ole
ollut epäselvyyttä riita-asioiden asianosaisten
taikka rikosasioiden vastaajien tai asianomistajien keskuudessa.
Ehdotettu säännös ei aseta syyttäjiä erilaiseen
asemaan muihin asianosaisiin verrattuna. Syyttäjä joutuu
syyteharkinnassa käymään läpi
koko esitutkintaviranomaisen toimittaman esitutkinta-aineiston,
ja nimenomaan syyttäjä, eikä esimerkiksi
poliisi, päättää tässä yhteydessä,
mihin todisteisiin hän tulee syytteen tueksi vetoamaan.
Haastehakemuksessa syyttäjä ilmoittaa todisteensa.
Syyttäjän on jo syytteen ajamista varten tarpeen
huolehtia siitä, että todiste on helposti saatavilla. Asian
käsittelyn selkeys ja nopeus edellyttää, että tuomioistuimella
on todisteet helposti käytettävissään.
Kun tuomioistuimelle toimitetaan säännönmukaisesti
esitutkintamateriaalia tätä laajemmin, ei ole
työekonomisesti perusteltua, että tuomioistuin
joutuisi sen vastaavalla tavalla käymään
läpi kuin syyttäjä.
11 a §.
Valiokunta huomauttaa, että säännöksen
mukaan ei ole estettä kuulla anonyymiä todistajaa
näyttönä saman rikoksen kaikkien vastaajien
osalta, jos rikosedellytys ja muut edellytykset täyttyvät
ja jos anonymiteetti on myönnetty. Olennaista rikosedellytyksessä on
enimmäisrangaistus eikä se, ketä rikoksesta
epäillään tai kuinka monta samasta rikoksesta
epäiltyä tai syytettyä on.
Perusteluissa ei oteta nimenomaisesti kantaa siihen, mitä anonymiteetille
tapahtuu, jos vastaaja valittaa tuomioistuimen ratkaisusta tuomita
hänet lievemmästä rikoksesta, joka ei
oikeuttaisi anonyymin todistelun käyttöä,
ja vaatii syytteen hylkäämistä kokonaan
syyttäjän tyytyessä käräjäoikeuden
ratkaisuun. Valiokunta painottaa tältä osin sitä perusteluista
(HE s. 98/I) ilmenevää seikkaa, että ratkaisevaa
anonyymin todistajan käyttämiselle on syyttäjän
rangaistusvaatimus. Edellä todetussa tilanteessa ei ole
kysymys siitä, että syyttäjä olisi
luopunut syytteestä tai vaatisi rangaistusta lievemmästä teosta kuin
mitä varten anonymiteetti voidaan myöntää.
Siksi ei olisi estettä kuulla todistajaa anonyymisti myös
muutoksenhakuasteessa.
11 b §.
Edellä yleisperusteluissa esitetyistä syistä valiokunta
ehdottaa, että 3 momenttia muutetaan siten, että anonyymistä todistelusta päättänyt
tuomari toimii puheenjohtajana rikosasiassa, jossa kuullaan
asianomaista anonyymiä todistajaa. Jos mainittu tuomari
on estynyt toimimasta puheenjohtajana, hänen asemestaan rikosasian
puheenjohtajana toimivan tuomarin on perehdyttävä anonymiteetistä päättämisestä koskevassa
menettelyssä kertyneeseen aineistoon. Perehtymisvelvollisuus
on myös muutoksenhakutuomioistuimessa rikosasiassa puheenjohtajana
toimivalla tuomarilla.
Valiokunta ei katso, että kaikkien tuomioistuinten
jäsenien tulisi olla selvillä anonyymin todistajan
henkilöllisyydestä. Riski anonyymin todistajan
henkilöllisyyden paljastumisesta kasvaa, mitä useampi
henkilö henkilöllisyydestä on selvillä.
Käräjäoikeudessa pääasia
käsitellään aina joko ns. lautamieskokoonpanossa
tai kolmen ammattituomarin taikka näiden vahvennetuissa
kokoonpanoissa. Ylemmissä tuomioistuimissa kokoonpanossa
on vähintään kolme tai viisi tuomaria.
