Perustelut
Eduskunnan kannanottojen käsittely
Erikoisvaliokuntakäsittelyn tarkoitus
Hallituksen toimenpidekertomus on kolmiosainen. Ensimmäisenä on
yleinen osa, jossa on lyhyt selostus hallituksen ohjelman toimeenpanosta
ja hallituksen EU-politiikasta sekä yleiskatsaus
kunkin ministeriön toimintaan. Toisen osan muodostaa ulko-
ja turvallisuuspoliittinen katsaus. Kolmannessa osassa
selostetaan ministeriöittäin hallituksen
toimenpiteet valtiopäiväpäätösten
johdosta.
Vuoden 2000 eduskunnan työjärjestyksessä säilytettiin
hallituksen toimenpidekertomuksen erityisasema, jonka mukaan kaksi
valiokuntaa, perustuslakivaliokunta ja ulkoasiainvaliokunta, laativat
kumpikin mietinnön täysistunnolle kertomuksen
johdosta. Työjärjestyksen 32 §:n 4 momentin
perusteella ulkoasiainvaliokunta käsittelee kertomuksen
ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevilta ja perustuslakivaliokunta muilta
osin. Muut pysyvät erikoisvaliokunnat antavat eduskunnan
päätöksen perusteella kertomuksesta lausuntonsa
perustuslakivaliokunnalle (PNE 1/1999 vp,
s. 20/I).
Lausuntomenettelyllä on eri tarkoituksia. Valiokunnat
voivat lausuntomenettelyn avulla arvioida hallituksen
toimintaa kertomusvuoden aikana valiokunnan toimialalla.
Toimenpidekertomuksen käsittelyssä erikoisvaliokunnat
voivat lisäksi vakiintuneena pidetyn käytännön
perusteella ottaa esille oman toimialansa erityisteemoja, joiden
käsittelemistä ne ovat syystä tai toisesta
pitäneet tarpeellisena. Kullekin valiokunnalle tarjoutuu
myös mahdollisuus ottaa kantaa hallituksen toimenpiteisiin
valiokunnan mietinnössään ehdottamien,
eduskunnan hyväksymien lausumien johdosta. Toimenpidekertomuksessa esimerkiksi
selostetaan niitä toimenpiteitä, joihin asianomaisissa
ministeriöissä on ryhdytty lausumien johdosta,
tai myös syyt siihen ilmoittaen ehdotetaan, ettei jokin
lausuma anna aihetta enää toimenpiteisiin hallituksen
taholta. Erikoisvaliokuntien tehtävänä kertomusta
käsitellessään on arvioida toimialansa
osalta, voidaanko hallituksen kanta hyväksyä.
Tämän eduskunnan lausumiin kohdistuvan seurantatehtävän hoitaminen
on perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan kullekin valiokunnalle
kuuluva vähimmäisvaatimus hallituksen kertomusta
käsiteltäessä.
Perustuslakivaliokunnan mietintöihin pohjautuvat lausumat
Hallituksen esitykseen HE 1/1998 vp liitetty
lausuma (s. 137) koskee suhteellisuuden toteutumisessa eduskuntavaaleissa
olevien ongelmien selvittämistä ja vaalilainsäädännön
muutosten valmistelua tarvittaessa suhteellisuuden vahvistamiseksi
ja poliittisen kentän pirstoutumisen ehkäisemiseksi.
Hallituksen vaalilakiesityksen (HE 48/1998 vp)
johdosta hyväksyttiin samanlainen lausuma (s. 138).
Perustuslakivaliokunta totesi mietinnössään hallituksen
toimenpidekertomuksesta vuodelta 2007, että hallituksen
tekemät toimenpiteet eduskunnan lausumien johdosta ovat
lähtökohtaisesti riittäviä ja
lausumat voidaan poistaa (PeVM 5/2008 vp,
s. 3/I). Valiokunta uudistaa kannanottonsa. Valiokunta
pitää kuitenkin edelleen tarpeellisena, että hallitus
selostaa toimenpidekertomuksen I osassa vaalilainsäädännön uudistamiseen
liittyviä jatkotoimia.
