Perustelut
Perustuslaillinen sopimus
Yleisluonnehdinta
Käsiteltävänä oleva ehdotus
sopimukseksi Euroopan perustuslaista on tarkoitettu korvaamaan
nykyiset Euroopan unionin perussopimukset. Uudistus on ennen kaikkea
kodifioiva, sillä ehdotukseen on koottu sellaista perustuslain luonteista
ainesta, joka nykyisin on hajallaan perussopimuksissa ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä.
Perustuslaista tehtävä sopimus on omiaan vahvistamaan
unionin oikeusjärjestyksen valtiosäännön
luonteisia perusteita. Sopimus myös selkeyttää unionin
rakennetta ja toimintatapoja. Perustuslaillisen sopimuksen aikaansaamista
onkin pidettävä myönteisenä selkeyden,
läpinäkyvyyden ja legitiimisyyden kannalta.
Perustuslaillisen sopimuksen sisältämät
merkittävät muutokset koskevat esimerkiksi Eurooppa-neuvoston
aseman tuntuvaa vahvistamista, Eurooppa-neuvoston pysyvän
puheenjohtajan ja unionin ulkoasiainministerin virkojen perustamista,
Euroopan komission kokoonpanon muuttamista, luopumista ns. pilarirakenteesta,
lainsäädäntömenettelyn kehittämistä ja perusoikeuskirjan
oikeudellistamista.
Perustuslaillinen sopimus ei muuta unionin perusluonnetta esimerkiksi
siitä, millaiseen unioniin Suomi liittyi vuonna 1995, vaikkakin sopimus
on selkeä askel integraation syventämisen suuntaan.
Unioni on edelleen jäsenvaltioiden ja kansalaisten yhteenliittymä.
Euroopan perustuslaki säilyy nykyisten perussopimusten
tavoin jäsenvaltioiden välisenä kansainvälisoikeudellisena
sopimuksena, jonka muuttamisen edellytyksenä on kaikkien
jäsenvaltioiden omien valtiosääntöjensä asettamien
vaatimusten mukaisesti suorittama ratifiointi. Unionin toimivalta
on edelleen sillä tavoin rajattu, että unioni
on toimivaltainen vain sille perustuslaillisessa sopimuksessa osoitetuissa
asioissa jäsenvaltioiden säilyessä muilta
osin toimivaltaisina.
Tulevaisuuskonventin laatimassa ehdotuksessa on tulkinnanvaraisuuksia
ja päällekkäisyyksiä, jotka
heikentävät tekstin selkeyttä. Koska kysymyksessä on
unionin valtiosääntöisen perustan sääntelevä asiakirja,
on todella tärkeää, että HVK:ssa
pystytään vielä kehittämään
ehdotusta niin sisällöllisesti kuin muodollisesti. Tekstin
kielelliselle ja lakitekniselle tarkastelulle tulee varata riittävästi
aikaa. On esimerkiksi arvioitava, onko II-21 ja III-3 artiklassa
olevien syrjintäkieltojen sanonnallinen eroavuus perusteltua.
Valtioneuvoston tavoin on aiheellista kantaa huolta siitä,
että unionin tuomioistuimen sääntelyn
jatkovalmistelu saatetaan selkeys- ja johdonmukaisuussyistä asiantuntijatasolle.
Valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin
perusteet
Laki Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn
sopimuksen eräiden määräysten
hyväksymisestä säädettiin usean
seikan vuoksi supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä perustuslakivaliokunnan
annettua asiasta lausunnon (PeVL 14/1994 vp).
Vaikeutetun säätämisjärjestyksen
käyttämisen yleisin syy oli se, että liittymissopimuksen
määräykset oikeudellisesti katsoen rajoittivat
Suomen täysivaltaisuutta. Kysymys oli ensiksikin
siitä, että EU:n toimielimille annettiin Suomen
oikeudenkäyttöpiiriin kohdistuvaa julkista valtaa
lainsäädäntö-, toimeenpano-
ja tuomiovallan muodossa, mikä rajoittaa Suomen valtioelinten
toimivaltaa. Lisäksi sopimusmääräykset
merkitsivät poikkeuksia siihen, miten silloisten perustuslakien
mukaan käytetään päätösvaltaa
suhteessa muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin.
Myös Amsterdamin sopimuksen voimaansaattamislaki säädettiin
supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä (PeVL
10/1998 vp).
Nämä voimaansaattamislait ovat valtiosääntöoikeudelliselta
luonteeltaan ns. poikkeuslakeja, ja niitä voidaan muuttaa
tavallisen lain säätämisjärjestyksessä,
jos muuttava laki ei laajenna niillä perustuslakiin tehtyjä poikkeuksia.
Myös sellaiset kokonaisuuden kannalta epäolennaiset lisäykset
ja muutokset, jotka sinänsä merkitsevät
perustuslakipoikkeuksen vähäistä laajentamista,
voidaan toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä,
jos perustuslakipoikkeuksena aikanaan säädetyn
kokonaisjärjestelyn luonnetta ei tällä tavoin
muuteta toisenlaiseksi (HE 1/1998 vp,
s. 124/I).
Liittymissopimuksen ja Amsterdamin sopimuksen hyväksymisen
ja voimaansaattamisen jälkeen oli 1.3.2000 tullut voimaan
uusi perustuslaki. Sen 1 §:n säännökset
täysivaltaisuudesta ovat osaksi erilaiset kuin
kumotun hallitusmuodon säännökset samasta
asiasta. Tämän muutoksen vuoksi Nizzan sopimusta
oli ensi sijassa arvioitava perustuslain näiden säännösten kannalta
ja vasta toissijaisesti liittymissopimuksen ja Amsterdamin sopimuksen
voimaansaattamislakien kannalta (PeVL 38/2001
vp, s. 4/II). Perustuslain 1 §:n täysivaltaisuussäännösten
tulkitseminen perustuslakiuudistuksen perustelujen mukaisesti (HE
1/1998 vp, s. 71—72) siitä lähtökohdasta,
että Suomi on Euroopan unionin jäsen, tarkoitti
valiokunnan mielestä (PeVL 38/2001 vp,
s. 5/I) sen seikan huomioon ottamista, että jäsenyys
on merkinnyt nimenomaan täysivaltaisuuden rajoituksia julkisen
vallan eri lohkoilla. Kysymys uusien toimivaltuuksien antamisesta
unionin toimielimille oli kuitenkin valiokunnan käsityksen
mukaan asia, joka lähtökohtaisesti koskettaa perustuslain
täysivaltaisuusjärjestelyjä.
