Perustelut
Valvottu koevapaus
Valvottu koevapaus on ollut Suomessa käytössä vuodesta
2006 alkaen. Vanki voidaan sijoittaa vankilan ulkopuolelle teknisin
välinein ja muulla tavoin valvottuun koevapauteen enintään
kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista. Koevapaudesta
säädetään rikoslain lisäksi
pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetussa
laissa ja vankeuslaissa sekä asetuksen tasoisesti. Nykyinen
lainsäädäntö on säädetty
perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL 21/2005
vp).
Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi
laki valvotusta koevapaudesta, johon säännökset
koevapaudesta pääsääntöisesti
kootaan. Laissa säädetään nykyistä täsmällisemmin
koevapauden tarkoituksesta, edellytyksistä, sisällöstä ja
täytäntöönpanosta. Esityksen
keskeisimmät uudistukset ovat seksuaalirikollisten lääkehoidon
käyttöönottaminen valvotun koevapauden
edellytyksenä sekä teknisten välineiden
käyttö koevapauteen sijoitetun, vankilan ulkopuoliseen
toimintaan osallistuvan ja vankilan ulkopuolelle sijoitetun vangin
valvonnassa. Ehdotetun sääntelyn lähtökohtana
on, että valvotun koevapauden täytäntöönpanossa
käytettävää teknistä valvontaa koskevat
säännökset vastaavat mahdollisimman pitkälle
valvontarangaistuksen täytäntöönpanoa koskevia
säännöksiä, jotka on säädetty
perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL 30/2010
vp).
Valvonta
Valvotun koevapauden sisältönä on
2. lakiehdotuksen 2 §:n 2 momentin mukaan koevapauteen sijoitetulle
toimeenpanosuunnitelmassa määrätty velvollisuus
pysyä asunnossaan, osallistua hänelle määrättyyn
toimintaan ja noudattaa muita laissa säädettyjä velvollisuuksia.
Koevapauteen sijoitettua ja toimeenpanosuunnitelman noudattamista
valvotaan 7 §:n 1 momentin mukaan sijoitetun asuntoon asennettavilla,
hänen haltuunsa annettavilla taikka hänen ylleen
ranteeseen, nilkkaan tai vyötärölle kiinnitettävillä teknisillä välineillä taikka
tällaisten välineiden yhdistelmällä.
Samanlaisilla teknisillä välineillä voidaan
4. lakiehdotuksen 10 §:n 1 momentin 3 kohdan
nojalla valvoa myös vankia, joka tekee työtä,
osallistuu työharjoitteluun, opiskelee tai osallistuu toimintaan
vankilan ulkopuolella, sekä vankia, joka on sijoitettu
vankilan ulkopuoliseen laitokseen. Sääntely ei
ole perustuslain 7 §:n 3 momentissa turvatun henkilökohtaisen koskemattomuuden
kannalta ongelmallinen. Tällaista puuttumista voidaan tässä yhteydessä pitää vähäisenä
ja
välttämättömänä rangaistuksen
täytäntöönpanon luonne huomioon
ottaen (PeVL 30/2010 vp, s. 5/II).
Ehdotus ei ole myöskään ongelmallinen
perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvatun kotirauhan ja
yksityiselämän suojan kannalta, koska valvonnassa
käytettävä tekninen väline ei
2. lakiehdotuksen 7 §:n 1 momentin perusteella saa mahdollistaa
kotirauhan piiriin ulottuvaa pakkokeinolain (450/1987)
5 a luvun 1 §:ssä tarkoitettua teknistä kuuntelua
eikä teknistä katselua (ks. PeVL 30/2010
vp, s. 5/II).
Pääsy asuntoon
Rikosseuraamuslaitoksen on 2. lakiehdotuksen 7 §:n
3 momentin perusteella tehtävä valvontakäyntejä koevapauteen
sijoitetun asuntoon ja paikkaan, jossa hän osallistuu toimintaan.
Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehellä ja hänen seurassaan
olevalla apuvalvojalla on oikeus asunnossapysymisvelvollisuuden
ja päihteettömyyden valvomiseksi ennalta ilmoittamatta päästä koevapauteen
sijoitetun asuntoon. Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehellä on
oikeus päästä koevapauteen sijoitetun
asuntoon myös teknisten valvontavälineiden asentamista,
korjaamista ja poisottamista varten.
