Perustelut
Yleistä
Jokainen Suomen kansalainen on perustuslain 127 §:n
1 momentin perusteella velvollinen osallistumaan isänmaan
puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa
säädetään.
Säännöksessä on vahvistettu
maanpuolustus jokaisen Suomen kansalaisen perustuslakiin perustuvaksi
velvollisuudeksi ja annettu valtuus säätää tämän
velvollisuuden yksityiskohtaisemmasta sisällöstä lailla.
Perustuslaissa tarkoitettu maanpuolustusvelvollisuus kattaa sotilaallisen maanpuolustuksen
lisäksi myös muut isänmaan puolustamisen
ja siinä avustamisen tavat. Asevelvollisuus puolustusvoimissa
kuuluu säännöksen piiriin samoin kuin
varusmiespalvelusta korvaava siviilipalvelus sekä velvollisuus
osallistua maanpuolustustarkoituksessa järjestettävään muuhun
koulutukseen (HE 1/1998 vp, s. 181—182, PeVL
10/1985 vp, s. 3/I, PeVL 18/1995
vp, s. 2/II, PeVL 9/1996 vp,
s. 2/I).
Esityksen pääasiallisena tarkoituksena on korvata
vuoden 1950 asevelvollisuuslaki uudella saman nimisellä lailla.
Tarkoitus on ajanmukaistaa ja selkeyttää asevelvollisuuslainsäädäntöä sekä saattaa
se vastaamaan perustuslaista johtuvia vaatimuksia. Ehdotettu laki
täsmentää osaltaan perustuslaissa säädetyn
maanpuolustusvelvollisuuden yksityiskohtaista sisältöä.
Lakiehdotus on samalla merkityksellinen perustuslain useiden perusoikeussäännösten
kannalta. Se koskee esimerkiksi perustuslain 7 §:n 1 momentissa
turvattuja oikeuksia henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen
samoin kuin perustuslain 9 §:n 1 momentissa turvattua liikkumisvapautta
sekä perustuslain 21 §:ssä säänneltyä oikeusturvaa.
Perustuslakiin ei sisälly aiemmin voimassa olleen hallitusmuodon
16 §:nHallitusmuodon 16 § kuului seuraavasti:
"Mitä Suomen kansalaisen yleisistä oikeuksista
on sanottu, ei estä lailla säätämästä sellaisia
rajoituksia, jotka sodan tai kapinan aikana ja sotapalveluksessa
oleviin nähden muulloinkin ovat välttämättömiä." kaltaista
erityissäännöstä sotapalveluksessa
olevien perusoikeuksien rajoittamisesta. Vain perustuslain 9 §:n
2 momentin säännöksissä oikeudesta
lähteä maasta on mainittu erikseen maanpuolustusvelvollisuuden
täyttämisen turvaaminen perusoikeuden hyväksyttävänä rajoitusperusteena. Euroopan
ihmisoikeussopimuksen 11 artiklassa on erityinen rajoituslauseke,
jonka mukaan artikla ei estä laillisten rajoitusten asettamista
asevoimiin kuuluviin nähden heidän käyttäessään kokoontumis-
ja yhdistymisvapauden suojaamia oikeuksia. Vastaava, asevoimiin
kuuluvia koskeva erityinen rajoituslauseke sisältyy kansalaisoikeuksia
ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen
(jäljempänä KP-sopimus) 22 artiklaan
yhdistymisvapaudesta.
Perustuslain 127 §:n 1 momentissa säädetty maanpuolustusvelvollisuus
muodostaa sinänsä hyväksyttävän
perusteen rajoittaa asevelvollisten perusoikeuksia. Asevelvollisten
ja muiden sotilashenkilöiden perusoikeuksiin kohdistuvia rajoituksia
on kuitenkin pääsäännön
mukaan arvioitava perusoikeuksien yleisten ja tarvittaessa kunkin
perusoikeuden erityisten rajoitusedellytysten kannalta (HE
309/1995 vp, s. 24—25). Rajoitusten
hyväksyttävyyden lisäksi on kiinnitettävä huomiota
niiden tarkkarajaisuuteen ja oikeasuhtaisuuteen sekä — samaan
tapaan kuin laitoksissa olevien perusoikeuksia rajoitettaessa (ks.
esim. PeVL 20/2005 vp, s. 2/II, PeVL 21/2006
vp, s. 2/II, PeVL 58/2006 vp,
s. 3/I) — asevelvollisten oikeusturvaan.
Asevelvollisuuslakiin ei ole 56 §:ssä olevan syrjintäkiellon
lisäksi ehdotettu otettavaksi säännöksiä asevelvollisten
kohtelun yleisistä periaatteista. Laitosolosuhteissa olevien
perusoikeuksien kannalta herkässä lainsäädännössä on
kuitenkin nykyisin tapana nimenomaisin säännöksin
korostaa viranomaisen toimivaltuuksien käyttöön
kohdistuvia vaatimuksia laki- ja tarkoitussidonnaisuudesta sekä oikeasuhtaisuudesta
(ks. esim. PeVL 34/2001 vp, s. 2—3, PeVL 20/2005
vp, s. 2—3, PeVL 21/2006 vp,
s. 2—3, PeVL 58/2006 vp, s.
3).Ks. esim. vankeuslain 1 luvun 3 ja 6 §, tutkintavankeuslain
1 luvun 4 §, poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta
annetun lain 3 §, lastensuojelulain 64 § ja mielenterveyslain
22 a §. Käsiteltävänä olevaan lakiehdotukseen
on tästä syystä valiokunnan mielestä aiheellista
lisätä esimerkiksi näin kuuluva säännös:
"Asevelvollisen oikeuksia ei saa tämän lain nojalla
rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden
suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito
sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus
välttämättä vaativat."
Lakiehdotuksen 57 § sisältää yleiset
säännökset asevelvollisen palvelus- ja
paikallaolovelvollisuudesta. Asevelvollisen tulee 1 momentin mukaan
palvella hänelle määrätyssä joukossa
sekä noudattaa sotilaallista järjestystä ja
palvelusta koskevia määräyksiä,
esimiehen antamia käskyjä ja muita palvelukseen
kuuluvia velvollisuuksiaan. Palveluksessa olevan tulee 2 momentin
takia olla hänelle määrätyssä palveluspaikassa
silloin, kun hänelle ei ole annettu lupaa poistua sieltä.
