Perustelut
Sairausvakuutusmaksut
Hallituksen alkuperäisessä esityksessä ehdotetaan
säädettäväksi sairausvakuutuksen
uudesta rahoitusjärjestelmästä. Sairaanhoitovakuutuksen
ja työtulovakuutuksen rahoitukseen jaettavaksi ehdotettu
järjestelmä perustuu vakuutettujen ja työnantajien
vakuutusmaksuihin sekä valtion maksuosuuksiin. Lain perusteella
määrättäviä vakuutusmaksuja
ovat esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun 4 §:n mukaan
sairaanhoitomaksusta ja päivärahamaksusta muodostuva
vakuutetun sairausvakuutusmaksu sekä työnantajan
sairausvakuutusmaksu.
Hallituksen täydentävässä esityksessä sairausvakuutuslakiin
ehdotetaan otettaviksi säännökset yrittäjän
päivärahamaksuun liittyvästä lisärahoitusosuudesta.
Osuutta peritään täydentävän
esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun 13 §:n 2 momentin
perusteella päivärahamaksun lisäksi sellaiselta
vakuutetulta, jolla on voimassa yrittäjien eläkelaissa
tarkoitettu vakuutus. Lisärahoitusosuuden tuotoilla katetaan
lakiehdotuksen 8 luvun 10 §:n perusteella yrittäjille
maksettavasta sairauspäivärahasta aiheutuvat kulut.
Sairausvakuutusmaksuja ei voida pitää perustuslain
81 §:n 2 momentissa tarkoitetuille valtion maksuille ominaisina
korvauksina tai vastikkeina yksilöidyistä julkisen
vallan palveluista tai muista vastaavista suoritteista, sillä sairausvakuutusmaksuja
peritään yleisesti alkuperäisen esityksen
1. lakiehdotuksen 18 luvun 1 ja 2 §:stä ilmenevien
etuus- ja korvausmenojen sekä Kansaneläkelaitoksen
toimintakulujen rahoittamiseksi. Sairausvakuutusmaksut ovat näin ollen
valtiosääntöoikeudellisessa mielessä veroja
(esim. PeVL 61/2002 vp, s. 5—7, PeVL 66/2002
vp, s. 3—5, PeVL 67/2002 vp,
s. 3—4; ks. myös PeVL 18/1998
vp, s. 2—3). Sama koskee täydentävässä esityksessä tarkoitettua
yrittäjän päivärahamaksun lisärahoitusosuutta.
Sääntelyä on arvioitava perustuslain
81 §:n 1 momentin kannalta. Valtion verosta
säädetään sen mukaan lailla,
joka sisältää säännökset
verovelvollisuuden ja veron suuruuden perusteista sekä verovelvollisen
oikeusturvasta. Verolaista tulee perustuslakivaliokunnan vakiintuneen
käytännön mukaan ilmetä yksiselitteisesti
verovelvollisuuden piiri. Lain säännösten
tulee olla myös sillä tavoin tarkkoja, että lakia
soveltavien viranomaisten harkinta veroa määrättäessä on
sidottua (esim. PeVL 67/2002 vp, s.
3/II, PeVL 3/2003 vp, s. 2/I).
Lakiehdotuksissa (alkuperäisen esityksen 1. lakiehdotuksen
18 luvun 5—7 § ja 2. lakiehdotuksen 1—3 § sekä täydentävän
esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun 13 §:n 2 momentti)
on valiokunnan mielestä riittävän tarkat
säännökset verovelvollisuuden perusteista.
Sairaanhoitomaksun ja päivärahamaksun samoin
kuin työnantajan sairausvakuutusmaksun suuruus lain voimaan
tullessa käy ehdotetuista säännöksistä tarkasti
ilmi (alkuperäisen esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun
20—22 §). Sama koskee yrittäjän
lisärahoitusosuuden suuruutta (täydentävän
esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun 21 §:n 2 mom.). Sääntelystä ei
näiltä osin ole valtiosääntöoikeudelliselta
kannalta huomautettavaa.
Sairaanhoitomaksun maksuprosenttia tarkistetaan vuosittain lailla
(alkuperäisen esityksen 1. lakiehdotuksen 23 §:n
2 mom.). Säännös on ongelmaton perustuslain
81 §:ään sisältyvän lailla
säätämisen vaatimuksen näkökulmasta.
Päivärahamaksun ja työnantajan sairausvakuutusmaksun
maksuprosentit vahvistetaan alkuperäisen esityksen 1. lakiehdotuksen
18 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla vuosittain valtioneuvoston
asetuksella. Sama asetuksenantovaltuus on täydentävän
esityksen 1. lakiehdotuksen 18 luvun 24 §:n 3 momentissa.
