Perustelut
Perustoimeentulon turva
Yleistä.
Sairausvakuutuslaissa säädettävät
korvaukset ja etuudet ovat valtiosääntöoikeudellisesti
merkittäviä perustuslain 19 §:n 2 momentin
kannalta. Sen mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon
turvaan muun ohella sairauden ja työkyvyttömyyden
aikana sekä lapsen syntymän perusteella. Tällä säännöksellä on
asetettu lainsäätäjälle velvoite
taata jokaiselle perustoimeentuloturvaa tarvitsevalle subjektiivinen
oikeus lailla säädettävään
julkisen vallan järjestämään
turvaan, joka on yhteydessä säännöksessä lueteltuihin
sosiaalisiin riskitilanteisiin samoin kuin lailla kulloinkin annettaviin säännöksiin
saamisedellytyksistä ja tarveharkinnasta sekä menettelymuodoista
(PeVM 25/1994 vp, s. 10/II, HE
309/1993 vp, s. 70).
Perustuslain 19 §:n 2 momentin mukainen perustoimeentulon
turva merkitsee pidemmälle menevää turvan
tasoa kuin pykälän 1 momentin mukainen oikeus
välttämättömään
toimeentuloon ja huolenpitoon; perustoimeentuloturvajärjestelmä ei
siten voi muodostua 1 momentin mukaisesta viimesijaisesta turvasta
(HE 309/1993 vp, s. 70/I, PeVM
25/1994 vp, s. 10/II). Perustoimeentuloturvan
riittävyyttä arvioitaessa on säännöksen
esitöiden mukaan merkitystä sillä, onko
henkilöllä — lakisääteiset
turvajärjestelmät ja hänen tilanteensa
kokonaisuutena arvioiden — toimeentulon edellytykset huolimatta
siitä, että hänen normaalit toimeentulomahdollisuutensa
ovat säännöksessä tarkoitetun
seikan johdosta heikentyneet (HE 309/1993 vp,
s. 70—71). Perustuslain säännös
edellyttää turvajärjestelmältä sellaista
kattavuutta, ettei sen ulkopuolelle jää väliinputoajaryhmiä (HE
309/1993 vp, s. 70/II).
Sairausvakuutuslain turvajärjestelmä toteuttaa
myös perustuslain 19 §:n 3 momentissa julkiselle
vallalle säädettyä velvollisuutta turvata jokaiselle
riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistää väestön
terveyttä samoin kuin velvollisuutta tukea perheen ja muiden
lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi
ja yksilöllinen kasvu. Sairausvakuutuslain etuudet ja korvaukset
ovat lisäksi merkityksellisiä uudistetun Euroopan
sosiaalisen peruskirjan 12 artiklan määräysten
kannalta oikeudesta sosiaaliturvaan.
Ehdotetulla kokonaisuudistuksella ei ole tarkoitus merkittävästi
muuttaa voimassa olevan sairausvakuutuslain mukaisten korvausten
ja etuuksien saamisedellytyksiä tai muutoinkaan puuttua
nykyisen turvajärjestelmän perussisältöön.
Uudistuksessa on keskeisesti kysymys voimassa olevan sääntelyn
selkeyttämisestä ja säännösten
säädöstason saattamisesta perustuslain vaatimuksia
vastaavaksi. Uudistusta voidaan siksi luonnehtia pääasiassa
lainsäädäntötekniseksi. Näistä syistä — ja
koska monet sairausvakuutuslain mukaisen turvajärjestelmän
sisältöön aiemmin kohdistuneet osittaismuutokset
on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
(ks. esim. PeVL 15/1995 vp, PeVL 40/2001
vp) — on ehdotettua sääntelyä pidettävä perustuslain
19 §:n näkökulmasta pääosin asianmukaisena.
Päivärahaetuuden vähimmäismäärä.
Sairaus- ja vanhempainpäivärahan sekä erityishoitorahan
vähimmäismäärä on täydentävään
esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen 11 luvun
7 §:n mukaan 15,20 euroa arkipäivältä nykyisen 11,45 euron
asemesta. Ehdotus parantaa päivärahaetuuden saajien
asemaa ja toteuttaa perustuslain 19 §:n 2 momentin vaatimuksia
perustoimeentuloturvan tasosta.
