Perustelut

Perustoimeentulon turva

Yleistä.

Sairausvakuutuslaissa säädettävät korvaukset ja etuudet ovat valtiosääntöoikeudellisesti merkittäviä perustuslain 19 §:n 2 momentin kannalta. Sen mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan muun ohella sairauden ja työkyvyttömyyden aikana sekä lapsen syntymän perusteella. Tällä säännöksellä on asetettu lainsäätäjälle velvoite taata jokaiselle perustoimeentuloturvaa tarvitsevalle subjektiivinen oikeus lailla säädettävään julkisen vallan järjestämään turvaan, joka on yhteydessä säännöksessä lueteltuihin sosiaalisiin riskitilanteisiin samoin kuin lailla kulloinkin annettaviin säännöksiin saamisedellytyksistä ja tarveharkinnasta sekä menettelymuodoista (PeVM 25/1994 vp, s. 10/II, HE 309/1993 vp, s. 70).

Perustuslain 19 §:n 2 momentin mukainen perustoimeentulon turva merkitsee pidemmälle menevää turvan tasoa kuin pykälän 1 momentin mukainen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon; perustoimeentuloturvajärjestelmä ei siten voi muodostua 1 momentin mukaisesta viimesijaisesta turvasta (HE 309/1993 vp, s. 70/I, PeVM 25/1994 vp, s. 10/II). Perustoimeentuloturvan riittävyyttä arvioitaessa on säännöksen esitöiden mukaan merkitystä sillä, onko henkilöllä — lakisääteiset turvajärjestelmät ja hänen tilanteensa kokonaisuutena arvioiden — toimeentulon edellytykset huolimatta siitä, että hänen normaalit toimeentulomahdollisuutensa ovat säännöksessä tarkoitetun seikan johdosta heikentyneet (HE 309/1993 vp, s. 70—71). Perustuslain säännös edellyttää turvajärjestelmältä sellaista kattavuutta, ettei sen ulkopuolelle jää väliinputoajaryhmiä (HE 309/1993 vp, s. 70/II).

Sairausvakuutuslain turvajärjestelmä toteuttaa myös perustuslain 19 §:n 3 momentissa julkiselle vallalle säädettyä velvollisuutta turvata jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistää väestön terveyttä samoin kuin velvollisuutta tukea perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Sairausvakuutuslain etuudet ja korvaukset ovat lisäksi merkityksellisiä uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan 12 artiklan määräysten kannalta oikeudesta sosiaaliturvaan.

Ehdotetulla kokonaisuudistuksella ei ole tarkoitus merkittävästi muuttaa voimassa olevan sairausvakuutuslain mukaisten korvausten ja etuuksien saamisedellytyksiä tai muutoinkaan puuttua nykyisen turvajärjestelmän perussisältöön. Uudistuksessa on keskeisesti kysymys voimassa olevan sääntelyn selkeyttämisestä ja säännösten säädöstason saattamisesta perustuslain vaatimuksia vastaavaksi. Uudistusta voidaan siksi luonnehtia pääasiassa lainsäädäntötekniseksi. Näistä syistä — ja koska monet sairausvakuutuslain mukaisen turvajärjestelmän sisältöön aiemmin kohdistuneet osittaismuutokset on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (ks. esim. PeVL 15/1995 vp, PeVL 40/2001 vp) — on ehdotettua sääntelyä pidettävä perustuslain 19 §:n näkökulmasta pääosin asianmukaisena.

Päivärahaetuuden vähimmäismäärä.

Sairaus- ja vanhempainpäivärahan sekä erityishoitorahan vähimmäismäärä on täydentävään esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen 11 luvun 7 §:n mukaan 15,20 euroa arkipäivältä nykyisen 11,45 euron asemesta. Ehdotus parantaa päivärahaetuuden saajien asemaa ja toteuttaa perustuslain 19 §:n 2 momentin vaatimuksia perustoimeentuloturvan tasosta.