Palvelus- ja paikallaolovelvollisuuden tarkemmasta sisällöstä määrätään
3 momentin nojalla sotilaskäskynä annettavalla
ohjesäännöllä.
Säännökset asevelvollisen palvelusvelvollisuudesta
ovat laissa yleispiirteisiä. Velvollisuuden sisältö jää siksi
varsin laajasti ohjesäännöllä täsmennettäväksi.
Tämä ei ole perustuslain kannalta aivan ongelmatonta,
vaikka onkin valiokunnan mielestä selvää,
ettei palvelusvelvollisuuden sisällöstä ole
tarpeen eikä mahdollista säätää lailla
hyvin yksityiskohtaisesti. Laintasoisen sääntelyn
yleispiirteisyys voi toisaalta muodostua ongelmalliseksi perustuslain
8 §:ssä säädettyyn rikosoikeudelliseen
laillisuusperiaatteeseen sisältyvien rikoslainsäädännön
lakitasoisuuteen ja rikostunnusmerkistön täsmällisyyteen
kohdistuvien vaatimusten näkökulmasta. Rikoslain
sotilasrikoksia koskevan 45 luvun 1 §:n säännös
palvelusrikoksesta on ns. blankorangaistussäännös,
jolla on perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
(PeVL 3/1999 vp) kriminalisoitu paitsi
palvelukseen kuuluvan velvollisuuden, myös ohjesäännöllä tai
muulla tavoin annetun määräyksen rikkominen
tai täyttämättä jättäminen.
Lakiehdotuksen 57 §:n 1 momenttia on tähän
liittyen tarpeen täydentää esityksen
perusteluista ilmenevää tarkoitusta vastaavilla
nimenomaisilla maininnoilla palvelusvelvollisuuden ulottamisesta
vain sellaisiin sotilaallista järjestystä ja palvelusta
koskeviin käskyihin ja määräyksiin,
jotka annetaan lakiin perustuvan toimivallan nojalla. Palvelusvelvollisuutta
koskevan lakitasoisen sääntelyn yleispiirteisyyteen
on valiokunnan mielestä lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota
sovellettaessa rangaistussäännöksiä yksittäistapauksissa
(vrt. PeVL 7/2005 vp, s. 3/I).
Ehdotettuun sääntelyyn liittyy heikkouksia myös
perustuslain 80 §:n säännösten
kannalta viranomaisten määräystenantovallasta.
Muu viranomainen kuin ministeriö voidaan pykälän 2 momentin
mukaan lailla valtuuttaa antamaan oikeussääntöjä määrätyistä asioista,
jos siihen on sääntelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä sääntelyn
asiallinen merkitys edellytä, että asiasta säädetään
lailla tai asetuksella. Tällaisen valtuuden tulee olla
soveltamisalaltaan täsmällisesti rajattu. Lailla
on pykälän 1 momentin mukaan kuitenkin säädettävä yksilön
oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista,
jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan.
Lakiehdotuksen 57 §:n 1 momentin säännös palvelusvelvollisuudesta
rajaa verraten väljästi 3 momentissa
tarkoitettua ohjesäännön antamisvaltaa.
Valiokunta on toisaalta vakiintuneesti korostanut perustuslain 80 §:n
säännösten rajoittavan suoraan määräystenantovaltuuksien
tulkintaa samoin kuin valtuuksien nojalla annettavien määräysten
sisältöä. Viranomaismääräyksillä ei
siten voida antaa yleisiä oikeussääntöjä esimerkiksi
sellaisista seikoista, joista perustuslain mukaan on säädettävä lailla
tai asetuksella (ks. esim. PeVL 47/2006 vp,
s. 4/II).
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan esimerkiksi voimassa oleva
yleinen palvelusohjesääntö sisältää erinäisiä sellaisia
määräyksiä muun ohella vaalimainonnasta
ja julkaisujen levittämisestä, jotka ovat kyseenalaisia
perustuslaista johtuvien, laintasasoista sääntelyä edellyttävien
vaatimusten kannalta. Perustuslain tai muun lain kanssa ristiriidassa
olevia ohjesäännön määräyksiä ei
perustuslain 107 §:n takia saa soveltaa tuomioistuimessa
tai muussa vianomaisessa. Määräys voi
olla tämän säännöksen
tarkoittamassa mielessä ristiriidassa perustuslain kanssa
myös silloin, kun se koskee perustuslain mukaan lailla
säänneltävää seikkaa.
Voimassa olevat ohjesäännöt ja määräykset jäävät
lakiehdotuksen 129 §:n 4 momentin perusteella voimaan.
Ne on kuitenkin uusittava kahden vuoden kuluessa lain voimaantulosta. Valiokunta
pitää ohjesääntöjen
ja määräysten uudistamista edellä esitetyn
perusteella hyvin tärkeänä ja kiirehtii
uudistusta. Hankkeen yhteydessä on arvioitava ohjesääntöjen
ja määräysten suhde myös perustuslaista
johtuviin vaatimuksiin sääntelyn säädöstasosta
ja täsmällisyydestä.
Lakiehdotuksen 129 §:n 4 momentin perusteluista ilmenee,
ettei säännöksen ole tarkoitus koskea
uuden lain kanssa ristiriidassa olevia ohjesääntöjen
ja määräysten oikeusohjeita. Tästä on
syytä sisällyttää maininta puheena
olevaan momenttiin.
Yhdenvertaisuus
Sukupuoleen ja ikään perustuva erottelu.
Asevelvollisia ovat lakiehdotuksen 2 §:n 1 momentin
perusteella vain tietyn ikäiset miespuoliset Suomen kansalaiset.
Henkilö on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän
täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun,
jona hän täyttää 60 vuotta. Sääntely
on merkityksellistä perustuslain 6 §:n 2 momentissa
olevan syrjintäkiellon kannalta. Ketään
ei sen mukaan saa ilman hyväksyttävää perustetta
asettaa eri asemaan henkilöön liittyvän
syyn, kuten sukupuolen tai iän perusteella.
Maanpuolustusvelvollisuus koskee perustuslain 127 §:n
1 momentin perusteella jokaista Suomen kansalaista sen mukaan kuin
laissa säädetään. Perustuslakivaliokunta
on vakiintuneesti tulkinnut aiemmin voimassa olleen perustuslain
vastaavaa säännöstä siten, että se
sisältää kaikkiin kansalaisiin kohdistuvan
maanpuolustusvelvollisuuden, jonka yksityiskohtainen sääntely
on jätetty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä säädettävän
lain varaan. Velvollisuuden on katsottu perustuslain säännöksen
tarkoitus huomioon ottaen merkitsevän rauhan aikana
määrätyn ikäisten terveiden
miesten velvollisuutta palvella tietty aika vakinaisessa väessä tai
korvaavassa palveluksessa (PeVL 9/1985 vp,
s. 1/II, PeVL 10/1985 vp, s.
