Perustelut
Lähtökohtia
Esityksen pääasiallisena tarkoituksena on
nostaa lain tasolle säännökset vankien
ja tutkintavankien perusoikeuksien rajoituksista samoin kuin heidän
oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa perusteista. Sääntely
on tarkoitus saattaa myös sisällöltään
vastaamaan perustuslaista ja kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista
johtuvia vaatimuksia.
Perusoikeusuudistuksen yhteydessä sanouduttiin selkeästi
irti sellaisesta käsityksestä, että tietyn
ihmisryhmän perusoikeuksia voitaisiin suoraan rajoittaa
erityisen vallanalaisuussuhteen tai laitosvallan perusteella. Siten
esimerkiksi vankien perusoikeuksien rajoittamisen katsottiin asianomaisessa
hallituksen esityksessä edellyttävän
lakia, jonka säätämisjärjestys
riippuu rajoituksen sisällöstä ja asteesta.
Samassa yhteydessä kiinnitettiin huomiota siihen,
että vapaudenmenetys ei sellaisenaan muodosta perustetta
rajoittaa henkilön muita perusoikeuksia. Jos tarve henkilön
muiden perusoikeuksien rajoittamiseen tämän vapaudenmenetyksen
aikana on olemassa, rajoituksista on säädettävä lailla,
ja ne tulee voida oikeuttaa erikseen kussakin tapauksessa
ja kunkin perusoikeuden osalta (HE 309/1993 vp,
s. 25/I ja 49/II, PeVL 12/1998
vp, s. 2/I, PeVL 34/2001 vp,
s. 2/I).
Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan perustuslain
7 §:n 3 momentin viimeisen virkkeen mukaan lailla. Perusoikeusuudistuksen
esitöissä tätä säännöstä luonnehdittiin
perustuslailliseksi toimeksiannoksi, jonka johdosta lailla tulee
turvata vapautensa menettäneille kuuluvat oikeudet muun
muassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten
viitoittamalla tavalla (HE 309/1993 vp,
s. 49/I). Esityksessä todettiin, että Euroopan
ihmisoikeussopimuksen 5 ja 6 artiklassa, kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9, 10 ja
14 artikloissa sekä lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen
37 artiklassa luetellaan eräitä vapautensa menettäneen
oikeuksia, minkä lisäksi muutkin ihmisoikeudet
(esimerkiksi henkilökohtainen koskemattomuus sekä kirje-
ja puhelinsalaisuus) kuuluvat myös vapautensa menettäneille
siltä osin kuin niitä ei ole rajoitettu ihmisoikeussopimusten
ja perusoikeussäännösten kannalta hyväksyttävällä tavalla
(HE 309/1993 vp, s. 49/II).
Ehdotukset vankeuslaiksi ja tutkintavankeuslaiksi toteuttavat
omalta osaltaan perustuslain 7 §:n 3 momentin
viimeisessä virkkeessä tarkoitettua toimeksiantoa.
Sääntely on samalla merkityksellistä perustuslain
useiden perusoikeussäännösten kannalta.
Se koskee esimerkiksi perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvattuja
oikeuksia henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen
samoin kuin perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvattua
yksityiselämän suojaa ja saman pykälän
2 momentissa suojattua luottamuksellisen viestin salaisuutta. Ehdotuksia
on näin ollen arvioitava perusoikeuksien yleisten ja tarvittaessa
tietyn perusoikeuden erityisten rajoitusedellytysten kannalta. Rajoitusten
hyväksyttävyyden, tarkkarajaisuuden ja oikeasuhtaisuuden
lisäksi on tärkeää kiinnittää huomiota
vankien ja tutkintavankien oikeusturvaan.
Täytäntöön- ja toimeenpanon
yleiset vaatimukset
Vankeuslain 1 luvun 3 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi
vankeuden täytäntöönpanolle
asetettavista yleisistä vaatimuksista. Pykälän
1 momentti sisältää ns. laitosvaltaan
perustuvien rajoitusten kiellon. Sen mukaan vankeuden täytäntöönpano
ei saa aiheuttaa vangin oikeuksiin ja olosuhteisiin muita kuin lailla
säädettyjä tai itse rangaistuksesta välttämättä johtuvia
rajoituksia.
Valiokunta korostaa ehdotuksesta ilmenevää lähtökohtaa
rajoitusten lakisidonnaisuudesta sekä sitä, ettei
säännöksestä voida laitosvaltakonstruktiolle
ominaisella tavalla johtaa toimivaltaa asettaa vangille vankeusrangaistuksesta sinänsä
johtuvia
rajoituksia lisääviä perusoikeusrajoituksia.