Omavastuuaika.

Vähimmäismääräistä sairauspäivärahaa maksetaan 8 luvun 7 §:n 3 momentin perusteella sen jälkeen, kun sairaudesta johtuva työkyvyttömyys on kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään 55 päivää. Yhtä pitkästä omavastuuajasta on säännös myös 8 luvun 3 §:ssä.

Sääntely omavastuuajasta liittyy siihen valiokunnan aiemmin lausumaan käsitykseen, että tulottomien ja vähätuloisten pitkäaikaissairasryhmien asema rinnastuu väliinputoajaryhmiin, minkä vuoksi heidän tulee olla etuusjärjestelmän piirissä kohtuullisen ajan kuluessa sairastumisesta (PeVL 15/1995 vp, s. 3/II, PeVL 40/2001 vp, s. 2/II).

Perustuslakivaliokunta on pitänyt sairauspäivärahan edellytyksenä olevaa 55 päivän omavastuuaikaa ongelmattomana perustuslain 19 §:n 2 momentin kannalta (PeVL 40/2001 vp, s. 2/II). Valiokunnan arvioinnissa oli keskeistä, että tarveharkintaaan perustuneen järjestelmän korvaaminen vähimmäispäivärahalla lyhensi asianomaisen henkilöryhmän odotusaikaa päästä etuusjärjestelmän piiriin. Julkiselle vallalle perustuslain 22 §:ssä säädetty velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen samoin kuin uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan 12 artiklan 3 kohdan määräys sopimuspuolten pyrkimyksestä asteittain nostaa sosiaaliturvajärjestelmiensä tasoa puoltavat ehdotetun 55 päivän omavastuuajan lyhentämistä edelleen.

Sairauspäiväraha enimmäisajan jälkeen.

Vakuutetulla on 300 arkipäivän enimmäisajan täytyttyä 8 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla oikeus sairauspäivärahaan uudelleen saman sairauden perusteella vasta, kun hän on ollut yhtäjaksoisesti työkykyinen 12 kuukauden ajan. Työkykyisyysaikaan rinnastetaan 2 momentin perusteella aika, jona henkilö on ollut oikeutettu työttömyysturvalain 3 luvun 3 §:n 3 momentin mukaiseen etuuteen.

Perustuslakivaliokunta on aiemmin pitänyt tätä sääntelyä kelvollisena lainsäädännöllisenä keinona estää perustuslain vastaisen väliinputoajatilanteen syntyminen (PeVL 46/2002 vp, s. 2—3). Valiokunta kuitenkin korostaa painokkaasti, että sairausvakuutuslain ja työttömyysturvalain säännöksiä on käytännön tilanteissa välttämätöntä soveltaa tavalla, jolla varmistetaan henkilön pysyminen perustoimeentuloturvan piirissä myös etuusjärjestelmästä toiseen siirtymistä merkitsevän välivaiheen aikana. Valiokunnan mielestä sosiaali- ja terveysvaliokunnan on asian jatkokäsittelyssä arvioitava, onko työttömyysturvaan perustuva sääntely tarkoituksenmukainen tapa huolehtia vakuutettujen oikeuksien toteutumisesta pitkään jatkuvan sairauden aikana.

Vanhempainpäiväraha.

Vanhempainpäivärahaoikeuden edellytyksenä 9 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan on, että vakuutettu on asunut Suomessa vähintään 180 päivää välittömästi ennen laskettua synnytysaikaa tai ennen lapsen sijoittamista vakuutetun luokse.