Unionin tehtäväkentän vähäinen,
esimerkiksi tarkistusluonteinen kehittäminen unionilla
jo olevien toimivaltuuksien pohjalta saattoi toisaalta tapauksesta
riippuen olla sopusoinnussa perustuslain täysivaltaisuussääntelyn
kanssa. Unionin sisäisen toiminnan tavanomaisena
pidettävä kehittäminen institutionaalisella
tasolla puolestaan oli yleensä merkityksetöntä täysivaltaisuuden
kannalta.
Valtioneuvoston selonteon vakava puute on, että siinä ei
ole yritettykään näistä lähtökohdista arvioida
perustuslaillisen sopimuksen merkitystä perustuslakimme
kannalta. Selonteon eduskuntakäsittelyyn jääneen
lyhyen ajan rajoissa valiokunnan puolestaan ei ole ollut mahdollista selvittää tätä
monitahoista
asiaa perusteellisesti. Sopimuksen hyväksyminen ja voimaansaattaminen
saattaa tulla päätettäväksi
noudattaen perustuslain 94 §:n 2 momentissa ja 95 §:n
2 momentissa säädettyä määräenemmistöä.
Valtioneuvoston on valiokunnan mielestä aiheellista ottaa
jo HVK:n aikana selvitettäviksi perustuslaillisen sopimuksen
valtiosääntöisiä kysymyksiä unohtamatta
tällöin perustuslain 73 §:n 1 momenttiin sisältyvää uutta
"rajattu poikkeus" -edellytystä.
Sopimuksen muuttaminen
Konventtimenetelmä.
Perustuslaillisen sopimuksen muuttamismenettely säilyy
(IV-7 art) siltä osin ennallaan, että muutosten
voimaantulon edellytyksenä on niiden ratifiointi kaikissa
jäsenvaltioissa valtiosääntöjen
asettamien vaatimusten mukaisesti. Ehdotukseen sisältyy
menettelymääräys sen tilanteen varalta,
että kahden vuoden kuluttua sopimuksen muuttamisesta tehdyn
sopimuksen allekirjoittamisesta neljä viidesosaa jäsenvaltioista
on ratifioinut muutossopimuksen mutta yhdellä tai useammalla
jäsenvaltiolla on vaikeuksia ratifioinnissa. Tällöin Eurooppa-neuvosto
ottaa asian käsiteltäväkseen, lähinnä arvioidakseen
tilanteen poliittiset seuraukset. Vastaavaa menettelyä sovelletaan tarvittaessa
itse perustuslaillisen sopimuksen ratifiointivaiheessa.
Uutuus on konventtimenetelmän institutionalisoiminen.
Eurooppa-neuvoston päätettyä ehdotettujen
sopimusmuutosten käsittelyyn ottamisesta sen puheenjohtaja
kutsuu koolle valmistelukunnan, joka koostuu jäsenvaltioiden
kansallisten parlamenttien, jäsenvaltioiden valtion- tai
hallitusten päämiesten sekä Euroopan
parlamentin ja komission edustajista.
Valiokunta puoltaa konventtimenetelmän käyttämistä perustuslaillista
sopimusta muutettaessa ennen muuta konventin laaja-alaisuuden ja
avoimuuden takia. On kuitenkin tähdennettävä,
että sääntöjen konventin roolista,
työskentelytavoista ja johtamisesta tulee olla selkeitä ja ennalta
vahvistettuja. Ne voidaan antaa tapauskohtaisesti kutakin konventtia
varten. Valmistelukunnalle kuvattu tehtävä tarkastella
perustuslaillisen sopimuksen tarkistusehdotuksia ja antaa yksimielisesti
suosituksensa jäsenvaltioiden edustajien HVK:lle näyttää esimerkiksi
mahdollistavan eri tulkinnat siitä, tuleeko konventin olla
yksimielinen vai voiko se antaa suosituksensa HVK:lle sisäistä yksimielisyyttä saavuttamatta
mutta ilman virallisesti esitettäviä eriäviä mielipiteitä.
Valtuutuslausekkeet.
Sopimusehdotukseen sisältyy erinäisiä valtuutuslausekkeita,
joiden nojalla joitain sopimusmääräyksiä voidaan
muuttaa tai tarkentaa Eurooppa-neuvoston päätöksellä ilman
kansallisia ratifiointimenettelyjä. Eurooppa-neuvosto
voi (I-24 art) yksimielisellä eurooppapäätöksellä päättää,
että III osan mukaisesti eurooppalakeja ja -puitelakeja
annettaessa sovellettavasta erityisestä lainsäätämisjärjestyksestä siirrytään
tavanomaiseen lainsäätämisjärjestykseen.
Yksimielisellä Eurooppa-neuvostolla on myös mahdollisuus
päättää eurooppapäätöksellä,
että ministerineuvostossa III osan mukaisesti sovellettavasta
yksimielisestä päätöksenteosta
siirrytään tietyllä alalla määräenemmistöpäätöksentekoon.
Valiokunta on arvioinut perustuslain täysivaltaisuussäännösten
kannalta ongelmattomiksi Nizzan sopimuksen yhteydessä vastaavanlaiset lausekkeet,
joiden mukaan päätöksentekomenettelyä oli
mahdollista muuttaa neuvoston yksimielisellä päätöksellä (PeVL
38/2001 vp, s. 7). Valiokunta piti merkittävänä,
että neuvoston valtuudet koskivat yleensä tarkasti
ja yksityiskohtaisesti määriteltyjä asioita,
jotka puolestaan kohdistuivat toimielimiin tai niiden välisiin
suhteisiin ja että valtuuksin ei voitu laajentaa yhteisön
toimivaltaa. Neuvoston päätösvalta ei
ulottunut perustamissopimuksen perusluonteeseen tai -tavoitteisiin
vaan rajoittui sen silloisiin puitteisiin. Nizzan sopimuksen yhteydessä tarkasteltavana
olleeseen tilanteeseen verrattuna on nyt huomionarvoista, että I-24
artiklan valtuuslausekkeet ovat alaltaan aivan yleisiä,
kaiken kattavia.