Vankeusrangaistuksen sisältönä taas on
toisessa hallituksen esityksessä (HE 262/2004
vp) olevan rikoslain muutosehdotuksen 2 c luvun 1 §:n
mukaan vapauden menetys tai rajoittaminen. Selkeyden vuoksi vankeuslakiehdotuksen
1 luvun 3 §:n 1 momenttia voisi olla paikallaan täydentää vankeusrangaistuksen tällaista
sisältöä luonnehtivalla maininnalla.
Vankeuslakiehdotuksen rakennetta vastaavasti myös tutkintavankeuslakiin
ehdotetaan otettavaksi laitosvallan kieltoa ilmentävä 4 §. Sen
mukaan tutkintavangin oikeuksia ei saa kyseisen lain nojalla rajoittaa
enempää kuin tutkintavankeuden tarkoitus, tutkintavankeudessa
pitämisen varmuus ja vankilan järjestyksen säilyminen
vaativat. Säännöksellä korostetaan
valiokunnan mielestä asiamukaisesti rajoitusten laki- ja
tarkoitussidonnaisuutta. Sitä on kuitenkin oikeasuhtaisuusvaatimuksen
ja säännösten johdonmukaisen kirjoitustavankin
näkökulmasta asianmukaista täydentää edellytyksellä rajoitusten
välttämättömyydestä.
Vankeuslakiehdotuksen 5 luvun 5 §:n 2 momentin sanamuoto
on laitosvaltaan perustuvien rajoitusten kiellon kannalta jossain
määrin ongelmallinen. Varmuusosastolle sijoitetun
vangin oikeuksia saadaan sen mukaan nimittäin rajoittaa
vankeuslaissa säädetyillä perusteilla
siinä määrin kuin sijoittaminen välttämättä vaatii. Rajoitusten
sallittavuuteen viittaavaa sanamuotoa parempi on valiokunnan mielestä sellainen kieltoon
perustuva muotoilu, jota on käytetty lakiehdotuksen 5 luvun
3 §:n 2 momentissa ja 18 luvun 5 §:n
2 momentissa (samoin kuin 2. lakiehdotuksen 3 luvun 2 §:n
3 momentissa ja 13 luvun 5 §:n 2 momentissa).
Lakiehdotusten toimivaltasäännökset
mahdollistavat lähes kauttaaltaan viranomaisen verraten
laajan harkintavallan käytön. Sen vuoksi valiokunta
korostaa yleisten hallinto-oikeudellisten periaatteiden huomioon
ottamisen tärkeyttä sovellettaessa toimivaltasäännöksiä yksittäistapauksissa.
Vankeuslakiehdotuksen 1 luvun 5 ja 6 §:ään
sisältyykin tältä kannalta asianmukaisia
säännöksiä vankien oikeudenmukaisesta ja
heidän ihmisarvoaan kunnioittavasta kohtelusta, syrjinnän
kiellosta sekä toimivaltuuksien käytön
muista yleisistä periaatteista. Vankeinhoitolaitoksen virkamiehen
on esimerkiksi objektiviteettiperiaatetta ilmentävän
6 §:n 1 momentin mukaan toimittava asiallisesti ja puolueettomasti
sekä sovinnollisuutta edistäen. Lisäksi
virkamiehen on 6 §:n 3 momentista ilmenevän suhteellisuusvaatimuksen
mukaisesti suoritettava virkatehtävänsä puuttumatta
enempää kenenkään oikeuksiin
ja aiheuttamatta suurempaa haittaa kuin on välttämätöntä ja
puolustettavaa tehtävän suorittamiseksi. Suhteellisuusvaatimuksesta
on lisäksi erityissäännös voimakeinojen
käyttöä koskevassa 18 luvun 6 §:ssä (samoin
kuin 2. lakiehdotuksen 13 luvun 6 §:ssä).
Vankia on vankeuslakiehdotuksen 1 luvun 7 §:n
mukaan kuultava asumista, vankilaan ja toimintaan sijoittamista,
kurinpitoa sekä muuta häntä koskevaa
tärkeää päätöstä tehtäessä.
Saman sisältöinen säännös
on 2. lakiehdotuksen 1 luvun 6 §:ssä.