Perustuslakivaliokunta on aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että ehto johtaa kansainvälisen liikkuvuuden lisääntyessä yhä useammin etuuden epäämiseen paitsi maahanmuuttajilta myös ulkomailla oleskelleilta Suomen kansalaisilta (PeVL 4/2002 vp, s. 4/II). Siksi on tärkeää, että ehdotuksen mukaan Suomessa asumisen aikaan rinnastetaan aika vakuutettuna toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tai yhteisön lainsäädäntöä soveltavassa muussa valtiossa. Valiokunta katsoo kuitenkin tarpeelliseksi toistaa aikaisemman lausumansa, jonka mukaan on perustuslain 19 §:n 2 momentin kannalta asianmukaista selvittää sairausvakuutuslain tämän ehdon muuttamista ainakin niissä tapauksissa, joissa Suomessa pysyvästi asuva perhe tai henkilö on oleskellut tilapäisesti ulkomailla ennen synnytystä (PeVL 4/2002 vp, s. 4/II).

Lainsäädäntövallan delegointi

Yleistä.

Uudistuksen päätarkoituksensa on nostaa sääntelyä lain tasolle sekä saattaa valtuussäännökset lakia alemmanasteisten säädösten ja määräysten antamisesta vastaamaan perustuslain vaatimuksia. Perustuslain 80 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvosto ja ministeriö voivat antaa asetuksia perustuslaissa tai muussa laissa säädetyn valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan. Valtuuden säätämiseen laissa on perustuslakivaliokunnan käytännössä kohdistettu vaatimuksia sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta (esim. PeVL 1/2004 vp, s. 2/I).

Perustuslain 80 §:n 2 momentin mukaan muu kuin pykälän 1 momentissa mainittu viranomainen voidaan lailla valtuuttaa antamaan oikeussääntöjä määrätyistä asioista, jos siihen on sääntelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä sääntelyn asiallinen merkitys edellytä, että asiasta säädetään lailla tai asetuksella. Tällaisen valtuuden tulee lisäksi olla soveltamisalaltaan täsmällisesti rajattu.

Perustuslakivaliokunta on toistuvasti korostanut, että perustuslain 80 §:n säännökset rajoittavat suoraan valtuussäännösten tulkintaa samoin kuin valtuuksien nojalla annettavien säännösten ja määräysten sisältöä. Asetuksella tai viranomaisen määräyksellä ei siten voida antaa yleisiä oikeussääntöjä lain alaan kuuluvista asioista (esim. PeVL 2/2004 vp, s. 2/I).

Sääntelytasoon kohdistuvien vaatimusten kannalta on merkityksellinen lisäksi perustuslain 19 §:n 2 momentti. Sen mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan siinä mainituissa tilanteissa. Lain tasoista sääntelyä edellyttää myös se perustuslakivaliokunnan käytännössä toistettu kanta, jonka mukaan perusoikeuksien käyttämisen kannalta keskeisistä kysymyksistä on säädettävä lailla (esim. PeVL 55/2002 vp, s. 2/I).

Valtioneuvoston asetuksenantovalta.

Valtioneuvoston asetuksella säädetään 5 luvun 5 §:n 2 momentin perusteella erityisperustein korvattavista lääkkeistä ja niiden korvattavuuden edellytyksenä olevista sairauksista. Pykälän 1 momentti sisältää asetuksenantajan harkintavaltaa rajoittavat perussäännökset. Momentissa käytetty ilmaisu "vakava sairaus" on varsin väljä. Väljyyttä on myös 5 luvun 6 §:n 1 ja 3 momentin sanonnassa "vaikea ja pitkäaikainen sairaus" samoin kuin 5 luvun 7 §:n 1 momentin käsitteessä "vaikea sairaus". Viimeksi mainituissa säännöksissä on kysymys erityiskorvattavien lääkkeiden ja kliinisten ravintovalmisteiden korvausedellytyksistä.

