Perustelut

Nykyinen vaalijärjestelmä on toiminut hyvin yli sata vuotta, ja kansalaiset ovat tottuneet siihen. Nyt hallitus esittää vaalijärjestelmään muutoksia, joista monet korjaisivat d’Hondtin järjestelmän heikkouksia, mutta samalla tekisivät järjestelmästä niin monimutkaisen, kankean ja hitaan, että kansalaisten äänestysinto laskisi nykyisestäkin. Muutos tulee tehdä vain, jos uusi on selvästi nykyistä parempi. Nyt niin ei ole.

Nykyisen järjestelmän ongelmaksi on muodostunut se, että väestö on muuttanut etelän asutuskeskuksiin. Vaalipiirijärjestelmä edustaa hyvin alueellista edustautumista, mutta väestön vähentyessä oikea tapa vastata muutokseen on yhdistää pieniä vaalipiirejä ja jakaa suuria. Näin otetaan uudistunut alueellisuus oikein huomioon.

Jos vaalipiirijakoa ei haluta muuttaa, olisi nykyjärjestelmää voitu kehittää pieniä puolueita suosivaksi paikkojen jaon laskentatapaa kehittämällä nykyjärjestelmän pohjalta ja sallimalla alueellinen äänikynnys.

Hallituksen esittämä vaalitapa on järkyttävän monimutkainen tavoitteena pidetyn suhteellisuuden parantamiseksi. Ilman kansalaisten kouluttamista ja kurssittamista äänestäjä ei ymmärrä vaalilaista yhtään mitään. Tulos jää arvailujen ja spekulaatioiden varaan. Tällaista tilannetta ei demokratiassa voida sallia.

Hallituksen esityksen mukaan uudistuksen jälkeen vaalituloksen laskemiseksi tarvitaan kolme vaihetta: 1) puolueiden valtakunnallinen paikkajako lasketaan nykyisellä d’Hondtin menetelmällä, 2) puolueiden saamien paikkojen jakamiseksi eri vaalipiireihin käytetään Hare-Niemeyer-laskentatapaa, 3) jotta tulos saadaan sovitettua yhteen d’Hondtin mukaan lasketun valtakunnallisen tuloksen kanssa, tarvitaan poikkeuksia Hare-Niemeyer-laskentatapaan.

Asiantuntijoiden lausuntojen mukaan poliittinen suhteellisuus voitaisiin toteuttaa hyvin yksinkertaisella tavalla. Siihen riittää, että vaalitulos kussakin vaalipiirissä lasketaan joko Haren kvootilla tai Sainte-Laguën menetelmällä. Kummallakin menetelmällä poliittista suhteellisuutta parannettaisiin kutakuinkin yhtä hyvin kuin hallituksen esittämällä monimutkaisella tavalla. Kumpikin menetelmä antaa mahdollisuuden kansanedustajien saantiin myös alueellista kannatusta saavalle puolueelle, jos puolue vaalipiiritasolla saa vähintään piilevän äänikynnyksen verran kannatusta.

Poliittista suhteellisuutta ei suinkaan lisää se, että hallitus esittää lailla säädettävää juridista 3 prosentin äänikynnystä. Alueellisella tasolla tämä johtaa poliittisen suhteellisuuden nykyistä huonompaan toteutumiseen sellaisessa tilanteessa, missä puolue saa kannatusta vain yhdessä tai kahdessa vaalipiirissä, mutta kannatus ei ylitä valtakunnallista äänikynnystä.

Epäkohtaa olisi voitu parantaa vaalipiirikohtaisella äänikynnyksellä. Kun sitä ei uuteen lakiin tullut, estetään pienten alueellisten ryhmien synty. Lisäksi vaaliliittokielto, jota sinänsä voi perustella äänestäjien oikeusturvalla, estää pienten puolueiden liittoutumisen.

Hallituksen esittämässä uudessa vaalijärjestelmässä en olisi tullut liberaalien ja kristillisten vaaliliitosta valituksi eduskuntaan 1991. Tuolloin Liberaalisen Kansanpuolueen saama ääniosuus koko maassa oli 0,78 prosenttia. Saman kohtalon olisivat kokeneet myös Nuorsuomalaisten Jukka Tarkka ja Risto E.J. Penttilä 1995. Esko-Juhani Tennilä olisi jäänyt valitsematta vuonna 1983, vaikka sai yksin omassa vaalipiirissään 12 prosenttia äänistä.

