Perustelut
Lupasääntely
Radiolupa.
Radiolähettimen hallussapito ja käyttö on
radiolain 7 §:n 1 momentissa säädettäväksi
ehdotetun pääsäännön
mukaan luvanvaraista. Luvanvaraisuus rajoittaa yksilön
oikeutta ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja
muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Ehdotusta on sen vuoksi arvioitava sananvapautta turvaavien perustuslain
12 §:n 1 momentin säännösten
kannalta.
Radiolähettimen käytön ja hallussapidon
luvanvaraisuudelle on olemassa radiotaajuuksien niukkuudesta viime
kädessä johtuvat hyväksyttävät
perusteet (ks. PeVL 19/1998 vp). Luvanvaraisuudella
pyritään huolehtimaan radioviestinnän
häiriöttömyydestä, mikä on
myös sananvapauden käytännön
toteutumisen kannalta tärkeää. Luvanvaraisuuden
alaa on ehdotuksessa rajattu. Siten muun muassa laajassa ja tavanomaisessa
käytössä olevat lähettimet jäävät
lupavaatimuksen ulkopuolelle. Esityksen perusteluissa on tehty selkoa
siitä, että lupasääntely on sen
soveltamisalan piiriin kuuluvien radiolähetinten
häiriöttömän käytön
ja niiden valvonnan takia asiallisesti tarpeen. Laki sisältää — kun otetaan
huomioon sääntelyn kohteeseen liittyvät erityispiirteet — riittävän
täsmälliset säännökset
luvan myöntämisen edellytyksistä samoin kuin
lupamenettelystä. Lupaviranomaisen harkintavalta on oikeudellisesti
sidottua. Ehdotettu lupasääntely ei siten sellaisenaan
vaikuta radiolain käsittelyjärjestykseen.
Radiolähettimen hallussapitoon ei ehdotuksen mukaan
tarvita lupaa, jos lähettimen haltija osoittaa ilmeiseksi,
että hallussapidon tarkoituksena ei ole laitteen käyttäminen
radioviestintään. Säännöksen
hyväksyttävänä tarkoituksena on
vapauttaa luvan hankkimisvelvollisuudesta se, joka pitää radiolähetintä hallussaan
myynti- tai muussa vastaavassa edelleen luovuttamisen tarkoituksessa.
Lupasääntelyn tarkkarajaisuuden ja oikeasuhtaisuuden
kannalta on valiokunnan mielestä välttämätöntä kehittää ehdotusta niin,
että tällaiset tavanomaiset poikkeukset radiolähettimen
hallussapidon luvanvaraisuudesta eivät perustu lähettimen
haltijan näyttövelvollisuuteen.
Ulkomaalainen, jolla ei ole kotipaikkaa Suomessa, ei ehdotuksen
7 §:n 5 momentin mukaan tarvitse lupaa radiolähettimen
hallussapitoon, ellei valtion turvallisuuden, yleisen järjestyksen,
radiohäiriöiden välttämisen
tai muun vastaavan syyn vuoksi valtioneuvoston asetuksella toisin
säädetä. Henkilön kansalaisuutta
ja kotipaikkaa on pidettävä sellaisina perustuslain 6 §:n
2 momentissa tarkoitettuina henkilöön liittyvinä syinä,
joiden perusteella ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta
asettaa eri asemaan. Ehdotetulle erilaista kohtelua merkitsevälle
sääntelylle ei ole osoitettavissa perustuslain
edellyttämiä hyväksyttäviä perusteita
eikä ehdotusta siten näiltä osin voida
käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Ehdotuksen tavoitteena on sinänsä perustellusti
estää viranomaisten tarpeetonta puuttumista radiolähettimen
hallussapitoon silloin, kun lähetintä ei ole tarkoitus
käyttää Suomessa. Tavoite on saavutettavissa
perustuslain kannalta asianmukaisella tavalla esimerkiksi vapauttamalla
luvanvaraisuuden piiristä Suomeen vain tilapäisesti
tuotujen lähettimien hallussapito.
Lupaehdot.
Lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentin mukaan Viestintävirasto
voi liittää radiolupaan muun muassa taajuuksien
tarkoituksenmukaisen käytön ja viestintämarkkinoiden
tehokkuuden kannalta tarpeellisia ehtoja. Valiokunta pitää sananvapauden
ja tarkoitussidonnaisuusvaatimuksen johdosta selvänä,
että viraston toimivalta voi koskea vain radioliikenteen
kannalta tarpeellisten teknisten lupaehtojen asettamista. Näin
ymmärrettynä ehdotus ei ole perustuslain kannalta ongelmallinen.
Viestintävirasto voi 3 momentin mukaan muuttaa lupaehtoja
taajuussuunnitelmien muuttumisen, taajuuksia koskevien
määräysten tai kansainvälisten
sopimusvelvoitteiden vuoksi taikka häiriöiden
estämisen tai poistamisen takia. Radioluvan ehtojen muuttamista
on pidettävä tällaisten, radioviestinnän
teknisiin edellytyksiin liittyvien seikkojen vuoksi hyväksyttävänä.
Laissa on kuitenkin syytä todeta nimenomaisesti, että luvan
ehtoja ei voida muuttaa, ellei muutos ole momentissa ilmaistujen
tarkoitusten saavuttamiseksi välttämätön.
Radioluvan peruuttaminen.
Radiolupa voidaan lakiehdotuksen 12 §:n 1 kohdan mukaan
peruuttaa muun muassa lupaehtojen olennaisen rikkomisen perusteella.
Luvan peruuttaminen on ankara keino puuttua perustuslaissa
turvatun sananvapauden käyttämiseen (PeVL
19/1998 vp). Sen vuoksi on tärkeää,
että luvan peruuttamisen edellytyksenä on lupaehtojen
"olennainen" rikkominen. Toimenpiteen oikeasuhtaisuuden kannalta
on kuitenkin tarpeen ottaa lisäksi huomioon radioluvan
eri tyyppisten ehtojen luonne ja merkitys. Luvan peruuttamista sen
ehtojen rikkomisen perusteella voidaan pitää oikeasuhtaisena
seuraamuksena lähinnä sellaisessa tilanteessa,
jossa luvan haltija on valvontaviranomaisen huomautuksista riippumatta
toistuvasti ja vakavasti rikkonut radioviestinnän häiriöttömän
toiminnan kannalta olennaisia lupaehtoja. Lakiehdotusta on syytä tarkistaa
tämän suuntaisesti.
Häiriön aiheuttajan tunnistaminen ja paikantaminen
Radiolähetyksen tunnistamiseksi välttämättömät
tiedot voidaan lakiehdotuksen 30 §:n 1 momentin 1 kohdan
mukaan saattaa Viestintäviraston tietoon radioviestinnän
haitallisten häiriöiden poistamiseksi. Momentin
2 kohta koskee viraston oikeutta tarkkailla radioviestintää ja
sen teknistä toteutusta radiotaajuuksien riittävän häiriöttömyyden
ja tehokkaan käytön turvaamiseksi. Viestintävirasto
voi 2 momentin perusteella käyttää saamiaan
tietoja häiriön aiheuttajan tunnistamiseksi ja
paikantamiseksi. Tietoa radioviestin sisällöstä ei
kuitenkaan saa käyttää, ellei se ole
välttämätöntä turvallisuusradioviestinnän
häiriön tai muun haitallisen häiriön aiheuttajan
tunnistamiseksi tai paikantamiseksi. Säännökset
koskevat myös luottamukselliseksi tarkoitettua radioviestintää.
Sen vuoksi niitä on arvioitava perustuslain 10 §:ssä turvatun
luottamuksellisen viestin salaisuuden kannalta.
Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan
säätää välttämättömistä rajoituksista viestin
salaisuuteen muun muassa yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta
vaarantavien rikosten tutkinnassa. Perustuslakivaliokunta on katsonut,
että rikosten tutkinnasta säännöksen
tarkoittamassa merkityksessä voi olla kysymys myös sellaisissa
tapauksissa, joissa on esillä konkreettinen ja yksilöity
rikosepäily (ks. esim. PeVL 2/1996 vp). Viestin
tunnistamistiedot jäävät luottamuksellisen
viestin salaisuutta koskevan perusoikeuden ydinalueen ulkopuolelle,
minkä vuoksi valiokunta on pitänyt mahdollisena,
että tunnistamistietojen saamisoikeus jätetään
sitomatta tiettyihin rikostyyppeihin, jos sääntely muutoin
täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset
(PeVL 7/1997 vp).