Koevapauteen sijoittaminen edellyttää 3 §:n 2 momentin
mukaan sitä, että vangin kanssa samassa asunnossa
asuvat täysi-ikäiset henkilöt ovat omasta
vakaasta tahdostaan suostuneet koevapauden täytäntöönpanoon
asunnossa. Lisäksi alle 18-vuotiaan mielipide on selvitettävä.
Koevapauden täytäntöönpanoon
asunnossa ei saa ryhtyä, jos alaikäinen perustellusta
syystä vastustaa täytäntöönpanoa
ja hän on ikänsä ja kehitystasonsa puolesta
kypsä arvioimaan asiaa.
Toimivalta päästä asuntoon on merkityksellistä perustuslain
10 §:n 1 momentissa turvatun kotirauhan suojan kannalta.
Pykälän 3 momentin ns. kvalifioidun lakivarauksen
mukaan lailla voidaan säätää perusoikeuksien
turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan
piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Valvotussa koevapaudessa
on kysymys rangaistuksen täytäntöönpanosta,
joka ei suoranaisesti sisälly momentin säännöksessä tarkoitettuihin poikkeuksiin.
Valiokunta on valvontarangaistuksen yhteydessä katsonut,
että uuden rangaistuslajin toteuttamisen kannalta välttämättömät, varsin
tarkkarajaiset ja lyhytaikaisiksi käynneiksi luonnehdittavat
oikeudet päästä kotirauhan piiriin voidaan
perustaa tuomitun ja asunnossa asuvien antamaan suostumukseen (PeVL 30/2010
vp, s. 7/I). Ehdotettu sääntely
vastaa asiallisesti perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
säädettyä valvontarangaistusta koskevaa
sääntelyä, eikä valiokunnalla
ole ehdotuksesta perustuslain näkökulmasta huomautettavaa.
Päihteettömyyden valvonta
Koevapauteen sijoitettu ei 2. lakiehdotuksen 18 §:n
mukaan saa käyttää huumausainelain (373/2008)
3 §:n 1 momentissa tarkoitettua huumausainetta, alkoholia
eikä muuta päihdyttävää ainetta
eikä rikoslain 44 luvun 16 §:ssä tarkoitettua
dopingainetta eikä olla päihdyttävän
aineen alainen. Päihteettömyyden valvomiseksi
koevapauteen sijoitettu on 19 §:n 1 momentin nojalla velvollinen
vaadittaessa antamaan virtsa- tai sylkinäytteen taikka
suorittamaan puhalluskokeen. Koevapauteen sijoitetulta, joka ilman
pätevää syytä kieltäytyy
puhalluskokeesta taikka näytteen antamisesta, voidaan määrätä otettavaksi verinäyte.
Valvottuun koevapauteen sijoittamisen edellytyksenä on,
että vanki sitoutuu olemaan käyttämättä mainittuja
aineita ja päihteettömyyden valvontaan.
Säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain
7 §:n 3 momentissa turvatun henkilökohtaisen koskemattomuuden
kannalta. Säännöksen mukaan henkilökohtaiseen
koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman
laissa säädettyä perustetta. Velvollisuus
suostua näytteen antamiseen tai puhalluskokeeseen ei edellytä,
että sijoitetun epäiltäisiin käyttäneen
päihteitä tai olevan päihtynyt. Sääntely
vastaa asiallisesti valvottua koevapautta koskevaa rikoslain 2 c
luvun 8 §:n 2 momentin ja vankeuslain 16 luvun 7 §:n
3 momentin sääntelyä eikä se
muodostu perustuslain kannalta ongelmalliseksi (ks. PeVL 20/2005
vp, s. 6/II; ks. myös PeVL 12/1998
vp, s. 4).
Seksuaalirikoksen uusimista ehkäisevä lääkehoito
Esityksessä ehdotetaan mahdollistettavaksi seksuaalirikollisten
lääkehoito osana rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää.
Lääkehoito toteutetaan valvotun koevapauden ja
ehdonalaisen vapauden täytäntöönpanon
aikana. Esityksen 2. lakiehdotuksen 4 §:n 1 momentin mukaan
valvotun koevapauden ehdoksi voidaan asettaa, että vanki
sitoutuu noudattamaan Rikosseuraamuslaitoksen lääkärin
hänelle asettamia seksuaalirikoksen uusimisen ehkäisemiseksi
tarkoitettua lääkehoitoa koskevia määräyksiä ja
tällaisen lääkehoidon valvontaan. Lääkehoitoa
koskevien määräysten noudattamisen lisäksi
ehdoksi voidaan asettaa, että vanki sitoutuu noudattamaan psykososiaalista
hoitoa ja tukea koskevia määräyksiä.