Nyt hyväksyttävää esitystä ei ole valmisteltu arvoisellaan tavalla, vaan puoluesihteerit ovat käyneet huutokauppaa ja poliittista peliä järjestelmän eri elementeistä. Perustuslakivaliokunta olisi halunnut kehittää järjestelmää ja lisätä sen demokraattisuutta mm. äänikynnystä laskemalla. Ministeri Tuija Brax kuitenkin esti kaikki parannusehdotukset ja vaati lakiesityksen hyväksymistä muuttamattomana.

Uusi vaalijärjestelmä estää uusien poliittisten ryhmien syntyä ja monopolisoi vallan nykyisille puolueille — vihreille tämä on erityisen tärkeää, koska eivät halua uusista liikkeistä kilpailijoita itselleen.

Sähköinen äänestys epäonnistui surkeasti ja on varoittava esimerkki hätäisesti kokoon kyhätystä uudistuksesta. Pelkään, että tämän järjestelmän kohtalo on sama, kun vielä vaaleja seuraavan päivän aamunakaan tulos ei ole selvillä. Jos vaalit joudutaan uusimaan, ne pitäisi uusia koko maassa.

Kansalaisten ja kansanvallan kannalta on surkeaa, kun vaalijärjestelmää muutetaan sitten vaaleista vaaleihin; tällainen edestakaisin poukkoilu on tyypillistä epävakaille ja kehittymättömille demokratioille.

Toivonkin, että seuraavasta eduskunnasta löytyy riittävästi järkeä, ettei tätä lakiesitystä hyväksytä, vaan ryhdytään valmistelemaan vaalijärjestelmän uudistamista asian vaatimalla arvokkuudella puhtaalta pöydältä, ilman huutokauppaa ja pelin politiikkaa.

Perustelut

Vaalijärjestelmän uudistamista valmisteltiin Kansanvalta 2007 -toimikunnassa, jonka tehtävänä oli arvioida edustuksellisen demokratian toimivuutta ja tehdä ehdotuksia kansanvallan vahvistamiseksi. Toimeksiannossa painotettiin erityisesti puolueiden, vaalijärjestelmän ja kunnallisen demokratian toimivuutta kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien näkökulmasta. Vaalijärjestelmän osalta toimikunta ehdotti eduskuntavaalijärjestelmän kehittämistä siten, että alueellinen edustavuus, poliittinen suhteellisuus sekä vaaliaktiivisuutta edistävä äänestäjän ja ehdokkaan yhteys korostuisivat.

Hallitus esittää eduskuntavaalijärjestelmän uudistamista siten, että vaalipiirit muodostaisivat vaalien tuloksen laskentaa varten koko maan käsittävän vaalialueen. Puolueen ja muun ehdokasasettajan kaikissa vaalipiireissä saamat äänet laskettaisiin yhteen ja kansanedustajanpaikat määräytyisivät ehdokasasettajan koko maassa saamien äänten perusteella. Hallituksen esityksen mukaan ehdokasasettajat saisivat edustajanpaikkoja kustakin vaalipiiristä samassa suhteessa kuin ne saavat ääniä vaalipiirissä. Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa toteutuisi. Lisäksi hallitus esittää, että käyttöön otettaisiin valtakunnallinen kolmen prosentin äänikynnys: kansanedustajanpaikkoja voisi saada vain sellainen ehdokasasettaja, joka saa vähintään kolme prosenttia koko maassa annetuista äänistä. Hallituksen esityksen mukaan vaalipiirijako säilytettäisiin ennallaan ja ehdokkaat asetettaisiin edelleen vaalipiireittäin. Vaaliliittojen muodostaminen kiellettäisiin. Vaalijärjestelmän uudistamisen tavoitteena on toteuttaa mahdollisimman hyvin suhteellista vaalitapaa ja turvata eduskunnan alueellinen edustavuus.

Koko maan kattavan vaalialuemallin tiedettiin jo lähtökohtaisesti merkitsevän perustavaa laatua olevaa muutosta Suomessa yli sata vuotta käytössä olleeseen vaalipiirijärjestelmään. Hallituksen esitys sisältää suuria periaatteellisia muutoksia nykyjärjestelmään. Esitystä on tarkasteltava erityisesti vaalijärjestelmän selkeyden, suhteellisuuden toteutumisen ja alueellisen edustavuuden kannalta.