2/I). Valiokunta on toistanut tämän kantansa
myös vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen voimaantulon jälkeen (PeVL
37/1997 vp, s. 2/I).
Perustuslaista ei perinteisesti ole katsottu johtuvan estettä sille,
että asevelvollisuus säädetään
lailla koskemaan vain miehiä. Naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta
on voitu säätää tavallisella
lailla. Perustuslain kokonaisuudistuksen voimaantulo ei ole merkinnyt
perustuslakisääntelyyn tältä osin
muutosta. Naisten asepalvelus voidaan perustuslakiesityksen perusteluissa
olevan nimenomaisen maininnan mukaan säätää edelleen
vapaaehtoisuuteen perustuvaksi (HE 1/1998 vp,
s. 182/I).
Asevelvollisuuden ulottaminen vain ehdotuksessa tarkoitetun
ikäisiin miehiin ei edellä esitetyn perusteella
muodostu lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen
vaikuttavaksi seikaksi. Ehdotettu säännös
asevelvollisuuden alkamisiästä on sopusoinnussa
lapsen oikeuksien yleissopimuksen valinnaisen pöytäkirjan
määräysten kanssa lasten osallistumisesta
aseellisiin selkkauksiin.
Vapautus vakaumuksen perusteella.
Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta
sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään
perustuslain 127 §:n 2 momentin nojalla lailla. Säännöksessä tarkoitetusta
vapautuksesta säädetään lakiehdotuksen
3 §:n 2 momentin viittaussäännöksessä mainituissa
siviilipalveluslaissa ja laissa Jehovan todistajien vapauttamisesta
asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa,
joihin ei nyt käsiteltävänä olevalla
esityksellä ehdoteta puututtavaksi.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että Jehovan
todistajien vapauttamista koskeva laki on aikanaan säädetty
perustuslainsäätämisjärjestyksessä poikkeukseksi
perustuslaista (PeVL 9/1985 vp). Perustuslakiuudistuksen
yhteydessä valiokunta kehotti hallitusta arvioimaan ennen uuden
perustuslain voimaantuloa säädettyjen poikkeuslakien
tarpeellisuutta ja suhdetta perustuslain säännöksiin
sekä ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin
sääntelyn saattamiseksi perustuslain vaatimuksia
vastaavaksi (PeVM 10/1998 vp, s. 23/I;
ks. myös esim. PeVL 3/2005 vp,
s. 4 ja PeVL 46/2005 vp, s. 4/II).
Nyt käsiteltävänä olevan
esityksen perusteluista ilmenee, että puolustusministeriö on
asettanut toimikunnan selvittämään kyseisen
lain tarpeellisuutta ja suhdetta perustuslain säännöksiin
sekä laatimaan ehdotusta sääntelyn tarkistamiseksi.
Varusmiespalvelusaika aseellisessa palveluksessa.
Palvelusaika on lakiehdotuksen 37 §:n perusteella miehistön
tehtäviin koulutettavalta 180 päivää,
miehistön erityistaitoa vaativiin tehtäviin koulutettavalta
270 päivää sekä upseeriksi,
aliupseeriksi ja miehistön vaativimpiin erityistehtäviin
koulutettavalta 362 päivää.
Ehdotus vastaa perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
annettua nykyistä palvelusaikasääntelyä.
Valiokunta on arvioinut voimassa olevaan oikeustilaan johtanutta
ehdotusta perustuslain nykyisessä 6 §:n 1 momentissa
olevaa yleistä yhdenvertaisuussäännöstä aiemmin
vastanneen perustuslakisääntelyn näkökulmasta
ja todennut perusoikeusuudistuksen esitöihin (HE 309/1993
vp, s. 42—43) samoin kuin omaan, tuolloin jo
vakiintuneeseen tulkintakäytäntöönsä viitaten,
ettei yleisestä yhdenvertaisuusperiaatteesta johdu tiukkoja
rajoja lainsäätäjän harkinnalle
pyrittäessä kulloisenkin yhteiskuntakehityksen
vaatimaan sääntelyyn (PeVL 37/1997 vp,
s. 2/II). Valiokunta on myöhemmässä käytännössään
vahvistanut tämän tulkintalähtökohdan
ja pitänyt olennaisena, voidaanko kulloinenkin sääntely
henkilöiden asettamisesta eri asemaan perustella perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävällä tavalla
(ks. PeVL 46/2006 vp, s. 2/II
ja siinä mainitut valiokunnan lausunnot).
Perustuslakivaliokunta on palvelusaikoja koskevassa edellä mainitussa
lausunnossaan todennut sotilaallisen välineistön
hallinnan vaativan aiempaa enemmän ammattitaitoa ja erikoistumista.
Yleisen koulutustason nousun on katsottu mahdollistavan entistä vaativampien
tehtävien antamisen varusmiehille. Käytännön
johtamiskoulutuksen on arvioitu edellyttävän riittävän pitkää ja
tehokasta palvelusaikaa. Toisaalta puolustusvoimissa on todettu
olevan myös sellaisia tehtäviä, joihin
voidaan harjaantua lyhyemmässäkin ajassa. Tämän
kaltaiset seikat saattoivat perustuslakivaliokunnan tuolloisen kannan
mukaan muodostaa sellaisen perusteen, joka perustuslain yleisen
yhdenvertaisuussäännöksen kannalta oikeutti
palvelusaikojen erilaistamisen (PeVL 37/1997 vp,
s. 2/II).
Lakiehdotuksen 37 §:n säännökset
palvelusajoista eivät valiokunnan aiemman lausunnon valossa
vaikuta lakiehdotuksen säätämisjärjestykseen.
Palvelusaikojen erilaisuutta voidaan perustella perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävällä tavalla
puolustusvoimien koulutuksellisilla ja toiminnallisilla tarpeilla.
Aseettoman palvelusaika.
Aseettomana palvelevan varusmiehen palvelusaika on lakiehdotuksen
69 §:n perusteella 270 päivää,
jollei häntä määrätä 362
päivän palvelusaikaa edellyttävään koulutukseen.