Omavastuuaika.
Vähimmäismääräistä sairauspäivärahaa
maksetaan 8 luvun 7 §:n 3 momentin perusteella sen jälkeen,
kun sairaudesta johtuva työkyvyttömyys on kestänyt
yhtäjaksoisesti vähintään 55
päivää. Yhtä pitkästä omavastuuajasta
on säännös myös 8 luvun 3 §:ssä.
Sääntely omavastuuajasta liittyy siihen valiokunnan
aiemmin lausumaan käsitykseen, että tulottomien
ja vähätuloisten pitkäaikaissairasryhmien
asema rinnastuu väliinputoajaryhmiin, minkä vuoksi
heidän tulee olla etuusjärjestelmän piirissä kohtuullisen
ajan kuluessa sairastumisesta (PeVL 15/1995 vp,
s. 3/II, PeVL 40/2001 vp, s.
2/II).
Perustuslakivaliokunta on pitänyt sairauspäivärahan
edellytyksenä olevaa 55 päivän omavastuuaikaa
ongelmattomana perustuslain 19 §:n 2 momentin
kannalta (PeVL 40/2001 vp, s. 2/II). Valiokunnan
arvioinnissa oli keskeistä, että tarveharkintaaan
perustuneen järjestelmän korvaaminen vähimmäispäivärahalla
lyhensi asianomaisen henkilöryhmän odotusaikaa
päästä etuusjärjestelmän
piiriin. Julkiselle vallalle perustuslain 22 §:ssä säädetty
velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen
samoin kuin uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan 12 artiklan
3 kohdan määräys sopimuspuolten pyrkimyksestä asteittain
nostaa sosiaaliturvajärjestelmiensä tasoa puoltavat
ehdotetun 55 päivän omavastuuajan lyhentämistä edelleen.
Sairauspäiväraha enimmäisajan jälkeen.
Vakuutetulla on 300 arkipäivän enimmäisajan
täytyttyä 8 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla
oikeus sairauspäivärahaan uudelleen saman sairauden perusteella
vasta, kun hän on ollut yhtäjaksoisesti työkykyinen
12 kuukauden ajan. Työkykyisyysaikaan rinnastetaan
2 momentin perusteella aika, jona henkilö on ollut oikeutettu
työttömyysturvalain 3 luvun 3 §:n 3 momentin
mukaiseen etuuteen.
Perustuslakivaliokunta on aiemmin pitänyt tätä sääntelyä kelvollisena
lainsäädännöllisenä keinona
estää perustuslain vastaisen väliinputoajatilanteen
syntyminen (PeVL 46/2002 vp, s. 2—3).
Valiokunta kuitenkin korostaa painokkaasti, että sairausvakuutuslain
ja työttömyysturvalain säännöksiä on
käytännön tilanteissa välttämätöntä soveltaa
tavalla, jolla varmistetaan henkilön pysyminen perustoimeentuloturvan
piirissä myös etuusjärjestelmästä toiseen siirtymistä merkitsevän
välivaiheen aikana. Valiokunnan mielestä sosiaali-
ja terveysvaliokunnan on asian jatkokäsittelyssä arvioitava,
onko työttömyysturvaan perustuva sääntely
tarkoituksenmukainen tapa huolehtia vakuutettujen oikeuksien
toteutumisesta pitkään jatkuvan sairauden aikana.
Vanhempainpäiväraha.
Vanhempainpäivärahaoikeuden edellytyksenä 9
luvun 1 §:n 1 momentin mukaan on, että vakuutettu
on asunut Suomessa vähintään 180 päivää välittömästi
ennen laskettua synnytysaikaa tai ennen lapsen sijoittamista vakuutetun
luokse.