Lääkekorvausten saamisedellytyksillä on yksilön oikeuksien kannalta tärkeä merkitys. Siksi lain säännösten näistä seikoista tulee olla täsmällisiä ja tarkkoja. Lakiin ei toisaalta ole asianmukaista eikä tarpeenkaan sisällyttää yksityiskohtaisia luetteloita sairauksista ja niiden hoidossa käytettävistä lääkkeistä. Valtuussäännösten ilmaisut on valiokunnan mielestä ymmärrettävä viittauksiksi lääketieteellisiin perusteisiin ja niiden pohjalta vakaviksi tai vaikeiksi arvioitaviin sairauksiin. Tällaisessa sääntely-yhteydessä — ja kun otetaan huomioon sairauksien ja lääkkeiden moninaisuus — valtuussäännökset eivät valiokunnan mielestä muodostu ongelmallisiksi perustuslain kannalta. Asianmukaista on kuitenkin täydentää säännöksiä lääketieteellisiin perusteisiin viittaavilla maininnoilla. Lisäksi valtuudet tulee muotoilla lakia tarkempien säännösten antamista tarkoittaviksi.

Samat huomautukset koskevat 10 luvun 2 §:n 4 momenttia, jonka mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään siitä, mitä on pidettävä pykälässä tarkoitettuna vaikeana sairautena tai vammana. Säännöksen sanamuodon perusteella asetuksella näyttäisi olevan rajoituksetta mahdollista antaa sisältö laissa käytetyille käsitteille. Tarkoitus kuitenkin lienee valtuuttaa valtioneuvosto antamaan tarkempia säännöksiä lääketieteellisin perustein vaikeaksi arvioitavasta sairaudesta tai vammasta. Valtuuden sanamuotoa on aiheellista tarkistaa tätä vastaavaksi. — Samoin on syytä tarkistaa 11 luvun 2 §:n 5 momentin sanamuoto.

Asetuksella voidaan 15 luvun 16 §:n 1 momentin nojalla säätää sellaisia poikkeuksia sairausvakuutuslain säännöksistä, jotka johtuvat vieraan valtion kanssa tehdystä vastavuoroisesta sopimuksesta. Ehdotus on ongelmallinen, koska asetuksella olisi rajoituksetta mahdollista poiketa sairausvakuutuslain kaikista säännöksistä (PeVL 20/2004 vp, s. 4/II), kunhan poikkeaminen perustuu vastavuoroiseen sopimukseen. Valtuus on ongelmallinen myös perustuslain 94 ja 95 §:n säännösten kannalta lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä sisältävien kansainvälisten velvoitteiden hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta. Lain säännöksistä poikkeavat sopimusmääräykset kuuluvat epäilyksittä lainsäädännön alaan (esim. PeVL 11/2000 vp, s. 2/II). Siksi sellainen sopimus vaatii eduskunnan hyväksymisen ja sen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset tulee saattaa voimaan lailla. Näin ollen koko sairausvakuutuslain kattava rajoitukseton poikkeamisvaltuus on vastoin perustuslakia. Valtuus on siksi poistettava lakiehdotuksesta, jotta se voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Tarkastuslautakunnasta säädetään 17 luvun 7 §:n 6 momentin nojalla tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Tarkastuslautakunta on sellainen muutoksenhakuelin, josta on perustuslain 98 §:n 3 momentin ilmentämän periaatteen mukaisesti säädettävä lailla ja jonka toiminnassa perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettujen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden tulee täyttyä (esim. PeVL 25/2004 vp, s. 2/I). Valiokunta on pitänyt lailla säänneltävinä seikkoina muun ohella muutoksenhakuelimen mahdollisuutta toimia jaostoittain ja muutoksenhakuasioita käsittelevän jaoston päätösvaltaisuutta (PeVL 15/2002 vp, s. 4/I). Lakiehdotuksen 17 luvun 7 §:n 4 momentista ilmenee, että lautakunta voi toimia jaostoihin jakaantuneena ja että jaosto on päätösvaltainen nelijäsenisenä. Laista kuitenkin puuttuvat säännökset tarkastuslautakunnan muista mahdollisista ratkaisukokoonpanoista ja niiden päätösvaltaisuudesta samoin kuin säännös päätösvaltaisena kokoontuvan jaoston puheenjohtajasta. Tällaisista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiseen vaikuttavista seikoista ei perustuslain 21 §:n 2 momentin takia voida säätää asetuksella, vaan niistä tulee olla säännökset laissa. Sääntelyn tällainen täydentäminen on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Lakiehdotuksen 5 luvun 9 §:n 1 ja 2 momentissa mainitaan nimeltä valtioneuvoston asetus lääketaksasta. Tämä ei ole säädösten hierarkkisten suhteiden takia asianmukaista (PeVL 39/2002 vp, s. 2/II). Maininnat tulee sen vuoksi poistaa momenteista. Sama huomautus koskee 4 luvun 6 §:n 2 momenttia. Lakiehdotuksen 5 luvun 9 §:n 4 momentin viimeisen virkkeen ilmaisu "ostokerran soveltamisesta" on kielellisesti epäonnistunut. Lakiehdotuksen 15 luvun 16 §:n 2 momentista puuttuu maininta asetuksen antajasta (PeVL 14/2000 vp, s. 4/II).

