Perustelut
Maailman postiliiton yleissopimus
Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys
Eduskunta hyväksyy perustuslain 94 §:n 1 momentin
mukaan sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset
velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön
alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat
muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat
perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen.
Maailman postiliiton yleissopimuksen lainsäädännön
alaan kuuluvista määräyksistä on
esityksen perusteluissa tehty asianmukaisesti ja yksityiskohtaisesti
selkoa. Eduskunnan suostumus on tarpeen tällaiseen sopimukseen.
Yleissopimus on esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ns.
sekasopimus eli jaetun toimivallan sopimus, jonka määräykset
kuuluvat osin Euroopan unionin ja osin jäsenvaltion toimivaltaan.
Sen vuoksi esityksessä ehdotetaan, että eduskunta
hyväksyisi yleissopimuksen siltä osin kuin se
kuuluu Suomen toimivaltaan. Ehdotus eduskunnan hyväksymispäätöksen
muotoilusta vastaa vakiintunutta käytäntöä (ks.
esim. PeVL 19/2010 vp, s. 3/I).
Yleissopimuksen määräykset eivät
koske perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa ja 95 §:n 2 momentissa
tarkoitetulla tavalla. Sopimuksen hyväksymisestä voidaan
siten päättää äänten enemmistöllä ja
ehdotus sopimuksen voimaansaattamislaiksi käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Postilakiehdotus
Postitoiminnan luvanvaraisuus
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan PeVL 28/2000
vp arvioinut postitoiminnan harjoittamisen luvanvaraisuutta
perustuslain 18 §:n 1 momentissa suojatun
elinkeinovapauden ja perustuslain 12 §:ssä turvatun
sananvapauden kannalta. Valiokunta kiinnitti tuolloin sääntelyn
hyväksyttävyyden osalta huomiota toiminnan luvanvaraisuuden
tarkoitukseen turvata postipalveluiden yhdenvertainen saatavuus
ja yksilön viestintään liittyvät
oikeudet. Lain soveltamisalan rajaaminen välttämättömään
oli keskeistä oikeasuhtaisuusvaatimuksen näkökulmasta.
Lisäksi sääntelyn ongelmattomuuteen vaikutti
se, että luvan myöntäminen perustui oikeusharkintaan.
Nyt ehdotettu postilaki perustuu luvanvaraisuuden osalta samoihin
lähtökohtiin. Ehdotuksessa on otettu asianmukaisesti
huomioon ne kriittiset huomautukset, jotka valiokunta lausunnossaan
esitti luvan myöntämisen edellytyksistä sääntelyn
oikeasuhtaisuuden ja täsmällisyyden kannalta.
Voimassa olevaan postitoimintalakiin verrattuna uusi kansallista
turvallisuutta koskeva 6 §:n 5 kohdan edellytys ei muodostu
esityksen perusteluissa (s. 147—148) mainittujen syiden
vuoksi ongelmalliseksi. Perustuslain kannalta asianmukaisia ovat
myös 10 §:n säännös toimiluvan
muuttamisesta (vrt. PeVL 44/2004 vp,
s. 2) ja 11 §:n sääntely toimiluvan peruuttamisesta
(ks. esim. PeVL 16/2003 vp, s. 2/II).
Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt elinkeinovapauden
näkökulmasta huomiota lupaehtosääntelyyn
postilakiehdotuksen 9 §:ssä. Perusoikeuden rajoittamisen
kannalta olennaista tällaisen sääntelyn
yhteydessä on muun muassa se, että toimiluvassa
ei määrätä asioista, joista
tulisi säätää lain tasolla.
Liikenne- ja viestintäministeriö voi lakiehdotuksen
9 §:n 2 momentin 5 kohdan mukaan asettaa toimiluvassa ehtoja,
jotka koskevat velvollisuutta maksaa erikseen säädettävällä tavalla
tukiosuus, jos 33 §:n mukainen osuus yleispalvelun nettokustannuksista
tulee korvattavaksi. Lakiehdotuksen 33 §:n nojalla muilla
postiyrityksillä on puolestaan velvollisuus osallistua
yleispalvelun tarjoajan kustannusten korvaamiseen niiden Suomessa
harjoittaman postitoiminnan liikevaihtojen tai lähetysmäärien
suhteessa siten kuin lailla erikseen säädetään.
Korvaaminen tulee kysymykseen vain siinä tapauksessa, että yleispalvelun
tarjoamisesta muodostuu tarjoajalle 33 §:n 1 momentissa
säädetyin edellytyksin kohtuuton taloudellinen
rasite. Mahdollisessa korvaamisvelvoitteessa olisi kysymys perustuslain
81 §:n 1 momentissa tarkoitetusta verosta, josta on säädettävä lailla,
joka sisältää säännökset
verovelvollisuuden ja veron suuruuden perusteista sekä verovelvollisen
oikeusturvasta. Velvollisuudesta maksaa tukiosuus ei tämän vuoksi
ole tarpeen säätää toimiluvan
ehtoja koskevassa säännöksessä,
ja 9 §:n 2 momentin 5 kohta
on siten syytä poistaa. Lisäksi valiokunta huomauttaa
tässä yhteydessä myös siitä,
että lakiehdotuksen 33 §:n 2 momenttikaan ei sellaisenaan
vielä voi muodostaa postiyrityksille korvaamisvelvollisuutta,
koska veron suuruuden perusteista tulee säätää lailla.