Kuulemisvelvollisuuden rajoittaminen vain tärkeisiin päätöksiin
näyttää ainakin sanonnallisesti merkitsevän
poikkeusta hallintolain 34 §:n säännöksiin
asianosaisen kuulemisesta. Tätä ehdotusta ei ole
esityksessä perusteltu. Valiokunta huomauttaa, että oikeus
tulla kuulluksi sisältyy perustuslain 21 §:n 2
momentissa nimenomaisesti mainittuihin hyvän hallinnon
takeisiin. Ehdotettuja säännöksiä vangin
ja tutkintavangin kuulemisesta on siksi tulkittava laajentavasti.
Lakivaliokunnan on tästä huolimatta syytä selvittää,
onko hallintolaista poikkeavalle sääntelylle näiltä osin
perusteita ja tarvetta.
Perustuslakivaliokunta korostaa hyvän hallinnon takeiden
näkökulmasta yleisemminkin sitä, että hallintolakia
sovelletaan myös vankilaviranomaisiin, jollei esimerkiksi
vankeuslaissa tai tutkintavankeuslaissa ole siitä poikkeavia
säännöksiä. Lisäksi
on syytä huomauttaa, ettei vankeuslakiehdotuksen 4 luvun
4 §:n 1 momentin säännös yleisimmin
käytetyistä kielistä syrjäytä perustuslain
17 §:n ja esimerkiksi kielilain säännöksiä kielellisistä oikeuksista.
Lakiehdotuksista käy yksityiskohtaisella tarkkuudella
ilmi se virkamies tai virkamiestaso, joka voi käyttää perusoikeuksien
kannalta merkityksellistä toimivaltaa (PeVL 12/1998
vp, s. 6/II).
Rangaistusajan suunnitelma
Vangille on vankeuslakiehdotuksen 4 luvun 6 §:n
1 momentin mukaan laadittava yksilöllinen suunnitelma rangaistusajan
suorittamista, vapauttamista ja ehdonalaista vapautta varten. Asiakirja
valmistellaan yhteistyössä vangin kanssa (4 luvun
7 §:n 2 mom.), ja se sisältää 4
luvun 6 §:n 2 momentin mukaan suunnitelman muun ohella
vangin sijoittamisesta, hänen toiminnastaan rangaistusaikana,
valvotusta koevapaudesta ja ehdonalaisesta vapaudesta. Ennen vangin
vapautumista suunnitelmaa täydennetään
vapauttamis- ja valvontasuunnitelmilla.
Rangaistusajan suunnitelma on tärkeä väline pyrittäessä edistämään
henkilön vankeusajan ennustettavuutta ja suunnitelmallisuutta
sekä siten vangin elämänhallintaa lakiehdotuksen
1 luvun 2 §:ssä mainittujen vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden
mukaisesti. Suunnitelman oikeudellinen luonne näyttää kuitenkin
muodostuvan epäselväksi. Suosituksenomaiseen velvoittavuuteen
viittaa esimerkiksi päätöksen kutsuminen "suunnitelmaksi"
samoin kuin sen laatimista ja sisältöä ohjaavan
laintasoisen sääntelyn avoimuus. Suunnitelmaa
voidaan myös tarkistaa. Se on 4 luvun 7 §:n 3
momentin perusteella otettava säännöllisin
väliajoin uudelleen käsiteltäväksi.
Suunnitelma ei esityksen perustelujenkaan mukaan ole ainakaan sillä tavalla
sitova, etteikö esimerkiksi vangin poistumisluvasta ja
muista vastaavista asioista olisi aina päätettävä vielä erikseen.
Lakiehdotuksen eräissä säännöksissä käytettyjen
ilmaisujen takia suunnitelma näyttää kuitenkin
saavan oikeudellisesti velvoittavia ja osin lain säännöksiä syrjäyttäviäkin
piirteitä. Esimerkiksi lakiehdotuksen 4 luvun 6 §:n
2 momentin mukaan rangaistusajan suunnitelma sisältää suunnitelman
myös "poistumisluvan edellytyksistä". Poistumisluvan
yhtenä edellytyksenä 14 luvun 2 §:n
mukaan onkin, että luvan myöntäminen
on rangaistusajan suunnitelman pohjalta perusteltua. Samankaltaisia
viranomaisen päätöksentekoa sitovia oikeusvaikutuksia
suunnitelma näyttäisi saavan myös ainakin
6 luvun 1 §:ssä ja 8 luvun 10 §:ssä käytettyjen
ilmaisujen takia. Vaikka suunnitelman sitovuutta ei ehkä näissäkään
säännöksissä ole tarkoitettu ehdottomaksi,
ei sen oikeudelliseen velvoittavuuteen viittaava säännösten
kirjoittamistapa ole vangin oikeuksien sääntelyn
yhteydessä asianmukainen. Vapautensa menettäneen
oikeudet turvataan perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan
lailla. Edellä mainittuja säännöksiä on
siksi tarkistettava niin, että suunnitelman luonne suosituksena
tai yhtenä päätöksenteossa huomioon
otettavana seikkana käy niistä ehdotettua selkeämmin
ilmi.