Aseettoman palvelusaika on siten aina pidempi kuin miehistön
tehtäviin koulutettavan 180 päivää.
Aseettomaan palveluun määrätään
lakiehdotuksen 67 §:n 1 momentin mukaan asevelvollinen,
joka vakuuttaa vakaumukseen perustuvien omantunnon syiden estävän
suorittamasta asevelvollisuutta aseellisessa palveluksessa ja joka hakee
aseettomaan palvelukseen. Ehdotus on siksi merkityksellinen perustuslain
6 §:n 2 momentissa olevan sen kiellon kannalta, jonka mukaan
ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa
eri asemaan vakaumuksen perusteella.
Ehdotusta voidaan esityksen mukaan perustella yhtäältä sillä,
että aseeton palvelus on tavanomaista varusmiespalvelusta
helpompaa, ja toisaalta sillä, ettei aseettoman vakaumusta
tutkita, vaan ilmoitus vakaumuksesta riittää.
Jälkimmäistä perustelua ei voida pitää perusoikeusjärjestelmän
kannalta merkityksellisenä. Palvelun kokonaisrasittavuuteen
viittaava, sinänsä hyväksyttävä perustelu
ei puolestaan muodostu vakuuttavuudeltaan kovin vahvaksi, jos vertailu tehdään
kaikenlaisiin miehistötehtäviin koulutettavien
palvelun rasittavuuteen.
Aseettoman palveluksen erilaisuudesta aseelliseen palveluun
verrattuna ovat säännökset lakiehdotuksen
68 §:ssä. Aseeton ei ole sen mukaan velvollinen
palveluksessa käyttämään asetta
tai ampumatarvikkeita, harjoittelemaan niiden käyttöä eikä osallistumaan
niiden huoltoon. Sama koskee muita välineitä ja
tarvikkeita, jotka on tarkoitettu välittömästi
vihollisen tuhoamiseen tai vahingoittamiseen. Muutoin
aseettoman on suoritettava ehdotetun lain mukaista palvelusta ja
häneen sovelletaan, mitä sotilaasta säädetään.
Esityksen perusteluissa todetaan aseettoman noudattavan muiden varusmiesten kanssa
samaa palvelusohjelmaa.
Aseeton palvelus eroaa aseellisesta sisällöltään
mutta ei välttämättä muilta
osin kokonaisrasittavuudeltaan. Ero palveluksen sisällössä taas perustuu
aseettomana palvelemaan hakeutuneen itse ilmoittamiin omantunnonsyihin.
Palvelusaikasääntelyn erilaisuus ei
siksi vaivatta sovi yhteen perustuslain 6 §:n 2 momentissa
säädetyn syrjintäkiellon kanssa.
Ehdotettuun sääntelyyn liittyvää tiettyä ongelmallisuutta
lieventää se, että kysymys on sinänsä asianmukaisesta
muutoksesta kaikkia aseettomia nykyisin koskevaan 330 päivän
palvelusaikaan. Puolustusvoimien koulutuksellisten ja toiminnallisten
tarpeiden kannalta ei valiokunnan mielestä kuitenkaan liene
välttämätöntä, että kaikki
aseettomat palvelevat vähintään 270 päivää.
Aseettomana ja aseellisena palvelevien varusmiesten palvelusaikasäännösten yhtenäistämistä
on
siksi aiheellista harkita.
Palveluksen järjestäminen ulkomailla ja eräät asevelvolliselle
määrättävät tehtävät
Palveluksen järjestäminen ulkomailla.
Varusmiespalvelusta suorittava tai kertausharjoitukseen osallistuva
asevelvollinen voidaan 62 §:ssä mainituilla edellytyksillä määrätä lyhytaikaisesti
palvelukseen ulkomailla. Osallistuminen pykälän
1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun koulutukseen ja 5 kohdassa mainittuun
sotilaalliseen harjoitukseen on vapaaehtoista. Ehdotus vastaa näiltä osin
voimassa olevan asevelvollisuuslain 3 b §:ää,
joka on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
(PeVL 54/2005 vp, s. 8) tavallisessa
lainsäätämisjärjestyksessä.
Määräys lyhytaikaiseen palvelukseen
ulkomaille voidaan 62 §:n 1 momentin perusteella antaa
myös sellaiselle asevelvolliselle, joka kuuluu momentin
3 kohdassa tarkoitettuun virka-apuosastoon. Kysymys on osastosta,
jonka tehtävänä on antaa virka-apua Suomen
rajojen ulkopuolella. Säännös vastaa
tältäkin osin perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
säädettyä nykyistä oikeustilaa.
Virka-apuosastoon kuuluvat asevelvolliset voivat lakiehdotuksen
62 §:n 2 momentin ja 78 §:n 1 momentin
perusteella osallistua paitsi puolustusvoimista annetun lain 2 §:n
1 momentin 2 (b) kohdassa tarkoitettuun pelastustoimintaan myös
2 (a) kohdassa mainittuun virka-avun antamiseen yleisen järjestyksen
ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, terrorismirikosten
estämiseksi ja keskeyttämiseksi sekä muuksi
yhteiskunnan turvaamiseksi. Tyypillisiä varusmiehille osoitettuja
tehtäviä esityksen perustelujen mukaan ovat ihmisten,
omaisuuden ja ympäristön suojaaminen samoin kuin
henkilöiden etsinnät sekä alueen tai
paikan eristäminen. Asevelvollisia ei lakiin otettavaksi
ehdotetun nimenomaisen säännöksen takia
saa virka-aputehtävässä käyttää vaarallisten
henkilöiden kiinniottamiseen, räjähteiden
raivaamiseen, aseellista voimankäyttöä edellyttäviin
tehtäviin eikä muihin vastaaviin vaarallisiin
tehtäviin.
Virka-apuosaston tehtävät soveltuvat valiokunnan
mielestä asevelvollisille. Tehtäviin harjoittautumiseen
ja niiden suorittamiseen liittyy myös koulutuksellisia
näkökohtia. Voimankäyttöä koskeva
rajaus puolestaan täyttää valiokunnan
puolustusvoimista annettua lakia säädettäessä antamasta
lausunnosta johtuvan sen vaatimuksen, että tavallisella
lailla ei perustuslain 127 §:n 1 momentin takia voida säätää muiden kuin
tehtävään vapaaehtoisesti ilmoittautuneiden
varusmiesten käytöstä toiselle valtiolle
annettavaan voimakeinoapuun (PeVL 51/2006 vp, s.