Oikeudenkäyntien viivästyminen
Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja asian
viivytyksettömään käsittelyyn
tuomioistuimissa ja hallinnossa saatettiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa
voimaan hallitusmuodossa turvattuina perusoikeuksina. Nykyisin jokaisella
on perustuslain 21 §:n mukaan oikeus saada asiansa käsitellyksi
asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan
toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.
Yhdistyneiden kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklan mukaan jokaisella
on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan
oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman kohtuutonta viivytystä.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella
on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen
oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa
ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään
hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai
häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tähän mennessä antanut
Suomea vastaan yli 40 tuomiota, joissa on todettu, ettei oikeudenkäynti
ole tapahtunut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan
edellyttämässä kohtuullisessa ajassa. Lisäksi
tuomioistuin on vahvistanut Suomea koskevan oikeudenkäynnin
pituutta koskevan sovinnon yli 30 tapauksessa ja todennut oikeudenkäynnin
pituutta koskevan Suomen hallituksen antaman yksipuolisen julistuksen
yli 10 tapauksessa. Tuomioistuimen langettavat tuomiot ovat koskeneet
yleensä rikos- tai riita-asian oikeudenkäyntiä,
usein talousrikosasiaa.
Valiokunta pyysi eri tahoilta selvitystä oikeudenkäyntien
viivästymiseen liittyvistä seikoista. Asian käsittelyssä valiokunta
on keskittynyt oikeudenkäyntien kestoon yleisissä tuomioistuimissa.
Oikeusministeriön käsityksen mukaan tuomiot
eivät kuvaa tuomioistuinten tämänhetkistä tilannetta,
koska kyse on ollut 1990-luvulla alkaneista oikeudenkäynneistä,
joita koskevien kanteluiden käsitteleminen ihmisoikeustuomioistuimessa
on kestänyt pitkään. Ministeriö katsoo,
että tuomioistuinten keskimääräiset
käsittelyajat ovat varsin kohtuullisella ja eurooppalaisittain
vertailukelpoisella tasolla.
Keskimääräiset käsittelyajat
kuvaavat sitä, miten kauan asioiden käsittely
tuomioistuimessa tavanomaisesti kestää. Keskiarvojen
lisäksi on kuitenkin välttämätöntä seurata
erikseen keskimääräistä pidempään
kestävien asioiden käsittelyaikaa. Oikeusturvajärjestelmän
toimintakykyä on arvioitava myös sen kannalta,
kykeneekö se käsittelemään kohtuullisessa
ajassa vaativat ja työläät asiat. Suurin
riski oikeudenkäyntien pitkittymiseen on vakavissa rikosasioissa,
erityisesti talousrikoksissa.
Korkeimman oikeuden selvityksen mukaan hovioikeuksissa ratkaistiin
vuoden 2009 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana runsaat 400
sellaista rikosasiaa, joissa on ollut pääkäsittely
ja joissa käsittelyaika hovioikeudessa on ollut yli yhden
vuoden pituinen. Kaikista hovioikeuksissa ratkaistuista asioista
tämä määrä edustaa
vain vajaata seitsemää prosenttia. Helsingin hovioikeutta
koskevien ajantasaisten tietojen mukaan vuonna 2009 ratkaistuista
asioista 75 on kokonaiskestoltaan vienyt yli neljä vuotta,
ja niistä parikymmentä on ollut vireillä 6—10 vuotta.
Korkein oikeus on selvittänyt myös oikeudenkäynnin
kestoa talousrikoksissa (Korkeimman oikeuden selvityksiä 1/2009).