Vankiryhmien pitäminen erillään
(segregaatio)
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen
(jälj. KP-sopimus) 10 artiklan 2 ja 3 kappale sisältävät
määräyksiä vapautensa menettäneiden
syytettyjen henkilöiden pitämisestä erillään
tuomituista ja nuorten pitämisestä erillään
aikuisista. Vaikka Suomi on tehnyt varauman yleissopimuksen määräyksiin nuorten
ja aikuisten erillään pitämisestä,
Suomea sitoo lapsen oikeuksista tehdyn yleissopimuksen 37 artiklan
määräys, jonka mukaan vapaudenriiston
kohteeksi joutunutta lasta on pidettävä erillään
aikuisista, jollei ole lapsen edun mukaista menetellä toisin.
Valiokunnalla ei ole tältä kannalta huomautettavaa
lakiehdotusten niistä säännöksistä, jotka
koskevat alaikäisten pitämistä erillään aikuisista
(1. lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n 2 mom. ja 5 luvun
2 § sekä 2. lakiehdotuksen 3 luvun 1 §:n
2 mom.).
Sopimusmääräykset eivät
nimenomaisesti edellytä vapautensa menettäneiden
miesten ja naisten pitämistä erillään
toisistaan. Vakiintuneina pidettävien vankeinhoidon kansainvälisoikeudellisten
periaatteidenKs. esim. YK:n vankeinhoidon vähimmäissäännöt [Standard
Minimum Rules for the Treatment of Prisoners, Adopted by the First
United Nations Congress on the Prevention of Crime and the Treatment
of Offenders, held at Geneva in 1955, and approved by the Economic
and Social Council by its resolutions 663 C (XXIV) of 31 July 1957
and 2076 (LXII) of 13 May 1977], kohta 8. näkökulmasta
on asianmukaista, että miehet ja naiset on ehdotettujen
säännösten perusteella pidettävä eri
asunto-osastoissa (1. lakiehdotuksen 5 luvun 1 §:n 3 mom.
ja 2. lakiehdotuksen 3 luvun 1 §:n 3 mom.). Valiokunnan
mielestä on lisäksi aiheellista harkita
sääntelyn täydentämistä viranomaisiin
kohdistuvalla velvoitteella suojata vankeja väkivallalta
ja seksuaaliselta häirinnältä.
Tutkintavanki on 2. lakiehdotuksen 3 luvun 1 §:n
1 momentin mukaan sijoitettava poikkeuksellisia tilanteita lukuun
ottamatta eri vankilaan tai eri osastolle kuin rangaistusta suorittavat vangit.
Säännös vastaa sanamuodoltaan KP-sopimuksen
10 artiklan 2 kappaleen a) kohtaa, jonka perusteella syytettyjen
ja tuomittujen erillään pitämisen vaatimuksesta
on mahdollista poiketa poikkeuksellisissa tilanteissa. Sääntelyn
tarkkuuden näkökulmasta on kuitenkin jossain määrin
ongelmallista, ettei säännös sisällä edes yleispiirteisiä mainintoja
siitä, minkä tyyppisiä poikkeustilanteita
siinä tarkoitetaan. Myös YK:n ihmisoikeuskomitea
on todennut tuoreissa päätelmissään
Suomen viidennen määräaikaisraportin
johdosta, että mainitussa KP-sopimuksen määräyksessä tarkoitetut,
sopimuksen näkökulmasta hyväksyttävät
poikkeukselliset tilanteet tulisi määritellä selkeästi
kansallisessa laissa.CCPR/CO/82/FIN,
kohta 11. Valiokunta pitää sääntelyn
täsmentämistä tältä osin
tärkeänä.
Yhteydet vankilan ulkopuolelle
Vankeuslakiehdotuksen IV osa sisältää säännöksiä vangin
oikeudesta kirjeenvaihtoon ja puhelimen käyttöön
(12 luku), tapaamisista ja muista yhteyksistä vankilan
ulkopuolelle (13 luku) samoin kuin vangin mahdollisuudesta saada
lupa poistua lyhyeksi ajaksi vankilasta (14 luku). Tutkintavankien
osalta vastaavat säännökset ovat 2. lakiehdotuksen
IV osassa.