Yleispalveluvelvoitteen asettaminen
Viestintäviraston on postilakiehdotuksen 23 §:n 1
momentin perusteella päätöksellään
asetettava yhdelle tai useammalle postiyritykselle velvollisuus
tarjota lakiehdotuksen 3 luvussa tarkoitettua postipalvelujen yleispalvelua,
jos markkinoiden arviointi osoittaa sen olevan välttämätöntä yleispalvelun
turvaamiseksi. Pykälän 2 momentti sisältää kriteerit
sille, milloin yleispalvelua on pidettävä turvattuna
ilman yleispalveluvelvoitteen asettamista.
Yleispalveluvelvoitteen asettaminen yhdelle tai useammalle postiyritykselle
voi olla perusteltua yleispalvelun saatavuuden turvaamiseksi tasapuolisin
ehdoin koko maassa. Sääntelylle on siten hyväksyttävät
ja painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimat perusteet. Yleispalveluvelvoitteen
oikeasuhtaisuuden kannalta olennaista on, että se on lakiehdotuksen
24 §:n 2 momentin mukaan asetettava postiyritykselle, jolla
on siihen parhaat edellytykset. Lisäksi yleispalveluvelvoitteesta
aiheutuva kohtuuton taloudellinen rasite on lakiehdotuksen 33 §:n
perusteella korvattava yleispalvelun tarjoajalle. Tällä tavoin määritelty
ja rajattu yleispalveluvelvoite ei ole perustuslain 18 §:n
1 momentissa turvatun elinkeinovapauden kannalta ongelmallinen.
Postiyritys voidaan lakiehdotuksen 24 §:n 3 momentin
nojalla velvoittaa tarjoamaan yleispalvelua myös muualla
kuin toimilupa-alueellaan tai muitakin yleispalveluja kuin niitä,
joita se on tarjonnut. Perustuslakivaliokunta on tarkastellut postipalvelulain
arvioinnin yhteydessä tällaista hakemukseen perustumattoman
velvoitteen asettamiseen oikeuttavaa säännöstä perustuslaissa
turvatun elinkeinovapauden rajoituksena (PeVL 28/2000
vp, s. 2—3). Ehdotuksessa on otettu huomioon
valiokunnan lausunnossaan esittämät sääntelyn
oikeasuhtaisuudelle asetetut vaatimukset.
Suljetun lähetyksen avaaminen
Suljetun lähetyksen avaamista koskeva sääntely postilakiehdotuksen
10 luvussa vastaa pääosin sisällöltään
perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella hyväksyttyjä postipalvelulain
säännöksiä (PeVL 30/2001
vp, s. 2—3, ks. myös PeVL 59/2006
vp).
Lakiehdotuksen 57 §:n 3 momentin 3 kohtaan sisältyy
uusi säännös, jonka perusteella Viestintävirasto
voi avata suljetun kirjeen myös silloin, jos on ilmeistä,
että lähetyksen sisältö estää kuljettamasta
lähetystä turvallisuussyistä edelleen. Perustuslain
10 §:n 3 momentin nojalla lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin
salaisuuteen muun muassa turvallisuustarkastuksessa. Tällä käsitteellä viitataan
perusoikeusuudistuksen esitöissä postilähetysten
tarkastuksiin tärkeän turvallisuusintressin vuoksi (HE
309/1993 vp, s. 54/II). Tällaisen
intressin huomioon ottaminen on keskeisesti ehdotetun sääntelyn
taustalla, eikä se siten muodostu perustuslain kannalta
ongelmalliseksi (PeVL 30/2001 vp, s.
3).
Yhdenvertaisuus
Postin jakelupaikkaa määriteltäessä voidaan postilakiehdotuksen
43 §:n 2 momentin mukaan ottaa huomioon paikalliset olosuhteet
tai postin saajan iästä tai terveydentilasta johtuvat
henkilökohtaiset erityistarpeet. Näistä erityistarpeista postin
saajan liikuntaesteisyys tai vähintään 75 vuoden
ikä on säännöksen nojalla otettava huomioon
Viestintäviraston antaessa asiasta tarkempia määräyksiä.
Valiokunnan mielestä on selvää, että postin noutaminen
tavanomaiseen paikkaan sijoitetusta postilaatikosta voi aiheuttaa
iäkkäille ja terveysongelmista kärsiville
henkilöille merkittäviä vaikeuksia, kuten
momentin ensimmäisen virkkeen yleissäännös
osoittaa. Sääntelyn tavoitteena on lähinnä saattaa
nämä henkilöt mahdollisimman samaan asemaan
muiden kanssa. Tällaiselle positiiviselle erityiskohtelulle
on siten olemassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu
hyväksyttävä peruste, joka tässä tapauksessa
on myös selvästi asiallisessa ja kiinteässä yhteydessä lain
tarkoitukseen (ks. PeVL 44/2010 vp,
s. 6/I). Sääntely toteuttaa osaltaan uudistetun
Euroopan sosiaalisen peruskirjan 23 artiklassa ja Euroopan
unionin perusoikeuskirjan 25 artiklassa mainittuja ikääntyneiden henkilöiden
oikeuksia.