Riittävää pääasian
ratkaisemisen kannalta on, että puheenjohtaja on selvillä anonyymin
todistajan henkilöllisyydestä. Tämä on riittävää myös
siinä suhteessa, että puheenjohtaja voi huolehtia
käytännön toimenpiteistä, kuten anonyymin
todistajan kutsumisesta ja kuulemisen järjestämisestä.
Puheenjohtajan tulee myös huolehtia siitä, että anonyymiä todistajaa
kuulustellaan asianmukaisesti, ja esimerkiksi estää esittämästä sellaisia
kysymyksiä, joihin vastaaminen voisi paljastaa anonyymin
todistajan henkilöllisyyden.
Muutettavaksi ehdotetussa 3 momentissa on myös varauduttava
siihen, että anonymiteetistä päättänyt
tuomari on estynyt käsittelemästä pääasiaa.
Este voisi olla oikeudellinen (kuten esteellisyys) tai tosiasiallinen
(kuten siirtyminen toisen viraston palvelukseen). Selvyyden vuoksi
on vielä todettava, ettei tuomari tule pääasiassa
esteelliseksi yksin sillä perusteella, että hän
on myöntänyt todistajalle anonymiteetin.
Lisäksi momentissa säädettäisiin
siitä, että muutoksenhakutuomioistuimen puheenjohtajan on
tiedettävä anonyymin todistajan henkilöllisyys.
Kun otetaan huomioon edellä mainitut puheenjohtajan hoidettaviksi
tulevat tehtävät ja etenkin anonyymin todistajan
henkilöllisyyden paljastumiseen mahdollisesti tähtäävien
kysymysten estäminen, on perusteltua, että puheenjohtaja
ei pelkästään tunne anonyymin todistajan
henkilöllisyyttä, vaan myös perehtyy
yleisesti anonymiteetin myöntämiseen liittyvään aineistoon.
11 c §.
Pykälässä säädetään
anonyymiä todistelua koskevan asian valmistelusta
ja istuntokäsittelystä sekä käsittelyjulkisuudesta.
Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin
voisi kuulla henkilöä, jolle anonymiteettiä vaaditaan.
Esityksen perustelujen mukaan kuuleminen olisi pääsääntö,
koska samalla tuomioistuin voisi paitsi saada selvitystä anonymiteetin
myöntämisen edellytyksistä myös
varmistautua siitä, että henkilö ymmärtää anonymiteetin
merkityksen ja haluaa sen myönnettäväksi.
Valiokunta ei ehdota, että kuuleminen muutetaan pakolliseksi,
mutta korostaa, että asia tulee ratkaista vain hyvin poikkeuksellisesti
ilman kyseisen henkilön kuulemista.
5. Laki esitutkintalain 7 ja 9 luvun muuttamisesta
4 luku. Esitutkintaperiaatteet ja esitutkintaan osallistuvien
oikeudet
15 §. Asianosaisjulkisuus esitutkinnassa.
Hallituksen esityksessä ei ehdoteta muutoksia pykälään.
Lailla 818/2014 (ks. HE 71/2014
vp ja LaVM 7/2014 vp) pykälää on
kuitenkin muutettu tavalla, mikä aiheuttaa tarpeen muuttaa
sitä myös tässä yhteydessä.
Muutoksen myötä esitutkinnan asianosaisen osalta
asianosaisjulkisuudesta säädetään
nykyisin ETL:ssa. Nyt käsiteltävänä olevassa
esityksessä ehdotetaan muutettavaksi julkisuuslakia siten,
että sen 11 §:n 2 momenttiin lisätään
uusi 6 a kohta ja muutetaan momentin 7 kohtaa, johon viitataan uudessa
ETL:n 4 luvun 15 §:ssä. Valiokunta ehdottaa, että kyseisen
pykälän 3 momenttia muutetaan siten,
että siinä viitataan myös uuteen 6 a
kohtaan, mikä koskee anonyymiä todistelua. Tämä aiheuttaa tarpeen
muuttaa myös lain nimeä ja johtolausetta.