Esityksestä ei käy selvästi ilmi,
onko 30 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitus säätää Viestintäviraston
oikeudesta tarkkailla radioviestinnän sisältöä vai
ainoastaan radioviestinnän teknistä toteutusta.
Pykälän 2 momentin sanamuoto viittaa siihen, että tarkkailu
voi kohdistua myös luottamukselliseksi tarkoitetun radioviestin
varsinaiseen sisältöön.
Lailla voidaan — kun otetaan huomioon lakiehdotuksen
37 §:n rangaistussäännökset — valiokunnan
mielestä säätää Viestintäviraston oikeudesta
tarkkailla radioviestinnän sisältöä tilanteessa,
jossa tarkkailu on välttämätöntä turvallisuusradioviestinnän
häiriön aiheuttajan tunnistamiseksi tai paikantamiseksi.
Muun haitallisen häiriön aiheuttajan
tunnistamisessa ja paikantamisessa ei sen sijaan ole kysymys yksilön
tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavan rikoksen tutkinnasta.
Ehdotusta ei sen vuoksi voida käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä,
ellei lain 30 §:n 2 momentista poisteta sanoja "tai muun
haitallisen häiriön".
Perustuslakivaliokunta kiinnittää huomiota lain
30 §:n epätäsmällisyydestä johtuviin
muihin puutteisiin. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan
siinä tarkoitettuja tunnistamistietoja voidaan saattaa
Viestintäviraston tietoon. Säännöksen
sanamuodon perusteella virastolla ei siten ole oikeutta saada kyseisiä tietoja
eikä kenelläkään toisaalta ole
lakiin perustuvaa velvollisuutta toimittaa tietoja virastolle. Laki
ei sisällä säännöksiä tietojen
hävittämisestä. Sääntelyä on ehdottomasti
täsmennettävä.
Lisäksi 30 §:stä on välttämättä poistettava maininta
"sen estämättä, mitä viestinnän
luottamuksellisuudesta muualla säädetään",
koska sanonnasta välittyy harhaanjohtava kuva lain suhteesta
perustuslain säännöksiin luottamuksellisen
viestin salaisuuden suojasta.
Omaisuuden suoja
Radiolakiehdotus sisältää eräitä perustuslain 15 §:ssä turvattuun
omaisuuden suojaan puuttuvia säännöksiä,
jotka ovat merkityksellisiä myös sananvapauden
kannalta.
Lakiehdotuksen 32 §:n 1 momentti koskee tarkastajan
oikeutta ottaa radiolaite tutkittavaksi ja kieltää tutkimuksen
ajaksi laitteen käyttö, kaupan pitäminen,
luovutus, hukkaaminen ja hävittäminen. Pykälän
2 momentti sisältää korvaussäännöksen
niitä tapauksia varten, joissa lain mukaisen radiolaitteen
arvo on tutkimuksen vuoksi alentunut. Viestintävirasto
voi saman pykälän 3 momentin nojalla velvoittaa
radiolaitteen valmistajan tai maahantuojan poistamaan radiolaitteen
markkinoilta, jos laite on olennaisella tavalla radiolain tai sen
nojalla annettujen säännösten tai määräysten
vastainen. Lain 34 §:n 1 momentissa säädetään
Viestintäviraston oikeudesta
kieltää radiolaitteen maahantuonti, kaupan pitäminen,
myynti, luovutus ja käyttö, jos laite on aiheuttanut
tai sen voidaan todennäköisin syin olettaa aiheuttavan
haitallisen häiriön. Lisäksi
virasto voi 3 momentissa säädettävin
edellytyksin tehdä radiolaitteen tilapäisesti toimintakyvyttömäksi.
Ehdotetuilla omaisuuden käytön rajoituksilla pyritään
turvaamaan radioviestinnän häiriöttömyyttä.
Tämä on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävä rajoitusperuste.
