Perustelut
Yleistä
Seksuaalirikoksia koskevaa rikoslain 20 lukua ehdotetaan muutettavaksi.
Säännös pakottamisesta sukupuoliyhteyteen
kumotaan, ja säännöksen tarkoittamista
teoista rangaistaan jatkossa raiskausta koskevan säännöksen
mukaisesti. Törkeää raiskausta koskevaan
säännökseen lisätään
kvalifiointiperusteeksi teon kohdistuminen kahdeksaatoista vuotta
nuorempaan lapseen. Lukuun sisältyvää sukupuoliyhteyden
määritelmää muutetaan. Lähes
kaikki seksuaalirikokset ovat jatkossa virallisen syytteen alaisia,
ja toimenpiteistä luopumista koskeva ns. vakaan tahdon
pykälä kumotaan. Lisäksi lukuun ehdotetaan
lisättäväksi uusi seksuaalista häirintää koskeva
rangaistussäännös.
Esitystä on valtiosääntöoikeudellisesta
näkökulmasta arvioitava ennen muuta perustuslain 8 §:ssä ilmaistun
rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sekä perustuslain
7 §:n henkilökohtaista vapautta, koskemattomuutta
ja turvallisuutta ja 10 §:n yksityiselämää suojaavien
säännösten kannalta.
Perustuslain 8 §:ssä vahvistettu rikosoikeudellinen
laillisuusperiaate sisältää vaatimuksen sääntelyn
täsmällisyydestä. Sen mukaan kunkin rikoksen
tunnusmerkistö on ilmaistava laissa riittävällä täsmällisyydellä siten,
että säännöksen sanamuodon perusteella
on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti
rangaistavaa. Rikosoikeudellisen sääntelyn yhteydessä on otettava
huomioon myös suhteellisuusvaatimus perusoikeusrajoitusten
yleisenä edellytyksenä. Rangaistusseuraamuksen
ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, ja
rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden
vaatimukset (ks. esim. PeVL 16/2013 vp,
s. 2/I ja siinä mainitut lausunnot).
Ehdotetulla sääntelyllä pyritään
turvaamaan yksilön, sekä naisen että miehen,
ruumiillista koskemattomuutta ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta.
Ne kiinnittyvät erityisesti perustuslain 7 §:n
säännöksiin henkilökohtaisesta
vapaudesta, koskemattomuudesta ja turvallisuudesta sekä 10 §:n
säännöksiin yksityiselämän
suojasta. Seksuaalisen häirinnän kriminalisoinnille
on esitettävissä myös sukupuolten tasa-arvon
edistämiseen liittyviä syitä (vrt. PeVL 17/2006 vp, s. 3/I).
Perustuslain 7 §:n turvaama henkilökohtainen
vapaus on luonteeltaan yleisperusoikeus, joka suojaa ihmisen fyysisen
vapauden ohella myös hänen tahdonvapauttaan ja
itsemääräämisoikeuttaan (HE
309/1993 vp, s. 46/II). Perustuslain
10 §:n turvaaman yksityiselämän piiriin kuuluu
muun muassa yksilön oikeus vapaasti solmia ja ylläpitää suhteita
muihin ihmisiin sekä oikeus määrätä itsestään
ja ruumiistaan samoin kuin vapaus päättää sukupuolisesta
käyttäytymisestään (HE
309/1993 vp, s. 53/I, PeVL
17/2006 vp, s. 3/I, PeVL 15/2001
vp, s. 2/I). Yksityiselämän
suojan takaamiseksi valtiolta on perinteisesti edellytetty sen ohella,
että se itse pidättäytyy loukkaamasta
kansalaisten yksityiselämää, myös
aktiivisia toimenpiteitä yksityiselämän suojaamiseksi
toisten yksilöiden loukkauksia vastaan (PeVL 16/2013
vp, s. 2/I).
Valiokunta katsoo, että ehdotetulle sääntelylle
on painava yhteiskunnallinen tarve ja perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävä peruste.
