Perustelut
Yleisarvio
Valtioneuvoston järjestyksessään
toinen selonteko Suomen ihmisoikeuspolitiikasta on ensimmäistä selontekoa
laajempi ja monipuolisempi katsaus perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen
kansainvälisesti ja Suomessa. Sen laadinnassa on otettu
huomioon perustuslakivaliokunnan esittämä toivomus
selonteon jakamisesta kahteen osaan siten, että yhdessä tehdään
selkoa Suomen kansainvälisestä ihmisoikeuspolitiikasta
ja toisessa selvitetään perus- ja ihmisoikeustilannetta
kotimaassa (ks. PeVL 23/2004 vp, s. 3/II).
Selonteko tarjoaa eduskunnalle hyvän pohjan vaikuttaa Suomen
linjauksiin ihmisoikeusasioissa ja arvioida perus- ja
ihmisoikeuksien toteutumista kotimaassa.
Selonteon ihmisoikeuksia Suomen ulkopolitiikassa käsittelevässä osassa
ei ole pyrittykään kattamaan kaikkia ihmisoikeuspolitiikan
osa-alueita, vaan siinä on keskitytty asettamaan painopisteet
tulevien vuosien toiminnalle. Tämä on valiokunnan
mielestä varsin perusteltu lähestymistapa. Valiokunta
katsoo, että valitut yleiset lähtökohdat — ihmisoikeuksien
yleismaailmallisuus, jakamattomuus ja keskinäinen riippuvuus
sekä kollektiivisten oikeuksien edistäminen ja
syrjinnän vastainen toiminta — muodostavat edelleen
hyvän perustan Suomen ihmisoikeuspolitiikalle.
Ihmisoikeuspolitiikan täsmällisemmät
tavoitteet on selonteossa ilmaistu selkeästi, eikä valiokunnalla
ole niihin huomautettavaa. Esimerkiksi naisten oikeuksia koskevat
painopisteet on valittu ja perusteltu huolella. Pienenä puutteena
voidaan tosin pitää sitä, että selonteossa
ei ole suoraan käsitelty alan keskeisintä kansainvälistä sopimusta,
kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevaa yleissopimusta,
jonka tunnettuutta Suomessa olisi syytä edistää.
Selonteon kotimaata käsittelevässä osuudessa
on pyritty ottamaan huomioon perustuslakivaliokunnan edellisen ihmisoikeusselonteon
yhteydessä tekemät kriittiset huomiot
sen puutteellisuuksista. Siten se sisältää katsaukset
esimerkiksi vapautensa menettäneiden oikeuksista, yksityisyyden
suojasta, sananvapaudesta ja uskonnonvapaudesta sekä sosiaaliturvan
saatavuudesta ja sosiaalipalveluiden saatavuudesta. Selonteon
toista osaa leimaa kuitenkin edelleen eräänlainen
yhteismitattomuus, joka vaikeuttaa sen luettavuutta ja kokonaisuuden
hahmottamista. Oikeuksien toteutumista käsittelevät
jaksot jäävät pääosin
kuvaileviksi, vaikka niissä paikoitellen nostetaankin esille
ajankohtaisia ongelmia ja haasteita. Konkreettisia tavoitteenasetteluja
selonteon toiseen osaan sisältyy hyvin vähän.
Esitysteknisistä syistä nekin jäävät
usein huomaamattomiksi.
Selonteon toista osaa on perustuslakivaliokunnan mielestä syytä vastaisuudessa
kehittää tiiviimmäksi ja koordinoidummaksi
kokonaisuudeksi. Myös perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista
Suomessa käsittelevässä osassa on tarpeen
pyrkiä tunnistamaan suurimpia rakenteellisia ongelmia ja
asettamaan painopisteitä tulevaisuuden toimille. Selonteossa
on perusoikeuksien toteutumisen kuvailun ja niihin liittyvien ongelmien
hahmottamisen lisäksi yksittäisiin jaksoihinkin
syytä sisällyttää selkeät
maininnat jo toteutetuista toimenpiteistä ja tulevaisuuden tavoitteista.
Tekstin luettavuutta ja vaikuttavuutta on syytä parantaa
muun muassa erottamalla tavoitteet esitysteknisesti muusta aineistosta.
Valiokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että selonteon
ensimmäinen ja toinen osa jäävät myös
sisällöllisesti jossain määrin
irrallisiksi. Selonteon johdannossa todetaan ihmisoikeuksien
kansallisen ja kansainvälisen toimeenpanon olevan kansainvälisen
keskinäisriippuvuuden lisääntyessä yhä enemmän
sidoksissa toisiinsa. Kansallisen toiminnan katsotaan luovan pohjan
kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan uskottavuudelle. Näiden
sinänsä perusteltujen toteamusten valossa on ongelmallista,
että Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopistealueet eivät
aina toteudu kansallisessa toiminnassa. Valiokunta pitää tärkeänä muun
muassa YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen
ja sen pöytäkirjan ratifioimisen mahdollistavien
kotimaisten täytäntöönpanotoimien
viivytyksetöntä toteuttamista sekä ILO:n alkuperäiskansoja
koskevan yleissopimuksen n:o 169 ratifiointiedellytysten selvittämistä.
Perus- ja ihmisoikeuksien valvonta
Kotimaisia perus- ja ihmisoikeusongelmia hahmotettaessa luontevana
lähtökohtana ovat kansainvälisten tuomioistuinten
ja valvontaelinten kannanottojen ohella kotimaisten ylimpien tuomioistuinten
ja laillisuusvalvojien ratkaisut samoin kuin perustuslakivaliokunnan
käytäntö. Kansainväliset valvontaelimet
ja ylimmät kansalliset laillisuusvalvojat ovat kiinnittäneet
toistuvaa huomiota eräisiin perus- ja ihmisoikeuksien
toteutumisen kannalta merkittäviin ongelmiin Suomessa.
Nämä huomiot ovat valiokunnan mielestä usein
merkkejä vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin
on syytä puuttua lainsäädännöllisin
tai muin tarvittavin toimenpitein (vrt. PeVM 10/2009
vp, s. 2).
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomeen kohdistuneista tuomioista
valtaosa on liittynyt oikeudenkäyntien viivästymiseen.
Perustuslakivaliokunta on käsitellyt aihetta mietinnössään PeVM
1/2010 vp, jossa se edellytti hallituksen laativan
kokonaissuunnitelman esitutkinnan, syyteharkinnan ja oikeudenkäyntien joutuisuuden
parantamiseksi. Ylimmät kansalliset laillisuusvalvojat
ovat useaan otteeseen puuttuneet käsittelyaikojen pituuteen
myös hallinnossa. Toinen toistuva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
langettavien tuomioiden aihe on ollut sanavapauden suhde yksityisyyden
suojaan. Valiokunta pitää edelleen tärkeänä kehittää Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden täytäntöönpanon
seurantaa (PeVL 23/2004 vp, s. 3/II).
Kansainvälisten valvontaelinten suosituksissa ja päätelmissä on
puututtu useisiin rakenteellisiksi luonnehdittaviin ongelmiin. Yksittäisistä ongelmista
on syytä mainita paljusellien käyttö Suomen
vankiloissa, josta Eurooppalainen komitea kidutuksen ja epäinhimillisen
tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi
moitti Suomea jo neljännen kerran. Valiokunta toistaa näkemyksensä siitä,
että suosituksia ja niiden toimeenpanoa on seurattava jatkuvasti,
aktiivisesti ja kattavasti. Keskeisenä haasteena voidaan
pitää raportoinnin perusteella annettujen suositusten
käsittelyä koko hallitusta sitouttavasti (PeVL
23/2004 vp, s. 3/I).
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittäminen
Suomi pitää selonteon mukaan tärkeänä Euroopan
ihmisoikeussopimuksen valvontajärjestelmän turvaamista
ja erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen menettelyä koskevan
14. pöytäkirjan pikaista voimaantuloa. Valiokunta panee
tyytyväisenä merkille, että 14. pöytäkirja voi
Venäjän ratifioitua sen tulla voimaan mahdollisesti
jo kesäkuun alussa 2010.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14. pöytäkirja
antaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle nykyistä paremman
mahdollisuuden keskittyä ihmisoikeuksien kannalta keskeisimpien
tapausten käsittelyyn. Tarkoituksena on erityisesti lyhentää ilmeisen
perusteettomien ja toistuvien valitusten käsittelyaikoja.