Ministeriön asetuksenantovalta.

Lääkärin- ja hammaslääkärinpalkkioiden perusteet sekä tutkimuksen ja hoidon korvaustaksojen perusteet ja enimmäismäärät samoin kuin perusteet lääkärin- ja hammaslääkärinpalkkioiden yleis- ja erikoistaksoille säädetään 3 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Taksojen perusteista säädettäessä on 2 momentin nojalla otettava huomioon tutkimus- ja hoitotoimenpiteen laatu sekä sen vaatima työ ja aiheuttama kustannus.

Korvaustaksojen perusteilla ja enimmäismäärillä on olennainen merkitys vakuutetulle maksettavan korvauksen määrän kannalta. Siksi on ongelmallista, että valtuus on asiallisesti täysin avoin. Sen käyttöä ohjaa varsin väljästi vain 2 momentin säännös huomioon otettavista seikoista taksojen perusteista säädettäessä. Tällainen säännös ei valiokunnan mielestä rajaa asetuksenantajan toimivaltaa valtiosääntöoikeudellisesti asianmukaisella ja riittävällä tavalla (PeVL 27/2004 vp, s. 3/II). Valtuuden käyttöä on siksi välttämätöntä sitoa ehdotettua täsmällisemmillä lain säännöksillä, jotta lakiehdotus voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Valiokunta on lisäksi kiinnittänyt huomiota siihen, että vakuutetun oikeuksien kannalta tärkeistä seikoista ehdotetaan säädettäväksi ministeriön eikä valtioneuvoston asetuksella. Tämä ei valtuussäännöksen väljyys huomioon ottaen ole hyvin sopusoinnussa perustuslain 80 §:n 1 momentin sen lähtökohdan kanssa, jonka mukaan ministeriölle voidaan osoittaa asetuksenantovaltaa lähinnä teknisluonteisissa sekä yhteiskunnalliselta ja poliittiselta merkitykseltään vähäisehköissä asioissa (HE 1/1998 vp, s. 132/II, PeVL 27/2004 vp, s. 3).

Taksien ja sairaankuljetusajoneuvojen käytön korvausperusteena käytettävät korvaustaksat vahvistetaan täydentävään esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan liikenne- ja viestintäministeriön asetuksella siten kuin luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annetussa laissa säädetään. Muiden erityisajoneuvojen käytön korvausperusteena olevista taksoista säädetään pykälän 3 momentin nojalla sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella.