Rikoslain 20 luvun 1 §:n uusi 3 momentti
Rikoslain 20 luvun 3 §:n säännös
pakottamisesta sukupuoliyhteyteen ehdotetaan kumottavaksi. Siinä tarkoitetuista
teoista rangaistaan raiskausta koskevan pykälän
uuden 3 momentin mukaan, jos raiskaus huomioon ottaen uhkauksen vähäisyys
taikka muut rikokseen liittyvät seikat on kokonaisuutena
arvostellen vähemmän törkeä kuin
1 ja 2 momentissa tarkoitetut teot. Tekoa ei enää voida
pitää perustekomuotoa lievempänä,
jos siinä on käytetty väkivaltaa.
Ehdotettua muutosta perustellaan raiskausten yleisen moitittavuuden
korostamisella. Rikosnimikkeenä raiskauksen katsotaan paremmin
kuvaavan teon paheksuttavuutta ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta
loukkaavaa luonnetta kuin nykyisen rikosnimikkeen (sukupuoliyhteyteen pakottaminen).
Ehdotettua säännöstä on
syytä tarkastella rikoslain täsmällisyyteen
liittyvien erityisten vaatimusten kannalta. Valiokunta kiinnittää huomiota
ehdotetun 3 momentin sisältämään
avoimeen tunnusmerkistötekijään ("taikka
muut rikokseen liittyvät seikat"), jollaisia pidetään
lähtökohtaisesti rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen
kannalta ongelmallisina (ks. PeVL 48/2002 vp,
s. 3/II). Myöskään säännöksen
yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 57) ei ole juurikaan kuvattu
niitä seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa teon pitämiseen
ehdotetun säännöksen nojalla kokonaisuutena
arvioiden vähemmän törkeänä kuin
säännöksen 1 tai 2 momentissa tarkoitetut
teot. Vaikka rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ei välttämättä edellytä,
että perustekomuotoa lievemmässä tekomuodossa
olisi tyhjentävästi määritelty
teon lievemmäksi tekevät perusteet, valiokunta
pitää kuitenkin tarpeellisena, että säännöksen
perusteluja täsmennetään niin, että niistä voi
nykyistä paremmin päätellä, millaisten
seikkojen perusteella 1 §:n 3 momentin säännös
voi tulla sovellettavaksi.
Samalla valiokunta kiinnittää huomiota ehdotetussa
säännöksessä käytettyyn
ilmaisuun "vähemmän törkeä".
Sana "törkeä" esiintyy tässä eri merkityksessä kuin
muissa rikostunnusmerkistöissä, joissa sillä kuvataan
tekojen perustunnusmerkistöä vakavampia tekomuotoja.
Seksuaalinen häirintä
Rikoslain 20 lukuun ehdotetaan lisättäväksi
uusi rangaistussäännös seksuaalisesta
häirinnästä. Siitä tuomitaan
se, joka koskettelemalla tai muulla siihen vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla
tekee toiselle seksuaalisen teon, joka on omiaan loukkaamaan tämän
seksuaalista itsemääräämisoikeutta.
Rangaistussäännös olisi toissijainen
muihin 20 luvun rangaistussäännöksiin
nähden. Esityksen perustelujen mukaan pykälä kattaisi
lähinnä sellaisia tekoja, joiden tekijöitä on
tähän asti teon tosiasiallista luonnetta vastaamattomasti
rangaistu esimerkiksi kunnianloukkauksesta tai pahoinpitelystä.
Lainsäätäjän liikkumavaraa
kriminalisointien säätämisessä on
perustuslakivaliokunnan käytännössä (ks.
esim. PeVL 17/2006 vp)
pidetty lähtökohtaisesti varsin väljänä,
joskin siihen on todettu johtuvan rajoituksia sekä perustuslaista että Suomea
sitovista kansainvälisistä velvoitteista. Perustuslain
asettamat rajoitukset johtuvat keskeisimmin perusoikeuksista (PeVL 23/1997
vp, s. 2—3). Yksittäisten perusoikeuksien
käyttämiseen liittyvien kriminalisointien sallittavuutta
on arvioitava samalla tavoin kuin perusoikeuksien rajoituksia yleensäkin.