Unionin ja jäsenvaltioiden toimivallanjako
Yleistä
Ehdotukset toimivallanjaosta tarkoittavat pääosin
nykyjärjestelmän selkeyttämistä.
Asialliset muutokset liittyvät lähinnä oikeus-
ja sisäasioihin ja ulkosuhteisiin. Valiokunta
tähdentää yleisellä tasolla
toimivaltasääntelyn täsmällisyyden tärkeyttä.
Toimivaltasäännösten epämääräisyys on
omiaan murentamaan periaatetta (I-9 (2) art), jonka mukaan jäsenvaltioille
jää kaikki se toimivalta, jota ne eivät
ole nimenomaisesti siirtäneet unionille. Myös
toissijaisuusperiaatteen toteutuminen on sidoksissa toimivaltanormien
tarkkuuteen.
Ehdotukseen sisältyy nykyisen kaltainen yleisluonteinen
joustolauseke (I-17 art). Se ei enää sisällä edellytystä toimenpiteiden
tarpeellisuudesta yhteismarkkinoiden kannalta, vaan lausekkeen käyttämiseksi
riittää, että jokin toimi osoittautuu
tarpeelliseksi unionin tavoitteiden saavuttamiseksi perustuslaillisen
sopimuksen III osassa määritellyillä politiikan
aloilla. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston käsitykseen, että joustolauseketta
käytetään vain poikkeuksellisesti.
Oikeus- ja sisäasiat
Oikeus- ja sisäasioihin sisältynyt pilarijako
poistuu ja näiden asioiden lainsäädäntömenettelyt yhtenäistyvät.
Lisäksi unionin tuomioistuimen toimivalta kattaa lähtökohtaisesti
koko tämän sektorin. Yksittäisistä unionin
toimivallan laajennuksista voidaan mainita tietyntyyppisten rikosten
ja niiden seuraamusten määrittelyn vähimmäissääntöjen
vahvistaminen eurooppapuitelailla (III-172 art) ja mahdollisuus
perustaa eurooppalailla Euroopan syyttäjänvirasto
(III-175 art). Valiokunta yhtyy niihin valtioneuvoston käsityksiin,
että aineellista rikosoikeutta koskeva oikeusperusta III-172
artiklan 2 kohdassa on liian yleispiirteinen ja että Euroopan syyttäjänvirasto
ei nykyvaiheessa ole tarpeellinen. Syyttämistoimivallan
uskominen merkittävässä määrässä muulle
kuin kansalliselle syyttäjäviranomaiselle voisi
lisäksi olla perustuslain näkökulmasta
merkityksellistä valtion täysivaltaisuuden
kannalta.
Perustuslakivaliokunta ei ole uuden perustuslain voimassa ollessa
arvioinut yksityiskohtaisesti valtiosäännön
kannalta uusien toimivaltuuksien antamista unionin
toimielimille. Voidaan kuitenkin kiinnittää huomiota
valiokunnan arvioon siitä Amsterdamin sopimuksella
toteutetusta unionisopimuksen muutoksesta, että osa VI
osaston asioista siirrettiin viiden vuoden siirtymäajan
jälkeen EY:n toimivaltaan. Valiokunnan mielestä tällaisella
muutoksella laajennettiin olennaisesti EY:n toimivaltaa siitä,
mikä se oli Suomen liittyessä Euroopan unioniin.
Tällainen muutos poikkesi silloin voimassa olleen hallitusmuodon
säännöksistä (PeVL
10/1998 vp, s. 3—4).
Ulkoinen toiminta
Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Pilarirakenteen poistamisesta huolimatta unionin
ulkosuhteisiin liittyvien kysymysten kaksoisluonne säilyy.
Ne muistuttavat joko yhteisöasioita tai yhteiseen
ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluvia luonteeltaan hallitustenvälisiä asioita.
Määräenemmistöpäätöksenteko
ei — toisin kuin valtioneuvosto on pitänyt tavoitteenaan — käytännössä laajene
yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla. Määräenemmistöpäätöksentekoa
ministerineuvostossa voidaan kuitenkin laajentaa Eurooppa-neuvoston
yksimielisen päätöksen mukaisesti (III-201
(3) art). Perustuslailliseen sopimukseen sisältyvät
nykyisenlaiset määräykset ns. hätäjarrusta
ja rakentavasta pidättäytymisestä sekä yksimielisyysvaatimuksesta
päätettäessä sotilaallisesta
toiminnasta ja voimankäytöstä. Valiokunta
on arvioinut tällaisia säännöksiä Amsterdamin
sopimuksen yhteydessä (PeVL 10/1998 vp,
s. 6—7) ja katsonut, että kokonaisuutena arvioiden
tällainen päätöksentekomenettely
ei merkinnyt perustuslain kanssa ristiriidassa olevaa Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan päätösvallan
rajoitusta.
Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.
Tämän alan muutokset koskevat kriisinhallintatehtävien
tarkentamista, rakenneyhteistyötä vaativissa sotilaallisissa
tehtävissä, pienemmän maajoukon mahdollisuutta
edetä yhteiseen puolustusvelvoitteeseen sekä puolustusmateriaali-, tutkimus-
ja sotilasvoimaviraston perustamista. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan
alalla ministerineuvosto tekee eurooppapäätökset
yksimielisesti (III-210 art).
Yhteiseen puolustukseen siirtyminen on määritelty
asiallisesti samoin kuin ennenkin, ja se syntyy, kun Eurooppa-neuvosto
yksimielisesti niin päättää (I-40
(2) art) ja kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen
valtiosääntönsä asettamien vaatimusten
mukaisesti. Perustuslaillisen sopimuksen uudet määräykset
vaativien sotilaallisten tehtävien rakenneyhteistyöstä (III-213
art) ja läheisemmästä yhteistyöstä keskinäisen
puolustuksen alalla (III-214 art) rakentuvat sille ajatukselle,
että kukin jäsenvaltio itse päättää osallistumisestaan.
Tästä syystä ne eivät ole tässä vaiheessa
valtiosäännön kannalta oleellisia.
Yhteinen kauppapolitiikka.