Vaalijärjestelmän selkeys

Hallituksen esityksen mukaan ehdokkaat asetettaisiin nykyiseen tapaan vaalipiireittäin ja äänestäjät äänestäisivät oman vaalipiirinsä ehdokkaita. Vaalien tulosta laskettaessa koko maa olisi kuitenkin yhtenä vaalialueena. Vaalipiirikohtaisesta vaalista luopuminen tekee tuloksen laskennasta ja seurannasta selvästi nykyistä monimutkaisempaa. Hallituksen esittämässä vaalijärjestelmässä puolueiden koko maassa saamien edustajanpaikkojen lukumäärät lasketaan yhteen käyttäen d’Hondtin menetelmää. Puolueen koko maassa saamat edustajanpaikat jaetaan vaalipiireihin käyttäen Hare-Niemayerin menetelmän muunneltua versiota. Puolue saa edustajanpaikkoja kustakin vaalipiiristä samassa suhteessa kuin se saa kussakin vaalipiirissä ääniä.

Jakoa varten puolueelle lasketaan desimaaliluvut jokaiseen vaalipiiriin, jossa puolue on asettanut ehdokkaita. Kokonaislukuosa osoittaa kuinka monta kansanedustajanpaikkaa puolue saa suoraan kyseisessä vaalipiirissä. Loput paikat jaetaan vaalipiireihin puolueiden desimaalilukujen desimaaliosien suuruusjärjestyksessä. Menettely johtaa siihen, että jos vaalipiirissä ei ole enää jaettavia paikkoja jäljellä, siirtyy paikka saman puolueen paikaksi toiseen vaalipiiriin. Näin esimerkiksi Pohjois-Karjalassa annettu ääni voi siirtyä auttamaan helsinkiläistä kansanedustajaa läpimenoon.

Vaalijärjestelmän on oltava äänestäjän kannalta mahdollisimman selkeä ja läpinäkyvä: äänestäjän on tiedettävä, miten hänen antamansa ääni vaikuttaa, ja ehdokkaan on tiedettävä, mistä hänen saamansa äänet ovat tulleet. Hallituksen esittämä valtakunnallinen vaalialuemalli tekee vaalijärjestelmästä selvästi nykyistä sekavamman ja vaikeasti seurattavan. Hallituksen esityksessä puolueen saamien edustajanpaikkojen jako vaalipiireihin on todella monimutkaista. Vaalijärjestelmän monimutkaistuminen on omiaan lisäämään tunnetta, ettei omalla äänellään voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen, ja siten laskemaan äänestysaktiivisuutta. Valtakunnallista suhteellisuutta korostavat tasauspaikka- ja laskentajärjestelmät ovat käytössä maissa, joissa äänestäjät valitsevat ensisijaisesti ns. listavaalissa puolueen, eivät henkilöä niin kuin Suomessa.

Vaaliliittojen kieltäminen on vaalialuemallin hyvä puoli. Vaaliliitot voivat pahimmillaan vääristää vaalien valtakunnallista tulosta ja johtaa liialliseen taktikointiin silloin, kun kisa vaalipiirien viimeisistä paikoista on tiukka. Hallituksen esittämä vaalialuemalli ei kuitenkaan paranna vaalijärjestelmän selkeyttä eikä kansanvaltaista osallisuutta, jotka ovat demokratian kannalta keskeisiä toimivan vaalijärjestelmän piirteitä.

Vaalijärjestelmän suhteellisuus

Vaalijärjestelmän on toteutettava riittävää poliittista suhteellisuutta ja alueellista edustavuutta: kunkin poliittisen ryhmittymän tulee saada eduskuntaan niin monta kansanedustajaa kuin sen vaaleissa saama kannatus edellyttää, ja äänestäjät valitsevat omat edustajansa vaalipiireittäin. Suomessa suhteellisuus toteutuu siten vaalipiirien tasolla. Voimassaolevassa järjestelmässä piilevä äänikynnys eli se laskennallinen osuus annetuista äänistä, joka takaa puolueelle vähintään yhden edustajanpaikan, on liian erilainen eri vaalipiireissä äänikynnyksen vaihdellessa noin 2,8 ja 14,3 prosentin välillä.

Henkilövaalijärjestelmässämme suhteellisuutta parannettaisiin yksinkertaisemmin tarkistamalla vaalipiirijakoa siten, että vaalipiirit olisivat keskenään nykyistä tasavahvempia. Tällöin myös vaalipiirikohtaiset piilevät äänikynnykset olisivat suunnilleen samalla tasolla koko maassa.