7 luku. Kuulustelut
8 §. Todistajan ilmaisuvelvollisuus ja kieltäytyminen
todistamasta.
Valiokunta on edellä ehdottanut 1. lakiehdotuksen 17
luvun 12 §:n muuttamista niin, että siihen
lisätään uusi 2 ja 4 momentti ja 2 momentti
siirretään 3 momentiksi ja 3 momentti 5 momentiksi.
Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että 2
momentin 1 ja 2 kohtien viittaussäännökseen
tehdään tarkistukset.
9 §. Todistajankuulustelu tuomioistuimessa.
Ehdotetussa 1 momentissa säädetään
siitä, että jos todistaja kieltäytyy
esitutkinnassa antamasta kertomusta, hänen kieltäytymisensä peruste
voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Jollei pätevää perustetta
ole, tuomioistuin voi velvoittaa todistajan antamaan kertomuksensa,
jolloin todistajan kuuleminen toimitetaan tuomioistuimessa.
Valiokunta toteaa, että momentissa kysymys on esitutkintakuulustelusta,
joka poikkeuksellisesti toimitetaan tuomioistuimessa. Säännöksen taustalla
on se, että saadaan tuomioistuimen ratkaisu todistamisvelvollisuuden
käsillä olemisesta, ja se, että jos todistaja
tuomioistuimen kannasta huolimatta aiheettomasti kieltäytyy
edelleen todistamasta, tuomioistuin voi, toisin kuin esitutkintaviranomainen,
käyttää pakkokeinoja todistajaa vastaan.
Todistamisvelvollisuus tuomioistuimessa on sinänsä sama
kuin tavanomaisessa esitutkinnassa.
9 luku. Esitutkinta-aineisto
4 §. Kuulustelutilaisuuden tallentaminen
todisteena käyttämistä varten.
Pykälässä säädetään esitutkintakuulemisen
tallentamisesta todisteena käyttämistä varten.
Säännös liittyy ehdotetun OK 17 luvun
24 §:n 3 momentissa säädetyn esitutkintatallenteen
hyödynnettävyyteen todisteena. Koska valiokunta
ehdottaa sanottua momenttia muutettavaksi, 4 §:n 4
momenttiin tulee tehdä vastaavat muutokset.
Muutettavaksi ehdotetun 4 momentin mukaan mitä pykälän
1—3 momenteissa säädetään
kuulustelusta ja sen tallentamisesta, sovelletaan myös
15—17-vuotiaaseen asianomistajaan, joka on erityisen suojelun
tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset
olosuhteensa ja rikoksen laatu, seksuaalirikoksen 15—17-vuotiaaseen
asianomistajaan, joka ei halua tulla oikeudenkäyntiin
kuultavaksi sekä seksuaalirikoksen 18 vuotta täyttäneeseen
asianomistajaan, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi
hänen terveytensä tai aiheuttaisi muuta vastaavaa
merkittävää haittaa.
Lakivaliokunta korostaa säännöksen
tärkeää merkitystä. Sen 2 momentissa
nimittäin turvataan epäillyn tai hänen
avustajansa vastakuulusteluoikeuden toteutuminen esitutkintavaiheessa.
Ilman asianmukaisesti varattua mahdollisuutta vastakuulusteluun
OK 17 luvun 24 §:n 3 momentissa säädetty
kuva- ja äänitallenteen käyttäminen
todisteena pääkäsittelyssä ei
ole mahdollista. Kun yli 15-vuotiaiden seksuaalirikosten
asianomistajien kuuleminen toteutetaan osittain esityksen mukaisesti,
on varsin todennäköistä, että muun
muassa kysymys siitä, mitä voidaan pitää vastaajan
kuulusteluoikeuden ”asianmukaisena toteuttamisena”,
nousee oikeuskäytännössä esiin
toisella tavalla kuin tähän mennessä.
Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää kiinnittää asiaan
huomiota esitutkintakäytännöissä.
