Perustelut

Esityksen arvioinnin lähtökohdat

Hallituksen esityksen tarkoituksena on uudistaa oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevat säännökset. Todistelua koskeva oikeudenkäymiskaaren 17 luku on ollut voimassa vuodesta 1949 lähtien. Vaikka oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun on sittemmin säädetty useita muutoksia muun muassa riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyn uudistamiseen (1052/1991), rikosprosessiuudistukseen (690/1997), todistajien ja asianomistajan aseman turvaamista koskeviin keinoihin (369/2003) sekä rikosprosessin tarkistamiseen (244/2006) liittyen, sääntelyn perusteet ovat edelleen suurelta osin 65 vuoden takaisessa muodossaan.

Hallituksen esityksessä perus- ja ihmisoikeuksiin liittyviä näkökohtia ei esitetä pelkästään säätämisjärjestysperusteluissa, vaan niiden merkitys korostuu esityksen laajoissa ja seikkaperäisissä yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 44—158). Tavoite ottaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ja korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö mahdollisimman hyvin huomioon on johtanut siihen, että suurin osa valtiosääntöoikeudellisesti merkittävimmistä säännösehdotuksista rakentuu perusteiltaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamiskäytännölle.

Perustuslain 21 §:ssä säädetään oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Pykälän 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Momentin luetteloa ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi. Perustuslain säännös ei estä säätämästä lailla vähäisiä poikkeuksia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin, kunhan tällaiset poikkeukset eivät muuta oikeusturvatakeiden asemaa pääsääntönä eivätkä vaaranna yksilön oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (ks. HE 309/1993 vp, s. 74).

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin piiriin kuuluvat myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklassa erityisesti rikoksesta syytetylle taatut oikeudet. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä ovat muun muassa oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia ja tasavertaisten prosessuaalisten keinojen vaatimus (PeVL 31/2005 vp, s. 4, PeVL 7/2000 vp, s. 6, PeVL 5/1999 vp, s. 6, HE 309/1993 vp, s. 74).

Kirjallisen todisteen käyttö

Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 17 luvun 24 §:ssä on määritelty tilanteet, joissa kirjallista kertomusta (1 mom.), esitutkintapöytäkirjaan merkittyä lausumaa (2 mom.) tai esitutkinnassa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan muuhun kuva- ja äänitallenteeseen tallennettua kuulustelua (3 mom.) voidaan hyödyntää todisteena oikeudenkäynnissä. Ehdotus on merkityksellinen perustuslain 21 §:n lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdan kannalta. Sen mukaan rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksiin kuuluu oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan, ja saada hänen puolestaan esiintyvät todistajat kutsutuiksi ja kuulustelluiksi samoissa olosuhteissa kuin häntä vastaan todistamaan kutsutut todistajat.