Tällöin ehdoksi asetetaan myös, että vanki
sitoutuu jatkamaan lääkehoitoa sekä siihen
mahdollisesti liitettyä muuta hoitoa ja tukea sekä suostuu
niitä koskevien määräysten noudattamisen
valvontaan myös ehdonalaisessa vapaudessa.
Sääntely on merkityksellistä perustuslain 7 §:n
1 ja 3 momentissa säädetyn henkilökohtaisen
vapauden ja koskemattomuuden suojan kannalta. Lisäksi sillä puututaan
perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvattuun yksityiselämän
suojaan, jonka piiriin kuuluu muun muassa oikeus määrätä itsestään
ja ruumiistaan samoin kuin vapaus päättää sukupuolisesta
käyttäytymisestään (HE 309/1993 vp,
s. 53/I, PeVL 15/2001 vp, s. 2/I, PeVL
17/2006 vp). Yksityiselämän
suojasta on määräyksiä myös
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan
7 artiklassa. Lääkehoitoa arvioitaessa
on huomionarvoista, että YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 10 artiklan 3 kappaleen
mukaan vankeinhoitojärjestelmän on suotava vangeille
sellainen kohtelu, jonka olennaisena tarkoituksena on heidän
parantamisensa sekä heidän yhteiskunnallisen asemansa palauttaminen.
Lääkehoidolla pyritään vaikuttamaan
henkilön seksuaaliseen käyttäytymiseen
muun muassa hormonaalisen lääkehoidon ja psykologisten hoitomuotojen
avulla. Esityksen mukaan käsitteellä "hoito" tarkoitetaan
tässä yhteydessä useimmiten käyttäytymisen
ja ajattelumallien muuttamista, ei varsinaista parantavaa hoitoa (s. 9—10).
Lääkehoidon edellytyksenä on vangin
suostumus lääkehoitoon ja hoidon valvontaan. Suostumus
on annettava kirjallisesti, ja ennen sen antamista Rikosseuraamuslaitoksen
lääkärin on selvitettävä vangille
lääkehoidon vaikutukset. Lisäksi hänelle
on selvitettävä lääkehoidon
lopettamisesta aiheutuvat seuraamukset. Koevapauteen sijoitettu
voi 2. lakiehdotuksen 23 §:n 1 momentin mukaan peruuttaa
suostumuksensa lääkehoitoon ilmoittamalla siitä Rikosseuraamuslaitokselle.
Vaatimus vangin suostumuksesta lääkehoidon edellytyksenä vastaa
Suomessa vuonna 2011 voimaan tullutta Euroopan neuvoston lasten
suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan
tehdyn yleissopimuksen 17 artiklan määräyksiä.
Vaikka lääkehoito perustuu vangin nimenomaiseen
suostumukseen, on lääkehoitoa arvioitava tässä yhteydessä perusoikeusrajoituksena,
koska
se liitetään osaksi rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää ja
asetetaan ehdoksi vangin pääsemiseksi henkilökohtaista
vapautta vankeutta lievemmin rajoittavaan valvottuun koevapauteen.
Kysymys ei kuitenkaan ole henkilön tahdosta riippumattomasta
pakkohoidosta.
Perustuslakivaliokunta on katsonut (ks. PeVL 27/1998
vp, s. 2, PeVL 19/2000 vp,
s. 3/II, PeVL 31/2005 vp,
s. 3, PeVL 16/2010 vp, PeVL 30/2010 vp)
perusoikeusrajoituksen kohteeksi joutuvan henkilön suostumuksella
voivan sinänsä olla merkitystä valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa
ja pitänyt tässä suhteessa oleellisena
sitä, mitä voidaan pitää oikeudellisesti
relevanttina suostumuksena tietyssä tilanteessa. Valiokunta
on toisaalta pitänyt selvänä, että perusoikeussuoja
ei voi oikeudellisena kysymyksenä menettää aina
merkitystään pelkästään
siksi, että laissa säädetään
jonkin toimenpiteen vaativan kohdehenkilön suostumuksen.
Perusoikeussuojaa ei voida millaisessa asiassa tahansa jättää riippumaan
asianomaisen suostumuksesta. Valiokunta on edellyttänyt
perusoikeussuojaan suostumuksenvaraisesti puuttuvalta lailta muun muassa
tarkkuutta ja täsmällisyyttä, säännöksiä suostumuksen
antamisen ja peruuttamisen tavasta, suostumuksen aitouden ja vapaaseen
tahtoon perustuvuuden varmistamista sekä sääntelyn välttämättömyyttä.