Poistumisluvan sääntely liittyy vankeusrangaistukseen
perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvatun vapauden menetyksenä.
Yhteydenpitosääntelyn osalta on lisäksi
otettava huomioon, että perustuslain 10 §:n 1
momentissa suojatun yksityiselämän piiriin kuuluu
muun muassa yksilön oikeus vapaasti solmia ja ylläpitää suhteita muihin
ihmisiin (HE 309/1993 vp, s. 53/I, PeVL 34/2001
vp, s. 4—5). Tämän vuoksi perustuslakivaliokunta
tähdentää, ettei vangin yhteydenpito-oikeuksia
pidä käytännössä rajoittaa
enempää kuin on kulloisessakin yksittäistapauksessa välttämätöntä.
Vankeuslakiehdotuksen 12 luvun säännökset kirjeen
tarkastamisesta ja avaamisesta (12 luvun 1 §), kirjeen
lukemisesta ja jäljentämisestä (12 luvun
2 § ja 8 §:n 1 mom.) sekä puhelun kuuntelemisesta
ja tallentamisesta (12 luvun 7 § ja 8 §:n 2 mom.)
ovat merkityksellisiä perustuslain 10 §:n
2 momentin kannalta. Sen mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen
viestin salaisuus on loukkaamaton. Lailla voidaan kuitenkin saman
pykälän 3 momentin nojalla säätää välttämättömistä rajoituksista
tähän oikeuteen muun muassa vapaudenmenetyksen
aikana. Ehdotetuille rajoituksille on siten perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävä peruste.
Valiokunta korostaa, että luottamuksellisen viestin
salaisuuden rajoituksiin kohdistuu perustuslain 10 §:n
3 momentissa nimenomaisesti mainittu välttämättömyysedellytys
ja että viestin salaisuutta voidaan laitosoloissakin rajoittaa vain
siinä määrin kuin se on kussakin yksittäistapauksessa
perusteltua (HE 309/1993 vp, s. 54/II, PeVL
12/1998 vp, s. 6/I, PeVL 34/2001 vp,
s. 5/I). Tältä kannalta toimenpiteiden
edellytyksistä säännöksissä käytetyt
ilmaisut "jos on syytä" (12 luvun 1 §:n 1 mom.
ja 8 §:n 1 mom.), "jos on tarpeen" (12 luvun 2 §:n
1 mom. ja 7 §:n 1 mom.) ja "saattaa" (12 luvun 2 §:n
2 mom. ja 7 §:n 2 mom.) eivät ole asianmukaisia.
Sääntelyä on näiltä osin
syytä tarkistaa niin, että säännöksissä mainittuna
kunkin toimenpiteen edellytyksenä on yksittäistapauksellinen
ja toimenpiteen ankaruutta oikeasuhtaisesti vastaava perusteltu
tarve. Sama huomautus koskee 2. lakiehdotuksen 8 luvun 1, 2 ja 7 §:n
vastaavia säännöksiä.
Varmuusosastolle sijoitetun vangin tapaamisoikeutta voidaan
vankeuslakiehdotuksen 13 luvun 1 §:n 2 momentin perusteella
rajoittaa, jos on perusteltua syytä epäillä väärinkäytöksiä.
Perusoikeuskytkentäisen sääntelyn yhteydessä "väärinkäytös"
on asiattoman epämääräinen ilmaisu.
Sääntelyä on aiheellista täsmentää sitomalla
rajoitusmahdollisuus esimerkiksi epäilyyn vankeuslain tai
sen nojalla annettujen säännösten ja
määräysten rikkomisesta.
Henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus
Vangille voidaan vankeuslakiehdotuksen 15 luvun 4 §:n
1 momentin 3 kohdan perusteella määrätä kurinpitoseuraamuksena
yksinäisyysrangaistus. Perustuslain 7 §:n 3 momentin
viimeisen virkkeen vaatimukset koskevat tällaistakin sääntelyä,
sillä kyse on vapaudenmenetyksen ankaruuden astetta lisäävästä toimesta
(HE 309/1993 vp, s. 48/I, PeVL
34/2001 vp, s. 3/I). Samaa on sanottava
lakiehdotuksen 18 luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettuihin
tarkkailuun ja eristämistarkkailuun sijoittamisesta samoin
kuin 5 §:ssä tarkoitetusta erillään
pitämisestä.