3/II).
Lakiehdotuksen samoin kuin voimassa olevan lain sanamuodon perusteella
("kuuluu virka-apuosastoon") on jossain määrin
epäselvää, voidaanko kansainvälistä virka-apua
antavaan osastoon määrätä muitakin
kuin vapaaehtoisia asevelvollisia. Varusmiesten määrääminen
virka-apuosastoon ei valiokunnan mielestä muodostu perustuslain
kannalta ongelmalliseksi silloin, kun on kysymys Suomen lähialueilla
suoritettavista lyhytaikaisista pelastustehtävistä.
Kansainvälisen kanssakäymisen lisääntyminen
yhteiskunnan eri aloilla on valiokunnan käsityksen mukaan
muutenkin otettava huomioon arvioitaessa perustuslaista
johtuvia rajoituksia mahdollisuudelle käyttää asevelvollisia
tehtäviin Suomen rajojen ulkopuolella.
Virka-apuosasto voidaan lakiehdotuksen ja voimassa olevan lain
sanamuodon perusteella määrätä Suomen
lähialueiden lisäksi minne tahansa "Suomen rajojen
ulkopuolelle". Pelastustehtävien ohella osasto voidaan
nyt käsiteltävänä olevan lakiehdotuksen
nojalla määrätä muihinkin 78 §:n
1 momentissa tarkoitettuihin tehtäviin. Vaikka asevelvollisia
ei ehdotettujen säännösten takia saa
tällöinkään käyttää voimankäyttöä edellyttäviin
tai muihin vaarallisiin tehtäviin, on virka-apuosaston
tehtävien maantieteellisen ja asiallisen laaja-alaisuuden
vuoksi valiokunnan mielestä tärkeää lisätä asevelvollisen
nimenomainen suostumus lakiehdotuksen 62 §:n 1 momentin
3 kohdassa tarkoitettuun virka-apuosastoon kuulumisen edellytykseksi.
Lisäystä puoltaa myös perustuslain 9 §:n
3 momentissa oleva säännös, jonka mukaan
Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan siirtää toiseen
maahan.
Erinäiset tehtävät.
Palveluksessa oleva asevelvollinen voidaan lakiehdotuksen 78 §:n
2 momentin nojalla tarvittaessa määrätä puolustusvoimille
sinänsä kuulumattomaan, mutta maanpuolustusta
tai sotilaallista koulutusta edistävään
tehtävään. Tällaisia ovat lakiehdotuksen mukaan
esimerkiksi yleishyödylliset keräykset, suurten
yleisö- ja muiden tapahtumien turvallisuusjärjestelyt,
sotaveteraanien ja veteraanijärjestöjen tukeminen
sekä harjoituksiin käytettävien
kiinteistöjen kunnostaminen.
Ehdotuksessa on kysymys lyhytkestoisista tehtävistä,
jotka liittyvät — joskin väljähkösti — puolustusvoimille
säädettyihin tehtäviin. Lisäksi
asevelvolliselle määrättävän
tehtävän tulee olla luonteeltaan maanpuolustusta
tai sotilaallista koulutusta edistävä. Sääntely
ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Reserviläisen määrääminen
erityistehtäviin
Tasavallan presidentti voi lakiehdotuksen 79 §:n nojalla
päättää valtioneuvoston esityksestä,
että pääesikunnalla on oikeus määrätä reservissä olevia
asevelvollisia puolustusvoimissa saamansa koulutuksen mukaisiin
tehtäviin. Edellytyksenä on, että määräys
on välttämätön valmiuslain 2 §:n
5 kohdassa tarkoitetussa suuronnettomuustilanteessa silloin, kun
tilanne on erityisen vakava, sekä tilanteessa, jossa laajalle
levinnyt vaarallinen kulkutauti vastaa vaikutuksiltaan erityisen
vakavaa suuronnettomuutta.
Reserviläinen on ehdotetun sääntelyn
nojalla mahdollista määrätä muuhun
kuin perustuslain 127 §:n 1 momentissa tarkoitettuun maanpuolustusvelvollisuuteen
sisältyvään tehtävään.
Sääntelyssä on siksi valtiosääntöoikeudellisessa
mielessä kysymys mahdollisuudesta rajoittaa perustuslain
7 §:n 1 momentissa turvattua henkilökohtaista
vapautta (ks. esim. PeVL 31/1998 vp, s. 3/II, PeVL
24/2001 vp, s. 3/I). Lähtökohtaisesti
merkityksellisiä ovat myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen
4 artiklan ja KP-sopimuksen 8 artiklan määräykset
pakkotyön ja muun pakollisen työn kielloista.
Nämä kiellot eivät kuitenkaan ulotu työ-
tai palvelusvelvollisuuksiin tilanteissa, joissa vaara tai onnettomuus
uhkaa yhteiskunnan olemassaoloa tai hyvinvointia.
Sääntelylle on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät ja painavat perusteet.
Ehdotuksessa tarkoitetuissa tilanteissa on kysymys väestön
terveydestä ja viime kädessä jokaisen oikeudesta
elämään.
Perustuslakivaliokunta on työ- ja avustamisvelvollisuutta
koskevia lakiehdotuksia aiemmin arvioidessaan kiinnittänyt
sääntelyn tarkkarajaisuudesta ja täsmällisyydestä sekä oikeasuhtaisuudesta
johtuvien vaatimusten takia huomiota velvollisuuden ajalliseen kestoon
samoin kuin velvoitettavan henkilöryhmän laajuuteen
ja määräytymisperusteisiin. Valiokunta
on pitänyt säätämisjärjestykseen
vaikuttavalla tavalla ongelmallisena ehdotusta, josta ei selvästi
ilmennyt, ketkä kuuluivat tai voivat kuulua väestönsuojelukoulutukseen
velvoitettavien joukkoon ja miten heidät valitaan (PeVL
31/1998 vp, s. 4/I). Samoin ongelmallinen
oli ehdotus, jossa ei ollut täsmällisiä säännöksiä työvelvollisuuden
ajallisesta kestosta (PeVL 8/2006 vp,
s. 5/II).
Nyt käsiteltävänä olevassa
ehdotuksessa tarkoitetun työvelvollisuuden piiriin kuuluu
varsin laaja henkilöjoukko. Säännös
koskee sanamuotonsa mukaan jokaista reservissä olevaa asevelvollista,
joka on saanut puolustusvoimissa koulutuksen johonkin tehtävään.
