Perustelut
Rahoitusvastuun jakautuminen
Esityksessä ehdotetaan työmarkkinatuen ja
toimeentulotuen rahoitusvastuun jaon uudistamista valtion ja kuntien
välillä.
Valtio ja tuensaajan kotikunta rahoittavat 2. lakiehdotuksen
14 luvun 3 a §:n perusteella työttömyysaikaisen
työmarkkinatuen puoliksi sen jälkeen, kun henkilölle
on maksettu työmarkkinatukea yhteensä 500 työttömyyspäivältä.
Voimassa olevan lain mukaan työmarkkinatuki rahoitetaan
kokonaisuudessaan valtion varoista.
Toimeentulotuen rakenne määritellään
3. lakiehdotuksen 5 a—5 d §:ssä uudelleen
jakamalla tuki perustoimeentulotukeen ja tarveharkintaiseen toimeentulotukeen.
Valtio ja kunnat osallistuvat perustoimeentulotuen rahoitukseen yhtä suurin
osuuksin. Valtion rahoitus perustoimeentulotuen kustannuksista suoritetaan
kunnille valtionosuutena. Tarveharkintaisen ja ehkäisevän
toimeentulotuen kustannuksiin valtio osallistuu nykyiseen tapaan
valtionosuusjärjestelmän välityksellä.
Ehdotettua sääntelyä on arvioitava
kunnan asukkaille perustuslain 121 §:ssä turvatun
itsehallinnon kannalta. Kunnille annettavista tehtävistä säädetään
pykälän 2 momentin mukaan lailla. Perustuslakivaliokunta
on käytännössään korostanut,
että tehtävistä säädettäessä on
huolehdittava kuntien tosiasiallisista edellytyksistä suoriutua
velvoitteistaan (PeVL 41/2002 vp, s. 3/II).
Kunnille osoitettavat rahoitustehtävät eivät
itsehallinnon perustuslainsuojan takia saa suuruutensa puolesta
heikentää kuntien toimintaedellytyksiä tavalla,
joka vaarantaisi kuntien mahdollisuuksia päättää itsenäisesti
taloudestaan ja siten myös omasta hallinnostaan (ks. PeVL
42/1998 vp, s. 2/I).
Ehdotettu rahoitusvastuujärjestelmä merkitsee
työmarkkinatuen osalta uuden rahoitustehtävän
osoittamista kunnille. Valtion osuus toimeentulotuen rahoituksesta
sen sijaan kasvaa merkittävästi. Rahoitusjärjestely
on esityksen valmistelun yhteydessä tehdyn kuntakohtaisen selvityksen
mukaan valtion ja jokaisen yksittäisen kunnan kannalta
kustannusneutraali. Siirtymäkauden aikana tai sen jälkeen
yksittäisen kunnan rahoitusosuus voi perustelujen mukaan
kuitenkin kasvaa, jos kunta ei lisää ponnistuksiaan pitkäaikaistyöttömien
työllistämiseksi tai edistää työllisyyttä poikkeuksellisen
korkein kustannuksin. Rahoitusjärjestelmän uudistaminen
ehdotetulla tavalla ei valiokunnan mielestä vaaranna kuntien
mahdollisuutta päättää itsenäisesti omasta
taloudestaan eikä siten muodostu ongelmalliseksi perustuslain
121 §:n näkökulmasta.
Työmarkkinatukioikeuden lakkauttaminen
Pitkään työmarkkinatukea saanut henkilö menettää 2.
lakiehdotuksen 8 luvun 4 a §:n mukaan oikeuden työmarkkinatukeen
kieltäytyessään, erotessaan tai joutuessaan
erotetuksi työstä tai sellaisesta työvoimapoliittisesta
toimenpiteestä, johon osallistuvalla on oikeus saada työmarkkinatukea
ja ylläpitokorvausta.