Tällaisten rangaistussäännösten
tulee täyttää perusoikeuden
rajoittamiseen kohdistuvat yleiset edellytykset — kuten
vaatimukset sääntelyn hyväksyttävyydestä ja
oikeasuhtaisuudesta — samoin kuin kulloisestakin perusoikeussäännöksestä mahdollisesti
johtuvat erityiset edellytykset (PeVL 20/2002
vp, s. 6/II).
Ehdotetun kriminalisoinnin suojelukohteina ovat seksuaalinen
itsemääräämisoikeus ja ruumiillinen
koskemattomuus. Säännöksen perustelujen
mukaan seksuaalisesti häiritty henkilö joutuu
mukaan tekijän seksuaalisesti olennaiseen toimintaan vastoin
tahtoaan eli vastoin itsemääräämisoikeuttaan.
Ottaen huomioon perustuslain 7, 10 ja 22 §:n säännökset
perustuslakivaliokunta pitää perusteltuna, että yksilöä suojataan säännösehdotuksessa
tarkoitettua seksuaalista itsemääräämisoikeutta
loukkaavaa häirintää vastaan myös
rikoslain keinoin (vrt. PeVL 16/2013 vp,
s. 2/II).
Ehdotettua rangaistussäännöstä on
syytä arvioida myös täsmällisyysvaatimusten
kannalta. Säännökseen sisältyvä niin
sanottua abstraktia vaaraa koskeva edellytys ("on omiaan
loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta")
tarkoittaa perustelujen mukaan sitä, että seksuaalisen
itsemääräämisoikeuden loukkaus
on kyseisen teon tyypillinen seuraus, kun lähtökohtana
on ns. keskimääräisihmisen reagointitapa. Huomioon
voidaan kuitenkin ottaa teon kohteen keskeisiä henkilökohtaisia
ominaisuuksia, kuten hänen ikänsä ja
sukupuolensa. Valiokunnan mielestä teon tunnusmerkistö kiinnittyy
tältä osin objektiivisiin perusteisiin (vrt. PeVL 16/2013 vp,
s. 4, PeVL 68/2010 vp,
s. 5—6, PeVL 29/2001 vp,
s. 4/I).
Säännökseen sisältyvää avointa
tekotapaa ("koskettelemalla tai muulla siihen vakavuudeltaan
rinnastettavalla tavalla") on lähtökohtaisesti
pidettävä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen
kannalta ongelmallisena (ks. PeVL 48/2002 vp,
s. 3/II). Valiokunnan käsityksen mukaan
seksuaalisen häirinnän erityisluonteeseen kuitenkin
kuuluu, että häirintää voi olla varsin
monentyyppistä (vrt. PeVL 16/2013 vp, s. 4/I).
Valiokunta toteaa, että säännöksen
perusteluissa on monipuolisesti kuvattu niitä olosuhteita
ja tilanteita, joissa toiselle voidaan tehdä seksuaalinen
teko koskettelemiseen vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla. Valiokunta
pitää kuitenkin tärkeänä,
että lakivaliokunta täsmentää 5
a §:n tunnusmerkistöä esimerkiksi sisällyttämällä siihen
joitakin perusteluissa kuvattuja tekotapoja, jotta kyseisen rangaistussäännöksen perusteella
voidaan riittävän hyvin ennakoida, millaisia tekoja
pidetään rangaistavina.
Samalla valiokunta kiinnittää huomiota säännöksen
rikosnimikkeeseen. Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta
annetun lain (609/1986) 7 §:n 5 momentissa
säädetään, että seksuaalista häirintää pidetään
kyseisessä laissa tarkoitettuna syrjintänä.
Saman pykälän 6 momentissa todetaan, että seksuaalisella
häirinnällä tarkoitetaan "sanallista,
sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua
käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai
tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai
fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava,
vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai
ahdistava ilmapiiri".
Lakiehdotuksen perustelujen mukaan (s. 59/II)
nyt ehdotetun rangaistussäännöksen soveltamisala
on tarkoitettu suppeammaksi kuin tasa-arvolaissa määritelty
seksuaalinen häirintä. Tästä syystä säännöksen
nimike tulee muuttaa selvemmin rikosta kuvaavaksi.