Valtakunnallinen äänikynnys

Hallituksen esityksessä valtakunnallista kolmen prosentin äänikynnystä pidetään tarpeellisena poliittisen kentän pirstoutumisen estämiseksi. Esityksessä ei kuitenkaan esitetä perusteluja sille, että poliittisen järjestelmän vakaus ja tehokkuus heikkenisivät, jos valtakunnallista äänikynnystä ei toteutettaisi. Eduskuntapuolueiden lukumäärä on pysynyt Suomessa kohtuullisena ja vaalikannatus on nostanut viime vuosikymmeninä vain harvoja uusia puolueita pysyvästi eduskuntaan.

Suuressa osassa suhteellista vaalijärjestelmää käyttävistä EU-maista valtakunnallista, lakiin kirjattua äänikynnystä ei ole lainkaan, se on selvästi kolmea prosenttia matalampi tai maat käyttävät valtakunnallisen ja vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen yhdistelmää. Valtakunnallinen äänikynnys ilman erillistä vaalipiirikohtaista äänikynnystä vääristää suhteellisuuden toteutumista, jos puolueen kannatus on alueellisesti keskittynyttä sen kannatuksen jäädessä kuitenkin valtakunnallista äänikynnystä pienemmäksi. Puolue voi nauttia laajaa alueellista kannatusta, joka vaalipiiritasolla oikeuttaisi useampaankin kansanedustajaan, mutta jäädä kuitenkin ilman yhtään edustajaa, jos puolueen valtakunnallinen kannatus jää alle esitetyn kolmen prosentin. Tällöin vaalijärjestelmän alueellinen edustavuus kärsii.

Kolmen tai kahden prosentin äänikynnys nostaa huomattavasti uusien puolueiden ja poliittisten liikkeiden kynnystä päästä eduskuntaan. Suomessa on ollut useita eduskuntapuolueita, joiden kannatus on jäänyt alle kahden prosentin. Nykyisistä puolueista esimerkiksi Vihreät nousi eduskuntaan vuonna 1983 1,4 prosentin ääniosuudella. Samana vuonna kolmen prosentin äänikynnyksellä valitsematta olisi jäänyt Esko- Juhani Tennilä (vas), jonka kannatus vaalipiirissä oli 12 prosenttia ja valtakunnallisesti 1,4 prosenttia. Vuoden 1987 vaaleissa valitsematta olisivat jääneet Suomen kristillisen liiton viisi edustajaa, kun puolueen ääniosuus oli 2,5 prosenttia. Vuonna 1991 valitsematta olisi jäänyt Tuulikki Ukkola (Liberaalinen kansanpuolue), eivätkä Perussuomalaiset olisi ylittäneet kolmen prosentin äänikynnystä vuosien 1995, 1999 ja 2003 vaaleissa. Vuonna 1995 valitsematta olisivat jääneet myös nuorsuomalaisten edustajat Risto Penttilä ja Jukka Tarkka sekä Ekologisen puolueen edustaja Pertti Virtanen, vuonna 1999 puolestaan Remonttiryhmän edustaja Risto Kuisma.

Äänikynnys saattaa myös ohjata ihmisiä äänestämään taktisesti jotakin muuta kuin parhaana pitämäänsä puoluetta, jos äänikynnyksen ylittyminen on epätodennäköistä. Äänikynnys merkitsisi myös sitä, että osa annetuista äänistä menisi hukkaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa tällaisia ääniä olisi ollut 67 482 kappaletta. Kansanvallan toteutumisen kannalta tämä ei ole toivottavaa.

Siinäkin tapauksessa, ettei valtakunnallista äänikynnystä asetettaisi, hallituksen esittämässä järjestelmässä syntyisi joka tapauksessa luonnollinen eli piilevä äänikynnys, joka olisi laskennallisesti 0,5 prosenttia. Todettakoon, että vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kaksi nyt eduskunnan ulkopuolella olevaa puoluetta ylitti tämän kynnyksen (SKP 0,7 % ja SSP 0,6 %).

Huomionarvoista on, että vaalialuetoimikunta esitti alun perin 3,5 prosentin valtakunnallista äänikynnystä ja sen lisäksi 12 prosentin vaalipiirikohtaista äänikynnystä. Vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen tarkoitus oli nimenomaan sen turvaaminen, että puolue, joka ei ylittäisi valtakunnallista kynnystä, voisi saada edustajan vaalipiirikohtaisen kynnyksen ylittyessä. Hallituksen esitykseen vaalipiirikohtaista äänikynnystä ei sisälly.