Perustuslakivaliokunta on aiemmin kiinnittänyt huomiota
siihen, että ehto johtaa kansainvälisen liikkuvuuden
lisääntyessä yhä useammin etuuden
epäämiseen paitsi maahanmuuttajilta myös
ulkomailla oleskelleilta Suomen kansalaisilta (PeVL 4/2002
vp, s. 4/II). Siksi on tärkeää, että ehdotuksen
mukaan Suomessa asumisen aikaan rinnastetaan aika vakuutettuna
toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tai yhteisön lainsäädäntöä soveltavassa
muussa valtiossa. Valiokunta katsoo kuitenkin tarpeelliseksi toistaa
aikaisemman lausumansa, jonka mukaan on perustuslain 19 §:n
2 momentin kannalta asianmukaista selvittää sairausvakuutuslain
tämän ehdon muuttamista ainakin niissä tapauksissa, joissa
Suomessa pysyvästi asuva perhe tai henkilö on
oleskellut tilapäisesti ulkomailla ennen synnytystä (PeVL
4/2002 vp, s. 4/II).
Lainsäädäntövallan delegointi
Yleistä.
Uudistuksen päätarkoituksensa on nostaa sääntelyä lain
tasolle sekä saattaa valtuussäännökset
lakia alemmanasteisten säädösten ja määräysten
antamisesta vastaamaan perustuslain vaatimuksia. Perustuslain 80 §:n
1 momentin mukaan valtioneuvosto ja ministeriö voivat antaa
asetuksia perustuslaissa tai muussa laissa säädetyn
valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön
oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista,
jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan. Valtuuden säätämiseen
laissa on perustuslakivaliokunnan käytännössä kohdistettu
vaatimuksia sääntelyn täsmällisyydestä ja
tarkkarajaisuudesta (esim. PeVL 1/2004 vp,
s. 2/I).
Perustuslain 80 §:n 2 momentin mukaan muu kuin pykälän
1 momentissa mainittu viranomainen voidaan lailla valtuuttaa antamaan
oikeussääntöjä määrätyistä asioista,
jos siihen on sääntelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä sääntelyn
asiallinen merkitys edellytä, että asiasta
säädetään lailla tai asetuksella.
Tällaisen valtuuden tulee lisäksi olla soveltamisalaltaan täsmällisesti
rajattu.
Perustuslakivaliokunta on toistuvasti korostanut, että perustuslain
80 §:n säännökset rajoittavat
suoraan valtuussäännösten tulkintaa samoin kuin
valtuuksien nojalla annettavien säännösten ja
määräysten sisältöä.
Asetuksella tai viranomaisen määräyksellä ei
siten voida antaa yleisiä oikeussääntöjä lain
alaan kuuluvista asioista (esim. PeVL 2/2004 vp,
s. 2/I).
Sääntelytasoon kohdistuvien vaatimusten kannalta
on merkityksellinen lisäksi perustuslain 19 §:n
2 momentti. Sen mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon
turvaan siinä mainituissa tilanteissa. Lain tasoista sääntelyä edellyttää myös
se perustuslakivaliokunnan käytännössä toistettu
kanta, jonka mukaan perusoikeuksien käyttämisen
kannalta keskeisistä kysymyksistä on säädettävä lailla
(esim. PeVL 55/2002 vp, s. 2/I).
Valtioneuvoston asetuksenantovalta.
Valtioneuvoston asetuksella säädetään
5 luvun 5 §:n 2 momentin perusteella erityisperustein
korvattavista lääkkeistä ja niiden korvattavuuden
edellytyksenä olevista sairauksista. Pykälän
1 momentti sisältää asetuksenantajan
harkintavaltaa rajoittavat perussäännökset.
Momentissa käytetty ilmaisu "vakava sairaus" on varsin
väljä. Väljyyttä on myös
5 luvun 6 §:n 1 ja 3 momentin sanonnassa "vaikea ja pitkäaikainen
sairaus" samoin kuin 5 luvun 7 §:n 1 momentin käsitteessä "vaikea
sairaus". Viimeksi mainituissa säännöksissä on
kysymys erityiskorvattavien lääkkeiden ja kliinisten
ravintovalmisteiden korvausedellytyksistä.
Lääkekorvausten saamisedellytyksillä on
yksilön oikeuksien kannalta tärkeä merkitys.
Siksi lain säännösten näistä seikoista
tulee olla täsmällisiä ja tarkkoja. Lakiin
ei toisaalta ole asianmukaista eikä tarpeenkaan sisällyttää yksityiskohtaisia
luetteloita sairauksista ja niiden hoidossa käytettävistä lääkkeistä.