Vastakuulusteluoikeuden tehokas käyttäminen
riippuu myös varsin suuresti siitä, millaisten
tietojen varassa kuulemisoikeutta käytetään. Mikäli
vastaajalle ei esitutkinnassa varata mahdollisuutta esittää asianomistajalle
kysymyksiä jo varsin kattavan aineiston pohjalta, vastakuulusteluoikeuden
käyttäminen ei muodostu tehokkaaksi. Näistä tilanteista
voidaan esittää vaikeasti ratkaistavissa olevia
väitteitä, jotka voivat jopa johtaa syytteen hylkäämiseen.
6. Laki pakkokeinolain muuttamisesta
7 luku. Takavarikoiminen ja asiakirjan jäljentäminen
3 §. Takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot.
Pykälää ehdotetaan muutettavaksi
niin, että takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot
vastaavat lähtökohtaisesti sitä, mitä OK
17 luvussa säädetään tuomioistuimessa
noudatettavista todistamiskielloista ja vaitiolo-oikeuksista.
Ehdotetun pykälän 1—3 momentissa
olevat rajoitukset ovat yleisiä, eikä niitä ole
sidottu takavarikkoperusteeseen (todisteena käyttäminen, oikealle
omistajalle palauttaminen, menettämisseuraamuksen turvaaminen).
Sen takia 4 momentissa säädetään
erikseen, että oikealle omistajalle palauttamiseksi esine
kuitenkin voidaan takavarikoida.
Voimassa olevassa PKL:n 7 luvun 3 §:ssä kielletään
takavarikoiminen ja jäljentäminen todisteena käytettäväksi
eräissä tapauksissa. Entiselleen jäävän
takavarikoimista koskevan perussäännöksen
eli PKL 7:1:n, johon PKL 7:3:ssä säädetään
rajoituksia, mukaan esine, omaisuus tai asiakirja voidaan takavarikoida,
jos on syytä olettaa, että sitä voidaan
käyttää todisteena rikosasiassa,
se on rikoksella joltakulta viety tai se tuomitaan menetetyksi.
PKL 7:1 yhdessä nykyisen 3 §:n kanssa tarkoittaa
sitä, että 3 §:ssä säädetyt
rajoitukset eivät koske takavarikoimista sillä perusteella,
että kohde on oletettavasti viety joltakulta rikoksella
taikka että tuomioistuin oletettavasti julistaa sen menetetyksi.
Ehdotetun 4 momentin sanamuodosta seuraa, että pykälässä säädetyt
takavarikoimiskiellot koskisivat myös tapauksia, joissa
on syytä olettaa, että asiakirja tai muu luvun
1 §:ssä tarkoitettu kohde tuomitaan menetetyksi.
Tällainen rajoitus ei ole asianmukainen. Valiokunta ehdottaa, että pykälän
4 momenttia täydennetään niin, että takavarikoiminen
on mahdollista paitsi rikoksella viedyn esineen palauttamiseksi
myös siksi, että esine oletettavasti tuomitaan
valtiolle menetetyksi.
Valiokunta on edellä ehdottanut 1. lakiehdotuksen 17
luvun 12 §:n muuttamista niin, että siihen lisätään
uusi 2 ja 4 momentti ja 2 momentti siirretään
3 momentiksi ja 3 momentti 5 momentiksi. Tämän
vuoksi valiokunta ehdottaa, että 3 momentin 1 ja 2 kohtien
viittaussäännökseen tehdään
tarkistukset.
15. Laki keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa
Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä tehdyn
yleissopimuksen lainsäädännön alaan
kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
ja yleissopimuksen soveltamisesta annetun lain 2 §:n muuttamisesta
Lain 2 §:n 2 momenttia on muutettu lailla 303/2014
siten, että viittaus kohdistuu kansainvälisestä oikeusavusta
rikosasioissa annetun lain (4/1994)
15 §:n 4 momenttiin (HE 213/2014 vp, s.
76). Sama oikaisu on ehdotettu tehtäväksi myös
nyt käsiteltävänä olevassa hallituksen
esityksessä. Lakiehdotuksen johtolausetta on tämän
vuoksi muutettava ("2 momentti, sellaisena kuin se on laissa
303/2014").