Veron suuruuden perusteet kuuluvat perustuslain 81 §:n
1 momentin mukaan lailla säänneltäviin
seikkoihin. Tältä kannalta on huomattava, että asetuksenantajan harkintavaltaa
ehdotetaan monin tavoin lailla rajoitettavaksi. Maksujen tuotolla
on ensinnäkin 18 luvun 24 §:n 1 momentin perusteella
katettava saman luvun 11 §:ssä luetellut työtulovakuutuksen
kulut. Valtion rahoitusosuudesta näiden kulujen kattamiseen
on säännös 18 luvun 13 §:ssä.
Työnantajien ja vakuutettujen rahoitusosuudesta ehdotetaan
säädettäväksi 18 luvun 12 §:n
2 momentissa, joka sekin omalta osaltaan rajaa asetuksenantajan
harkintavaltaa. Kun lisäksi otetaan huomioon, että työtulovakuutuksen
kulujen mahdolliset muutokset on 18 luvun 24 §:n 1 momentin
perusteella jaettava tasan päivärahamaksun ja
työnantajan sairausvakuutusmaksun kesken, on asetuksenantajan
harkintavalta perustuslakivaliokunnan mielestä riittävästi
lain säännöksin sidottua.
Valtuudessa on kysymys asetuksenantajan toimivallasta muuttaa
laissa säädettäviksi ehdotettuja prosenttimääriä ja
siten lakia. Tarkasti sidottuakaan lain muuttamisvaltaa ei valiokunnan lausuntokäytännön
mukaan ole asianmukaista säätää asetuksenantajalle,
ellei siihen ole erityisiä ja painavia syitä.
Esimerkiksi rahamäärää koskevan
lain säännöksen poikkeuksellisen usein
toistuva muutostarve voi olla sellainen. Pääsäännön
mukaan lain muuttamisvallan tulee kuitenkin säilyä lainsäätäjällä.
Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysvaliokunnan on
aiheellista vielä harkita, onko lain muuttamista tarkoittavan
valtuuden sisällyttäminen sairausvakuutuslakiin asiallisesti
tarpeen (ks. PeVL 9/2005 vp, s. 4/II ja
siinä mainitut valiokunnan lausunnot).
Valtioneuvoston asetuksella säädetään
hallituksen alkuperäisen esityksen 2. lakiehdotuksen 1 §:n
2 momentin nojalla vuosittain työnantajan sosiaaliturvamaksun
maksuprosentista. Se määräytyy työnantajan
kansaneläkemaksun ja sairausvakuutusmaksun maksuprosenttien
yhteismäärän perusteella. Siten asetukseen
voidaan ehdotuksen nojalla ottaa säännös
muuhun lainsäädäntöön
perustuvista maksuprosenteista yhteen laskettavan summan toteamisesta.
Tällainen valtuutus ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Muita seikkoja
Sosiaaliturvamaksun takaisin saamisesta ja sitä koskevan
päätöksen oikaisusta säädetään
hallituksen alkuperäisen esityksen 2. lakiehdotuksen 13 §:n
4 momentin nojalla valtioneuvoston asetuksella.
Suoritettujen maksujen takaisin saamisessa on kysymys yksilön
oikeuksista ja velvollisuuksista, joiden perusteista on perustuslain
80 §:n 1 momentin mukaan säädettävä lailla.
Lakiehdotuksen 13 §:n 1—3 momentissa on säännökset työnantajan
oikeudesta saada takaisin liikaa tai aiheettomasti maksamansa työnantajan
sosiaaliturvamaksu. Ehdotettu asetuksenantovaltuus on siten ymmärrettävä valtuudeksi
antaa lain näitä säännöksiä tarkempia
säännöksiä. Valtuuden sanamuotoa
on syytä täydentää tämän
mukaisesti.
Takaisinsaantia koskevan päätöksen
oikaisu liittyy yksilön oikeusturvaan. Oikaisua ei siksi voida
perustuslain 21 §:n ja 81 §:n 1 momentin takia
jättää ehdotetulla tavalla pelkästään
valtioneuvoston asetuksella säänneltäväksi.
Lakiehdotukseen on näin ollen lisättävä ainakin
perusluonteiset säännökset päätöksen
oikaisusta, jolloin asetuksenantovaltuus on mahdollista näiltäkin
osin muotoilla tarkoittamaan lakia tarkempien säännösten
antamista. Sääntelyn tarkistaminen tällä tavoin
on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.