Säännökset ovat riittävän
täsmällisiä ja tarkkarajaisia eikä niiden
nojalla voida valiokunnan mielestä asettaa epäasianmukaisen
ankaria omaisuuden käyttörajoituksia. Sananvapauden
kannalta kysymys on radioviestinnän eli sananvapauden käyttämisen
erään muodon teknisiä edellytyksiä koskevasta
tarkemmasta sääntelystä. Ehdotetut säännökset
eivät vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Pätevyyden osoittaminen
Lakiehdotuksen 15 §:n säännökset
radiolähetintä meriradioviestintään
käyttävältä vaadittavasta pätevyystodistuksesta
ovat merkityksellisiä perustuslain 18 §:n 1 momentissa
turvatun työn ja ammatin harjoittamisen vapauden kannalta.
Pätevyystodistuksen saaminen edellyttää lain 15 §:n
3 momentin mukaan pätevyyden osoittavan tutkinnon suorittamista.
Laissa on perustuslakivaliokunnan aikaisempien kannanottojen mukaisesti
(ks. PeVL 31/1998 vp) välttämätöntä määritellä ehdotettua
tarkemmin, minkälaista pätevyyttä tutkinnon
suorittamisella on osoitettava. Lisäksi lakiin on valiokunnan
mielestä asianmukaista sisällyttää esityksen
perusteluista (s. 28/II) ilmenevää tarkoitusta
vastaava säännös siitä, että tutkinnon
vastaanottajan tulee olla virka- tai työsuhteessa Viestintävirastoon.
Tarkastusvaltuudet
Radiolain 31 §:n 2 momentti.
Ehdotuksen mukaan 31 §:n mukaista tarkastusta ei saa
suorittaa kotirauhan piiriin kuuluvassa paikassa, ellei ole erityistä syytä epäillä,
että 37 §:n 1 momentin 1, 2 tai 3 kohdan säännöksiä tai
rikoslain 38 luvun 5—7 §:ää on
rikottu. Koska kotirauhan piiriin ulottuvan tarkastuksen edellytyksenä on
konkreettinen ja yksilöity rikosepäily, ei ehdotus näiltä osin
ole ongelmallinen perustuslain 10 §:n kotirauhan suojaa
turvaavien säännösten kannalta (ks. esim. PeVL
47/1996 vp).
Radiolain 35 §:n 2 momentti.
Ehdotus koskee mahdollisuutta toimittaa kotietsintä ja
henkilöntarkastus sen estämättä,
mitä niiden toimittamisen edellytyksistä pakkokeinolaissa
säädetään. Nämä toimenpiteet
voidaan ehdotuksen mukaan toimittaa, jos on todennäköisiä perusteita
epäillä, että on tehty rikoslain 38 luvun
7 §:ssä taikka radiolain 37 §:n 1 momentin
2 tai 3 kohdassa tarkoitettu rikos.Säännöksessä viitataan
myös radiolakiehdotuksen 22 §:n 4 momentissa
tarkoitettuun kieltoon, vaikka 22 §:ssä ei
ole tällaista momenttia. Ehdotus on merkityksellinen
perustuslain 10 §:ssä turvatun kotirauhan suojan
ja perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvatun henkilökohtaisen
koskemattomuuden kannalta.
Mainittujen tekojen rangaistusuhkana on sakko. Pakkokeinolain
5 luvun 1 §:ssä säädetyt kotietsinnän
edellytykset eivät siten näiden tekojen kohdalla
täyty. Perustuslaissa ei sinänsä ole asetettu
erityisiä kvalifikaatioita niille rikoksille, joiden selvittämiseksi
kotietsinnän toimittaminen on mahdollista. Valiokunta on
toisaalta pitänyt selvänä, että kotietsintävaltuuksia
ei voida kytkeä kuinka vähäisiin rikoksiin
tahansa (ks. PeVL 6/1998 vp).
Pakkokeinolakiin perustuvia kotietsintävaltuuksia ei
valiokunnan mielestä tule laajentaa tarpeettomasti eikä ilman
perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttäviä erityisiä syitä.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että lakiehdotuksen
31 §:n 2 momentissa tarkoitetut kotirauhan piiriin ulottuvat
tarkastusvaltuudet ovat pääosin päällekkäiset
ehdotettujen kotietsintävaltuuksien kanssa. Valiokunta
ei pidä kotietsintävaltuuksia tarpeellisina. Valiokunta
toteaa, että pakkokeinolain mukainen kotietsintä voidaan
toimittaa, jos teossa on kysymys rikoslain 38 luvun 5 §:ssä rangaistavaksi
säädetystä tietoliikenteen häirinnästä.