Valtuussäännösten ilmaisut on valiokunnan
mielestä ymmärrettävä viittauksiksi
lääketieteellisiin perusteisiin ja niiden pohjalta
vakaviksi tai vaikeiksi arvioitaviin sairauksiin. Tällaisessa
sääntely-yhteydessä — ja kun
otetaan huomioon sairauksien ja lääkkeiden moninaisuus — valtuussäännökset eivät
valiokunnan mielestä muodostu ongelmallisiksi perustuslain
kannalta. Asianmukaista on kuitenkin täydentää säännöksiä lääketieteellisiin
perusteisiin viittaavilla maininnoilla. Lisäksi valtuudet
tulee muotoilla lakia tarkempien säännösten
antamista tarkoittaviksi.
Samat huomautukset koskevat 10 luvun 2 §:n 4 momenttia,
jonka mukaan valtioneuvoston asetuksella säädetään
siitä, mitä on pidettävä pykälässä tarkoitettuna
vaikeana sairautena tai vammana. Säännöksen
sanamuodon perusteella asetuksella näyttäisi olevan
rajoituksetta mahdollista antaa sisältö laissa
käytetyille käsitteille. Tarkoitus kuitenkin lienee
valtuuttaa valtioneuvosto antamaan tarkempia säännöksiä lääketieteellisin
perustein vaikeaksi arvioitavasta sairaudesta tai vammasta. Valtuuden
sanamuotoa on aiheellista tarkistaa tätä vastaavaksi. — Samoin
on syytä tarkistaa 11 luvun 2 §:n 5 momentin sanamuoto.
Asetuksella voidaan 15 luvun 16 §:n 1 momentin nojalla
säätää sellaisia poikkeuksia
sairausvakuutuslain säännöksistä,
jotka johtuvat vieraan valtion kanssa tehdystä vastavuoroisesta
sopimuksesta. Ehdotus on ongelmallinen, koska asetuksella olisi
rajoituksetta mahdollista poiketa sairausvakuutuslain kaikista säännöksistä (PeVL
20/2004 vp, s. 4/II), kunhan poikkeaminen
perustuu vastavuoroiseen sopimukseen. Valtuus on ongelmallinen myös
perustuslain 94 ja 95 §:n säännösten
kannalta lainsäädännön alaan
kuuluvia määräyksiä sisältävien
kansainvälisten velvoitteiden hyväksymisestä ja
voimaansaattamisesta. Lain säännöksistä poikkeavat
sopimusmääräykset kuuluvat epäilyksittä lainsäädännön
alaan (esim. PeVL 11/2000 vp, s. 2/II).
Siksi sellainen sopimus vaatii eduskunnan hyväksymisen
ja sen lainsäädännön alaan kuuluvat
määräykset tulee saattaa voimaan lailla.
Näin ollen koko sairausvakuutuslain kattava rajoitukseton
poikkeamisvaltuus on vastoin perustuslakia. Valtuus on siksi poistettava
lakiehdotuksesta, jotta se voidaan käsitellä tavallisen lain
säätämisjärjestyksessä.
Tarkastuslautakunnasta säädetään
17 luvun 7 §:n 6 momentin nojalla tarkemmin valtioneuvoston
asetuksella. Tarkastuslautakunta on sellainen muutoksenhakuelin,
josta on perustuslain 98 §:n 3 momentin ilmentämän
periaatteen mukaisesti säädettävä lailla
ja jonka toiminnassa perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettujen oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin takeiden tulee täyttyä (esim. PeVL
25/2004 vp, s. 2/I). Valiokunta on pitänyt
lailla säänneltävinä seikkoina
muun ohella muutoksenhakuelimen mahdollisuutta toimia jaostoittain
ja muutoksenhakuasioita käsittelevän jaoston päätösvaltaisuutta
(PeVL 15/2002 vp, s. 4/I).