Yksinäisyysrangaistuksen määräämisen
edellytyksistä samoin kuin rangaistuksen mittaamisesta
ja sisällöstä on lakiehdotuksessa valiokunnan
mielestä perustuslain kannalta asianmukaiset ja riittävät
säännökset. Sama koskee erillään pitämistä sekä pääosin
myös tarkkailua ja eristämistarkkailua, jotka
molemmat liittyvät vangin oman terveyden ja henkilökohtaisen
turvallisuuden edistämiseen. Ongelmallista kuitenkin on, ettei
säännöksistä aivan selvästi
ilmene, mitä niissä tarkoitetaan tarkkailulla
ja eristämistarkkailulla. Perustelujen mukaan kysymys on
vangin sijoittamisesta huoneeseen tai selliin, jossa häntä voidaan
tarkkailla ympärivuorokautisesti teknisin apuvälinein
tai muulla tavoin. Sääntelyä on valiokunnan
mielestä aiheellista täsmentää esityksen
tätä tarkoitusta vastaavilla maininnoilla. Sama
huomautus koskee 2. lakiehdotuksen 13 luvun 3 ja 4 §:ää.
Vankeuslakiehdotuksen 16 luvun 3—7 § sekä 17
luvun 2 ja 3 § sisältävät perustuslain
7 §:n 1 momentissa turvatun henkilökohtaisen
koskemattomuuden kannalta merkityksellisiä säännöksiä henkilöntarkastuksesta
ja -katsastuksesta samoin kuin virtsa-, sylki- ja verinäytteen
antamisesta sekä puhalluskokeen suorittamisesta. Henkilökohtaiseen
koskemattomuuteen ei perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan
saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.
Ehdotukset vastaavat pääosin perustuslakivaliokunnan
myötävaikutuksella (PeVL 12/1998 vp,
s. 2—4) säädetyn nykyisen lain säännöksiä, eivätkä sääntelyyn
nyt ehdotetut vähäiset tarkistukset — kun
lisäksi otetaan huomioon vankilan erityiset olosuhteet — valiokunnan
mielestä muodostu perustuslain kannalta ongelmallisiksi.
Valiokunnalla ei ole perustuslain näkökulmasta
huomautettavaa myöskään 2. lakiehdotuksen
11 luvun 3—7 §:n tai 12 luvun 2 ja 3 §:n
vastaavista säännöksistä.
Vangin kahlehtiminen merkitsee vakavaa puuttumista hänen
henkilökohtaiseen vapauteensa ja koskemattomuuteensa. Toimenpiteeseen
saattaa liittyä myös terveysriskejä.
Näistä syistä on tärkeää,
että toimenpiteen edellytyksistä on vankeuslakiehdotuksen
18 luvun 2 §:ssä ja 2. lakiehdotuksen 13 luvun
2 §:ssä riittävän tarkat sekä hyväksyttävyyden
ja oikeasuhtaisuuden vaatimukset täyttävät
säännökset. Valiokunnan mielestä vanhahko
ja verraten raskaisiin välineisiin viittaava sana "kahlehtiminen"
olisi asianmukaista korvata nykyaikaisemmalla ilmaisulla etenkin,
kun otetaan huomioon, että käytännössä vangin
sitomiseen käytetään perustelujen mukaan
käsirautoja ja muovista sidettä.
Suoritetun ajan menettäminen
Vanki voidaan vankeuslakiehdotuksen 15 luvun 4 §:n
1 momentin 4 kohdan perusteella määrätä kurinpitorangaistuksena
menettämään suorittamaansa aikaa enintään
20 vuorokautta. Rangaistuksesta päättää 15
luvun 17 §:n 3 momentin nojalla vankilan johtaja.
Ehdotus merkitsee, kuten esityksen perusteluissa todetaan, että hallintoviranomainen
voi määrätä vankeusrangaistusta
vastaavasta vapaudenmenetyksestä. Sääntelyä on
siksi arvioitava perustuslain 7 §:n 3 momentin sen säännöksen kannalta,
jonka mukaan vapaudenmenetyksen sisältävän
rangaistuksen määrää tuomioistuin. Tällä perustuslain
säännöksellä on esitöiden
mukaan tarkoitettu kattaa kaikki asiallisesti rangaistusta merkitsevät
vapaudenmenetykset, mistä syystä sanan "vapaudenmenetys"
soveltamisala on rikoslaissa käytettyä vankeuden
käsitettä laajempi (HE 309/1993
vp, s. 49/I).