Näiden selvitysten perusteella voidaan arvioida, että vaikka
keskimääräiset käsittelyajat
olisivat kohtuullisia, on oikeudenkäyntien pitkittyminen edelleen
vakava ongelma yksittäisten oikeudenkäyntien osalta.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan syyt oikeudenkäyntien
viivästymiseen ovat moninaiset. Eri tahot ovat syistä ja
osittain myös parannuskeinoista pitkälti samaa
mieltä. Tilanteen parantamiseksi on toteutettu useita toimenpiteitä ja lukuisia
on parhaillaan työn alla. Oikeusturva on kokonaisuus, jonka
osa-alueiden on oltava tasapainossa. Oikeudenkäyntien kokonaiskeston
lyhentämiseen on pyrittävä sellaisin
uudistuksin, jotka ovat tasapainossa oikeudenkäynnin joutuisuuden
ja oikeusturvan muiden ulottuvuuksien kanssa.
Suomessa toteutettiin 1990-luvulla useita oikeudenkäyntimenettelyn
uudistuksia. Uudistusten tavoitteena oli oikeudenkäynnin
varmuuden lisääminen ja keskeisinä periaatteina
oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys
ja keskitys. Prosessiuudistuksista kertyneiden kokemusten perusteella
on 2000-luvulla ryhdytty lainsäädännön
tarkistuksiin. Niiden yhteisenä tavoitteena on ollut aikaisempaa
joutuisampi, joustavampi ja edullisempi oikeudenkäynti
ilman, että luovutaan kokonaisuudistusten perusperiaatteista.
Omaksuttu oikeudenkäyntimenettely on osoittautunut
varsin raskaaksi ja resursseja vaativaksi. Tuomioistuimille tai
erityisesti syyttäjälaitokselle ei ole osoitettu
sellaisia resursseja, joiden avulla oikeudenkäynnit olisi
pystytty kokonaisuudessaan hoitamaan ilman aiheetonta viivytystä.
Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin järjestelmät ovat
varsin samankaltaiset ja siten vertailukelpoiset, mutta Ruotsissa
voimavarat henkeä kohti ovat merkittävästi
suuremmat kuin Suomessa. Kyse ei kuitenkaan ole ollut ainoastaan
resursseista, vaan kehittämistarpeita on esiintynyt muun
muassa viranomaisyhteistyössä, tuomioistuinorganisaatiossa,
johtamisessa ja työskentelytavoissa sekä käytettävissä tieto-
ja asianhallintajärjestelmissä.
Ihmisoikeustuomioistuin arvioi rikosasian kokonaiskeston alkaen
siitä, kun toimivaltainen viranomainen on virallisesti
ilmoittanut henkilölle hänen tekemäkseen
väitetystä rikollisesta teosta tai kun muu tällaisen
epäilyn sisältävä toimi on olennaisesti
vaikuttanut hänen asemaansa. Ihmisoikeustuomioistuin ottaa
siten huomioon esitutkintaan ja syyteharkintaan kuluneen
ajan rikosasian oikeudenkäynnin kokonaiskestoa arvioitaessa.
Viivästyneissä oikeudenkäynneissä nimenomaan
esitutkinta ja syyteharkinta ovat usein vieneet kokonaisajasta suuren osan.
Rikosten esitutkinnasta vastaa pääsääntöisesti
poliisi, joka myös yleensä johtaa esitutkintaa. Esitutkinta-
ja syyttäjäviranomaisten välinen yhteistyö on
tärkeää esitutkinnan suuntaamisen ja tehokkuuden
kannalta. Laadukas esitutkinta ja esitutkintayhteistyö nopeuttavat
ja parantavat syyttäjän syyteharkintaa. Esitutkinta-
ja syyttäjäviranomaisten yhteistyötä on
edelleen kehitettävä ja alueellisia eroja vähennettävä.
Lopputuloksen kannalta on hyödyksi, jos syyttäjä voisi kohdentaa
ja rajoittaa esitutkintaa rikos- ja prosessioikeudellisesti olennaisiin
kysymyksiin. Yhteistyön tiivistäminen edellyttää organisaatioiden
sisäisiä toimenpiteitä, minkä ohella
olisi perusteltua selvittää, mitä hyötyjä voitaisiin
saavuttaa poliisin sijoittamisella oikeusministeriön hallinnonalaan.