20. Laki sähköisen viestinnän tietosuojalain 13
f ja 33 §:n muuttamisesta
Sähköisen viestinnän tietosuojalaki
on kumottu ja korvattu tietoyhteiskuntakaarella (917/2014). Uudessa
laissa on ensiksi mainitun lain muutettavaksi ehdotettuja 13 f
ja 33 §:ää vastaavat säännökset
151 §:n 1 momentissa ja 316 §:n 5 momentissa (HE
221/2013 vp, s. 155 ja 225). Tietoyhteiskuntakaari
on tullut voimaan 1.1.2015. Siksi valiokunta ehdottaa, että 20.
lakiehdotus hylätään ja korvataan uudella
lakiehdotuksella (laki tietoyhteiskuntakaaren 151 ja 316 §:n
muuttamisesta, uusi 29. lakiehdotus).
22. Laki mielenterveyslain muuttamisesta
Ehdotuksen mukaan mielenterveyslaissa ei enää säädetä pelkästään
syytetylle tehtävästä mielentilatutkimuksesta
vaan — koska mielentilatutkimus voidaan nykyisin tehdä myös
jo esitutkintavaiheessa — epäillylle tai syytetylle
tehtävästä mielentilatutkimuksesta. Tämän
vuoksi muun muassa mielenterveyslain 17 §:ää ehdotetaan muutettavaksi.
Eduskunta on kuitenkin hyväksynyt jo aiemmin mainitun pykälän
muuttamisen (HE 199/2013 vp; EV 37/2014
vp). Valiokunta ehdottaa tämän vuoksi 17 §:ään
teknisiä muutoksia, joissa huomioidaan hallituksen esityksen antamisen
jälkeen mielenterveyslakiin jo tehdyt muutokset. Tämä aiheuttaa
tarpeen myös lain johtolauseen muuttamiselle.
27. Laki isyyslain 30 §:n 2 momentin kumoamisesta
Eduskunta on säätänyt uuden isyyslain
(ks. HE 91/2014 vp), minkä myötä vuoden
1975 isyyslaki kumotaan. Uusi isyyslaki tulee voimaan 1.1.2016.
Nyt käsiteltävä hallituksen esitys on tarkoitus
saattaa voimaan saadun selvityksen mukaan myös 1.1.2016.
Täten tarvetta 27. lakiehdotukselle ei ole, ja valiokunta
ehdottaa sen hylkäämistä.
28. Laki keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan
eurooppalaisen yleissopimuksen toisen lisäpöytäkirjan
lainsäädännön alaan kuuluvien
määräysten voimaansaattamisesta ja lisäpöytäkirjan
soveltamisesta annetun lain 3 §:n muuttamisesta (Uusi 28.
lakiehdotus)
Elokuussa 2014 on tullut voimaan laki keskinäistä oikeusapua
rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen
toisen lisäpöytäkirjan lainsäädännön
alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
ja lisäpöytäkirjan soveltamisesta (300/2014).
Lain 3 §:n 3 momentissa on vastaavantyyppinen viittaussäännös kuin
edellä käsitellyssä 15. lakiehdotuksen
2 §:n 2 momentissa.
Mainitussa 3 §:n 3 momentissa viitataan OK 17 luvun
26 a ja 51 §:ään. Valiokunta ehdottaa, että viittaussäännös
muutetaan koskemaan mainitun luvun 42 §:ää.
Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa uutta lakiehdotusta.
29. Laki tietoyhteiskuntakaaren 151 ja 316 §:n
muuttamisesta (Uusi 29. lakiehdotus)
Valiokunta ehdottaa 20. lakiehdotuksen kumoamista edellä sen
perusteluissa esitetyillä perusteilla. Siitä syystä valiokunta
ehdottaa uutta lakiehdotusta, jossa muutettaisiin tietoyhteiskuntakaaren
151 §:n 1 momentin ja 316 §:n 5 momentin viittaukset
kohdistumaan OK 17 luvun oikeisiin pykäliin.