Suoritetun ajan menetys on kiistatta rangaistus, joka voidaan
määrätä vankilassaoloaikana tehdystä uudesta
teosta. Rangaistuksen määrääminen
voi lisäksi ehdonalaisesta vapaudesta ja valvotusta koevapaudesta
toisessa hallituksen esityksessä (HE 262/2004
vp) ehdotetun sääntelyn välityksellä vaikuttaa
vankilassaoloajan ja siten vapaudenmenetyksen pituuteen. Seuraamuksesta
päättämisen tulee näin ollen
perustuslain 7 §:n 3 momentin johdosta kuulua valiokunnan
mielestä tuomioistuimelle. Valiokunnan tähän
arvioon ei vaikuta, ettei suoritetun ajan menettämisseuraamuksella
ole vankeuslakiehdotuksen 15 luvun 9 §:n 2 momentin takia
mahdollista pidentää tuomioistuimen määräämää rangaistusaikaa.
Perustuslain säännös rangaistuksen määräämisvallan
pidättämisestä tuomioistuimelle on ehdottomampi
kuin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan vastaavat
määräykset vapaudenriiston edellytyksistä.Pellonpää,
Matti: Euroopan ihmisoikeussopimus, Helsinki 2005, s. 288. Merkitystä ei
siksi ole sillä, että vankilan johtajan päätökseen
kurinpitorangaistuksesta voi 20 luvun 1 §:n perusteella
hakea muutosta valittamalla käräjäoikeuteen.
Näin ollen tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käytön edellytyksenä tältä osin
on, että toimivalta määrätä suoritetun
ajan menettämisestä osoitetaan laissa tuomioistuimelle
tai tätä kurinpitorangaistusta koskevat säännökset
poistetaan lakiehdotuksesta. Vankeuslakiehdotuksen 20 luvun 1 §:ää on
vastaavasti tarkistettava.
Muutoksenhakuoikeus
Vankeuslakiehdotuksen 20 luvun 9 §:ssä luetellaan
päätökset, joihin vanki tai vangin tapaaja saa
vaatia oikaisua ja — siten kuin 12 §:ssä ehdotetaan
säädettäväksi — hakea
oikaisuvaatimuksen johdosta tehtyyn päätökseen
muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen.Ehdotetun 20 luvun
9 §:n sanamuodosta voi tosin saada sen käsityksen,
että asianomaisella on oikeus hakea vaihtoehtoisesti joko
oikaisua tai muutosta.
Tällaiseen luetteloon perustuvassa sääntelytavassa
jää epäselväksi, onko asianosaisella oikeus saada
lain muiden säännösten nojalla tehty
päätös tuomioistuimen käsiteltäväksi
silloinkaan, kun päätös koskee hänen
oikeuttaan tai velvollisuuttaan perustuslain 21 §:n 1 momentissa
tarkoitetussa mielessä. Epäselvyyttä näyttäisi tässä suhteessa
liittyvän ainakin päätökseen
rangaistusajan suunnitelmasta (4 luvun 11 §), eräistä luvista
ja niiden peruuttamisesta (8 luvun 10 ja 11 §,
14 luvun 1—4 § ja 9 §) sekä valvottuun
koevapauteen päästämisestä (21
luvun 1 §). Valiokunta huomauttaa, että myös
esimerkiksi säännökset ns. subjektiivista
oikeutta harkinnanvaraisempienkin oikeuksien tai etuuksien myöntämisedellytyksistä
voivat
muodostaa riittävän täsmällisen
perustan perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitettuna
oikeutena pidettävän suhteen syntymiselle yksilön
ja julkisen vallan välille (PeVL 12/1997
vp, s. 1/II, PeVL 18/2005 vp,
s. 2—3).
Muutoksenhakuoikeutta koskevat luettelot eivät valiokunnan
mielestä voi vaikuttaa eräänlaisina välillisinä muutoksenhakukieltoina,
vaan hallintolainkäyttölaista, ennen kaikkea sen 5 §:stä,
ja viime kädessä perustuslain 21 §:n 1 momentista
seuraa, onko kysymyksessä valituskelpoinen ratkaisu (PeVL
4/2004 vp, s. 9/I, PeVL 13/2005
vp, s. 3/II, PeVL 18/2005 vp, s. 3/I;
ks. myös KKO:2004:110). Ehdotettu luettelo on siten tältä kannalta
asiallisesti tarpeeton. Sama huomautus koskee 2. lakiehdotuksen 15 luvun
1 §:n luetteloa.
Asianmukaisin tapa säännellä muutoksenhakuoikeutta
on sisällyttää lakiin tavanomainen maininta
hallintolainkäyttölain soveltamisesta. Perustuslain
kannalta hyväksyttävistä muutoksenhakuoikeuden
rajoituksista on mahdollista säätää lakiin
otettavilla yksilöidyillä muutoksenhakukielloilla.