Arvioitaessa suostumuksen aitoutta ja perustumista vapaaseen
tahtoon on otettava huomioon se, että suostumalla
lääkehoitoon vanki saa itselleen hyvin merkittävän
etuuden, kun hän pääsee vankilasta valvottuun
koevapauteen. Vangin suostumusta ei tässä yhteydessä aina voida
pitää täysin vapaaehtoisena. Käytännössä seksuaalirikollisten
oma-aloitteinen hakeutuminen lääkehoitoon on ollut
tähän asti erittäin harvinaista (s. 8/I).
Myös vangin osallistuminen tutkittavana lääketieteelliseen
tutkimukseen on lääketieteellisestä tutkimuksesta
annetun lain 10 §:n mukaan rajatumpi kuin muilla,
koska vangin mahdollisuutta tehdä aidosti vapaaehtoinen
ratkaisu osallistumisestaan on pidetty rajallisena. Käsillä olevassa
tilanteessa suostumus ei toisaalta ole myöskään
näennäinen, koska kieltäytyminen lääkehoidosta
ei automaattisesti estä valvottuun koevapauteen pääsemistä (vrt. PeVL 16/2010
vp, s. 4—5). Valiokunnan mielestä kysymys
on varsin voimakkaasti yksityiselämään ja
henkilökohtaiseen koskemattomuuteen kohdistuvasta poikkeuksellisesta
toimenpiteestä, eikä perusoikeusrajoitusta voi
perustaa yksinomaan asianosaisen suostumuksen varaan.
Sääntelyn tavoitteena on ehkäistä seksuaalirikosten
uusimista ja turvata siten muiden ihmisten henkilökohtaista
koskemattomuutta (s. 49/I). Seksuaalirikoksilla voidaan
loukata erittäin vakavasti uhrin ruumiillista koskemattomuutta
ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta.
Seksuaalirikosten uusimisriskiä vähentävälle,
vangin suostumusta edellyttävälle lääkehoidolle,
muulle hoidolle ja hoidon valvonnalle on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät perusteet, ja ne
selvästi vahvistavat henkilökohtaisen koskemattomuuden
suojaa.
Sääntelyn oikeasuhtaisuuden kannalta olennaista
on, että lääkehoitoa annetaan vangille,
jolla arvioidaan olevan vähintään keskisuuri
seksuaalirikoksen uusimisriski. Perusteluissa todetaan
myös, ettei lääkehoidolla ole yleensä pysyviä vaikutuksia
(s. 49). Lääkehoitoon liittyy aina valvonta paitsi
lääkkeen käytön seuraamiseksi myös
hoidon turvallisuuden varmistamiseksi sekä terveydentilan
tarkkailu lääkkeen mahdollisten sivuvaikutusten
havaitsemiseksi. Lisäksi rangaistuksen täytäntöönpanoon
liittyvä lääkehoito on ajallisesti rajattu
kestämään enintään valvotun
koevapauden ja ehdonalaisen vapauden ajan.
Lääkehoidosta valvotun koevapauden edellytyksenä on
säädettävä lailla sen vuoksi,
että henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei perustuslain
7 §:n 3 momentin mukaan saa puuttua ilman laissa säädettyä perustetta.
Ehdotettu sääntely täyttää tämän
vaatimuksen, samoin kuin vaatimuksen suostumuksen antamista ja peruuttamista
koskevasta sääntelystä. Sääntelyn
täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden näkökulmasta
ehdotuksen sanamuoto näyttäisi jättävän
viranomaisille varsin paljon harkintavaltaa sen osalta, mistä rikoksesta
tuomitulle vangille lääkehoitoa annetaan. Esityksen
2. lakiehdotuksen 4 §:n 1 momentin mukaan koevapauden ehdoksi
voidaan asettaa, että vanki sitoutuu noudattamaan hänelle
seksuaalirikoksen uusimisen ehkäisemiseksi määrättyä lääkehoitoa.
Ehdotusta on valiokunnan mielestä aiheellista täsmentää koskemaan vankia,
joka on tuomittu vankeuteen seksuaalirikoksesta.