Tarkemmin näistä tehtävistä säädettäisiin
lakiehdotuksen 81 §:n 3 momentin nojalla annettavalla
valtioneuvoston asetuksella. Velvoitettava henkilöryhmä jää siten
perustuslain kannalta ongelmallisella tavalla valtioneuvoston asetuksella
annettavan sääntelyn varaan. Sääntelyn
oikeasuhtaisuuden näkökulmasta sinänsä asianmukainen
edellytys määräyksen välttämättömyydestä ei
merkittävästi lievennä tätä ongelmaa.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan sääntelyn
on tarkoitus kohdistua lähinnä suojelu- tai muun
vastaavan puolustusvoimien erityiskoulutuksen saaneisiin reserviläisiin.
Tällaisesta rajauksesta on sisällytettävä lakiin
nimenomainen maininta. Lisäys on edellytys lakiehdotuksen
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Ehdotus ei sisällä lainkaan säännöksiä tasavallan
presidentin päätöksen voimassaoloajasta eikä siitä,
kuinka pitkäksi ajaksi pääesikunta voi määrätä reserviläisiä tehtäviin.
Lakiin on välttämätöntä lisätä säännökset
työvelvollisuuden ajallisesta kestosta, jotta lakiehdotus
voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Säännökset tulee muotoilla niin, että määräys
työvelvollisuudesta voidaan antaa vain verraten lyhyeksi
ajaksi.
Lakiehdotuksen 79 § on rakenteeltaan ja asiasisällöltään
yhteydessä valmiuslakiin, jonka kokonaisuudistukseen tähtäävä hanke
on valtioneuvostossa vireillä. Ehdotetun säännöksen
tarve ja sisältö tulee hankkeen yhteydessä asiallisesti
uudelleen arvioitavaksi. Tämä on tarpeen jo pelkästään
siksi, että käsiteltävänä olevassa
pykälässä on nimenomainen viittaus valmiuslakiin.
Esityksen perusteluista saa lisäksi sen käsityksen,
että lakiehdotuksessa tarkoitetut tilanteet on tarkoitus
ottaa huomioon valmisteltavana olevan valmiuslakiehdotuksen säännöksessä poikkeusolojen
määritelmästä. Valiokunnan mielestä on
siksi syytä harkita 79 §:n poistamista tässä vaiheessa.
Tarvittaessa pykälää vastaava ehdotus
on aikanaan mahdollista sisällyttää valmiuslainsäädännön
uudistamista tarkoittavaan esitykseen.
Tarkastukset, kokeet ja tutkimukset
Terveystarkastus ja soveltuvuuskoe.
Lakiehdotuksessa on säännöksiä kutsunnanalaiselle
ja palveluksessa olevalle asevelvolliselle toimitettavista terveystarkastuksista
(14 ja 63 §) sekä sellaisista soveltuvuuskokeista
(17 ja 64 §), joihin perustuvan arvion tekee terveydenhuollon ammattihenkilö.
Tällaiset säännökset mahdollistavat
puuttumisen asevelvollisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen.
Lisäksi ne rajoittavat asevelvollisen itsemääräämisoikeutta,
joka valtiosääntöoikeudellisesti kiinnittyy
perustuslain säännöksiin henkilökohtaisesta
vapaudesta ja yksityiselämän suojasta (PeVL
39/2001 vp, s. 2/I, PeVL 59/2006
vp, s. 8). Ehdotetulle sääntelylle on
kuitenkin perustuslain 127 §:n 1 momentissa säädetyn
maanpuolustusvelvollisuuden täyttämiseen ja tarkastettavan
asevelvollisen oman terveyden edistämiseen tukeutuvat painavat
perusteet. Sääntely ei näiltä osin
muodostu muutoinkaan perustuslain kannalta ongelmalliseksi.
Huumausaineen käyttöä selvittävä tutkimus.
Asevelvollinen voidaan 65 §:n 1 momentissa mainituilla
edellytyksillä määrätä 63 §:ssä tarkoitetun
terveystarkastuksen yhteydessä huumausaineen käyttöä selvittävään
tutkimukseen. Määräys edellyttää muun
ohella asevelvollisen suostumusta. Lisäksi palveluksessa
oleva asevelvollinen voidaan 65 §:n 2 momentin nojalla määrätä huumetutkimukseen
suostumuksestaan riippumatta, jos on perusteltua aihetta epäillä, että hän
on huumausaineen vaikutuksen alaisena palveluksessa tai että hän
on riippuvainen huumeista.
Ehdotus on merkityksellinen perustuslain 10 §:n
1 momentissa turvatun yksityiselämän suojan kannalta.
Sillä puututaan myös perustuslain 7 §:ssä turvattuun
henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja rajoitetaan henkilön
itsemääräämisoikeutta (PeVL
28/2004 vp, s. 3/II, PeVL 12/2006
vp, s. 2/II).
Ehdotetulle sääntelylle on perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät perusteet. On
tärkeää torjua huumeiden käyttöä palveluksessa olevien
asevelvollisten keskuudessa. Palvelustehtävien suorittamiseen
liittyy niiden luonteen vuoksi erityisiä vaaroja. Siksi
kysymys on viime kädessä muiden palveluksessa
olevien samoin kuin ulkopuolisten oikeuksien ja turvallisuuden suojaamisesta.
Ehdotuksesta ei ole valiokunnan aiemman käytännön
valossa huomautettavaa myöskään sääntelyn
täsmällisyyteen ja tarkkarajaisuuteen tai oikeasuhtaisuuteen
kohdistuvien vaatimusten näkökulmasta (PeVL
28/2004 vp, s. 3—4, PeVL
12/2006 vp, s. 2/II). Oikeusturvan kannalta
on olennaista, että laissa ei ehdoteta rajoitettavaksi
oikeutta hakea muutosta päätökseen huumetestiin
määräämisestä. Lakiehdotus
voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä
Oikeusturva
Kutsunta-asiain keskuslautakunta ja kielto hakea muutosta sen
päätökseen.
Asevelvollisuusasioiden muutoksenhakuviranomaisena säilyy lakiehdotuksen
7 ja 110 §:n säännösten perusteella
kutsunta-asiain keskuslautakunta, jonka päätökseen
ei 112 §:n 1 momentin takia saa hakea muutosta valittamalla.