Muita seikkoja
Vankien asumisolosuhteet.
Vankien käytössä tulee vankeuslakiehdotuksen
7 luvun 1 §:n mukaan olla asianmukaiset asuin- ja peseytymistilat.
Vankiloita rakennettaessa ja korjattaessa varsinaiset asuintilat
on varustettava niin, että ne vastaavat yleisessä rakennuslainsäädännössä asuintiloille
asetettuja vaatimuksia.
Säännös ei koske käytössä jo
olevia peruskorjaamattomia sellejä, jotka eivät
kaikilta osiltaan vastaa esimerkiksi asuintilojen hygienialle nykyisin
asetettuja vaatimuksia. Valiokunta kiinnittää siksi
valtioneuvoston huomiota YK:n kidutuksen vastaisen komitean Suomelle
antamiin tuoreisiin suosituksiin harkita keinoja vankiloiden peruskorjauksen
nopeuttamiseksi ja lisäksi tutkia hygienian parantamiseksi
vaihtoehtoisia väliaikaisratkaisuja yöastioiden
käytölle.CAT/C/CO/FIN,
kohta 5 (e).
Uskonnonharjoitus.
Vankeuslakiehdotuksen 11 luvun 3 §:ssä ja
2. lakiehdotuksen 7 luvun 2 §:ssä on
sinänsä asianmukaisia säännöksiä vangin
oikeudesta osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin ja tavata oman
uskontokuntansa edustajia. Valiokunta muistuttaa, että perustuslain 11 §:ssä jokaiselle
turvattuun uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy paitsi
oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa myös muun muassa
oikeus ilmaista vakaumus. Säännöksiä käytännön
tilanteissa sovellettaessa tulee uskonnollisten hartaus- ja vastaavien
tilaisuuksien järjestämisen lisäksi ottaa
huomioon eri uskontokuntien ja uskonnollisten yhdyskuntien tavat.
Norminantovaltuudet.
Lakiehdotusten säännökset asetusten
ja viranomaismääräysten antamisesta ovat
perustuslain 80 §:n näkökulmasta pääosin
asianmukaiset. Vankeuslakiehdotuksen 15 luvun 1 §:ssä käytetty
ilmaisu lakia täydentävien määräysten
antamisesta aiheuttaa kuitenkin tarpeetonta tulkinnanvaraisuutta
viranomaisen norminasettamisvallan laajuudesta. Valtuudessa on siksi
syytä käyttää lakia ja sen nojalla annettuja
säännöksiä ja määräyksiä tarkempien määräysten
antamista tarkoittavaa sanamuotoa. Sama huomautus koskee 2. lakiehdotuksen 10 luvun
1 §:ää.
Viranomaisen päätöksellä annettavaa
normia kutsutaan vankeuslakiehdotuksen 13 luvun 12 §:ssä virheellisesti
säännökseksi.
Vankeuslakiehdotuksen 1 luvun 12 §:ssä mainitaan
asetus nimeltä. Tämä ei ole säädösten
hierarkkisten suhteiden takia asianmukaista (esim. PeVL
13/2005 vp, s. 4/II). Pykälä on
siksi syytä muotoilla toisella tavalla.
Sivullisen voimankäyttöoikeus.
Vankeinhoitolaitoksen virkamiestä tämän
pyynnöstä tai suostumuksella avustavalla henkilöllä on
vankeuslakiehdotuksen 18 luvun 6 §:n 3 momentin perusteella
oikeus mainitun virkamiehen ohjauksessa käyttää sellaisia
tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan olosuhteisiin nähden
pitää puolustettavina.
Sääntelyssä on kysymys tilapäisen
avun antamisesta konkreettista virkatehtävää suorittavalle
virkamiehelle. Perustuslakivaliokunta on aiemmin poliisilakiehdotuksen
käsittelyn yhteydessä pitänyt tällaista
sääntelyä hyväksyttävänä, jos
mahdollisuus avustavan henkilön voimankäyttöön
säädetään selkeästi
poikkeukselliseksi ja sen sallittavuus rajataan tilanteisiin, joissa
virkamiehen on erittäin tärkeän ja kiireellisen
virkatehtävänsä suorittamiseksi välttämätöntä turvautua
sivullisen voimakeinoapuun (PeVL 15/1994 vp,
s. 3/I). Sääntelyä on tärkeää täydentää tällaisilla
rajauksilla. Sama huomautus koskee 2. lakiehdotuksen 13 luvun 6 §:n
3 momenttia.