Yleisperustelut

Jatkokäsittelylupajärjestelmä

Yleistä

Yleisesti hyväksytyn lähtökohdan mukaan lainkäyttöjärjestelmässä pääpainon tulee olla käräjäoikeuksissa pidettävissä oikeudenkäynneissä. Muutoksenhaku hovioikeuteen on ensiasteen oikeudenkäyntiä täydentävä oikeusturvakeino. Hovioikeuden päätehtävä on valituksen perusteella tarkistaa käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuus ja korjata ratkaisuun mahdollisesti sisältyvät virheet. Hovioikeuden ratkaisu jää käytännössä usein lopulliseksi, sillä muutoksenhaku korkeimpaan oikeuteen edellyttää valitusluvan saamista.

Hovioikeusmenettelyä on eri uudistuksin pyritty kehittämään entistä toimivammaksi 1990-luvulta lähtien, jotta se mahdollisimman hyvin edistäisi hovioikeuden tehtävien toteuttamista. Uudistustyö on kuitenkin osoittautunut varsin haasteelliseksi.

Vuonna 1998 tuli voimaan uudistus, jonka tavoitteena oli sovittaa aikaisemmin lähes yksinomaan kirjallinen hovioikeusmenettely paremmin yhteen uudistetun alioikeusmenettelyn ja ihmisoikeusvaatimusten kanssa. Tarkoitus oli erityisesti lisätä suullisten käsittelyjen määrää. Uudistuksen myötä näin tapahtui, mutta myös ratkaisemattomien asioiden määrä kasvoi ja käsittelyajat pidentyivät.

Hovioikeuksien ruuhkautumisen estämiseksi otettiin vuonna 2003 käyttöön seulontamenettely, jossa hovioikeus ensin päättää, otetaanko valitus enempään tutkintaan. Tarkoitus oli lisätä hovioikeuksien mahdollisuuksia käsitellä aikaisempaa kevyemmin ja nopeammin sellaisia asioita, joissa ei ole tarvetta muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua. Seulontajärjestelmä, joka on edelleen käytössä, ei kuitenkaan ole osoittautunut riittävän toimivaksi. Tämä johtuu muun muassa siitä, että seulontamenettely koskee kaikkia valituksia kaikissa asiaryhmissä. Epäkohtana on myös se, ettei sellaista asiaa, jonka ratkaisu riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta, ole voitu seuloa, vaan asia on tullut viedä täysimittaiseen käsittelyyn. Tämä on merkinnyt sitä, että hovioikeudet ovat joutuneet käsittelemään uudelleen suuren osan valituksista.

Nyt käsiteltävän hallituksen esityksen keskeisin ehdotus on, että nykyinen seulontamenettely korvataan jatkokäsittelylupajärjestelmällä, jossa asian täysimittainen käsittely hovioikeudessa edellyttää lupaa laissa tarkasti määritellyissä asioissa. Ne asiat, joissa jatkokäsittelylupaa ei vaadita, käsitellään tavanomaisessa hovioikeusmenettelyssä. Jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet säädetään laissa ja niiden täyttyminen tutkitaan kirjallisen aineiston perusteella. Jos lupaa ei myönnetä, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi. Jos taas lupa myönnetään, asian käsittely hovioikeudessa jatkuu. Jatkokäsittelylupajärjestelmää koskevat säännökset sisältyisivät oikeudenkäymiskaareen lisättäväksi esitettyyn uuteen 25 a lukuun.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että jatkokäsittelylupajärjestelmä vastaa lähtökohdiltaan valiokunnan aiemmin esittämiä käsityksiä muutoksenhakumenettelyn kehittämisestä. Valiokunta on aiemmin esittänyt arvioitavaksi mahdollisuuksia luoda esimerkiksi muutoksenhakulupaan perustuva nykyistä seulontamenettelyä selkeämpi järjestelmä samoin kuin sitä, onko kyseistä järjestelmää välttämätöntä soveltaa nykyiseen tapaan hovioikeuden käsiteltäviksi tuleviin kaikkiin valituksiin (PeVL 30/2006 vp). Perustuslakivaliokunta on myös katsonut, ettei jatkokäsittelylupajärjestelmä merkitse muutoksenhakuoikeuden rajoittamista, koska kaikista käräjäoikeuden ratkaisuista saa hakea muutosta.