Työmarkkinatuen rajoittaminen liittyy perustuslain
19 §:n 2 momentin mukaiseen perustoimeentulon turvaan (PeVL
20/1998 vp, s. 4/I, PeVL 44/2000
vp, s. 3/I). Perustuslakivaliokunnan käytännössä on
vakiintuneesti katsottu, ettei perustuslaki sinänsä estä asettamasta
ehtoja perustoimeentuloa turvaavan etuuden saamiselle (PeVL
17/1995 vp, s. 2/II, PeVL 17/1996
vp, s. 2/I, PeVL 20/1998 vp,
s. 4/I, PeVL 44/2000 vp, s.
3/I). Nämä ehdot voivat työttömyyden
kysymyksessä ollen hyvin rakentua sen varaan, että asianomainen
itse aktiivisesti myötävaikuttaa sellaisiin toimiin,
jotka viime kädessä ovat omiaan edistämään
hänen työkykynsä ylläpitämistä ja
työllistymistä. Perustoimeentulon ehdot voivat
siten olla tuensaajan vastasuorituksia edellyttäviä (PeVL
44/2000 vp, s. 3/I).
Ehdotetun säännöksen tarkoittamilla
keinoilla pyritään edistämään
henkilön työllistymistä tai työkyvyn
säilyttämistä. Sääntely
rinnastuu sellaisiin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, joihin
osallistumisvelvoitteeseen valiokunta on pitänyt mahdollisena
liittää tuen menettämisen uhan. Ehdotus
ei siten ole perustuslain kannalta ongelmallinen. Esityksen 2. lakiehdotuksen
8 luvun 4 a §:n 2 momentissa tarkoitettu viiden kuukauden
korvaukseton ajanjakso on kuitenkin verraten pitkä. Sen
vuoksi on valiokunnan mielestä asianmukaista lisätä lakiin
säännös työvoimaviranomaisten
velvollisuudesta huolehtia siitä, että karenssijakson
aikana on tosiasiallisesti saatavana työtä, koulutusta
tai työvoimapoliittisia toimenpiteitä.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että 8 luvun
4 a §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan oikeus saada
työmarkkinatukea lakkautetaan, jos henkilö "erotetaan
työstä". Esityksen perustelujen mukaan tukioikeuden
lakkauttamisen edellytyksenä on kuitenkin se, että henkilö on "omasta
syystään erotettu työstä". Säännöstä on valiokunnan
mielestä tärkeää täydentää esityksen
tätä tarkoitusta vastaavalla maininnalla.
Asetuksenantovaltuudet
Työllistämistuen myöntämisestä uudelleen
saman henkilön työllistämiseen palkkatukena
tai toimeentulon turvaamiseen säädetään
1. lakiehdotuksen 7 luvun 11 §:n 4 momentin mukaan valtioneuvoston
asetuksella. Työllistämistuen myöntämisedellytykset
vaikuttavat valiokunnan mielestä siinä määrin
työllistettävän oikeusasemaan, että tuen
myöntämisestä on asianmukaista säätää suoraan
laissa.
Samassa momentissa on säännös, jonka
nojalla valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää työllistämistuen
10 kuukautta pidemmästä enimmäisajasta,
kuitenkin enintään 24 kuukaudesta, jos se on tarkoituksenmukaista
osa-aikaisten työntekomahdollisuuksien lisäämiseksi
tai työllistetyn työtehtävien johdosta.
Valtuudessa on kysymys asetuksenantajan toimivallasta muuttaa lain
saman pykälän 1 momentissa säädettyä enimmäisaikaa
ja siten asiallisesti ottaen lakia. Valtuus on säännöksessä rajattu
riittävän tarkasti eikä se siksi vaikuta
lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen. Tällaista
tarkasti sidottuakaan lain muuttamisvaltaa ei valiokunnan käytännön
mukaan kuitenkaan ole asianmukaista säätää asetuksenantajalle,
ellei siihen ole erityisiä ja painavia syitä (PeVL
36/2005 vp, s. 3/II). Sosiaali- ja terveysvaliokunnan
on tämän vuoksi syytä harkita, onko lain
muuttamista tarkoittavan valtuuden sisällyttäminen
lakiin asiallisesti tarpeen vai tulisiko asiasta säätää suoraan
laissa.