Pöytäkirjan mukaisten menettelyjen käyttöönotto
tulee helpottamaan tuomioistuimen työtaakkaa, mutta jo
nyt on nähtävissä, että uudistus
ei tule pitkällä tähtäimellä turvaamaan
tuomioistuimen toimintakykyä. Pöytäkirjan
osaltaan mahdollistama Euroopan unionin liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen
tulee lisäksi ilmeisesti vielä kasvattamaan valitusten
määrää mutta myös lisäämään
Euroopan neuvoston resursseja.
Perustuslakivaliokunta katsoo, että Suomen on jatkossa
syytä suhtautua avoimesti mahdollisuuksiin edelleen parantaa
tuomioistuimen toimintakykyä ottaen kuitenkin huomioon
yksilövalitusoikeuden perustavaa laatua olevan merkityksen.
Tuomioistuimen auktoritatiivisuus ja tehokkuus riippuu paljolti
myös siitä, miten se kykenee antamaan ratkaisuja
kohtuullisessa ajassa. Valiokunnan mielestä vuonna 2006
annetussa viisaiden henkilöiden raportissa Euroopan neuvoston
ministerikomitealleReport of the Group of Wise Persons to the
Committee of Ministers, Strasbourg, November 2006. tehdyt
ehdotukset tarjoavat hyvän pohjan tuleville uudistuksille.
EU:n perusoikeudet
Euroopan unioni tulee — kuten selonteossa todetaan — olemaan
jatkossakin Suomen ihmisoikeuspolitiikan keskeinen vaikutuskanava. Suomi
on aktiivisesti vaikuttanut myös EU:n sisäisen
perusoikeusulottuvuuden kehittymiseen. Valiokunta pitää myönteisenä,
että valtioneuvosto sitoutuu perusoikeusnäkökulman
toteutumiseen kaikessa EU-politiikassaan ja pyrkii vahvistamaan
EU:n neuvoston toimintaa unionin sisäistä perusoikeustilannetta
koskevissa kysymyksissä. Valiokunta uudistaa näkemyksensä siitä,
että Suomen on syytä olla aloitteellinen kehitettäessä lainsäädännön
ennakollista perusoikeusvalvontaa myös komission
ja Euroopan parlamentin piirissä (PeVL 8/2009
vp, s. 2/I).
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14. pöytäkirjan
voimaantulo ja Lissabonin sopimuksen voimaantulo poistavat oikeudelliset
esteet Euroopan unionin liittymiseltä Euroopan ihmisoikeussopimukseen.
Valiokunta korostaa, että Suomen on eri yhteyksissä unionissa
toimiessaan aktiivisesti edistettävä liittymishankkeen ripeää toteutumista
(PeVL 8/2009 vp, s. 1—2, PeVL
13/2008 vp, s. 6). Valtioneuvoston tapaan (ks. E
181/2009 vp) valiokunta katsoo, että liittymisen
yhteydessä on varmistuttava siitä, että ratkaisu
on yksilön kannalta mahdollisimman selkeä eikä EU:n
erityisestä rakenteesta, toimivallanjaosta tai muusta vastaavasta
aiheudu yksilön oikeuksien toteutumiselle tarpeetonta viivettä.
Lähtökohtana on pidettävä EU:n
liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja sen pöytäkirjoihin
mahdollisimman kattavasti.
Selonteossa ei ole juurikaan käsitelty EU:n perusoikeuksien
merkitystä Suomessa. EU:n perusoikeuskirjan muodollinen
voimaantulo Lissabonin sopimuksen myötä korostaa
valiokunnan mielestä tarvetta arvioida vastaisuudessa myös näitä vaikutuksia.
Kansallinen ihmisoikeusinstituutio
Valtioneuvosto puoltaa selonteossa kansallisen ihmisoikeusinstituution
perustamista eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen. Perustuslakivaliokunta
pitää aiempiin kannanottoihinsa (PeVM
8/2007 vp, s. 2, PeVM 4/2009
vp, s. 2/I) viitaten tärkeänä hankkeen
viemistä ripeästi eteenpäin oikeusministeriön
asettaman työryhmän saatua valmiiksi selvityksensä instituution
perustamisesta. Valiokunnan mielestä tässä yhteydessä olisi
tarpeen pohtia myös sitä, miten ihmisoikeusinstituutio
voisi riippumattomuuttaan vaarantamatta osallistua ihmisoikeusselonteon
valmisteluun.