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta kannattaa jatkokäsittelylupajärjestelmän käyttöönottoa. Se, että asioiden laatu ja asianosaisten oikeusturvan tarve voidaan ottaa entistä paremmin huomioon, edistää hovioikeusmenettelyn joustavuuden lisäämistä ja hovioikeuksien voimavarojen kohdentamista mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Hovioikeusmenettelyn kehittäminen on tähdellistä myös oikeudenkäyntien viivästymisen torjumiseksi. Suomi on viime aikoina saanut viivästymisestä useita langettavia tuomiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan todennut, että tuomioistuinmenettelyjen kehittäminen voi ajan oloon vaikuttaa asioiden käsittelyaikoihin ja siten edistää perustuslaissa turvattua oikeutta saada asia tuomioistuimessa käsiteltäväksi ilman aiheetonta viivästystä.

Uutta menettelyä esitetään kutsuttavaksi "jatkokäsittelylupajärjestelmäksi". Ilmaisua ei voida pitää kovin helposti avautuvana saati muistettavana, mutta esillä olleista ilmaisuista sen voidaan katsoa parhaiten kuvaavan järjestelmän luonnetta ja sisältöä.

Soveltamisala

Keskeinen kysymys jatkokäsittelylupajärjestelmässä on, millaisia asioita se koskee. Esityksen mukaan jatkokäsittelylupaa vaaditaan eräiltä riita- ja rikosasioilta.

Riita-asiassa tarvitaan esityksen mukaan jatkokäsittelylupa, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain saamisen osalta, ja valituskirjelmässä esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen välinen erotus (häviöarvo) ei ole yli 10 000 euroa. Lakivaliokunta pitää soveltamisalan kytkemistä laissa säädetyn euromääräisen raja-arvon alittaviin rahasaamisiin kannatettavana järjestelmän selkeyden ja tarkkarajaisuuden kannalta. Vaikka esitettyä arvorajaa, 10 000 euroa, voidaan itsessään pitää verraten korkeana, sitä puoltavat useat syyt. Ensinnäkään se ei ole esitykseen sisällytettyjen selvitysten mukaan erityisen korkea niissä riita-asioissa, joita hovioikeuksissa käsitellään. Myös oikeudenkäyntikulut ovat viime vuosina kohonneet merkittävästi, ja useissa tapauksissa ne ylittävät mainitun arvorajan ja jopa riidan kohteen arvon. Järjestelmän soveltamisala riita-asioissa on myös voitava suhteuttaa rikosasioiden soveltamisalaan. Tältä osin lupajärjestelmälle esitettyä soveltamisalaa voidaan pitää verraten tasapainoisena kokonaisuutena.

Arvoraja voi kuitenkin eräissä asioissa osoittautua suhteellisen korkeaksi, esimerkiksi rikosperusteista vahingonkorvausvastuuta koskevassa asiassa, jossa nuori rikoksentekijä on tuomittu korvausvelvollisuuteen. Maksukykyyn nähden korkea korvausvelvollisuus voi merkitä sitä, että ratkaisulla on tavanomaista suurempi merkitys valittajalle. Tällaisessa tapauksessa jatkokäsittelylupa voidaan myöntää painavan syyn perusteella (1. lakiehdotuksen 25 a luvun 11 §:n 4 kohta).

Mainittu 10 000 euron arvoraja määräytyisi valituskirjelmässä esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen välisen erotuksen eli häviöarvon mukaan. Riita-asioiden soveltamisala voitaisiin kytkeä myös kanteen arvoon. Häviöarvoa puoltaa kuitenkin se, että se kuvaa paremmin asianosaisen muutoksenhakuintressin suuruutta. Lakivaliokunta pitää epätodennäköisenä, että häviöarvon käyttöönotto johtaisi siihen, että kantajat varmistaakseen suoran pääsyn hovioikeuden täystutkintaan vaatisivat keinotekoisesti liikaa käräjäoikeudessa. Määrältään perusteeton kanne voi esimerkiksi vaikuttaa siihen, missä määrin oikeudenkäyntikuluja määrätään korvattaviksi.