Yhteinen kauppapolitiikka on perustuslaillisen sopimuksen mukaan unionin
yksinomaisessa toimivallassa (I-12 art). Muun muassa kaikkien palvelujen
kauppa kuuluu kauppapoliittiseen toimivaltaan. Valtioneuvosto katsoo
perustuslaillisen sopimuksen täyttävän
vaatimuksen siitä, että kauppapolitiikan kautta
ei vaikuteta sisäisesti unionin ja jäsenvaltioiden
väliseen toimivallanjakoon tai yhdenmukaisteta kansallista,
ennen muuta julkisiksi peruspalveluiksi luettavaa säännöstöä aloilla,
joilla se ei perustuslaillisen sopimuksen mukaan ole mahdollista
(III-217 (5) art). Niiden kuulumista kansallisen päätöksenteon
piiriin voidaan osaksi perustella kansallisen perustuslain sisältämien sosiaalisten
ja sivistyksellisten oikeuksien toteuttamisella.
Yleisen kansainvälisiä sopimuksia koskevan määräyksen
mukaan niillä aloilla, joilla unionin sisäiset
säädökset tehdään yksimielisesti,
vaaditaan yksimielisyyttä myös kansainvälisiä sopimuksia
tehtäessä (III-227 (9) art). Kauppapolitiikkaa
koskeva erityismääräys (III-217 (4) art) voi
valtioneuvoston mielestä kuitenkin saattaa tulkinnanvaraiseksi
kyseisen sopimusmenettelyn yleissäännön
sovellettavuuden. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan, että tekstiä on tältä
osin
tarkistettava.
Kansainväliset sopimukset.
Unionilla on kelpoisuus tehdä omissa nimissään
kansainvälisiä sopimuksia (III-225 art). Unionin
toimivalta on I-12 artiklan perusteella yksinomainen, kun sopimuksen
tekemisestä säädetään
unionin säädöksessä tai kun
se on välttämätöntä unionin
sisäisen toimivallan käyttämiseksi tai
kun se vaikuttaa unionin sisäiseen säädökseen.
Selonteossa huomautetaan asianmukaisesti, että unionin
yksinomainen toimivalta voi ehdotuksen sanamuodon johdosta laajentua
huomattavasti. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan, jonka mukaan sopimustekstin
tulee vastata tarkoin EY:n tuomioistuimen ns. ERTA-doktriinia. Sillä tarkoitetaan
unionin yksinomaista toimivaltaa tehdä kansainvälisiä sopimuksia
unionin sisäisten sääntöjen
antamisen perusteella vain siltä osin kuin sopimukset vaikuttavat
sisäisiin sääntöihin tai muuttavat
niiden soveltamisalaa.
Unionin toimivalta tehdä kansainvälisiä sopimuksia
yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla (ja myös
poliisiyhteistyötä ja oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa
koskevissa asioissa) perustuu nykyisin SEU 24 artiklaan. Valiokunta on
arvioinut sitä niin Amsterdamin kuin Nizzankin
sopimuksen yhteydessä. Niissä olevan määräyksen
mukaan jäsenvaltio voi asettaa sopimuksen kansallisen ratifioinnin
sen sitovuuden edellytykseksi. Valiokunta piti Amsterdamin sopimuksen
alkuperäistä sopimusmääräystä tästä ratifiointiehdosta
huolimatta perustuslain kanssa ristiriitaisena, koska "artikla uskoo
sopimuksentekovaltaa valtiosäännön ulkopuolisille
toimielimille liittymissopimukseen nähden uusilla aloilla"
(PeVL 10/1998 vp, s. 7/II).
Unionin sopimuksentekovallan ala säilyi ennallaan Nizzan sopimuksessa,
mutta määräenemmistöpäätöksenteko
tuli mahdolliseksi tietyissä tapauksissa. Määräenemmistöpäätöksentekoon
kytkeytyi ns. hätäjarru-lauseke; jäsenvaltio
voi elintärkeistä kansalliseen politiikkaan liittyvistä syistä vastustaa
päätöksen tekemistä määräenemmistöllä, jolloin
neuvosto voi saattaa asian Eurooppa-neuvoston ratkaistavaksi. Tämä päätöksentekomenettely
oli Amsterdamin sopimuksen yhteydessä katsottu ongelmattomaksi
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan päätösvallan kannalta
(PeVL 10/1998 vp, s. 6—7),
ja samaa linjaa seurattiin Nizzan sopimuksen tuodessa vastaavan
menettelyn ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan kansainvälisiin
sopimuksiin (PeVL 38/2001 vp, s. 6/II).
Perustuslailliseen sopimukseen ei sisälly SEU 24 artiklassa
olevaa ratifiointiehtoa. Ns. hätäjarru-lauseke
kuitenkin kuuluu yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan eurooppapäätösmenettelyyn
(III-201 (2) art), ja III-204 artiklan nojalla se ulottunee myös
tämän alan kansainvälisiin sopimuksiin.
Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaate
Perustuslaillisen sopimuksen I-9 artiklan mukaan unionin toimivallan
käyttöön sovelletaan toissijaisuusperiaatetta
ja suhteellisuusperiaatetta. Tästä laaditun pöytäkirjan
mukaan kansalliset parlamentit valvovat ennakollisesti toissijaisuusperiaatteen
toteutumista. Valvontaa varten luodaan erityinen varhaisvaroitusjärjestelmä.
Sen mukaisesti komissio toimittaa kaikki säädösehdotuksensa
ja muutetut ehdotukset myös jäsenvaltioiden kansallisille
parlamenteille. Ne voivat kuuden viikon kuluessa esittää huomautuksensa
siitä, että ehdotus ei ole toissijaisuusperiaatteen
mukainen. Jos riittävä määrä parlamenteista
on tätä mieltä, komission on tarkasteltava
ehdotustaan uudelleen ja perusteltava päätöksensä sen
sisällöstä riippumatta. Jäsenvaltiolla
on mahdollisuus omasta tai kansallisen parlamentin puolesta viedä asia
jälkikäteen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Valiokunta on aiemmin katsonut, että perustuslain 96
ja 97 §:n nojalla jo noudatettava menettely luo ilman erillisiä institutionaalisia
järjestelyjä hyvän perustan eduskunnan
osallistumiselle unionin asioiden arvioimiseen myös toissijaisuusperiaatteen
valvonnan näkökulmasta (PeVL 38/2002
vp, s. 2/II). Tulevaisuuskonventin ehdotus merkitsee,
että eduskunta toimii itsenäisesti suhteessa unionin
toimielimiin. Tällainen eduskunnan uusi tehtävä ei
ole kansallisena kysymyksenä perustuslakiuudistuksen tavoitteiden
mukaisesti perustuslain tasoinen asia (HE 1/1998
vp, s. 75/II). Uudesta tehtävästä mahdollisesti
aiheutuvista säännöstarpeista voidaan
perustuslain 39 ja 52 §:n mukaan huolehtia eduskunnan työjärjestyksessä.