Oikeudenkäyntimenettelyä on pyrittävä vielä huomattavasti
tehostamaan. Ongelmana ovat runsaat poissaolot, jotka vaikeuttavat
ja hidastavat juttujen käsittelyä. Siksi onkin
syytä selvittää, kuinka poissaoloja voitaisiin
vähentää. Tuomioistuinten on myös
syytä hyödyntää oikeudenkäynnistä rikosasioissa
annettuun lakiin vuonna 2006 lisättyjä säännöksiä,
jotka turvaavat oikeudenkäynnin joutuisuutta sallimalla muun
muassa todisteiden vastaanottamisen vastaajan poissaolosta huolimatta.
Lisäksi todistelun toistaminen eri oikeusasteissa voi johtaa
ajan kulumisesta johtuviin ongelmiin, joita voitaisiin vähentää todistajan
tai muun todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa
kuultavan henkilön kuulustelun videoinnilla ja tallenteiden
hyödyntämisellä muutoksenhakumenettelyssä.
Olennaista oikeudenkäynnin joutuisuuden kannalta on
ennakoiva varautuminen vaativien asioiden käsittelyyn.
Se edellyttää asianmukaista tiedonkulkua ja yhteydenpitoa
eri toimijoiden kesken. Tuomioistuinkäsittelyn hyvä suunnittelu
ja valmistelu ovat erityisen tärkeitä laajoissa ja
vaativissa asioissa. Tuomioistuinten työtä ovat
vaikeuttaneet puutteet asianhallintajärjestelmissä.
Eri tuomioistuinasteilla on erilliset asianhallintajärjestelmät,
ja kokonaiskäsittelyaikaa koskevien tietojen
välittyminen on ollut puutteellista. Näin ollen
kokonaiskeston seuraaminen on edellyttänyt sitä,
että asiaa käsittelevä tuomari on aktiivisesti
kiinnittänyt siihen huomiota.
Saadun selvityksen mukaan nykyinen tuomioistuinorganisaatio
tai henkilöstön määrä eivät vastaa
alueellisia tai juttumäärien mukaisia tarpeita.
Vuoden 2010 alussa toteutettava käräjäoikeuksien
rakennemuutos vähentää käräjäoikeuksien
lukumäärää ja mahdollistaa voimavarojen
tehokkaamman kohdentamisen ja tuomareiden erikoistumisen. Tuomareiden
ammatillinen osaaminen ja sen kehittäminen ovat välttämättömiä oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin kaikkien osa-alueiden toteutumisen kannalta.
Tuomareiden täydennyskoulutuksen tehostamiselle on ilmeistä tarvetta.
Oikeudenkäyntien viivästymisen syyt ovat erilaisia:
rakenteellisia, menettelyllisiä, työskentelytapoihin
ja johtamiseen, viranomaisten yhteistyöhön, voimavaroihin,
osaamiseen ym. liittyviä. Ne ovat suurelta osin syntyneet
useiden vuosien aikana, ja epäkohtiin on osittain kiinnitetty
huomiota. Oikeusministeriö, oikeushallinto ja muut viranomaiset
ovat ryhtyneet toimenpiteisiin oikeusturvan kehittämiseksi
niin, että se vastaisi perustuslain ja ihmisoikeussopimusten
vaatimuksia. Epäkohtien poistamiseksi tarvitaan jatkossakin
osin lainsäädäntö- tai budjettivallan
käyttöä. Valiokunta edellyttää,
että oikeusministeriö ja sisäasiainministeriö esittävät
lainsäädäntöuudistuksista, määrärahatarpeista
ja muista toimenpiteistä kokonaissuunnitelman ja että yksittäisten
hankkeiden yhteydessä tuodaan esille niiden merkitys kokonaisuuden kannalta.
Tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon kehittäminen
Tuomioistuinhallinto on perinteisesti kuulunut oikeusministeriön
toimialaan. Oikeusministeriö vastaa tuomioistuimien ja
muun oikeuslaitoksen toiminnan ylläpidosta ja kehittämisestä.
