Perustelut
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena
ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotuksen hyväksymistä muuttamattomana
seuraavin huomautuksin.
Esityksen tausta
Suomen ja Neuvostoliiton vuoden 1944 välirauhansopimukseen
sisältyy määräys, jonka mukaan
Suomen tulee internoida alueellaan olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset.
Internoinnilla eli eristämisellä tarkoitetaan
toimenpidettä, jolla henkilöltä joko
riistetään liikkumisvapaus kokonaan tai sitä rajoitetaan
tuntuvasti. Sopimusmääräyksen tarkoituksena
on ollut varmistaa, ettei Suomen alueella päässyt
toimimaan turvallisuutta vaarantavia henkilöitä.
Taustalla on epäluulo, että tällaiset
henkilöt muodostavat valtiolle turvallisuusuhan.
Suomalaiset viranomaiset rajasivat internoitavista aluksi pois
muun muassa kaksoiskansalaiset ja heidän alle 15-vuotiaat
lapsensa sekä eräät suomalaissyntyiset
naiset. Valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan lokakuussa 1944 tekemällä päätöksellä
myös
nämä suomalaistaustaiset aviovaimot ja lapset
liitettiin internoitaviin. Päätöksen
tekivät omaehtoisesti suomalaiset viranomaiset, sillä liittoutuneiden
valvontakomissio ei ollut edellyttänyt sen tekemistä. Päätöstä tehtäessä välirauhansopimuksen
internointimääräystä tulkittiin
kirjaimellisesti ottamatta huomioon määräyksen
tarkoitusta. Tämän seurauksena internoitiin sellaisia
siviilihenkilöitä, jotka eivät ole voineet
muodostaa turvallisuusuhkaa.
Pääsääntöisesti
internoidut henkilöt suljettiin internointileireihin, joiden
ulkopuolella he saattoivat liikkua vain rajoitetusti. Leireillä asuinolot
olivat ahtaat ja ruoka oli niukkaa. Internoiduilla ei ollut varmuutta
kohtalostaan, ja monet ovat olleet siinä käsityksessä,
että heidät karkotetaan joko Saksaan tai Neuvostoliittoon.
Epävarmuus tulevasta on ollut psyykkisesti kuormittavaa.
Maaliskuussa 1946 internoituina oli 470 henkilöä.
Vaikka Saksa oli antautunut jo toukokuussa 1945, internointia jatkettiin
maaliskuuhun 1946 ja eräiden osalta jopa vuoteen 1947 asti. Lisäksi
tämän jälkeen osa karkotettiin Saksaan.
Internoidut henkilöt menettivät kaiken omaisuutensa
Neuvostoliitolle, minkä vuoksi myös elämä internoinnin
jälkeen on voinut olla vaikeaa. Omaisuuden menettämistä on
erillislailla jonkin verran korvattu, mutta kyse ei ole ollut täysimääräisestä korvauksesta.
Se, ettei suomalaistaustaisten naisten ja lasten internoiminen
perustunut valvontakomission vaatimukseen, vaan suomalaisten viranomaisten
omaehtoiseen päätökseen, on tullut laajempaan
tietoon vasta 2000-luvun alkuvuosina. Tämän jälkeen
asiaa on selvitetty vuosina 2008—2009 Kansallisarkiston
tutkimushankkeessa. Nyt käsiteltävänä oleva
hallituksen esitys perustuu suurelta osin kyseisen tutkimushankkeen
tuloksiin.
Korvaus vapaudenmenetyksestä
Hallituksen esityksessä ehdotetun lain nojalla voidaan
myöntää korvaus edellä tarkoitetuille jatkosodan
jälkeen välirauhansopimuksen perusteella internoiduille
siviilihenkilöille. Esityksen perusteluissa tuodaan esiin
useita perusteita korvauksen myöntämiselle. Saamansa
selvityksen perusteella lakivaliokunta katsookin, että korvauksen
suorittaminen internoiduille heidän kärsimästään
vapaudenmenetyksestä on perusteltua, koska internointi
on perustunut suomalaisten viranomaisten omaehtoiseen toimintaan,
jota jälkikäteen arvioituna on pidettävä kohtuuttomana.
Internointi johti suureen inhimilliseen kärsimykseen ja
oli ristiriidassa oikeuskäytäntöjen sekä yleisen
oikeustajun kanssa.
Korvaukseen oikeutettujen piiri on pyritty muotoilemaan mahdollisimman
laajaksi, mikä on perusteltua, jottei synny riskiä väliinputoajista.
Hallituksen esityksestä ilmenee, että korvaukseen
oikeutettuja on 60—100.
Kyse on kertakorvauksesta, jonka suuruus on 3 000 euroa,
jos internointi on kestänyt 30 vuorokautta tai sitä pitempään.
Korvauksen määrää koskevissa
perusteluissa (HE s. 9/II) viitataan siihen, että vuonna
2003 Neuvostoliiton partisaani-iskujen kohteeksi joutuneille henkilöille säädettiin
1 500 euron kertakorvaus. Nyt ehdotettua korkeampaa korvausta
perustellaan internoinnin kohtuuttomalla kestolla ja rahan arvon alenemisella.
Lakivaliokunta pitää korvauksen määrää symbolisena.
Korvausoikeuden myöntämisellä valtiovalta
kuitenkin tunnustaa internoitujen joutuneen kohtuuttoman viranomaistoimen
kohteeksi ja ottaa teosta vastuun. Tämä tosin
tapahtuu sen jälkeen, kun internoinnista on kulunut 70 vuotta.
Osa internoiduista on siten jo kuollut ja elossa olevat eläkeiässä.
Lopuksi valiokunta kiinnittää huomiota internoitujen
kuntouttamiseen, sillä valiokunnan saaman selvityksen mukaan
asian valmistelussa ei ole pohdittu muiden etuuksien, kuten kuntoutusmahdollisuuden,
liittämistä kertakorvaukseen. Tämä huomioon
ottaen valiokunta pitää tärkeänä,
että olemassa olevassa palvelujärjestelmässämme
tunnistetaan internoidut siviilihenkilöt ja pyritään
käytettävissä olevin nykyisin keinoin tarjoamaan
tukea sitä tarvitseville.