Valtuussäännöksiin ei sisälly asetuksenantajan harkintavallan käyttöä rajoittavia tai ohjaavia säännöksiä. Tämä on jonkin asteinen puute, koska vakuutetulla on pykälän 1 momentin perusteella oikeus saada erityisajoneuvon käytöstä enintään taksan mukainen korvaus. Momentin perusteella voidaan kuitenkin päätellä todellisten kustannusten muodostavan eräänlaisen matkakustannusten korvaamisen lähtökohdan näissä tilanteissa. Kun lisäksi otetaan huomioon, että ajoneuvojen käyttökustannusten määrittäminen on verraten teknisluonteista, ei sääntely valiokunnan mielestä tältä osin muodostu perustuslain kannalta ongelmalliseksi. Sääntelyä on kuitenkin tältäkin osin aiheellista pyrkiä täydentämään asetuksenantajan harkintavallan käyttöä ohjaavilla säännöksillä taksojen määrittämisen perusteista siten, että valtuussäännöksistä ilmenee niiden tarkoittavan lakia tarkempien säännösten antamista.

Pykälän 2 momentin viittauksen perusteella jää täysin epäselväksi, mikä on ehdotetun ja luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annettuun lakiin sisältyvän valtuussäännöksen välinen suhde. Viittaus vaikuttaa lisäksi asiallisesti tarpeettomalta. Sääntelyä on näiltä osin selkiytettävä. — Momentissa käytetty ilmaisu taksojen "vahvistamisesta" viittaa hallintopäätöksen tekemiseen eikä säädöksen antamiseen (vrt. PeVL 58/2002 vp, s. 2/II). Momentin sanamuotoa tulee tältä osin tarkistaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään 2 luvun 4 §:n 3 momentin nojalla siitä, milloin pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitettu hoito on laitoshoitoa ja milloin laitoshoito on julkista. Valtuus on tarkistettava lakia tarkempien säännösten antamista tarkoittavaksi. — Kuntien ja Kansaneläkelaitoksen valtiosääntöoikeudellisen erityisaseman näkökulmasta on tärkeää ilmaista laissa, mistä asioista 2 luvun 4 §:n 3 momentin viimeisessä virkkeessä tarkoitetuissa neuvottelu- ja lausuntomenettelyissä on kysymys.

Vakuutetulla on 5 luvun 1 §:n 2 momentin perusteella oikeus saada korvausta myös sellaisista sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa "mainituista" lääkevalmisteista, joita saa myydä ilman lääkemääräystä ja joille on vahvistettu kohtuullinen tukkuhinta. Sanamuodon perusteella säännös vaikuttaa viittaukselta jonkin toisen lain tai säännöksen nojalla annettavaan tai jo annettuun ministeriön asetukseen. Sääntelyä tulee näiltä osin selkeyttää ottamalla huomioon, ettei lakiin tule sisällyttää mainintoja lakia alemmanasteisista säädöksistä tai määräyksistä.

Muita seikkoja

Etuuden saajan ilmoitusvelvollisuus.

Etuuden saajan on 15 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan viipymättä ilmoitettava Kansaneläkelaitokselle sellaisista olosuhteissa tapahtuneista muutoksista, jotka saattavat vaikuttaa hänen oikeuteensa saada etuutta tai pienentää etuuden määrää. Kansaneläkelaitos voi 3 momentin nojalla myös määrätä vakuutetun esittämään selvityksen olosuhteiden muutoksista.

Ehdotus on perustuslakivaliokunnan aikaisemman käytännön valossa ongelmallisen epätäsmällinen. Vakuutetun ilmoitusvelvollisuus on määritelty väljästi (vrt. "saattaa" vaikuttaa etuuteen), ja velvollisuutta tarkentava luettelo pykälän 1 momentissa on muotoiltu asiallisesti täysin avoimeksi (ks. 4 kohta: "muu vastaava muutos olosuhteissa"). Lisäksi viranomaisen oikeus määrätä vakuutettu esittämään selvitystä kohdistuu samoihin asioihin, joista vakuutettu on velvollinen oma-aloitteisesti ilmoittamaan viranomaiselle. Yksilön velvollisuuksien ja viranomaisen tehtävien tällaisesta päällekkäisyydestä johtuva epämääräisyys ei ole perusoikeuskytkentäisen sääntelyn yhteydessä hyväksyttävää (PeVL 15/2002 vp, s. 2—3, ks. työntekijäin eläkelain 17 b §) eikä turvaa hyvän hallinnon takeita. Sääntelyä on siksi välttämätöntä täsmentää, jotta lakiehdotus voidaan tältä osin käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Sairausvakuutuskortti.