Kirjallisen kertomuksen tai kuva- ja äänitallenteen käyttäminen todisteena kuulematta sen antanutta henkilöä oikeudenkäynnissä rajoittaa oikeutta kuulustella todistajaa. Hallituksen esityksessä mahdollisuutta käyttää oikeudenkäynnissä esitutkinnassa annettuja kertomuksia siten, että kuultavaa henkilöä ei kuultaisi tuomioistuimessa, laajennettaisiin nykyisestä. Rikosasioissa uutta olisi 1. lakiesityksen 17 luvun 24 §:n 3 momentin 2 ja 3 kohdan sääntely siitä, että 15—17-vuotiaan erityisen suojelun tarpeessa olevan asianomistajan ja seksuaalirikoksen uhrin kohdalla voidaan poiketa todistelun välittömyydestä tuomioistuimessa, kunhan syytetylle tai hänen avustajalleen on varattu esitutkinnassa asianmukainen mahdollisuus kysymysten esittämiseen. Viimeksi mainittu vaatimus toteutettaisiin 5. lakiehdotukseen sisältyvällä esitutkintalain 9 luvun 4 §:n muutoksella. Säännös turvaisi rikoksesta epäillyn vastakuulusteluoikeuden toteutumisen esitutkintavaiheessa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hyväksynyt sen, että alaikäisiä asianomistajia koskevissa rikosasioissa asianomistajan kertomus on voitu taltioida esitutkinnassa ja esittää todisteena oikeudenkäynnissä ilman asianomistajan kuulemista oikeudessa (ks. esim. Vronchenko v. Viro, 18.7.2013). Ehdotetun 17 luvun 24 §:n 3 momentin 1 kohtaa vastaava voimassa oleva säännös (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 2 mom.) ei ollut perustuslakivaliokunnan käsittelyssä sitä säädettäessä, mutta muutettaessa siihen liittyviä esitutkintalain säännöksiä perustuslakivaliokunta ei ole nähnyt sääntelyssä valtiosääntöoikeudellista huomauttamista (ks. PeVL 36/2002 vp, PeVL 66/2010 vp). Nyt ehdotettua 15—17-vuotiaita koskevaa mainitun pykälän 2 kohtaa ei myöskään alaikäisten suojeluun liittyvistä syistä voida pitää ongelmallisena.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hyväksynyt ainakin kahdessa tapauksessa myös sen, että esitutkinnassa taltioitu täysi-ikäisen henkilön kertomus on esitetty todisteena (Isgro v. Italia, 19.2.1991 ja Aigner v. Itävalta, 10.5.2012). Kummassakin tapauksessa todistajan kuuleminen esitutkinnassa oli tapahtunut tutkintatuomarin johdolla ja siten, että epäilty oli ollut joko avustajan kanssa tai ilman avustajaa paikalla esittämässä kysymyksiä. Tapauksessa Isgro v. Italia todistajan kuuleminen oikeudenkäynnissä oli ollut mahdotonta, koska todistaja oli kadonnut. Tapauksessa Aigner v. Itävalta asianomistajaa ei voitu kuulustella oikeudenkäynnissä, koska hän vetosi lakiin perustuvaan oikeuteensa kieltäytyä todistamasta.

Tarkasteltaessa näitä kahta ihmisoikeustuomioistuimen tapausta on huomioitava ensinnäkin pääsääntö siitä, että kaikki todisteet on esitettävä julkisessa oikeudenkäynnissä syytetyn läsnä ollessa (Aigner v. Itävalta, kohta 35). Tämän periaatteen rajoittamiselle on oltava pätevä syy, ja tämä syy on selvitettävä ennen kuin arvioidaan sitä, onko kyseinen todiste ainoa tai ratkaiseva näyttö syyllisyydestä (Aigner v. Itävalta, kohta 38).

Perustuslakivaliokunta pitää olennaisena sitä, että kummassakin mainitussa tapauksessa henkilön kuulemiselle oikeudessa oli ollut este, joka oli tuomioistuimen selvitettävissä. Huomionarvoista on myös se, mikä merkitys tällaiselle näytölle annetaan. Tapauksessa Isgro v. Italia todistajan esitutkintakertomus ei ollut ainoa näyttö syyllisyydestä. Tapauksessa Aigner v. Itävalta ihmisoikeustuomioistuin arvioi seksuaalirikoksen asianomistajan kertomuksen olleen ratkaiseva näyttö, mutta kyseisessä tapauksessa oli esitetty muuta välillistä näyttöä tapahtumista, ja asianomistajaa kuultaessa paikalla oli ollut psykiatrinen asiantuntija.

Perustuslakivaliokunnan mukaan sääntelyyn, jossa kuulusteluoikeutta pääkäsittelyssä rajoitetaan, tulee lähtökohtaisesti suhtautua erittäin pidättyvästi. Valiokunta pitää kuitenkin hyväksyttävänä hallituksen esityksessä mainituilla uhrin suojelemiseen liittyvillä perusteilla (s. 84—85) raiskauksen, törkeän raiskauksen, seksuaaliseen tekoon pakottamisen, seksuaalisen hyväksikäytön, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asettamista erityisasemaan myös tilanteissa, joissa asianomistaja on kuulusteluhetkellä täysi-ikäinen. Samalla valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että asianomistajan kertomukseen kohdistuva luotettavuusarviointi on seksuaalirikostapauksissa korostuneessa asemassa, eikä edellytyksiä asianmukaisen luotettavuusarvioinnin tekemiselle tule heikentää ilman tehokkaita kompensoivia oikeusturvatakeita.

Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 17 luvun 24 §:n 3 kohdassa ei kuitenkaan mainita ihmisoikeussopimuksen oikeuskäytäntöön palautettavissa olevaa edellytystä, jonka mukaan täysi-ikäisen asianomistajan kuulemiselle pääkäsittelyssä tulee olla este. Sitä sovellettaisiin asianomistajaan, joka "ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi". Perustuslakivaliokunnan mukaan 1. lakiehdotuksen 17 luvun 24 §:n 3 kohta tulee muuttaa vastaamaan paremmin perustuslain 21 §:n oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevia vaatimuksia ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä esimerkiksi siten, että se koskisi sellaista mainittujen seksuaalirikosten asianomistajaa, jota ei heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan painavan syyn vuoksi voida kuulla oikeudenkäynnissä.

Hyödyntämiskielto ja itsekriminointisuoja

Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 17 luvun 25 §:ään sisältyvät säännökset hyödyntämiskielloista. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin yleisestä ja ehdottomasta hyödyntämiskiellosta. Momentin mukaan tuomioistuin ei saa hyödyntää todistetta, joka on saatu kiduttamalla. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin itsekriminointiin liittyvästä hyödyntämiskiellosta. Pykälän 3 momentissa olisi yleinen säännös lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämiskiellosta.

Itsekriminointisuojan keskeisenä sisältönä on oikeus olla rikosasiassa todistamatta itseään vastaan ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden toteamiseen. Suoja kuuluu perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin (PeVL 34/2012 vp, s. 3, HE 309/1993 vp, s. 74/II). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä itsekriminointisuojan on perinteisesti katsottu kuuluvan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklassa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ydinalueelle (esimerkiksi Saunders v. Yhdistynyt Kuningaskunta, 17.12.1996). Itsekriminointisuoja määriteltäisiin yleisesti 1. lakiehdotuksen 17 luvun 18 §:ssä oikeutena kieltäytyä todistamasta, ja se koskisi 17 §:n mukaan myös läheistä. Selvyyden vuoksi perustuslakivaliokunta toteaa, että nyt ehdotettu säännös on yleissäännös, joka koskee vain todistelua yleisissä tuomioistuimissa. Hallituksen esityksestä ilmenevin tavoin muualla lainsäädännössä on sääntelyä itsekriminointisuojasta eri asiayhteyksissä.

Valiokunnalla ei ole valtiosääntöoikeudellista huomauttamista nyt ehdotusta sääntelystä. Perus- ja ihmisoikeuksien kannalta on myönteistä, että hallituksen esityksessä ehdotetaan säännöstä itsekriminointisuojasta. Valiokunta kuitenkin korostaa, että itsekriminointisuoja ei Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan estä tai rajoita sellaisia lakiin perustuvia hallinnollisia valvontamenettelyjä, joissa henkilön edellytetään antavan tietoja tai selvityksiä esimerkiksi verotusta, elinkeinovalvontaa tai ympäristönsuojelua varten. Tällaisia tiedonantovelvoitteita voidaan oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta loukkaamatta tehostaa rangaistuksen tai siihen rinnastettavan seuraamuksen tai uhkasakon tai muun pakkokeinon uhalla. Itsekriminointisuojaa ei loukkaa myöskään se, että henkilö on velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän ja takavarikon, puhalluskokeen sekä veri-, virtsa- ja ääninäytteen sekä DNA-testiä varten kudosnäytteen ottamisen (ks. HE, s. 89/I ja siellä mainittu Jalloh v. Saksa suuri jaosto 11.7.2006, kohta 102).

Anonyymi todistelu

Hallituksen esityksessä ehdotetaan anonyymin todistamisen säätämistä mahdolliseksi. Esitykseen sisältyvän 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 a §:n mukaan tuomioistuimella olisi oikeus erillisessä menettelyssä myöntää todistajalle anonymiteetti, jos rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta tai jos kyse on ihmiskaupasta tai törkeästä parituksesta ja jos menettely on välttämätön todistajan tai hänen läheisensä suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta.

Anonyymi todistelu heikentää syytetyn puolustusta, koska sen seurauksena puolustuksella ei ole tosiasiallista mahdollisuutta kysyä vastapuolen nimeämältä todistajalta tämän luotettavuuteen vaikuttavista seikoista. Anonyymi todistelu merkitsee heikennystä syytetyn puolustukseen siitäkin huolimatta, että periaatteessa myös syytetyllä on 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 a §:n mukaan vastaava mahdollisuus hakea todistajan kuulemista anonyymisti.