Vaihtoehtona vaalipiirijaon muuttaminen

Vaalijärjestelmän kehittämisessä on tärkeää korostaa järjestelmän selkeyttä ja riittävää suhteellisuutta, kansanvaltaisen osallisuuden tukemista ja vaaliliitoista luopumista. Katsomme, että vaalijärjestelmää tulisi uudistaa vaalipiirijaon pohjalta yhdistämällä pienempiä vaalipiirejä suuremmiksi ja jakamalla suurimpia vaalipiirejä pienemmiksi. Tällöin päästäisiin vaalijärjestelmän toimivuuden ja suomalaisen kansanvallan historiallisten kokemusten perusteella parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Vaalipiirien rajojen tarkistamiseen perustuvassa mallissa järjestelmä olisi edelleen äänestäjän kannalta selkeä, ja se tukisi nykyistä paremmin kansanvaltaista osallisuutta keskenään tasavahvoissa vaalipiireissä. Lisäksi vaalijärjestelmä toteuttaisi suhteellisuutta, minkä johdosta myöskään vaaliliittoja ei enää tarvittaisi.

Vaalipiirit olivat alun perin väestömääriltään jotakuinkin samansuuruisia keskenään. Muuttoliikkeen seurauksena vaalipiirien väestömäärä on muuttunut, mutta niiden maantieteelliset rajat ovat pysyneet suunnilleen samoina. Viimeksi vaalipiirien perusasetelmaa on muutettu lähes 50 vuotta sitten. Vaalipiirien kokoeroista johtuen piilevät äänikynnykset vaihtelevat merkittävästi. Muuttamalla vaalipiirijakoa siten, että vaalipiirit olisivat keskenään tasasuuruisemmat, äänikynnys muodostuisi luonnollisella tavalla vaalipiireissä ilman valtakunnallista rajaa ja pysyisi samalla sellaisella tasolla, että myös uusilla ja alueellisesti merkittävillä puolueilla ja poliittisilla liikkeillä olisi mahdollisuus nousta eduskuntaan.

Kansanvaltaisen osallisuuden tukeminen edellyttää, että eduskuntavaalien ehdokkaat ja heidän valitsijansa ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Väestönmuutoksen seurauksena osa vaalipiireistä on kasvanut niin suuriksi, ettei tämä kriteeri enää kaikissa vaalipiireissä täyty. Lisäksi ehdokkaiden kampanjakulut ovat suurimmissa vaalipiireissä nousseet kohtuuttomiksi. Vaalipiirijaon tarkistaminen olisi käytännössä ainoa tapa puuttua näihin ongelmiin.

Edellä esitetyn perusteella emme voi kannattaa hallituksen esitystä, vaan pidämme parempana vaihtoehtona nykyisen toimivan järjestelmän tarkistamista niin, että pienempiä vaalipiirejä yhdistettäisiin paremman suhteellisuuden saavuttamiseksi ja suurimpia jaettaisiin pienemmiksi vaalipiireiksi paremman demokraattisen osallisuuden varmistamiseksi.

Perustelut

Ehdotin valiokunnassa, että 1. lakiehdotuksesta poistettaisiin sen 25 §:n 4 momentti. Ehdotus merkitsee sitä, että perustuslakiin ei sisällytetä 3 prosentin lakisääteistä valtakunnallista äänikynnystä, jolloin esityksen perusteluiden mukaan luonnolliseksi äänikynnykseksi muodostuu 0,5 prosenttia.

Ehdotettu 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys tarkoittaa noin 70 prosentin äänestysaktiivisuudella sitä, että kansanedustajan paikkoja voi saada vain ehdokasasettaja, joka saa noin 85 000 tai enemmän ääniä. Kaikki ehdokasasettajat, jotka jäisivät kannatuksessaan alle tämän rajan koko valtakunnan tasolla, jäisivät vaille edustajapaikkaa, vaikka yksittäisessä vaalipiirissä kannatus ilman äänikynnystä tuottaisikin kansanedustajan paikkoja asianomaiselle puolueelle tai vaaliliitolle.

Esityksessä ehdotetun 3 prosentin äänikynnyksen perusteluna on mainittu, että sen tarkoituksena on ehkäistä poliittisen kentän pirstoutumista.

Perustelen lakisääteisen äänikynnyksen poistamista tarkoittavaa esitystäni, joka on myös vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kanta asiassa, seuraavasti:

Valiokunnan kuulemien useiden asiantuntijoiden mukaan vaalilainsäädäntöuudistuksen tavoitteen kannalta ehdotettu 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys pikemminkin heikentää kuin vahvistaa poliittisen suhteellisuuden toteutumista niissä tapauksissa, joissa alueellisesti merkittävää kannatusta omaava ehdokasasettajaryhmä jää alle valtakunnallisen 3 prosentin äänikynnyksen.