Vielä on syytä todeta, ettei ehdotus vähennä valtioneuvoston
velvoitetta antaa perustuslain 96 ja 97 §:n mukaisesti asiakirjoja
ja tietoja eduskunnalle.
Valiokunta yhtyy niihin valtioneuvoston kantoihin, jotka koskevat
pöytäkirjan viittausta kannemahdollisuudesta kansallisen
parlamentin puolesta ja Ahvenanmaan maakuntapäivien aseman
turvaamista valtionsisäisin menettelyin.
Unionin toimielimet
Eurooppa-neuvosto
Eurooppa-neuvostosta tulee unionin virallinen toimielin. Se
saa eräitä toimielinjärjestelmää koskevia
toimivaltuuksia perustuslaillisen sopimuksen sisällön
tarkentamiseen ja muuttamiseen ns. valtuutuslausekkeiden kautta.
Eurooppa-neuvoston uuden aseman merkitystä osoittaa, että se
saa vallan säännellä muun muassa ministerineuvoston
kokoonpanot. Eurooppa-neuvoston vahvistaminen voi muodostua jännitteiseksi
tekijäksi jäsenvaltioiden tasavertaisuuden ja
sitä tukevan yhteisömenetelmän kannalta.
Jäsenvaltioiden välillä kiertävästä puheenjohtajuudesta
ehdotetaan luovuttavaksi. Eurooppa-neuvosto valitsee sen sijaan
itselleen pysyvän puheenjohtajan kahden ja puolen vuoden
kaudeksi. Tätä on perusteltu laajentuvassa unionissa
toiminnan jatkuvuuden tehostamiseksi. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston
pysyvään puheenjohtajuuteen esittämiin
reunaehtoihin.
Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan, jonka mukaan kaikkien
muita toimielimiä koskevien määräysten
tulee ulottua Eurooppa-neuvostoon, kun siitä tulee unionin
toimielin. Ennen muuta on tärkeää, että unionin
tuomioistuin on toimivaltainen tutkimaan Eurooppa-neuvoston toimien
lainmukaisuutta.
Eurooppa-neuvoston roolin muuttuminen ja pysyvän puheenjohtajan
valitseminen sille eivät valiokunnan käsityksen
mukaan vaikuta sopimuksen valtionsisäisen käsittelyn
tapaan. Eurooppa-neuvoston asema unionin virallisena toimielimenä ei
kuitenkaan voi olla merkityksetön seikka tasavallan presidentin
ja valtioneuvoston välillä noudatettavien käytäntöjen
kannalta. Kysymys on viime kädessä siitä,
että perustuslain 93 §:n 2 momentissa osoitetaan
valtioneuvoston toimivaltaan unionissa tehtävien päätösten
kansallinen valmistelu (PeVM 10/1998 vp,
s. 26/II) ja että unionin perussopimusten — tulevaisuudessa
perustuslaillisen sopimuksen — muutosten valmisteluun sovelletaan
saman pykälän 1 momentin säännöksiä (HE 1/1998
vp, s. 146/I).
Ministerineuvosto
Ministerineuvoston puheenjohtajuusjärjestelmää uudistetaan
luopumalla nykyisestä kiertävästä puheenjohtajuudesta.
Ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana toimii unionin ulkoministeri.
Neuvoston muiden kokoonpanojen puheenjohtajina toimivat jäsenvaltioiden
edustajat tasapuolisen vuorottelun järjestelmän
mukaisesti. Puheenjohtajuus toteutetaan vähintään
yhden vuoden jaksoissa. Eurooppa-neuvoston eurooppapäätöksellä vahvistetaan
vuorottelun säännöt, joissa otetaan huomioon
Euroopan poliittinen ja maantieteellinen tasapaino ja jäsenvaltioiden monimuotoisuus.
Ehdotettu tasapuolisen vuorottelun järjestelmä ei
valiokunnan käsityksen mukaan sinänsä vaikuta
perustuslaillisen sopimuksen valtionsisäisen käsittelyn
tapaan. Kysymys on sellaisesta unionin institutionaalisen tason
toiminnan laajentumisen myötä muuttuvissa, uudenlaisissa oloissa
sittenkin tavanomaisena pidettävästä kehittämisestä,
jolla ei ole merkitystä kansallisen perustuslain näkökulmasta.
Tämän seikan johdosta valiokunta kuitenkin viittaa
esittämäänsä luonnehdintaan,
jonka mukaan unionin "jäsenenä Suomi käyttää osaa suvereniteetistaan
yhdessä muiden täysivaltaisten jäsenvaltioiden
kanssa eurooppalaisen yhteistoiminnan hyväksi" (PeVL
14/1994 vp, s. 3/I). Sama yhdenvertaisuus-periaatetta
kuvastava luonnehdinta on sittemmin toistettu uuden perustuslain
1 §:n säännösten yhteydessä (HE 1/1998
vp, s. 72/I). Valiokunta kannattaa valtioneuvoston
kaipaamia tarkennuksia, joilla varmistetaan jäsenvaltioiden
välinen ehdoton tasavertaisuus vuorottelujärjestelmässä.
Tällä kysymyksellä on edellä mainittu
huomioon ottaen kytkentä kansalliseen perustuslakiimme.
Perustuslaillinen sopimus merkitsee yleisesti ottaen määräenemmistöpäätöksenteon
lisääntymistä ministerineuvostossa. Valiokunta
on katsonut, että tällaisten muutosten valtiosääntöoikeudellisessa
arvioinnissa on sinänsä kiinnitettävä huomiota
muuttuvien sopimusmääräysten luonteeseen
ja asialliseen soveltamisalaan. EY:n perustamissopimuksen osalta
valiokunta on kuitenkin yleisesti korostanut sitä, että tällainen päätöksentekosääntöjen
muutos ei muuta jäsenvaltioiden ja yhteisön välistä toimivallanjakoa, vaan
niitä menettelyjä, joiden mukaan yhteisössä tehdään
päätöksiä. Kysymyksessä ei
valiokunnan mielestä ole ollut uudenlainen päätösmenettely,
vaan jo ennestään käytetyn menettelyn soveltaminen,
minkä vuoksi tällaiset päätöksentekosääntöjen
muutokset eivät ole olleet ongelmallisia perustuslain täysivaltaisuussäännösten kannalta
(PeVL 38/2001 vp, s. 6/I).