Oikeuslaitokseen kuuluvat riippumattomien tuomioistuinten
lisäksi muiden ohella syyttäjälaitos, ulosottoviranomaiset,
vankeinhoitolaitos ja kriminaalihuoltolaitos. Sen jälkeen
kun Valtakunnanvoudinvirasto perustettiin hoitamaan ulosottotoimen
keskushallintoviranomaisen tehtäviä, edellä mainituista
oikeuslaitokseen kuuluvista toimijoista ainoastaan tuomioistuinten
keskushallintoviranomaistehtävät kuuluvat oikeusministeriölle.
Nykyistä, muun muassa muista pohjoismaista poikkeavaa,
hallintomallia ei ole pidetty valtiosääntöoikeudellisen
vallanjaon tai tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta ongelmattomana.
Tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon uudistamista on
esitetty tehtäväksi erilaisten vaihtoehtojen pohjalta.
Valiokunta pitää tarpeellisena, että tuomioistuinten
hallinnon uudistamisen valmistelua jatketaan sellaisten vaihtoehtojen
pohjalta, jotka turvaavat tuomioistuinten riippumattomuuden ja edistävät
perustuslain ja ihmisoikeussopimusten takaamaa oikeusturvaa.
Tuomion purkaminen
Ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa
tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään
tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen
edessä. Lisäksi Euroopan neuvoston ministerikomitea
on vuonna 2000 hyväksynyt suosituksen asioiden uudesta
valtionsisäisestä käsittelystä Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden johdosta. Suosituksen mukaan
asia pitäisi voida ottaa uuteen käsittelyyn,
jos ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa on todettu kansallinen ratkaisu ihmisoikeussopimuksen
vastaiseksi tai sopimusloukkaus on johtunut niin vakavista menettelyvirheistä,
että on vakavia epäilyksiä ratkaisun oikeellisuudesta.
Sopimusloukkauksesta tulee lisäksi edelleen aiheutua asianosaiselle
hyvin vakavia seurauksia, joita ei voida hyvittää rahakorvauksella
eikä korjata muuten kuin tutkimalla asia uudelleen.
Perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella on
säädetty tämän vuoden alussa
voimaan tulevista uusista oikeussuojakeinoista oikeudenkäynnin
viivästymisen estämiseksi tai hyvittämiseksi.
Useissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen osapuolina olevissa valtioissa
on erityissäännöksiä siitä,
että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettava tuomio
on peruste asian ottamiselle uuteen käsittelyyn. Suomessa
sovellettaviksi tulevat kantelua tai tuomion purkua koskevat oikeudenkäymiskaaren
31 luvun yleiset säännökset.
Erityissäännösten tarvetta on meillä arvioitu
ja katsottu, ettei näitä tilanteita varten kantelu-
tai purkuperusteita ole tarpeen muuttaa. Kantelun tekemiselle säädettyä määräaikaa
koskevaa sääntelyä on kuitenkin tarkistettu
siltä osin kuin on kyse kansainvälisen toimielimen
ratkaisusta, jolla se on todennut oikeudenkäyntivirheen
asian käsittelyssä.
Ihmisoikeussopimuksesta ei seuraa sopimusvaltiolle sellaisenaan
velvollisuutta purkaa tuomioistuimen tuomiota, jonka ihmisoikeustuomioistuin
on todennut asiaratkaisultaan ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi.
Lainvoimaiset tuomiot on tarkoitettu pysyviksi, ja niihin voidaan
puuttua poikkeuksellisesti laissa tarkoin määritellyin
painavin perustein. Korkeimman oikeuden on kussakin tapauksessa
erikseen ratkaistava, ovatko tuomion purkamisen edellytykset olemassa.
Valiokunta esittää kuitenkin harkittavaksi uudelleen,
onko ylimääräistä muutoksenhakua
koskevia säännöksiä syytä tarkistaa
siten, että ihmisoikeustuomioistuimen langettava tuomio
lisättäisiin harkinnanvaraiseksi purkuperusteeksi.