Valiokunnalla ei ole huomauttamista henkilöntarkastuksen
toimittamista koskevasta lain 35 §:n 2 momentin
osasta.
Arviointilaitos
Lakiehdotuksen 39 §:ssä säädetään
arviointilaitoksesta. Laitoksen tehtävät ilmenevät
kuitenkin vain välillisesti lain muista säännöksistä.
Ehdotuksen 4 §:n 8 kohdan määritelmäsäännöksen mukaan
laitos suorittaa radiolaissa tarkoitettuja radiolaitteen vaatimustenmukaisuuden
arviointimenettelyjä. Lain 19—21 §:n
säännöksistä johtuu, että vaatimustenmukaisuus
on edellytys radiolaitteen saattamiseen markkinoille. Radiolaitteen
valmistaja on esityksen perustelujen mukaan (s. 38/I) velvollinen
hankkimaan arviointilaitoksen lausunnon, jos valmistaja ei kykene osoittamaan
laitteen olevan sitä koskevien olennaisten vaatimusten
mukainen. Laitoksen antamalla lausunnolla ei toisaalta katsota olevan
radiolaitteen valmistajaa sitovia oikeusvaikutuksia.
Ehdotetut säännökset radiolaitteen
vaatimustenmukaisuudesta ovat keskeisiä radiolaitteiden markkinoille
saattamista koskevassa sääntelyssä. Arviointilaitoksen
lausunnonantotehtävä on tällaisessa sääntely-yhteydessä valiokunnan mielestä perustuslain
124 §:ssä tarkoitettu julkinen hallintotehtävä.
Lain 39 §:ssä ei edellytetä, että arviointilaitoksen
on oltava viranomainen. Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti
katsonut, että annettaessa hallintotehtäviä muulle
kuin viranomaiselle on oikeusturvan ja hyvän hallinnon
vaatimusten noudattaminen turvattava säännösperusteisesti
(ks. esim. PeVL 2/2001 vp). Siksi lakiehdotukseen
tulee lisätä säännökset
hallintomenettelystä, viranomaisten toiminnan julkisuudesta
ja viranomaisessa käytettävästä kielestä annettujen
yleisten säännösten soveltamisesta arviointitoimintaan.
Tässä yhteydessä on lisäksi tärkeää,
että lakiin otetaan hyvän arviointi- ja lausuntomenettelyn
turvaamisen kannalta tarpeelliset perussäännökset.
Valiokunta kiinnittää huomiota arviointilaitosta
koskevan sääntelyn vajavuuteen. Arviointilaitoksen
tehtävistä samoin kuin laitoksen antaman lausunnon
oikeudellisesta luonteesta tulee säätää lailla
ehdotettua tarkemmin. Perustuslain 80 §:n 1 momentin takia
on selvää, että radiolaitteen valmistajan
velvollisuudesta hankkia arviointilaitoksen lausunto on säädettävä lailla.
Samoin lakiin on sisällytettävä ainakin yleispiirteiset
luonnehdinnat niistä vaatimuksista, rajoituksista ja muista
ehdoista, joita arviointilaitoksen toiminnalle voidaan 39 §:n
2 momentin mukaan asettaa. Lailla on säädettävä myös tällaisia
perussäännöksiä tarkempien säännösten
tai määräysten antajasta.
Viestintäviraston norminantovaltuudet
Lakiehdotus sisältää useita säännöksiä Viestintäviraston
määräystenantovallasta. Perustuslain 80 §:n
2 momentin mukaan muu viranomainen voidaan lailla valtuuttaa antamaan
oikeussääntöjä määrätyistä asioista,
jos siihen on sääntelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä sääntelyn
asiallinen merkitys edellytä, että asiasta säädetään
lailla tai asetuksella. Tällaisen valtuuden tulee olla
soveltamisalaltaan täsmällisesti rajattu. Lisäksi
perustuslaista johtuu, että valtuuden kattamat asiat on
määriteltävä tarkasti laissa (PeVL
34/2000 vp).