Suurin osa hovioikeuksien tutkittaviksi tulevista valitusasioista on rikosasioita, joten jatkokäsittelylupajärjestelmän toimivuuden kannalta rikosasioiden soveltamisalan määrittäminen on keskeisintä. Esityksen mukaan rikosasioissa vastaaja tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että rikosta, josta tuomitaan enintään neljän kuukauden vankeusrangaistus, ei voida pitää vähäisenä. Tämän vuoksi perustuslakivaliokunta on esittänyt, että lakivaliokunta vielä harkitsisi, tulisiko jatkokäsittelylupajärjestelmän alaa supistaa rikosasioiden osalta esimerkiksi siten, että ehdottomat vankeusrangaistukset suljettaisiin sen ulkopuolelle, ja miten se vaikuttaisi hovioikeusmenettelyn tarkoituksenmukaisuuteen ja tehokkuuteen.

Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Myös rangaistuksen pituudella on vaikutusta, sillä mitä pidempi vankeusrangaistus on, sitä enemmän tulee olla muita perusteita rangaistuksen ehdollisuudelle. Rangaistuslajin valinnassa on edellä esitetyn mukaisesti otettava huomioon hyvin moninaisia tekijöitä, ja kyse on muustakin kuin rikoksen vähäisyydestä. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan ehdollisen ja ehdottoman vankeuden asettaminen jatkokäsittelyluvan kannalta eri asemaan ei siten ole yhteensopiva rangaistuslajin valinnassa noudatettavien periaatteiden kanssa.

Lisäksi saadun selvityksen mukaan lyhyehköjä ehdottomia vankeusrangaistuksia tuomitaan käytännössä verraten paljon, ja kyseessä on usein henkilö, jolla on rikostausta. Koska nämä jutut ovat usein varsin selviä, niiden tulisi jo tämän perusteella kuulua lupajärjestelmän soveltamisalaan. Sen sijaan ensikertalaisille tuomitut vankeusrangaistukset ovat käytännössä lähes aina ehdollisia. Perustuslakivaliokunnan esittämän toteuttaminen tarkoittaisi siten sitä, että vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, vaikka hänet on tuomittu pitkäänkin ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Sen sijaan sellainen vastaaja, jolla on pitkä rikostausta ja joka olisi vähäisestä rikoksesta tuomittu aikaisemman rikollisuutensa perusteella hyvinkin lyhyeen ehdottomaan vankeusrangaistukseen, ei lupaa tarvitsisi. Lupajärjestelmän soveltamisalan rajaaminen ehdollisiin rangaistuksiin ei siten välttämättä johtaisi siihen, että järjestelmä tulisi sovellettavaksi vain vähäisiin rikoksiin. Sen sijaan se voisi rajata järjestelmän ulkopuolelle juuri ne valitukset, joihin sitä on tarkoituksenmukaista soveltaa. Yhteenvetona edellä esitetystä lakivaliokunta katsoo, ettei ehdottomia vankeusrangaistuksia ole perusteltua rajata lupajärjestelmän ulkopuolelle.

Rikosasian vastaajan jatkokäsittelyluvan tarpeen kytkemistä tuomitun rangaistuksen ankaruuteen voidaan näin ollen pitää asianmukaisena. Jatkokäsittelyluvan rajaksi esitettyä neljän kuukauden vankeusrangaistusta voidaan tosin pitää suhteellisen ankarana. Lakivaliokunta on kuitenkin päätynyt puoltamaan kyseistä rajaa, koska käytännössä se tyypillisesti koskee usein esiintyviä ja suhteellisen selviä rikosasioita, kuten törkeitä rattijuopumuksia ja pahoinpitelyjä, joiden sulkeminen pois lupajärjestelmän piiristä ei ole tarkoituksenmukaista eikä mahdollista hovioikeuksien voimavarojen oikeaa suuntaamista.