Lääkehoidon valvonnan järjestäminen
Rikosseuraamuslaitos sopii 2. lakiehdotuksen 20 §:n
2 momentin, samoin kuin 3. lakiehdotuksen 12 c §:n 1 momentin
nojalla lääkehoidon valvonnasta yliopistollisen
sairaalan tai erikoissairaanhoidon yksikön kanssa. Sääntely
on huomionarvoinen perustuslain 21 §:n sen säännöksen
kannalta, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi
lain mukaan toimivaltaisessa viranomaisessa. Merkityksellinen on myös
perustuslain 2 §:n 3 momentti. Sen mukaan julkisen vallan
käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa
toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Tämän
vuoksi valiokunta on usein katsonut, että yksityiseen kohdistuvan
julkisen toimivallan siirtäminen sopimuspohjaisesti viranomaiselta
toiselle ei ole valtiosääntöoikeudellisesti
asianmukaista (ks. esim. PeVL 11/2004 vp,
s. 2/II, PeVL 35/2008 vp, s.
2/I). Tämän vuoksi yliopistollisen sairaalan
ja erikoissairaanhoidon yksikön valvontatoimivalta tulee määritellä laissa.
Seuraamukset velvollisuuksien rikkomisesta
Koevapaus voidaan 2. lakiehdotuksen 26 §:n mukaan peruuttaa
määräajaksi tai kokonaan, jos koevapauteen
sijoitettu syyllistyy rikokseen taikka törkeästi
ja tahallisesti rikkoo laissa tarkoitettuja velvollisuuksiaan. Koevapauteen
sijoitettu on tällöin palautettava vankilaan suorittamaan
peruutettua osaa koevapaudestaan. Asiasta päättää vankilan
johtaja. Sijoitettu voi 40 §:n 4 kohdan mukaan tehdä päätöksestä oikaisuvaatimuksen
Rikosseuraamuslaitoksen aluejohtajalle. Vankeuslain 20 luvun
12 §:n 1 momentin nojalla aluejohtajan
päätöksestä saa hakea muutosta
valittamalla hallinto-oikeuteen. Oikaisuvaatimus ja valitusasia
on käsiteltävä kiireellisenä.
Sääntely on merkityksellistä perustuslain 7 §:n
3 momentin sen säännöksen kannalta, jonka
mukaan vapauden menetyksen sisältävän
rangaistuksen määrää tuomioistuin.
Tällä perustuslain säännöksellä on
esitöiden mukaan tarkoitettu kattaa kaikki asiallisesti
rangaistusta merkitsevät vapaudenmenetykset, mistä syystä sanan "vapaudenmenetys"
soveltamisala on rikoslaissa käytettyä vankeuden
käsitettä laajempi (HE 309/1993
vp, s. 49/I). Esityksen perusteluissa todetaan,
että koevapauden peruuttamisessa ei ole kyse uudesta tai
itsenäisestä vapaudenmenetyksen sisältävästä rangaistuksesta,
jota perustuslain 7 §:n 3 momentissa tarkoitetaan. Kysymys on
vangin alkuperäisen vankeusrangaistuksen sisään
ajoittuvasta jaksosta, jonka sisältönä on valvonnan
asteen tiukentuminen (s. 47). Ehdotus vastaa asiallisesti
nykyistä sääntelyä, joka on säädetty
perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL
21/2005 vp).
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla sisältää määräyksiä henkilökohtaisesta
vapaudesta ja vapaudenriiston edellytyksistä. Vapaudenriiston
käsite ei ole yksiselitteinen, ja sen suhde neljännen
lisäpöytäkirjan vähäisempiä liikkumisvapauden
rajoittamisia koskeviin määräyksiin on
jossain määrin häilyvä ja vapauden rajoituksen
asteesta riippuva.Pellonpää, Matti — Gullans,
Monica — Pölönen, Pasi — Tapanila,
Antti: Euroopan ihmisoikeussopimus, Helsinki 2012, s. 393.
Jos koevapauteen sijoitetun palauttaminen vankilaan katsottaisiin
kuuluvan artiklan soveltamisalaan, tulisivat sovellettavaksi myös
artiklan 4 kappaleen määräykset. Kappaleen
mukaan jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa
pidättämällä tai muuten, on
oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa
laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet
vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.
Valiokunta on katsonut, että oikaisuvaatimusmenettelyä voidaan
pitää tavallaan muutoksenhaun ensimmäisenä vaiheena,
vaikka kysymys ei olekaan tuomioistuimessa tapahtuvasta lainkäytöstä (PeVL 32/2012 vp,
s. 3/II). Pakollinen oikaisuvaatimusmenettely
varsinaisen muutoksenhaun edellytyksenä ei ole käsittelyn
viivytyksettömyysvaatimuksen kannalta täysin ongelmaton.