Raiskauksen tunnusmerkistö
Esityksessä ehdotetaan, että raiskauksen tunnusmerkistö muotoillaan
edelleen niin sanotun pakottamiseen pohjautuvan tunnusmerkistömallin mukaisesti.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut vuonna 2003 (M.C.
v. Bulgaria, appno 39272/98), että Euroopan maissa
on raiskauksen tunnusmerkistön ymmärtämisessä siirrytty
väkivallan ja uhrin fyysisen vastarinnan korostamisesta
pitämään suostumuksen puuttumista keskeisenä tekijänä.
Tuomioistuin korostaa päätöksessään
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artikloista jäsenvaltiolle
seuraavaa positiivista toimintavelvoitetta ylläpitää tehokkaita
rikosoikeudellisia säännöksiä ilman
suostumusta tapahtuvien tekojen rankaisemiseksi myös silloin, kun
uhri ei ole tehnyt fyysistä vastarintaa.
Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan
ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan
neuvoston yleissopimuksen (nk. Istanbulin sopimuksen) 36 artiklassa
raiskaus määritellään mm. suostumusperusteisen
tunnusmerkistömallin kautta. YK:n kidutuksen vastaista
sopimusta valvova CAT-komitea on vuonna 2012 Norjan tilanteesta
antamissaan loppupäätelmissä suositellut
siirtymistä suostumuksen puuttumiselle rakentuvaan raiskaustunnusmerkistöön
(CAT Committee Concluding observations on the combined sixth and
seventh periodic reports of Norway, 13.12.2012).
Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan
YK:n yleissopimuksen noudattamista valvova CEDAW-komitea suosittaa
Suomen 7. määräaikaisraportista 28.2.2014
antamissaan johtopäätöksissä uudistamaan
raiskausta koskevaa lainsäädäntöä poistamalla
tunnusmerkistöstä kytkennät väkivaltaan
tai uhkaukseen ja ottamaan suostumuksen puutteen tunnusmerkistön keskiöön.
Samalla komitea kehottaa muuttamaan raiskaussäännöksiä (20
luvun 1 §) ja seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia
säännöksiä (20 luvun 5 §:n
1 mom.) sen varmistamiseksi, että raiskaussäännökset
käsittävät myös suljetussa laitoksessa
oleviin naisiin kohdistuvat seksuaaliset teot, jotka tehdään
väärinkäyttäen asemaa ja ilman
teon kohteen myötävaikutusta. Tällaisten
tekojen vähimmäisrangaistukseksi tulee komitean
mukaan säätää vankeutta. Lisäksi
komitea kiinnittää huomiota siihen, että raiskaustapaukset
johtavat huomattavasti muita rikoksia harvemmin tuomioon, ja kehottaa
Suomea ryhtymään konkreettisiin toimiin raiskausten
tutkinnan, syyttämisen ja tuomitsemisen tehostamiseksi.
Esityksessä (s. 35—38) ja sen taustalla olevassa
oikeusministeriön arviomuistiossa (Raiskausrikosten lainsäädännölliset
muutostarpeet, Oikeusministeriön lausuntoja ja
selvityksiä 25/2012, s. 59—66) on varsin
perusteellisesti pohdittu raiskauksen tunnusmerkistön vaihtoehtoisia
muotoilutapoja. Esityksessä pidetään perustellumpana
kirjoittaa edelleen raiskaussäännökset
teossa käytettävät keinot tai hyödynnettävät
olosuhteet mainitsevalla tavalla. Ratkaisua perustellaan muun muassa
Suomessa käytössä olevalla rangaistussäännösten
yleisellä kirjoitustavalla ja sillä, että suostumuksen
puuttumisen nostaminen tunnusmerkistötekijäksi
voisi aiheuttaa huomion kiinnittymistä entistä enemmän
asianomistajaan, mikä voisi tehdä prosessista
hänelle nykyistäkin raskaamman.
Perustuslakivaliokunta toteaa, että suostumuksen puuttumiseen
perustuva kirjoittamistapa korostaisi raiskauksen luonnetta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden
ja ihmisoikeuksien loukkauksena. Valiokunta katsoo, että valmisteltaessa
jatkossa rikoslain 20 luvun uudistuksia on syytä arvioida
mahdollisuudet kehittää raiskauksen tunnusmerkistöä tähän
suuntaan.