Valiokunta korostaa, että perustuslain 80 §:n 1
ja 2 momentin säännökset rajoittavat
suoraan viranomaismääräysten sisältöä samoin
kuin valtuussäännösten tulkintaa. Viranomaismääräyksellä ei
siten voida säätää yksilön
oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista eikä muista
lain alaan kuuluvista asioista. Esityksen säätämisjärjestysperustelujen
johdosta valiokunta tähdentää, että määräyksillä ei
voida antaa yksilön oikeusaseman perusteisiin luettavia
määräyksiä silloinkaan, kun
kyse on EY:n säädösten kansallisesta
täytäntöönpanosta. Määräysten
antamiseen valtuuttavia lain säännöksiä on
muutenkin tulkittava supistavasti.
Viestintäviraston määräystenantovaltuudet koskevat
pääasiassa sääntelyn kohteen
kannalta tyypillisiä radioteknisiä ja -hallinnollisia
seikkoja. Määräysten antamiseen ei liity
sanottavasti tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Lain valtuussäännöksissä on
toisaalta osin käytetty väljähköjä sanontoja,
eivätkä esityksen perusteluissa ilmaistut rajaukset
siten aina näy lain tekstistä.
Lain 6 §:n 1 momentin mukaan Viestintävirasto
määrää radiotaajuuksien käytöstä eri
tarkoituksiin. Esityksen perusteluissa (s. 20/II) todetaan
muun muassa kansainvälisten velvoitteiden rajoittavan viraston
määräystenantovaltaa. Tällaisen
rajauksen on valiokunnan mielestä asianmukaista ilmetä laista.
Lain 8 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen mukaan
Viestintävirasto antaa tarkempia määräyksiä radiolähettimen
"käyttöönoton hyväksymisen edellytyksistä".
Esityksen perusteluissa (s. 24/II) näiden määräysten
todetaan koskevan erinäisiä lähettimien
säätämiseen liittyviä asioita.
Säännöstä tulee täsmentää tätä tarkoitusta
paremmin vastaavaksi.
Lain 20 §:n 1 momentin mukaan radiolaitteen on
täytettävä momentin 1 kohdassa tarkoitetut olennaiset
vaatimukset "siten kuin niistä erikseen säädetään".
Tällainen viittaussäännös ei
ole sellainen perustuslain 80 §:ssä tarkoitettu
valtuutus, jonka nojalla asioista olisi mahdollista antaa säännöksiä asetuksella
tai viranomaisen määräyksellä.
Olennaisia vaatimuksia koskevat perussäännökset
tulee siten antaa lailla, johon voidaan sisällyttää valtuutus
tarkempien säännösten tai määräysten
antamiseen.
Lain 34 §:n 2 momentin mukaan Viestintävirasto
antaa määräyksen niistä laiteluokista tai
-tyypeistä, joita viraston saman pykälän 1 momentin
nojalla antama kielto koskee. Ehdotuksessa on omituisesti hämärtynyt
yksittäisen hallintopäätöksen
ja yleisen normin välinen suhde. Pykälän
2 momentin säännös on aiheellista tarkistaa
esimerkiksi Viestintäviraston ilmoitukseksi siitä,
mistä laiteluokista ja -tyypeistä kielto on annettu.
Muita seikkoja
Radiolakiehdotuksen 2 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan
momentin viimeisessä virkkeessä tarkoitettuun
radiolähettimen hallussapitoon ja käyttöön
siten kuin valtioneuvoston asetuksella säädetään.
Lain soveltamisalaa koskevat perussäännökset
on valiokunnan mielestä kuitenkin asianmukaista antaa lailla
(PeVL 4/2000 vp). Esityksen perustelujen
(s. 19/II) mukaan valtuuden nojalla on tarkoitus säätää ulkomaalaisen
aluksen yleisradiolähettimiä koskevasta kiellosta.
Tämä ei perustuslain 80 §:n 1 momentti
huomioon ottaen ole mahdollista kuin lailla. Lain säännös
on lisäksi muotoiltava niin, ettei se riko perustuslain
6 §:n 2 momentissa säädettyä syrjintäkieltoa.
Lain 5 §:n toisen virkkeen ilmaisu "voidaan soveltaa"
tulee muuttaa muotoon "sovelletaan".
Lain 33 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen säännöstä on
syytä täsmentää siten, että laista
ilmenee, minkä tyyppisiin "muihin toimiin" Viestintävirasto
voi radiolaitteen haltijan ja omistajan määrätä.
Lain 33 §:n 4 momentissa ja 35 §:n 2 momentissa
on viitattu lain muihin kohtiin virheellisesti.