Ehdotus on merkityksellinen perustuslain 21 §:n
1 momentin sen säännöksen kannalta, jonka
mukaan jokaisella on oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan
koskeva päätös tuomioistuimen tai muun
riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.
Perustuslakivaliokunta on kutsunta-asiain keskuslautakunnan oikeudellista
asemaa aiemmin arvioidessaan katsonut lainkäyttöelimen
riippumattomuuteen kohdistuvasta vaatimuksesta johtuvan, että joko
lautakunnan päätöksiin avataan valitusmahdollisuus korkeimpaan
hallinto-oikeuteen tai kokoonpanosäännöksillä taataan
puolustushallinnon ulkopuolisille jäsenille enemmistö lautakunnassa (PeVL
37/1997 vp, s. 3—4).
Säännökset kutsunta-asiain keskuslautakunnan
kokoonpanosta vastaavat valiokunnan aiemmassa lausunnossa esittämiä vaatimuksia.
Ehdotetun 115 §:n mukaan lautakunnassa on lainoppinut,
tuomarin kokemusta omaava puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja sekä viisi
muuta jäsentä, joista kolmen tulee olla oikeustieteen
kandidaatinSäännöksessä lienee
tarkoitettu oikeustieteen maisterin tutkintoa, joka nykyisin on
ylempi korkeakoulututkinto oikeustieteen alalla (ks. korkeakoulututkintojen järjestelmästä
annetun
asetuksen 6 §). tutkinnon suorittaneita ja kahden
asevelvollisuusasioihin perehtyneitä, vähintään everstiluutnantin
arvoisia upseereita. Jäsenistä enintään
kolme saa olla puolustusministeriön hallinnonalan palveluksessa.
Lautakunta on päätösvaltainen, kun läsnä on
puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja, yksi upseerijäsen
sekä muita jäseniä siten, että puolustusministeriön
hallinnonalan edustajat eivät muodosta läsnä olevien enemmistöä.
Perustuslakivaliokunta on uudemmassa käytännössään
pitänyt erinäisiä muutoksenhakulautakuntia
sellaisina muutoksenhakueliminä, joista tulee perustuslain
98 §:n 3 momentin takia säätää lailla
ja joiden toiminnassa perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaisten
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden tulee täyttyä.
Näiden vaatimusten on valiokunnan käytännössä katsottu
koskevan myös sellaisia muutoksenhakuelimiä, joiden
päätöksiin saa hakea muutosta valittamalla
tuomioistuimeen. Valiokunta on tällaisissa tapauksissa
katsonut muutoksenhakuelimen riippumattomuutta vahvistavaksi sääntelyn,
jonka mukaan lautakunnan jäsenen oikeudesta pysyä tehtävässään
on voimassa mitä tuomarinviran haltijoista on säädetty.
Tällaisen sääntelyn on todettu täyttävän
perustuslain 103 §:ssä säädetyn
vaatimuksen tuomarille turvatusta erityisestä virassapysymisoikeudesta (PeVL
34/2006 vp, s. 2/II). Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin
takeiden näkökulmasta on lisäksi pidetty
perusteltuna, että muutoksenhakuelimen puheenjohtaja,
varapuheenjohtaja ja jäsenet toimivat laissa olevan nimenomaisen
säännöksen mukaan tuomarin vastuulla
(PeVL 35/2006 vp, s. 3/II).
Valiokunta pitää edellä esitetyn
perusteella tärkeänä, että lakiehdotusta
täydennetään säännöksillä,
joiden mukaan kutsunta-asiain keskuslautakunnan puheenjohtajalla,
varapuheenjohtajalla ja jäsenillä on näissä tehtävissään
tuomariin verrattava virassapysymisoikeus ja virkavastuu. Lakiehdotuksen
täydentäminen tällä tavoin poistaa
osaltaan kutsunta-asiain keskuslautakunnan riippumattomaan asemaan
ja siten myös lakiehdotuksen 112 §:n 1 momentissa
olevaan valituskieltoon kohdistettavissa olevia epäilyjä.
Eräät muut valituskiellot.
Lakiehdotuksen 112 §:n 2 momentin 4 kohta
sisältää kiellon valittaa sotilasviranomaisen
sellaisesta päätöksestä, joka
koskee 44 §:ssä tarkoitetun loman ja vapaan ajankohtaa.
Viimeksi mainitussa pykälässä säädetään
varusmiehen oikeudesta paitsi palvelusajan pituuden mukaan määräytyvään
henkilökohtaiseen lomaan myös oman lapsen syntymän yhteydessä pidettävään
12 päivän isyysvapaaseen.
Valituskielto henkilökohtaisen loman ajankohtaa koskevasta
harkinnanvaraisesta päätöksestä ei
muodostu perustuslain kannalta ongelmalliseksi. Viranomaisen päätöksenteko
isyysvapaasta ja sen ajankohdasta on sen sijaan varsin tarkasti
lakiehdotuksen 44 §:n 2 kohdan säännöksin
sidottua. Tältä osin kysymys on sellaisesta varusmiehen
oikeutta koskevasta päätöksestä,
joka hänellä on perustuslain 21 §:n 1 momentin
takia oikeus saada tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen
käsiteltäväksi. Lakiehdotuksen 112 §:n
2 momentin 4 kohtaa on siksi muutettava niin, ettei siinä tarkoitettu
valituskielto ulotu päätökseen isyysvapaan
ajankohdasta. Muutos on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle
tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Valittamalla ei saa hakea muutosta sotilasviranomaisen päätökseen
lakiehdotuksen 112 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta
koulutuksen keskeyttämisestä eikä 7 kohdassa
tarkoitetusta palveluksen keskeyttämisestä. Ehdotuksen 40
ja 60 §:ssä on kuitenkin verraten tarkat säännökset
koulutuksen ja palveluksen keskeyttämisestä. Viranomaisen
päätöksenteko on näiden säännösten
perusteella oikeusharkintaista. Sääntely muodostaa
valiokunnan mielestä riittävän täsmällisen
perustan oikeutena pidettävän suhteen syntymiselle
yksilön ja julkisen vallan välille perustuslain
21 §:n 1 momentin tarkoittamassa mielessä (PeVL
18/2005 vp, s. 2—3, PeVL 16/2000
vp, s. 4/II). Oikeusturvan kannalta on lisäksi
tärkeää, että asevelvollisella
on oikeus saattaa keskeyttämispäätöksen
edellytyksiin liittyvät kysymykset esimerkiksi mahdollisesta
sopimattomasta tai muiden palvelusturvallisuuden vaarantavasta käyttäytymisestään
tuomioistuimen tutkittavaksi (PeVL 52/2006 vp, s. 6/I).