Kielikertomus
Valtioneuvosto antaa kielilain 37 §:n mukaan vaalikausittain
eduskunnalle hallituksen toimenpidekertomuksen oheisaineistona käytettäväksi kertomuksen
kielilainsäädännön soveltamisesta ja
kielellisten oikeuksien toteutumisesta sekä tarpeen mukaan
muistakin kielioloista. Kertomuksessa tulee käsitellä suomen
ja ruotsin kielen lisäksi ainakin saamen kieltä,
romanikieltä ja viittomakieltä.
Vuonna 2009 annettu kielikertomus on järjestyksessään
toinen. Kertomus on luonteeltaan pitkälti vuoden 2006 kielikertomuksen
seuranta-asiakirja, jonka keskiössä ovat vuoden
2006 jälkeiset muutokset ja valtioneuvoston antamien suositusten
seuranta. Lainsäädäntöä tai
muita kieliä koskevia kielioloja ei siksi nyt ole käsitelty
yhtä laajasti kuin vuoden 2006 kertomuksessa. Muista kuin
kielilain 37 §:ssä nimenomaisesti mainituista
kielistä kertomuksessa on tällä kertaa
käsitelty venäjän, somalin ja jiddisin
kieltä. Näiden osalta kertomukseen on tosin otettu vain
lyhyet jaksot kieliryhmien omista näkemyksistä kielioloistaan.
Kielikertomus antaa hyvän ja kattavan kuvan etenkin
kansalliskielten, suomen ja ruotsin, asemasta Suomessa. Kertomuksessa
kuvataan havainnollisesti ja selkeästi Suomen kielioloja
ja eri kieliryhmien asemaa varsinkin yksilön kannalta tärkeillä elämänalueilla.
Valiokunta pitää myönteisenä,
että kertomuksessa on viranomaisnäkökulman
lisäksi otettu vahvasti huomioon kansalaisten kokemuksiin
perustuva näkökulma. Kertomus tarjoaa runsaasti
aineistoa kielellisten oikeuksien toteuttamiselle valtion ja kuntien
päätöksenteossa. Samalla se antaa eduskunnalle
mahdollisuuden vaikuttaa kielellisten oikeuksien toteuttamisen
linjauksiin.
Perustuslakivaliokunta pitää huolestuttavana sitä kertomuksessa
esitettyä johtopäätöstä,
että kielilain täytäntöönpanoa
koskeviin käytännön toimiin ei tarkastelujakson
2006—2009 aikana ole pääosin ryhdytty.
Tämän vuoksi valtioneuvosto joutuu esittämään
uudelleen vuonna 2006 esittämiensä toimenpide-ehdotusten
järjestelmällistä täytäntöönpanoa.
Valiokunta pitää esitettyjä toimenpide-ehdotuksia
perusteltuina ja kiirehtii jälleen niiden toteuttamista
(ks. PeVL 6/2006 vp, s. 4/II).
Erityisesti valiokunta pitää tärkeänä,
että kaksikieliset viranomaiset selvittävät
asiakaspalvelunsa ja palveluketjujensa toimivuuden kielellisten
oikeuksien toteutumisen kannalta ja laativat konkreettisen suunnitelman kielellisten
oikeuksien käytännön toteuttamisesta
viranomaisessa. Valtioneuvoston piirissä on lisäksi
tarpeen selvittää, miten viranomaiset voivat parantaa
kielilainsäädännön noudattamisen valvontaa
omalla toimialallaan mukaan lukien aluehallintoviranomaisten toiminta.
Lisäksi on syytä pohtia mahdollisuutta kieliasiamiehen
viran perustamiseen esimerkiksi oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen.