Lakiehdotuksen 17 luvun 7 §:n 4 momentista ilmenee,
että lautakunta voi toimia jaostoihin jakaantuneena ja
että jaosto on päätösvaltainen
nelijäsenisenä. Laista kuitenkin puuttuvat säännökset
tarkastuslautakunnan muista mahdollisista ratkaisukokoonpanoista
ja niiden päätösvaltaisuudesta samoin kuin
säännös päätösvaltaisena
kokoontuvan jaoston puheenjohtajasta. Tällaisista
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiseen vaikuttavista
seikoista ei perustuslain 21 §:n 2 momentin takia voida
säätää asetuksella, vaan niistä tulee
olla säännökset laissa. Sääntelyn
tällainen täydentäminen on edellytys
lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Lakiehdotuksen 5 luvun 9 §:n 1 ja 2 momentissa mainitaan
nimeltä valtioneuvoston asetus lääketaksasta.
Tämä ei ole säädösten
hierarkkisten suhteiden takia asianmukaista (PeVL 39/2002
vp, s. 2/II). Maininnat tulee sen vuoksi poistaa
momenteista. Sama huomautus koskee 4 luvun 6 §:n
2 momenttia. Lakiehdotuksen 5 luvun 9 §:n 4 momentin viimeisen
virkkeen ilmaisu "ostokerran soveltamisesta" on kielellisesti epäonnistunut.
Lakiehdotuksen 15 luvun 16 §:n 2 momentista puuttuu
maininta asetuksen antajasta (PeVL 14/2000 vp,
s. 4/II).
Ministeriön asetuksenantovalta.
Lääkärin- ja hammaslääkärinpalkkioiden
perusteet sekä tutkimuksen ja hoidon korvaustaksojen perusteet
ja enimmäismäärät samoin kuin
perusteet lääkärin- ja hammaslääkärinpalkkioiden
yleis- ja erikoistaksoille säädetään
3 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla sosiaali- ja terveysministeriön
asetuksella. Taksojen perusteista säädettäessä on
2 momentin nojalla otettava huomioon tutkimus- ja hoitotoimenpiteen
laatu sekä sen vaatima työ ja aiheuttama kustannus.
Korvaustaksojen perusteilla ja enimmäismäärillä on
olennainen merkitys vakuutetulle maksettavan korvauksen määrän
kannalta. Siksi on ongelmallista, että valtuus on asiallisesti
täysin avoin. Sen käyttöä ohjaa
varsin väljästi vain 2 momentin säännös
huomioon otettavista seikoista taksojen perusteista säädettäessä.
Tällainen säännös ei valiokunnan
mielestä rajaa asetuksenantajan toimivaltaa valtiosääntöoikeudellisesti
asianmukaisella ja riittävällä tavalla (PeVL
27/2004 vp, s. 3/II). Valtuuden käyttöä on
siksi välttämätöntä sitoa
ehdotettua täsmällisemmillä lain säännöksillä,
jotta lakiehdotus voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Valiokunta on lisäksi kiinnittänyt huomiota siihen,
että vakuutetun oikeuksien kannalta tärkeistä seikoista
ehdotetaan säädettäväksi ministeriön
eikä valtioneuvoston asetuksella. Tämä ei valtuussäännöksen
väljyys huomioon ottaen ole hyvin sopusoinnussa perustuslain
80 §:n 1 momentin sen lähtökohdan kanssa,
jonka mukaan ministeriölle voidaan osoittaa asetuksenantovaltaa
lähinnä teknisluonteisissa sekä yhteiskunnalliselta
ja poliittiselta merkitykseltään vähäisehköissä asioissa
(HE 1/1998 vp, s. 132/II, PeVL 27/2004
vp, s. 3).
Taksien ja sairaankuljetusajoneuvojen käytön
korvausperusteena käytettävät korvaustaksat
vahvistetaan täydentävään esitykseen
sisältyvän lakiehdotuksen 4 luvun 8 §:n
2 momentin mukaan liikenne- ja viestintäministeriön
asetuksella siten kuin luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annetussa
laissa säädetään. Muiden erityisajoneuvojen
käytön korvausperusteena olevista taksoista säädetään
pykälän 3 momentin nojalla sosiaali- ja terveysministeriön
asetuksella.