Lakiehdotuksen 112 §:n 2 momentista on siksi poistettava
sen 2 ja 7 kohdassa olevat valituskiellot, jotta ehdotus voidaan
näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Valittaa ei saa lakiehdotuksen 112 §:n 3 momentissa
tarkoitettujen sotilasviranomaisten päätöksistä momentissa
mainitussa asiassa eikä "muussa sotilaskäskynä ratkaistavassa
asiassa". Perustuslakivaliokunta on käytännössään
pitänyt tällaisia, yleisluonteisia ja erittelemättömiä valituskieltoja
ongelmallisina perustuslain 21 §:n 1 momentin
kannalta (PeVL 70/2002 vp, s. 5—6).
Ehdotuksen ongelmallisuutta lisää sotilaskäskyasian
käsitteen täsmentymättömyys. Käsitteellisellä tasolla
on hyvin vaikea tehdä eroa sotilaskäskyasioiden
ja hallintoasioiden välille. Ehdotuksen perusteella sotilasviranomaisen
näyttäisi olevan mahdollista luonnehtia hallintoasioita
sotilaskäskyasioiksi ja estää asevelvollista
hakemasta muutosta sellaiseenkin päätökseen,
joka koskee hänen oikeuttaan tai velvollisuuttaan perustuslain
21 §:n 1 momentissa tarkoitetussa mielessä. Maininta
sotilaskäskynä ratkaistavista muista asioista
on näistä syistä poistettava 112 §:n
3 momentista, jotta lakiehdotus voidaan tältä osin
käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Sääntelyn selkeyden takia on poistettava lakiehdotuksen
109 §:n 3 momentti kiellosta hakea sotilaskäskyyn
oikaisua. Säännöksestä saa sen
harhaanjohtavan vaikutelman, että 109 §:n 1 momentissa
tarkoitettu päätös — johon saa
hakea oikaisua — olisi mahdollista antaa sotilaskäskynä.
Lisäksi 110 §:n 1 momentin pääsäännöstä näyttäisi
olevan tehtävissä vastakohtaispäätelmä,
jonka mukaan sotilaskäskystä olisi esityksen tarkoituksen
vastaisesti mahdollista hakea muutosta valittamalla.
Muita seikkoja
Asetuksenantovaltuudet.
Valtioneuvoston asetuksella voidaan ylimääräisen
palveluksen ja liikekannallepanon aikana säätää poikkeuksia
lakiehdotuksen 90 §:n 2 momentissa luetelluista lain säännöksistä.
Ehdotuksen taustalla on sinänsä ymmärrettäviä seikkoja.
Tämän kaltaiset avoimet valtuudet poiketa lain
säännöksistä ovat kuitenkin
lähtökohtaisesti ongelmallisia lain ja asetuksen
välisten hierarkkisten suhteiden näkökulmasta
(PeVL 51/2006 vp, s. 9/II).
Valtuuksia ei ole ehdotuksessa rajattu koskemaan pelkästään
vähäisinä pidettäviä poikkeuksia,
eikä valtuuksissa muutoinkaan ole sellaisia asetuksenantovallan
käyttöä rajaavia tai ohjaavia mainintoja,
joita perustuslakivaliokunnan käytännössä on
tällaisen sääntelyn yhteydessä pidetty
välttämättöminä (ks. esim. PeVL
40/2002 vp, s. 5/II, PeVL 1/2004
vp, s. 4/I, PeVL 35/2005 vp,
s. 4/II, PeVL 14/2006 vp, s.
2/II).
Lisäksi asetuksella on ehdotuksen nojalla mahdollista
säätää muun ohella varusmiespalvelusajasta,
isyysvapaan pituudesta ja sen myöntämisen perusteista
sekä päivärahan, reserviläispalkan
ja matkustamiskorvausten maksamisen perusteista. Tällaiset
valtuudet ulottuvat yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien
sellaisiin perusteisiin, joista perustuslain 80 §:n 1 momentin
takia on säädettävä lailla ja
joiden sääntelyä ei voida ehdotetulla
tavalla, täysin avoimilla valtuuksilla siirtää asetuksella
toteutettavaksi (PeVL 6/2003 vp, s.
3—4, PeVL 20/2004 vp, s. 4/II, PeVL
8/2006 vp, s. 6). Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käytön edellytyksenä näiltä osin
on, että valtuussäännöksiä täsmennetään
olennaisesti. — Valiokunta huomauttaa yleisesti vielä siitä,
että myös poikkeusoloissa välttämättömistä tilapäisistä perusoikeuspoikkeuksista
on säädettävä perustuslain 23 §:n
takia lailla (ks. PeVL 1/2000 vp, PeVL
57/2002 vp).
Lakiehdotuksen 90 §:n 3 momentin valtuussäännös
on syytä muuttaa lakia tarkempien säännösten
antamista tarkoittavaksi.
Toiminta palveluksen ulkopuolella.
Varusmiespalveluksessa oleva ei 43 §:n mukaan saa
harjoittaa elinkeinoa tai ammattia tai ottaa toimittaakseen kunnallista
taikka muuta julkista tehtävää ilman
joukko-osaston komentajan lupaa, jos toiminta edellyttää muun
kuin vapaa-ajan käyttämistä tai muutoin
voi haitata palvelustehtävien asianmukaista hoitamista.
Ehdotus on merkityksellinen perustuslain 18 §:n
1 momentin kannalta. Sen perusteella jokaisella on oikeus lain mukaan
hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä,
ammatilla tai elinkeinolla. Ehdotus liittyy myös perustuslain 14 §:n
2 momentin siihen säännökseen, jonka mukaan
oikeudesta osallistua kuntien hallintoon säädetään
lailla.
Luvanvaraisuus ei tällaisessa sääntely-yhteydessä sinänsä muodostu
perustuslain kannalta ongelmalliseksi. Ehdotuksessa oleva maininta palvelustehtävien
asianmukaiselle hoitamiselle mahdollisesti aiheutuvasta muusta haitasta
on kuitenkin varsin epämääräinen.
Jos säännöstä ylipäätään
pidetään tältä osin tarpeellisena,
on sitä syytä täydentää maininnalla
kyseessä olevan haitan vakavuudesta tai merkittävyydestä.