Sairausvakuutuskorttiin voidaan 15 luvun 1 §:ssä mainittujen seikkojen lisäksi merkitä myös Kansaneläkelaitoksen määräämiä muita tietoja. Väljää säännöstä on perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvattujen yksityiselämän ja henkilötietojen suojan takia (PeVL 72/2002 vp, s. 2) tarpeen täydentää maininnoilla siitä, missä tarkoituksessa Kansaneläkelaitos voi määrätä tietoja korttiin merkittäväksi ja mitä tai minkä tyyppisiä tietoja merkitsemismääräys voi koskea.

Perustuslain 124 §.

Työpaikkakassoilla on 16 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla oikeus toimia tässä laissa säädettyjen korvausten ja etuuksien antajana jäsenilleen tai heille ja heidän perheenjäsenilleen. Kysymys on perustuslain 124 §:ssä tarkoitetun julkisen hallintotehtävän antamisesta muulle kuin viranomaiselle, mikä tässä tapauksessa on valiokunnan mielestä perustuslaissa tarkoitetulla tavalla "tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi".

Perustuslaissa säädettyjen muiden edellytysten kannalta on merkityksellistä, että työpaikkakassoista on 16 luvun 1 §:n 1 momentin perusteella voimassa, mitä säädettävänä olevassa sairausvakuutuslaissa tai Kansaneläkelaitoksesta annetussa laissa säädetään Kansaneläkelaitoksesta (ks. myös 1 luvun 3 §:n 2 mom.). Muutoin työpaikkakassoihin sovelletaan vakuutuskassalakia. Valiokunnan tulkintakäytännön mukaan oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten toteutumisen varmistaminen merkitsee, että asian käsittelyssä noudatetaan hallinnon yleislakeja (kuten hallintolakia, kielilakia ja saamen kielilakia samoin kuin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia) ja että asioita käsittelevät toimivat virkavastuulla (esim. PeVL 46/2002 vp, s. 10). Asian jatkokäsittelyssä on selvitettävä näiden vaatimusten täyttyminen. Jos asianomainen yleinen lainsäädäntö ei näiltä osin johda sanottuihin seurauksiin, tulee sääntelyä täydentää, jotta lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Täydentävään esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen 20 luvun 5 §:ssä tarkoitetussa matkojenyhdistelyssä näyttää olevan kysymys sellaisesta matkojen järjestämiseksi ja tekemiseksi tarpeellisten tietojen kokoamis- ja välityspalvelutoiminnasta, johon ei liity päätöksentekoa vakuutettujen matkojen toteuttamisesta. Näin ymmärretyssä matkojenyhdistelyssä ei valiokunnan mielestä ole kysymys perustuslain 124 §:ssä tarkoitetusta julkisesta hallintotehtävästä. Pykälän 1 momentti on kuitenkin syytä muotoilla käyttämättä viranomaiseen viittaavaa sanaa "matkojenyhdistelykeskus".

Hoidon korvattavuus.

Valiokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että vakuutetulla ei ole oikeutta saada korvausta esimerkiksi itsenäisenä ammatinharjoittajana olevan suuhygienistin antamasta hoidosta. Valtioneuvoston piirissä on valiokunnan mielestä tarpeen arvioida, onko oikeustilan säilyttäminen tällaisena tarkoituksenmukaista ennen muuta vakuutettujen etujen ja sairausvakuutusjärjestelmän kustannusten kannalta.