Valtuussäännöksiin ei sisälly
asetuksenantajan harkintavallan käyttöä rajoittavia
tai ohjaavia säännöksiä. Tämä on
jonkin asteinen puute, koska vakuutetulla on pykälän
1 momentin perusteella oikeus saada erityisajoneuvon käytöstä enintään
taksan mukainen korvaus. Momentin perusteella voidaan kuitenkin
päätellä todellisten kustannusten muodostavan
eräänlaisen matkakustannusten korvaamisen lähtökohdan
näissä tilanteissa. Kun lisäksi otetaan
huomioon, että ajoneuvojen käyttökustannusten
määrittäminen on verraten teknisluonteista,
ei sääntely valiokunnan mielestä tältä osin
muodostu perustuslain kannalta ongelmalliseksi. Sääntelyä on
kuitenkin tältäkin osin aiheellista pyrkiä täydentämään
asetuksenantajan harkintavallan käyttöä ohjaavilla
säännöksillä taksojen määrittämisen perusteista
siten, että valtuussäännöksistä ilmenee
niiden tarkoittavan lakia tarkempien säännösten
antamista.
Pykälän 2 momentin viittauksen perusteella jää täysin
epäselväksi, mikä on ehdotetun ja luvanvaraisesta
henkilöliikenteestä tiellä annettuun
lakiin sisältyvän valtuussäännöksen
välinen suhde. Viittaus vaikuttaa lisäksi asiallisesti tarpeettomalta.
Sääntelyä on näiltä osin
selkiytettävä. — Momentissa käytetty
ilmaisu taksojen "vahvistamisesta" viittaa hallintopäätöksen tekemiseen
eikä säädöksen antamiseen (vrt. PeVL
58/2002 vp, s. 2/II). Momentin sanamuotoa
tulee tältä osin tarkistaa.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään
2 luvun 4 §:n 3 momentin nojalla siitä, milloin
pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitettu hoito on
laitoshoitoa ja milloin laitoshoito on julkista. Valtuus on tarkistettava
lakia tarkempien säännösten
antamista tarkoittavaksi. — Kuntien ja Kansaneläkelaitoksen
valtiosääntöoikeudellisen erityisaseman
näkökulmasta on tärkeää ilmaista
laissa, mistä asioista 2 luvun 4 §:n
3 momentin viimeisessä virkkeessä tarkoitetuissa
neuvottelu- ja lausuntomenettelyissä on kysymys.
Vakuutetulla on 5 luvun 1 §:n 2 momentin perusteella
oikeus saada korvausta myös sellaisista sosiaali- ja terveysministeriön
asetuksessa "mainituista" lääkevalmisteista, joita
saa myydä ilman lääkemääräystä ja
joille on vahvistettu kohtuullinen tukkuhinta. Sanamuodon perusteella
säännös vaikuttaa viittaukselta jonkin
toisen lain tai säännöksen nojalla annettavaan
tai jo annettuun ministeriön asetukseen. Sääntelyä tulee
näiltä osin selkeyttää ottamalla
huomioon, ettei lakiin tule sisällyttää mainintoja
lakia alemmanasteisista säädöksistä tai
määräyksistä.
Muita seikkoja
Etuuden saajan ilmoitusvelvollisuus.
Etuuden saajan on 15 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan viipymättä ilmoitettava
Kansaneläkelaitokselle sellaisista olosuhteissa tapahtuneista
muutoksista, jotka saattavat vaikuttaa hänen oikeuteensa saada
etuutta tai pienentää etuuden määrää.
Kansaneläkelaitos voi 3 momentin nojalla myös määrätä vakuutetun
esittämään selvityksen olosuhteiden muutoksista.
Ehdotus on perustuslakivaliokunnan aikaisemman käytännön
valossa ongelmallisen epätäsmällinen.
Vakuutetun ilmoitusvelvollisuus on määritelty
väljästi (vrt. "saattaa" vaikuttaa etuuteen),
ja velvollisuutta tarkentava luettelo pykälän
1 momentissa on muotoiltu asiallisesti täysin avoimeksi
(ks. 4 kohta: "muu vastaava muutos olosuhteissa"). Lisäksi
viranomaisen oikeus määrätä vakuutettu
esittämään selvitystä kohdistuu
samoihin asioihin, joista vakuutettu on velvollinen oma-aloitteisesti
ilmoittamaan viranomaiselle. Yksilön velvollisuuksien ja
viranomaisen tehtävien tällaisesta päällekkäisyydestä johtuva
epämääräisyys ei ole perusoikeuskytkentäisen
sääntelyn yhteydessä hyväksyttävää (PeVL
15/2002 vp, s. 2—3, ks. työntekijäin
eläkelain 17 b §) eikä turvaa hyvän
hallinnon takeita. Sääntelyä on siksi
välttämätöntä täsmentää, jotta
lakiehdotus voidaan tältä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Sairausvakuutuskortti.