Eurooppa-neuvoston ja ministerineuvoston määräenemmistösäännöt
Määräenemmistöllä Eurooppa-neuvostossa
ja ministerineuvostossa tarkoitetaan I-24 artiklan mukaan jäsenvaltioiden
enemmistöä ja vähintään
kolmea viidesosaa unionin väestöstä.
Tämä korostaa — kuten valtioneuvosto
toteaa — liiaksi suurten jäsenvaltioiden mahdollisuuksia
estää päätöksenteko.
Valiokunta tukee valtioneuvostoa siinä, että ministerineuvoston
päätöksenteon tehostamiseksi tulisi määräenemmistöpäätöksenteossa
noudattaa ns. yksinkertaista kaksoisenemmistöä,
joka koostuu puolesta jäsenvaltioista ja puolesta väestöstä.
Vastaavanlaista tasapainoista kaksoisenemmistöä tulisi
noudattaa myös mainitun artiklan 2 kohdan mukaisessa päätöksenteossa;
ehdotuksen mukaan määräenemmistöön
vaaditaan kahta kolmasosaa jäsenvaltioista ja vähintään
kolmea viidesosaa unionin väestöstä.
Euroopan parlamentti
Euroopan parlamentin asema vahvistuu unionin päätöksentekojärjestelmässä.
Lainsäädäntömenettelyn
soveltamisalaa sinänsä ja tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
eli nykyisen yhteispäätösmenettelyn käyttöä laajennetaan;
esimerkiksi talousarviosta päätetään
eurooppalailla. Parlamentti saa lisäksi oikeuden äänestää komission puheenjohtajan
nimityksestä.
Parlamentin paikkajako säilyy Nizzan sopimuksen mukaisena
vaalikauden 2004—2009. Paikkajaon uudistaminen myöhemmin
jää Eurooppa-neuvoston yksimielisen
eurooppapäätöksen varaan. On perusteltua
yhtyä valtioneuvoston kantaan, että paikkajaon
muuttamisesta tulee asian valtiosääntöisen
luonteen vuoksi päättää hallitusten
välisessä konferenssissa.
Euroopan komissio
Tehtävät.
Euroopan komission perustehtävät säilyvät
nykyisellään. Komission tehtävänä on edelleenkin
edistää Euroopan yleistä etua. Komission
yksinomainen aloiteoikeus lainsäädäntökysymyksissä vahvistuu.
Valiokunta pitää valtioneuvoston tavoin tärkeänä unionin
kehittämisen kannalta, että komission toimintakyky
ja puolueeton asema ovat turvatut myös laajentuvassa unionissa.
Kokoonpano.
Nizzan sopimuksen mukaan komissiossa on 1.11.2004 alkaen jäsenenä yksi kansalainen
kustakin jäsenvaltiosta. Unionin jäsenmäärän
noustessa 27:ään komission jäsenmäärää supistetaan
jäsenvaltioiden määrää pienemmäksi,
jolloin aletaan soveltaa tasapuolista vuorottelua.
Komission kokoonpano säilyy tulevaisuuskonventin
ehdotuksen mukaan Nizzan sopimuksen määräysten
mukaisena vuoteen 2009 saakka, mikä tarkoittaa sitä,
että jokaisesta jäsenvaltiosta on yksi komissaari.
Tämän jälkeen komissioon nimitetään
15 varsinaista jäsentä eli eurooppakomissaaria.
Heihin lukeutuvat komission puheenjohtaja ja unionin ulkoministeri.
Komission puheenjohtaja nimitetään Euroopan parlamentin
jäsenten enemmistöllä Eurooppa-neuvoston
määräenemmistöllä tekemän
esityksen pohjalta. Komission puheenjohtaja valitsee muut komission
jäsenet jäsenvaltioiden tasapuolisen vuorottelun
pohjalta. Jäsenvaltiot esittävät kolme
ehdokasta, jotka edustavat kumpaakin sukupuolta. Komissioon nimitetään
lisäksi äänioikeudettomia komissaareja
niistä jäsenvaltioista, joilla ei ole muuten edustusta
komissiossa.
Valtioneuvosto pitää tärkeänä komission
kokoonpanoa koskevan ehdotuksen muuttamista siten, että komissiossa
on yksi äänivaltainen jäsen kustakin
jäsenvaltiosta. Tällainen muutos olisikin ehdotusta
paremmin sovitettavissa yhteen jäsenvaltioiden yhdenvertaisuuden
kanssa ja merkityksellinen myös komissiota kohtaan kansallisesti
tunnettavan legitimiteetin kannalta. Seikka on komission riippumattomasta
asemasta huolimatta tärkeä. Valtioneuvoston mielestä tehtävienjaon
tällaisen laajan komission sisällä tulisi
perustua jäsenvaltioiden väliseen tasapuoliseen
vuorotteluun. Valiokunta pitää lisäksi
komission kokoonpanossa tärkeänä, että siinä vallitsee
sekä sukupuolten että poliittisten suuntausten
tasapaino.
Unionin ulkoasiainministeri
Unionin ulkoasiainministerin nimittää Eurooppa-neuvosto
määräenemmistöllä yhteisymmärryksessä komission
puheenjohtajan kanssa. Ulkoasiainministerin päätehtävänä on
komission jäsenenä sekä yhteisessä ulko-
ja turvallisuuspolitiikassa ministerineuvoston valtuuttamana osaltaan
turvata unionin ulkosuhteiden yhtenäisyys. Valiokunta suhtautuu
valtioneuvoston tavoin epäillen ulkoasiainministerin kaksoisroolin
onnistuneisuuteen. Erityisen ongelmallista on, että ministeri
toimisi ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana.