Ehdotus on merkityksellinen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perustuslain 21 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklan kannalta. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdassa on tarkennettu rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksia siten, että niihin kuuluu oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan, ja saada hänen puolestaan esiintyvät todistajat kutsutuiksi ja kuulustelluiksi samoissa olosuhteissa kuin häntä vastaan todistamaan kutsutut todistajat. Syytetyn mahdollisuutta asettaa häntä vastaan kertovien todistajien uskottavuus kyseenalaiseksi on ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä pidetty yhtenä keskeisimmistä syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeuksista (ks. esim. Sievert v. Saksa, 19.7.2012). Perustuslakivaliokunta on katsonut, että ihmisoikeussopimuksissa turvatut syytetyn vähimmäisoikeudet kuuluvat perustuslain 21 §:n 2 momentin sisältämiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin (PeVL 7/2014 vp, PeVL 31/2005 vp, s. 4 sekä näissä viitatut PeVL 5/1999 vp, s. 6/I, HE 309/1993 vp, s. 74/II). Tämän vuoksi ehdotusta on arvioitava siitä näkökulmasta, vaarantaako sääntely oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden toteutumisen, koska se rajoittaa vastapuolen oikeutta kuulustella todistajaa.

Kysymys anonyymin todistelun perustuslainmukaisuudesta ei ole aikaisemmin ollut perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Toisaalta huomio on kiinnitettävä siihen, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole asettanut ehdotonta estettä anonyymin todistajan käytölle (esim. Pesukic v. Sveitsi, 6.12.2012). Ihmisoikeustuomioistuin on antanut lukuisia ratkaisuja anonyymistä todistamisesta, joista valtaosassa se on katsonut anonyymin todistajan käyttämisen johtaneen 6 artiklan loukkaamiseen (Kostovski v. Alankomaat, 20.11.1989, Windisch v. Itävalta, 27.9.1990, Saïdi v. Ranska, 20.9.1993, Doorson v. Alankomaat, 26.3.1996, Van Mechelen ym. v. Alankomaat, 23.4.1997, Visser v. Alankomaat, 14.2.2002, Birutis ym. v. Liettua, 28.3.2002, Mirilashvili v. Venäjä, 11.12.2008, Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt Kuningaskunta, 15.12.2011, Ellis ym. v. Yhdistynyt Kuningaskunta, 10.4.2012, Sarkizov ym. v. Bulgaria, 17.4.2012, Pesukic v. Sveitsi, 6.12.2012, Papadakis v. Makedonia, 26.2.2013). Näin ollen anonyymia todistelua koskevan ehdotetun sääntelyn valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa huomio kiinnittyy myös siihen, onko ehdotettu sääntely linjassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa.

Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaankin todeta, että varsinkin tilanteissa, joissa anonyymiä todistelua käytetään ainoana tai ainakin ratkaisevana näyttönä, oikeudenkäynnille asetetut menettelylliset vaatimukset ovat poikkeuksellisen ankarat. Näissä tilanteissa on edellytetty, että anonyymistä todistelusta aiheutuvia heikennyksiä syytetyn oikeusturvaan on kompensoitu riittävästi.

Sääntelyä arvioidessaan perustuslakivaliokunta yhtyy hallituksen esityksen perusteluissa (s. 161) esitettyyn siltä osin, että anonyymin todistelun aiheuttamat poikkeamat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksista olisivat kohtuullisen vähäisiä. Anonyymille todistelulle on hallituksen esityksessä esitetty hyväksyttävä päämäärä. Niin ikään valiokunta katsoo, että anonyymin todistelun soveltamisala on laissa riittävän tarkasti rajattu ja sille on perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät perusteet. Valiokunnan mielestä hallituksen esityksessä esitetyt rajaukset anonyymille todistelulle ovat kuitenkin välttämättömiä. Valiokunta pitää tästä huolimatta eräitä anonyymin todistelun toteuttamisen yksityiskohtia ongelmallisina.

Anonyymin todistelun käyttämisestä käytäisiin hallituksen 2. lakiehdotuksen 5 luvussa säädetty eräänlainen pääasiaa edeltävä esiprosessi, jossa tutkittaisiin edellytykset anonyymin todistajan käyttämiselle. Muulla kuin syyttäjällä ja anonyymiä todistelua vaatineella epäillyllä tai vastaajalla taikka julkisella asiamiehellä ei ole oikeutta olla läsnä asian käsittelyssä eikä päätöstä julistettaessa. Sitä, jota vaaditaan kuultavaksi anonyymisti, voidaan kuitenkin kuulla (2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 c §:n 2 momentti). Hallituksen esityksen 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 b §:n 3 momentin mukaan anonyymistä todistelusta päättänyt tuomari ei saa käsitellä rikosasiaa, jossa kuullaan asianomaista anonyymiä todistajaa. Salassapitosäännöksistä puolestaan seuraa, että anonymiteetistä päättänyt tuomari ei saa ilmaista anonymiteettihakemuksen kohteena olevan henkilön henkilöllisyyttä pääasian tuomarille.