Valiokunta korostaa, että kielellisten oikeuksien toteutumiseen
on kiinnitettävä huomiota hallinnollisia uudistuksia
valmisteltaessa. Kattava kielivaikutusten arviointi on välttämätöntä tehdä erityisesti
silloin, kun hallinnollisilla muutoksilla voi olla vaikutusta kieliryhmien
tosiasiallisiin mahdollisuuksiin saada palveluja omalla
kielellään (ks. PeVL 21/2009
vp, s. 3—4). Lisäksi valiokunta pitää edelleen
tärkeänä selvittää kansalliskielten
opetuksen riittävyyttä kielellisten oikeuksien
toteutumisen kannalta (PeVL 6/2006 vp,
s. 4/II). Kielikertomus osoittaa, että tarvitaan
pitkän tähtäimen toimenpiteitä turvaamaan
sitä, että viranomaiset kykenevät myös
käytännössä tarjoamaan palveluja
ruotsin kielellä. Eräs tällainen toimenpide
voisi olla ruotsin kielen opetuksen resurssien lisääminen kaikilla
koulutusasteilla.
Valiokunta pitää tarpeellisena saamen kielen elvyttämisohjelman
laatimista (ks. VNS 7/2009 vp,
s. 170). Erityisen uhanalaisessa asemassa olevien inarinsaamen
ja koltansaamen säilymiseen ja elvyttämiseen on
kiinnitettävä huomiota. Keskeisessä asemassa
on tällöin näiden kielten opettaminen
lapsille ja nuorille. Uhanalaisen romanikielen säilymistä ja
elvyttämistä on syytä jatkaa Suomen romanipoliittisen
ohjelman linjausten pohjalta. Viittomakielen aseman edistämistä yhteiskunnan
eri sektoreilla on tarpeen selvittää. On myös
tarpeen, että keskeisintä lainsäädäntöä on
saatavana myös viittomakielellä.
Perustuslakivaliokunta katsoo, että seuraavassa kielikertomuksessa
on syytä kiinnittää huomiota myös
Suomea sitoviin kielellisiä oikeuksia koskeviin
kansainvälisiin sopimuksiin ja niiden vaikutuksiin Suomessa.
Tässä yhteydessä on syytä tehdä selkoa
myös karjalan kielen asemasta.
Kertomusmenettelyn kehittäminen
Perustuslakivaliokunta tarkasteli mietinnössään hallituksen
toimenpidekertomuksesta vuodelta 2007 tarkastusvaliokunnan lausunnossaan
esiin nostamia kysymyksiä hallituksen toimenpidekertomuksen
ja valtion tilinpäätöskertomuksen yhdistämisestä sekä kertomuksen
käsittelevästä valiokunnasta (PeVM
5/2008 vp, s. 3/II). Valiokunta katsoi
tuolloin, että mahdollisuuksia kertomusmenettelyn kehittämiseen
on jatkossa aiheellista tarkastella. Kysymys oli valiokunnan mielestä kuitenkin
siinä määrin laaja ja periaatteellinen,
että se ei ollut tuossa yhteydessä ratkaistavissa.
Valiokunta kiinnitti puhemiesneuvoston huomiota asiaan. Puhemiesneuvosto
katsoi maaliskuussa 2009, että kertomusten yhdistäminen
on hallitukselle kuuluva asia.
Kertomusmenettelyn kehittämistä varten on vuoden
2010 alussa tarkoitus asettaa ministeriöiden ja eduskunnan
edustajista koostuva työryhmä. Perustuslakivaliokunnan
mielestä työryhmässä on syytä arvioida,
voidaanko kertomusten yhdistämisellä tehostaa
ja järkeistää hallituksen informointia
toiminnastaan samoin kuin eduskunnan mahdollisuuksia valvoa hallituksen toimia.
Mikäli kertomusten yhdistämiseen päädytään,
on valiokunnan mielestä luontevaa, että tällainen
kertomus lähetetään valmistelevasti käsiteltäväksi
tarkastusvaliokuntaan perustuslakivaliokunnan asemesta. Perustuslakivaliokunnalla
säilyisi tällöinkin mahdollisuus muun muassa
ottaa kantaa hallituksen toimenpiteisiin samoin kuin nostaa esille
erityisteemoja kertomuslausunnossaan.