Sairausvakuutuskorttiin voidaan 15 luvun 1 §:ssä mainittujen
seikkojen lisäksi merkitä myös Kansaneläkelaitoksen
määräämiä muita tietoja.
Väljää säännöstä on
perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvattujen yksityiselämän
ja henkilötietojen suojan takia (PeVL 72/2002
vp, s. 2) tarpeen täydentää maininnoilla siitä,
missä tarkoituksessa Kansaneläkelaitos voi määrätä tietoja
korttiin merkittäväksi ja mitä tai minkä tyyppisiä tietoja
merkitsemismääräys voi koskea.
Perustuslain 124 §.
Työpaikkakassoilla on 16 luvun 1 §:n
1 momentin nojalla oikeus toimia tässä laissa
säädettyjen korvausten ja etuuksien antajana jäsenilleen
tai heille ja heidän perheenjäsenilleen. Kysymys
on perustuslain 124 §:ssä tarkoitetun julkisen
hallintotehtävän antamisesta muulle kuin viranomaiselle,
mikä tässä tapauksessa on valiokunnan
mielestä perustuslaissa tarkoitetulla tavalla "tarpeen
tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi".
Perustuslaissa säädettyjen muiden edellytysten
kannalta on merkityksellistä, että työpaikkakassoista
on 16 luvun 1 §:n 1 momentin perusteella voimassa, mitä säädettävänä olevassa
sairausvakuutuslaissa tai Kansaneläkelaitoksesta annetussa
laissa säädetään Kansaneläkelaitoksesta
(ks. myös 1 luvun 3 §:n 2 mom.). Muutoin työpaikkakassoihin
sovelletaan vakuutuskassalakia. Valiokunnan tulkintakäytännön
mukaan oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten toteutumisen
varmistaminen merkitsee, että asian käsittelyssä noudatetaan
hallinnon yleislakeja (kuten hallintolakia, kielilakia ja saamen
kielilakia samoin kuin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua
lakia) ja että asioita käsittelevät toimivat
virkavastuulla (esim. PeVL 46/2002 vp,
s. 10). Asian jatkokäsittelyssä on selvitettävä näiden
vaatimusten täyttyminen. Jos asianomainen yleinen lainsäädäntö ei
näiltä osin johda sanottuihin seurauksiin, tulee
sääntelyä täydentää,
jotta lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Täydentävään esitykseen
sisältyvän lakiehdotuksen 20 luvun 5 §:ssä tarkoitetussa
matkojenyhdistelyssä näyttää olevan
kysymys sellaisesta matkojen järjestämiseksi ja
tekemiseksi tarpeellisten tietojen kokoamis- ja välityspalvelutoiminnasta,
johon ei liity päätöksentekoa vakuutettujen
matkojen toteuttamisesta. Näin ymmärretyssä matkojenyhdistelyssä ei
valiokunnan mielestä ole kysymys perustuslain 124 §:ssä tarkoitetusta
julkisesta hallintotehtävästä. Pykälän 1
momentti on kuitenkin syytä muotoilla käyttämättä viranomaiseen
viittaavaa sanaa "matkojenyhdistelykeskus".
Hoidon korvattavuus.
Valiokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että vakuutetulla
ei ole oikeutta saada korvausta esimerkiksi itsenäisenä ammatinharjoittajana
olevan suuhygienistin antamasta hoidosta. Valtioneuvoston piirissä on valiokunnan
mielestä tarpeen arvioida, onko oikeustilan säilyttäminen
tällaisena tarkoituksenmukaista ennen muuta vakuutettujen
etujen ja sairausvakuutusjärjestelmän kustannusten kannalta.