Tieto todistajan henkilöllisyydestä ja siitä, miten hän juttuun kytkeytyy, ovat todistajan luotettavuuden arviointiin liittyviä keskeisiä perusteita, sillä ilman niitä todistajan kertomusta joudutaan arvioimaan vailla konkreettista pohjaa. Todistajan anonymiteetin säilymiseksi häneen kohdistuvaa kuulustelua joudutaan väistämättä rajoittamaan, jolloin vähennetään tehokkaita mahdollisuuksia todistajan luotettavuuden testaamiseen. Tuomarin tietoisuus todistajan henkilöllisyydestä vähentäisi puolustukselle anonyymin todistelun sallimisesta aiheutuvaa haittaa. Jos tuomari tietäisi todistajan henkilöllisyyden, hän voisi paremmin todistelua vastaanotettaessa valvoa totuudessa pysymistä sekä arvioida todistajan luotettavuutta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioidessaan sitä, onko anonyymin todistelun sallimisesta puolustukselle aiheutuvaa epätasapainoa kompensoitu riittävästi, katsonut puolustuksen erääksi oikeusturvatakeeksi sen, että anonyymin todistajan henkilöllisyys on ollut syyteasiaa käsittelevän tuomioistuimen tiedossa (Pesukic v. Sveitsi, 6.12.2012, kohta 50 ja Doorson v. Alankomaat 26.3.1996, kohta 73). Tämän valossa perustuslakivaliokunta pitää hallituksen esitystä perustuslain 21 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kannalta ongelmallisena.

Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että hallituksen esityksen perusteluissa (s. 125) peitetoimintaa suorittaneet poliisit asetetaan samankaltaiseen asemaan verrattuna muihin todistajiin. Poliisitodistajien anonyymiin kuulemiseen liittyy kuitenkin ongelmallisia piirteitä sikäli, että heidät herkästi mielletään syytetyn vastapuoleksi ja heillä on virkasuhteeseen liittyvä kytkös rikoksen selvittämiseen toisin kuin muulla todistajalla (Van Mechelen ym. v. Alankomaat, 23.4.1997, kohta 56). Hallituksen esityksessä (s. 125/II) tuodaan perustuslakivaliokunnan mukaan asianmukaisesti esille Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta siitä, että anonymiteetin myöntäminen poliisimiehen kuulemiseksi ei voi olla helpommin mahdollista kuin sivullisten todistajien kohdalla.

Perustuslakivaliokunnan mukaan lakivaliokunnan on sääntelyä arvioidessaan kiinnitettävä myös erityistä huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseen sellaisessa tilanteessa, jossa anonyymin todistajan kertomus on ratkaiseva osa näyttöä ja syytetyn oikeutta vastakuulusteluun on jouduttu merkittävästi rajoittamaan (ks. Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt Kuningaskunta, 15.12.2011, kohta 147). Kaikissa tilanteissa oikeuden vastakuulusteluun tulee toteutua, vaikka sitä jouduttaisiin joidenkin yksittäisten kysymysten kohdalla rajoittamaan anonymiteetin säilymiseksi.

Edellä todetun nojalla perustuslakivaliokunta katsoo, että hallituksen esitys on perustuslain 21 §:n kannalta ongelmallinen siltä osin, että anonyymin todistajan henkilöllisyys salataan myös syyteasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta. Lakivaliokunnan on muutettava tätä hallituksen esityksessä omaksuttua ratkaisua. Tämä on edellytys sille, että 2. lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Todettu muutos voitaisiin valiokunnan mielestä toteuttaa esimerkiksi siten, että 2. lakiehdotuksen 5 luvun 11 b §:n 3 momenttia muutettaisiin niin, että anonyymistä todistelusta päättäneen tuomarin on pääsäännönmukaisesti toimittava puheenjohtajana käsiteltäessä pääasiaa.