Unionin perusoikeusulottuvuus
Valiokunta suhtautuu valtioneuvoston tavoin myönteisesti
siihen, että unionin perusoikeuskirja (ks. esim. PeVL
25/2001 vp, s. 4—5) on sisällytetty
kokonaisuudessaan perustuslaillisen sopimuksen II osaksi. Hyvin
tärkeä myös on sopimukseen sisältyvä oikeusperusta
(I-7 (2) art) unionin liittymiselle Euroopan ihmisoikeussopimukseen
(PeVL 29/2000 vp). On välttämätöntä korostaa
sitä, että nämä toimenpiteet
eivät muuta perustuslakivaliokunnan roolia perus- ja ihmisoikeuksien
tulkintaa ja valvontaa harjoittavana toimielimenä kansallisessa
lainsäädäntömenettelyssä eivätkä unionin
asioiden kansallisessa ennakkokäsittelyssä.
Alunperin poliittisena julistuksena hyväksytyn perusoikeuskirjan
tekstiin on tehty eräitä teknisiä mukautuksia,
minkä lisäksi perusoikeuskirjan loppuosan
yleisiä määräyksiä on muutettu
ja täydennetty jonkin verran. Perusoikeuskirjan
johdantoon lisättiin maininta perusoikeuskirjan
laatineen konventin puheenjohtajiston esittämiin artiklakohtaisiin
selityksiin, joita tulevaisuuskonventin puheenjohtajisto on lähinnä päivittänyt.
Selonteossa mainitaan, että merkittävimmät muutokset
ovat perusoikeuksien kattavuutta ja tulkintaa koskevaan II-52 artiklaan
tehdyt lisäykset. Selvästi ongelmallisimpana
lisäyksenä pidetään artiklan
5 kohtaa, joka koskee perusoikeuskirjan sisältämien
määräysten jaottelua oikeuksiin ja periaatteisiin.
Valiokunta on samaa mieltä tämän lisäyksen
periaatteellisesta ongelmallisuudesta esimerkiksi perus- ja ihmisoikeuksien
jakamattomuuden näkökulmasta, mutta tähdentää sen
seikan ensisijaisuutta, että perusoikeuskirjan määräyksiä pitää tulkita
ja soveltaa niiden sanamuodosta käsin. Yhtäkään oikeutta
ei perusoikeuskirjan tekstissä luonnehdita periaatteeksi.
Oikeudet sen sijaan eroavat lähinnä siinä,
kuinka vahvoin sanonnoin ne on turvattu. Muun muassa jotkut oikeudet
unioni tunnustaa ja kunnioittaa niitä (esim. II-26 ja II-27
art), toiset oikeudet varmistetaan (esim. II-33 (1) art) ja eräät
oikeudet vallitsevat unionin oikeuden sekä kansallisten
lainsäädäntöjen ja käytäntöjen
mukaisesti (esim. II-27 art).
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että uudessa
perustuslaillisessa sopimuksessa on pidettävä huoli
kulttuuri-, koulutus-, sosiaali- ja terveyskysymysten pysymisestä kansallisessa toimivallassa.
Samoin on mahdollistettava julkinen tuki yleishyödyllisiin
tarkoituksiin.
Muita seikkoja
Unionin oikeuden etusija
Perustuslaillisessa sopimuksessa määrätään
(I-10 art), että perustuslaki ja se lainsäädäntö,
jota unionin toimielimet antavat käyttäessään
unionin toimivaltaa, ovat ensisijaisia jäsenvaltioiden lainsäädäntöön
nähden. Yhteisön oikeudessa keskeinen etusijaperiaate
on kehittynyt EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä ilman
sopimusmääräysten suoraa tukea. Konkreettisessa soveltamistilanteessa
on tämän periaatteen mukaan sovellettava yhteisön
oikeuden normia sen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen normin asemesta
tämän säädöshierarkisesta
tasosta riippumatta. Nimenomainen etusijasäännös
oli jo Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden
määräysten hyväksymisestä ja
sopimuksen soveltamisesta annetussa laissa (1504/1993). Sen
2 ja 3 §:ssä kiellettiin soveltamasta kansallisen
lain tai asetuksen säännöstä,
joka oli ristiriidassa ns. ETA-sääntöjen
kanssa. Tämä säännös oli
osaltaan vaikuttamassa siten, että kyseinen lakiehdotus
käsiteltiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä (PeVL
15/1992 vp, s. 3/II). Samoin katsottiin
Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehtyä sopimusta
käsiteltäessä (PeVL 14/1994
vp, s. 3). Tällöin perustuslakivaliokunta
kuitenkin huomautti, että etusijaperiaatteen perustuminen
yksinomaan tuomioistuimen tulkintoihin saattaa sitä soveltavien
viranomaisten kannalta muodostua epätyydyttäväksi
verrattuna ETA-sopimukseen, jota koskevaan lakiin sisältyivät
nimenomaiset säännökset tästä periaatteesta.
Etusijaperiaate on jo nykyisin unionin jäsenyyteen
sisältyvä perusluonteinen seikka, eikä sen
nimenomainen mainitseminen perustuslaillisessa sopimuksessa vaikuta
sopimuksen valtionsisäiseen käsittelyyn. Voidaan
kuitenkin huomauttaa, että periaate on muotoiltu ehdotuksessa
varsin jyrkästi. Ilmaisu saattaa jopa mennä EY:n
tuomioistuimen oikeuskäytäntöä pidemmälle.
Tuomioistuin on näet ratkaisuissaan korostanut etusijaa
yksittäisten oikeustapausten tasolla. Etusijan antaminen
EY:n oikeudelle on selvästi vasta viimekätinen
keino turvata EY:n oikeuden tehokkuus; kansallisten säännösten tulkinnallinen
harmonisointi EY:n oikeuden kanssa on ensisijaista (esim. Mary
Murphy (C-157/86 [1988] ECR 673).
Kansanäänestys
Suomen perustuslain 53 §:n nojalla lailla päätetään
neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämisestä.
Suomen liittymisestä Euroopan unioniin järjestettiin
16.10.1994 neuvoa-antava kansanäänestys. Lisäksi
Ahvenanmaalla järjestettiin 20.11.1994 erillinen neuvoa-antava
kansanäänestys. Liittymissopimuksesta ja sen voimaansaattamislaista
antamassaan lausunnossa perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota
(PeVL 14/1994 vp, s. 5) jäsenyyskysymyksessä noudatettavan
menettelyn legitimiteettiin — sen yleiseen hyväksyttävyyteen
ja soveltuvuuteen kansanvaltaiseen järjestelmään.