Rikosasian vastaajasta poiketen syyttäjän ja asianomistajan tarve jatkokäsittelyluvalle on kytketty rikoksesta tuomittavaan enimmäisrangaistukseen. Esityksen mukaan nämä tarvitsevat luvan, jos valitus koskee rikosta, josta ei syytteessä mainittujen seikkojen vallitessa tehtynä ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Esityksessä on pyritty varmistamaan se, ettei rikosasian vastaajan oikeus saada asia hovioikeuden täystutkintaan ole missään tilanteessa syyttäjää huonompi. Valiokunta pitää tämän turvaamista periaatteellisesti hyvin tärkeänä.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet

Jatkokäsittelylupa on esityksen mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, ratkaisun oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä, asian jatkokäsittely on lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa tärkeätä tai jos luvan myöntämiseen on muu painava syy. Jos valittajan hovioikeudessa esittämä muutosvaatimus perustuu kuitenkin yksinomaan käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun arviointiin, lupaa ei tarvitse myöntää, ellei valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella ole perusteltua aihetta epäillä, että käräjäoikeus on arvioinut sanotun näytön virheellisesti.

Asianosaisten oikeusturvan kannalta lakivaliokunta pitää perusteltuna ja tarpeellisena, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset luetellaan laissa ja kynnys luvan myöntämiselle on alhainen. Sitä, että lupa vaaditaan myös sellaisilta valituksilta, jotka koskevat ainoastaan käräjäoikeuden todistelun uskottavuudesta tekemää arviointia, voidaan puoltaa, jotta tällaisia asioita ei tarvitse nykyiseen tapaan siirtää automaattisesti täystutkintaan. Lupakynnystä on näissä tapauksissa korotettu, sillä tällöin vaaditaan "perusteltua aihetta epäillä" -kynnyksen ylittymistä. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä pääsäännön mukainen "aihetta epäillä" -kynnys saattaisi todistelun uskottavuutta koskevissa asioissa ylittyä esityksen tavoitteet huomioon ottaen liian helposti.

Vastapuolen kuuleminen

Esitykseen sisältyvän 1. lakiehdotuksen 25 a luvun 13 §:n mukaan ennen jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevan asian ratkaisemista hovioikeuden on tarvittaessa kehotettava valittajan vastapuolta antamaan kirjallinen vastaus valitukseen. Vastapuolelta ei siten pääsääntöisesti pyydetä vastausta ennen kuin kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä on ratkaistu. Perustuslakivaliokunta on antamassaan lausunnossa esittänyt harkittavaksi, tulisiko vastapuolella olla mahdollisuus antaa vastaus ennen kuin jatkokäsittelylupa myönnetään. Menettelyllä turvattaisiin vastapuolen oikeus tulla asiassa kuulluksi. Perustuslakivaliokunta viittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun, jossa on katsottu, että tietyin edellytyksin välipäätökseen tai vastaavaan johtava menettely voi loukata Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vaatimuksia, vaikka sopimusmääräyksen mukaisia oikeusturvatakeita noudatettaisiin itse pääasiaa lopullisesti ratkaistaessa (Micallef v. Malta, 15.10.2009).