Esityksessä ei esitetä perusteluja sille, miksi poliittisen järjestelmän vakaus tai hallitsemisen tehokkuus heikkenisi, jos poliittinen suhteellisuus toteutuisi eduskuntavaaleissa nykyistä paremmin.

Keskeisenä ongelmana esityksessä on se, ettei siinä riittävästi huomioida suhteellisuuden toteutumisen tarvetta alueellisesti, vaan esityksessä on keskitytty lähinnä valtakunnallisen poliittisen suhteellisuuden parantamiseen nykyiseen järjestelmään verrattuna.

Vaikka jokin valtakunnallinen äänikynnys olisikin hyväksyttävissä, se tarvitsisi tuekseen erillisen alueellisen (vaalipiirikohtaisen) äänikynnyksen määrittämisen, jotta voitaisiin asianmukaisesti huomioida poliittiset puolueet tai ryhmät, joiden kannatus on huomattavan suuri alueellisesti mutta joiden kannatus kuitenkin jää valtakunnallista äänikynnystä pienemmäksi. Vaalipiirikohtaisella äänikynnyksellä täydennettynä nyt käsillä oleva esitys antaisi vaalipiirikohtaista ehdokasta äänestäneille toivon oman ehdokkaan läpisaamisesta.

Nyt valiokunnan mietinnössä olevan esityksen mukaan, jos puolue saa jossakin vaalipiirissä kannatusta, joka vaalipiiritasolla oikeuttaisi esimerkiksi viiteen kansanedustajan paikkaan, se ei kuitenkaan saisi yhtään kansanedustajapaikkaa, mikäli puolueen valtakunnallinen kannatus jää alle kolmen prosentin. Tällä tavoin alueellisesti merkittävätkään poliittiset ryhmittymät eivät voisi saada kansanedustajan paikkoja uudessa vaalijärjestelmässä.

Lopuksi totean, että 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys nostaisi huomattavasti uusien puolueiden eduskuntaan pääsyn kynnystä vastoin hallituksen esityksessä tästä esitettyä vähättelevää arviota. Äänikynnykseen olisi kaatunut esimerkiksi perussuomalaisten edeltäjä SPP/SMP vuoden 1966 vaaleissa 1 prosentin ääniosuudella. Suomen kristillinen liitto olisi jäänyt vaille eduskuntapaikkoja vuoden 1970 vaaleissa 1,1 prosentin ääniosuudella. Niin ikään vuoden 1983 vaaleissa vihreät olisivat jääneet vaille eduskuntapaikkoja 1,4 prosentin ääniosuudella. Samoin olisi käynyt Esko-Juhani Tennilälle, joka noissa vaaleissa sai Lapin vaalipiirissä omalla listallaan 12 %:n ääniosuuden vaalipiirin äänistä, ja perustuslaillisen oikeistopuolueen edustaja. Vuoden 1987 vaaleissa valitsematta olisivat jääneet Suomen kristillisen liiton viisi edustajaa (valtakunnallinen ääniosuus 2,5 %). Vuoden 1991 vaaleissa olisi valitsematta jäänyt Liberaalisen kansanpuolueen edustaja. Perussuomalaiset eivät olisi ylittäneet 3 %:n äänikynnystä vuosien 1995, 1999 ja 2003 vaaleissa. Vuoden 1995 vaaleissa valitsematta olisivat jääneet myös nuorsuomalaisten kaksi edustajaa ja Ekologisen puolueen edustaja. Vuoden 1999 vaaleissa Remonttiryhmä olisi jäänyt vaille paikkaa.

Edellä olevat esimerkit osoittavatkin hyvin selkeästi sen, että 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys olisi ollut liian tehokas keino estää uusien puolueiden pääsy eduskuntaan. Edellä olevat esimerkit osoittavat myös sen, ettei sotien jälkeen nykyisen vaalitavan voimassa ollessa ole tapahtunut poliittisen vallan liiallista pirstoutumista, jolla ehdotusta perustellaan. Päinvastoin eduskunnassa on vallinnut vuosikymmeniä vakaa tilanne 6—10 puolueen saadessa vuorollaan edustajia eduskuntaan.

Katson näillä perusteilla vasemmistoliiton eduskuntaryhmän tavoin, että kolmen (3) prosentin äänikynnys olisi liian järeä ase estää uusien puolueiden pääsy eduskuntaan.