Perustuslakivaliokunta huomauttaa, että hallituksen
toimenpidekertomus lähetetään nykyisin valmistelevasti
käsiteltäväksi myös ulkoasiainvaliokuntaan
siltä osin kuin kertomus koskee ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Valiokunnan näkemyksen mukaan kertomusten mahdollisella yhdistämisellä ei
tarvitse olla vaikutusta tähän ulkoasiainvaliokunnan
tehtävään. Myös menettely, jossa
muut pysyvät erikoisvaliokunnat antavat eduskunnan päätöksen
perusteella kertomuksesta lausuntonsa mietintövaliokunnalle,
on tällöin syytä säilyttää.
Kullakin valiokunnalla on oltava mahdollisuus ottaa kantaa hallituksen
toimenpiteisiin valiokunnan mietinnössään
ehdottamien, eduskunnan hyväksymien lausumien johdosta.
Mietintövaliokunnan rooliin ei nykyisen menettelyn mukaisesti
ole syytä kuulua erikoisvaliokuntien lausumista esittämien
yksityiskohtien käsittely.
Lausumarekisteri
Perustuslakivaliokunta pitää tarkastusvaliokunnan
tavoin tärkeänä lausuma- ja kannanottomenettelyjen
seurantajärjestelmän ja siihen liittyvien
menettelytapojen kehittämistä siten, että ne nykyistä paremmin
mahdollistavat parlamentaarisen ohjauksen ja valvonnan sekä eduskunnan ja
valtioneuvoston välisen vuoropuhelun. Valiokunnan saaman
tiedon mukaan valtioneuvoston kanslia on varautunut aloittamaan
yhteistyössä eduskunnan kanssa hankkeen yhteisen
lausumarekisterin valmistelemiseksi ja toteuttamiseksi viimeistään
vuoden 2011 loppuun mennessä. Valiokunta pitää yhteisen
lausumarekisterin luomista perusteltuna ja kiirehtii sen käyttöönottoa. Samalla
perustuslakivaliokunta uudistaa huomautuksensa siitä, että valiokunnat
voivat nykyjärjestelmän puitteissakin valvoa aktiivisesti lausumien
toteutumista esimerkiksi pyytämällä perustuslain
47 ja 97 §:ssä tarkoitettuja selvityksiä ministeriöiltä (PeVM
5/2008 vp, s. 3/II).
Lainsäädännön asiakirjajärjestelmien
yhteensovittaminen
Hallituksen esitysten eduskunnalle sähköisesti toimitettujen
versioiden lakitekstiehdotukset ovat keskeisiä valiokuntatyössä ja
eduskunnan vastausten laadinnassa. Ne eivät kuitenkaan
aina ole sisällöltään vastanneet
painettuja virallisia versioita. Sähköistä versiota
on ollut myös vaikea muuntaa eduskunnan työprosessien
edellyttämään muotoon. Nämä seikat
ovat aiheuttaneet lainsäädännön
laatua vaarantavia ongelmia ja ylimääräistä työtä.
Valtioneuvoston ja eduskunnan asiakirjajärjestelmät
on tarpeen saattaa yhteentoimiviksi ja -sopiviksi
siten, että lainsäädäntöasiakirjat
voidaan luotettavasti toimittaa sähköisessäkin
muodossa valtioneuvoston ja eduskunnan välillä.
Perustuslakivaliokunta edellyttää, että hallituksen esityksen
painettu versio ja sähköinen versio ovat samansisältöiset
ja että sähköistä versiota voidaan
käyttää valiokunta-asiakirjoissa sekä hyväksyttyjen
lakien laadinnassa. Asiasta tulee antaa perustuslakivaliokunnalle
selvitys vuoden 2010 loppuun mennessä.
Erikoisvaliokuntien lausunnot
Erikoisvaliokunnat ovat perustuslakivaliokunnalle antamissaan
lausunnoissa yleensä arvioineet toimialansa osalta eduskunnan
aikaisempia lausumia. Joissakin lausunnoissa on lisäksi
käsitelty erityisteemoja. Perustuslakivaliokunta ei ole
käsitellyt yksityiskohtaisesti erikoisvaliokuntien lausumista
esittämiä näkökohtia.