Saadun selvityksen mukaan edellä mainitussa oikeustapauksessa on ollut kyse tilanteesta, jossa tuomioistuin oli jo välipäätösvaiheessa alustavasti ottanut kantaa myös itse pääasiaan. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan tämän oikeustapauksen perusteella ei voi tehdä sellaista päätelmää, että vastauksen pyytämättä jättäminen jatkokäsittelylupavaiheessa epäisi vastaajan vastapuolelta oikeuden tulla kuulluksi ja näin olisi ristiriidassa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden kanssa. Jatkokäsittelylupamenettelyssä ei ole kyse esioikeudenkäynnistä, jossa tehtäisiin ratkaisevia päätöksiä valituksen kohteena olevissa asioissa. Jatkokäsittelyluvan myöntäminen ei siten tarkoita sitä, että hovioikeus olisi edes alustavasti ratkaissut valituksen ja että luvan myöntäminen olisi tämän vuoksi vastapuolelle vahingoksi. Luvan myöntäminen tarkoittaa vain sitä, että hovioikeus ei pidä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta täysin selvänä. Tämän vuoksi asia siirretään täysimittaiseen käsittelyyn, jossa kaikkia asianosaisia kuullaan ja jossa ratkaistaan, tuleeko käräjäoikeuden ratkaisua muuttaa. Edellä esitetyn perusteella valiokunta ei siten katso, että valittajan vastapuolelle tulisi aina jatkokäsittelylupavaiheessa antaa mahdollisuus tulla kuulluksi siitä, onko käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta perusteltua aihetta epäillä tai täyttyykö joku muu jatkokäsittelyluvan peruste. Myöskään nykyisessä seulontamenettelyssä valittajan vastapuolta ei käytännössä kuulla ennen kuin hovioikeus päättää, ettei valitusta seulota.

Toisaalta on tilanteita, joissa vastapuolen vastauksen pyytäminen voi olla perusteltua jo ennen kuin ratkaisu luvan myöntämisestä tai epäämisestä tehdään. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun valituksessa on vedottu uusin seikkoihin. Esitetty säännös mahdollistaa vastapuolen kuulemisen muun muassa tällaisessa tilanteessa.

Pääkäsittelyn järjestäminen

Nykyisen sääntelyn mukaan suullinen todistelu on otettava hovioikeudessa uudelleen vastaan, jos asian ratkaisu riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta. Nyt esitetään, ettei pääkäsittelyä vaatimuksesta huolimatta tarvitsisi toimittaa, jos asiassa ei tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, ettei näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä mitään varteenotettavaa epäilyä. Lisäksi edellytetään, että pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Lakivaliokunta pitää esityksen toteuttamista tältä osin tarpeellisena, sillä nykysääntelyn ehdottomuus on johtanut tarkoituksettomiin oikeudenkäyntien uusimisiin hovioikeuksissa. Ottaen huomioon hovioikeuden harkintavallan lisääntyminen on kuitenkin tärkeää, että perustelemiseen kiinnitetään huomiota päätettäessä siitä, ettei pääkäsittelyä toimiteta.

Ennakkopäätösvalitus

Käräjäoikeuden ratkaisusta haetaan säännönmukaisesti muutosta hovioikeudelta. Esityksessä ehdotetaan uutta menettelyä, ennakkopäätösvalitusta, jossa käräjäoikeuden ratkaisusta voidaan valittaa suoraan korkeimpaan oikeuteen (1. lakiehdotuksen 30 a luku). Ennakkopäätösvalituksen tekeminen edellyttää, että korkein oikeus myöntää valitusluvan. Valituslupa voidaan myöntää vain, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Toiseksi edellytetään, että asian osapuolet ovat suostuneet menettelyn käyttämiseen.

Ennakkopäätösvalituksen soveltamisala ja edellytykset huomioon ottaen on todennäköistä, ettei menettely tule käytännössä kovin usein sovellettavaksi. Lakivaliokunta pitää ennakkopäätösvalituksen käyttöön ottamista kuitenkin kannatettavana, sillä se mahdollistaa korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun saamisen säännönmukaista muutoksenhakua nopeammin. Tämä voi olla hyödyllistä esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jossa laintulkintakysymys koskee useita oikeussuhteita ja ennakkoratkaisun viipyminen pitkittäisi oikeudellista epävarmuutta. Ottaen huomioon menettelyn uutuus ja tavoitteet valiokunta pitää perusteltuna, että valituslupa voidaan myöntää esitetyin tavoin vain ennakkopäätösperusteella.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan kiinnittänyt huomiota siihen, että menettely perustuu olennaisella tavalla asianosaisten suostumuksen varaan. Perusoikeuksia rajoitettaessa valiokunta on pitänyt tärkeänä varmistaa, että suostumuksen antaja tietää ja ymmärtää suostumuksen merkityksen. Asianosaisella, joka päättää hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun suoraan korkeimmalta oikeudelta tai antaessaan siihen suostumuksensa, ei juurikaan ole mahdollisuuksia arvioida, myöntääkö korkein oikeus valitusluvan. Jos valituslupaa ei myönnetä, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi eivätkä asianosaiset voi saattaa asiaa enää hovioikeuden tutkittavaksi varsinaisin muutoksenhakukeinoin. Perustuslakivaliokunnan mukaan sellainen ennakkopäätösvalitusmenettely, jossa asianosainen voi korkeimman oikeuden kielteisen valituspäätöksen jälkeen hakea muutosta käräjäoikeuden päätökseen hovioikeudesta, vastaisi paremmin perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattua muutoksenhakuoikeutta.

Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan hovioikeusasteen mahdollistaminen ennakkopäätösmenettelyssä edellä mainitulla tavalla muuttaisi ennakkopäätösvalituksen luonnetta eikä edistäisi sen tavoitteiden toteuttamista. Hovioikeuskäsittely pitkittäisi asian käsittelyn kestoa ja lisäisi oikeudenkäynnin kustannuksia. Se voisi mahdollistaa myös sen, että ennakkopäätösvalituksia tehtäisiin kokeilumielessä, kun tiedettäisiin, että hovioikeuskäsittely olisi aina kuitenkin käytettävissä.

Lakivaliokunta yhtyy perustuslakivaliokunnan näkemykseen asianosaisen suostumuksen keskeisestä merkityksestä ennakkopäätösmenettelyssä. On tärkeää, että asianosaiset tietävät ja ymmärtävät, mistä ennakkopäätösmenettelyssä on kyse, etenkin siitä, ettei hovioikeuteen voi valittaa, jos korkein oikeus ei myönnä valituslupaa. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että uutta menettelyä koskevat säännökset ovat mahdollisimman selkeitä ja ymmärrettäviä ja että asianosaisille annetaan riittävästi ohjeistusta edellä mainituista seikoista. Tässä tarkoituksessa valiokunta ehdottaa jäljempänä täsmennyksiä 1. lakiehdotuksen säännöksiin.

Esityksen valiokuntakäsittelyssä on keskustelua herättänyt menettely, jossa käräjäoikeus voisi päätöksellään siirtää käsiteltävänään olevassa asiassa ilmenevän laintulkintakysymyksen korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Tällaista niin kutsuttua ennakkopäätöskysymystä esitettiin muutoksenhakulupatoimikunnan mietinnössä (2008:3), mutta sitä ei sisällytetty nyt käsiteltävänä olevaan hallituksen esitykseen. Tämä johtuu siitä, että mietinnöstä annetussa lausuntopalautteessa monet lausunnonantajat epäilivät muun muassa menettelyn tarpeellisuutta ja perustuslainmukaisuutta kuin myös sen vaikutuksia korkeimman oikeuden rooliin.

On mahdollista, että ennakkopäätöskysymys olisi ennakkopäätösvalitusta nopeampi keino saada korkeimman oikeuden ratkaisu laintulkintaongelmaan. Lakivaliokunta kuitenkin katsoo, että menettelyyn liittyy edellä mainituin tavoin monia periaatteellisesti merkittäviä kysymyksiä, joita ei ole pohdittu riittävän perusteellisesti. Tämän vuoksi menettelyn mahdollistaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista eikä perusteltua.

Voimaantulo, koulutus ja seuranta

Uudistusten on tarkoitettu tulevan voimaan noin kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu. Ottaen huomioon, että kyse on hovioikeusmenettelyä koskevasta merkittävästä uudistuksesta, lain toimeenpanoon tulee varata riittävästi aikaa. Myös oikeudenkäynnin osapuolten asianmukaisesta ja riittävästä koulutuksesta on huolehdittava ja uudistuksen toimivuutta ja vaikutuksia käytännössä seurattava.