EU:n jäsenyyden huomattavien vaikutusten takia oli oleellisen tärkeää,
että asiasta pantiin toimeen neuvoa-antava kansanäänestys,
minkä lisäksi valiokunta tähdensi sitä,
että Suomen jäsenyys EU:ssa oli ajankohtaistunut
vasta tuolloin jo lopuillaan olleen eduskuntakauden aikana.
Tarvetta järjestää neuvoa-antava
kansanäänestys perustuslaillisesta sopimuksesta
on aihetta tarkastella sekä kansallisesta että EU:n kattavasta
näkökulmasta. Kansallisiin seikkoihin perustuvan
arvioinnin tulee pohjautua siihen, ovatko sopimuksesta johtuvat
muutokset sinänsä tai yhdessä Amsterdamin
ja Nizzan sopimusmuutosten kanssa esimerkiksi uudenlaisuudessaan
niin merkittäviä, että vuoden 1994 kansanäänestyksen
jäsenyydelle myönteisen lopputuloksen ei enää voida
katsoa kattavan niitä. Sopimuksen tai sitä edeltävien
sopimusten sisältämät uudistukset eivät
valiokunnan mielestä ole tässä vaiheessa
arvioituina välttämättä sellaisia, että kansanäänestys
olisi niiden vuoksi perusteltua järjestää.
EU:n tason arvioinnissa on olennaista, että uudella
sopimuksella varta vasten tavoitellaan perustuslaille ominaisia
syvällisiä vaikutuksia ja että kansanäänestysmenettelyssä kampanjointi voi
lisätä unionin kansalaisten tietoisuutta. Sopimuksen
on nimenomaisen maininnan mukaisesti tarkoitus ilmentää myös
Euroopan kansalaisten tahtoa rakentaa tulevaisuuttaan yhdessä (I-1 art).
Saman kaltaiset legitimiteettinäkökohdat, jotka
Suomessa liitettiin vuoden 1994 kansanäänestykseen,
ovat nyt asiaan kuuluvia unionin tasolla, ja ne on syytä ottaa
huomioon arvioitaessa kansanäänestyksen järjestämistä.
Euroopan parlamentin perussopimus-, työjärjestys-
ja toimielinasioiden valiokunta suosittaa mietinnössään
(10.9.2003) jäsenvaltioita, sikäli kuin
kansalliset perustuslait sen sallivat, järjestämään
perustuslaillisesta sopimuksesta kansanäänestyksen
mahdollisuuksien mukaan samaan aikaan kuin eurovaalit toimitetaan.Valiokunnan
saaman selvityksen mukaan kansanäänestys
tulevasta perustuslaillisesta sopimuksesta tullaan todennäköisesti
järjestämään Irlannissa, Tanskassa,
Luxemburgissa, Portugalissa ja Espanjassa. Alankomaissa ja Ranskassa
asia on tällä hetkellä auki. Näillä näkymin
kansanäänestystä ei olla järjestämässä Itävallassa,
Italiassa, Ruotsissa, Belgiassa, Saksassa, Isossa-Britanniassa eikä Kreikassa.
Päätös kansanäänestyksen
järjestämisestä riippuu mitä suurimmassa
määrin poliittisista arvioista. Nämä voidaan
luotettavimmin tehdä vasta, kun HVK:n lopputulos on nähtävillä.
Eräät muut kohdat
Ahvenanmaa.
Perustuslaillista sopimusta sovelletaan IV-4 artiklan nojalla
Ahvenanmaahan Suomen liittymissopimukseen liitetyn pöytäkirjan
N:o 2 määräysten mukaisesti. Jos perustuslaillisella
sopimuksella kumotaan liittymissopimus, Ahvenanmaa-pöytäkirja
on tarpeen siirtää sellaisenaan perustuslaillisen
sopimuksen pöytäkirjaksi. Valtioneuvosto on asianmukaisesti
ilmoittanut varmistavansa tällaisen liittämisen,
jos sitä tarvitaan. Valtioneuvoston tulee muutoinkin varmistaa
HVK:ssa, että perustuslaillinen sopimus ei millään
tavoin vaaranna Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellista asemaa.
Valiokunta on edellä yhtynyt valtioneuvoston kantaan
Ahvenanmaan maakunnan aseman turvaamisesta toissijaisuusperiaatteen
valvonnassa. Toissijaisuusperiaatteen valvonnan ja itsehallintojärjestelmän
yhteensovittamiseksi on syytä selvittää,
miten itsehallintoviranomaiset voidaan kytkeä mukaan kansalliseen
menettelyyn.
Kansanaloite.
Ehdotuksen mukaan vähintään miljoona
kansalaista merkittävästä määrästä jäsenvaltioita
voi tehdä komissiolle aloitteen säädösehdotuksen
laatimisesta (I-46 art). Valiokunta huomauttaa, että aloitteen
tekemiseen vaadittava vähimmäishenkilömäärä osoittautuu
todennäköisesti liian alhaiseksi, jos aloitteeseen
voi yhtyä esimerkiksi sähköpostitse.
Valiokunta pitää periaatteellisesti jonkinlaisena
ongelmana, että aloitteet tehdään komissiolle.
Aloitteiden käsittely voi heikentää komission
mahdollisuuksia huolehtia varsinaisista perustehtävistään.
Olisikin arvioitava, onko aloitteiden valmisteleva käsittely
tarkoituksenmukaista ohjata Euroopan parlamenttiin, lähinnä sen
vetoomusvaliokuntaan.
Oikeudellinen jatkuvuus.
Ehdotuksen mukaan (IV-3 art) HVK:ssa laaditaan pöytäkirja,
jossa luetellaan perustuslaillisen sopimuksen voimaan tullessa voimaan
jäävä sekundäärilainsäädäntö.
Luettelointitekniikkaan sisältyvät omat vaaransa.
Luettelointi vaikeutuu, koska EY:n säädösten
kumoamisessa käytetty lainsäädäntötekniikka
on aikaisemmin ollut varsin sekavaa. Yksityisten oikeusasema ja
siitä johtuvat oikeusvarmuusnäkökohdat
puoltavat vahvasti sen vaihtoehdon omaksumista, että ennen
perustuslaillisen sopimuksen voimaantuloa annetut säädökset
pysyvät voimassa ja niillä on sopimuksen ollessa
voimassa ne oikeusvaikutukset, jotka niillä oli unionin
perussopimusten nojalla sopimuksen voimaantulon ajankohtana.