Perustelut
Vaalijärjestelmän uudistamista valmisteltiin Kansanvalta
2007 -toimikunnassa, jonka tehtävänä oli
arvioida edustuksellisen demokratian toimivuutta ja tehdä ehdotuksia
kansanvallan vahvistamiseksi. Toimeksiannossa painotettiin erityisesti
puolueiden, vaalijärjestelmän ja kunnallisen demokratian
toimivuutta kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien näkökulmasta.
Vaalijärjestelmän osalta toimikunta ehdotti eduskuntavaalijärjestelmän
kehittämistä siten, että alueellinen
edustavuus, poliittinen suhteellisuus sekä vaaliaktiivisuutta
edistävä äänestäjän
ja ehdokkaan yhteys korostuisivat.
Hallitus esittää eduskuntavaalijärjestelmän uudistamista
siten, että vaalipiirit muodostaisivat vaalien tuloksen
laskentaa varten koko maan käsittävän
vaalialueen. Puolueen ja muun ehdokasasettajan kaikissa vaalipiireissä saamat äänet
laskettaisiin
yhteen ja kansanedustajanpaikat määräytyisivät
ehdokasasettajan koko maassa saamien äänten perusteella.
Hallituksen esityksen mukaan ehdokasasettajat saisivat edustajanpaikkoja
kustakin vaalipiiristä samassa suhteessa kuin ne saavat ääniä vaalipiirissä.
Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa
toteutuisi. Lisäksi hallitus esittää,
että käyttöön otettaisiin valtakunnallinen
kolmen prosentin äänikynnys: kansanedustajanpaikkoja
voisi saada vain sellainen ehdokasasettaja, joka saa vähintään kolme
prosenttia koko maassa annetuista äänistä.
Hallituksen esityksen mukaan vaalipiirijako säilytettäisiin
ennallaan ja ehdokkaat asetettaisiin edelleen vaalipiireittäin.
Vaaliliittojen muodostaminen kiellettäisiin. Vaalijärjestelmän uudistamisen
tavoitteena on toteuttaa mahdollisimman hyvin suhteellista vaalitapaa
ja turvata eduskunnan alueellinen edustavuus.
Koko maan kattavan vaalialuemallin tiedettiin jo lähtökohtaisesti
merkitsevän perustavaa laatua olevaa muutosta Suomessa
yli sata vuotta käytössä olleeseen vaalipiirijärjestelmään.
Hallituksen esitys sisältää suuria periaatteellisia muutoksia
nykyjärjestelmään. Esitystä on
tarkasteltava erityisesti vaalijärjestelmän selkeyden,
suhteellisuuden toteutumisen ja alueellisen edustavuuden kannalta.
Vaalijärjestelmän selkeys
Hallituksen esityksen mukaan ehdokkaat asetettaisiin nykyiseen
tapaan vaalipiireittäin ja äänestäjät äänestäisivät
oman vaalipiirinsä ehdokkaita. Vaalien tulosta laskettaessa
koko maa olisi kuitenkin yhtenä vaalialueena. Vaalipiirikohtaisesta
vaalista luopuminen tekee tuloksen laskennasta ja seurannasta selvästi
nykyistä monimutkaisempaa. Hallituksen esittämässä vaalijärjestelmässä puolueiden
koko maassa saamien edustajanpaikkojen lukumäärät
lasketaan yhteen käyttäen d’Hondtin menetelmää.
Puolueen koko maassa saamat edustajanpaikat jaetaan vaalipiireihin
käyttäen Hare-Niemayerin menetelmän muunneltua
versiota. Puolue saa edustajanpaikkoja kustakin vaalipiiristä samassa
suhteessa kuin se saa kussakin vaalipiirissä ääniä.
Jakoa varten puolueelle lasketaan desimaaliluvut jokaiseen vaalipiiriin,
jossa puolue on asettanut ehdokkaita. Kokonaislukuosa osoittaa kuinka
monta kansanedustajanpaikkaa puolue saa suoraan kyseisessä vaalipiirissä.
Loput paikat jaetaan vaalipiireihin puolueiden desimaalilukujen
desimaaliosien suuruusjärjestyksessä. Menettely
johtaa siihen, että jos vaalipiirissä ei ole enää jaettavia
paikkoja jäljellä, siirtyy paikka saman puolueen
paikaksi toiseen vaalipiiriin. Näin esimerkiksi Pohjois-Karjalassa
annettu ääni voi siirtyä auttamaan helsinkiläistä kansanedustajaa
läpimenoon.
Vaalijärjestelmän on oltava äänestäjän
kannalta mahdollisimman selkeä ja läpinäkyvä: äänestäjän
on tiedettävä, miten hänen antamansa ääni
vaikuttaa, ja ehdokkaan on tiedettävä, mistä hänen
saamansa äänet ovat tulleet. Hallituksen esittämä valtakunnallinen
vaalialuemalli tekee vaalijärjestelmästä selvästi
nykyistä sekavamman ja vaikeasti seurattavan. Hallituksen esityksessä puolueen
saamien edustajanpaikkojen jako vaalipiireihin on todella monimutkaista.
Vaalijärjestelmän monimutkaistuminen on omiaan
lisäämään tunnetta, ettei omalla äänellään
voi vaikuttaa vaalien lopputulokseen, ja siten laskemaan äänestysaktiivisuutta.
Valtakunnallista suhteellisuutta korostavat tasauspaikka- ja laskentajärjestelmät
ovat käytössä maissa, joissa äänestäjät
valitsevat ensisijaisesti ns. listavaalissa puolueen, eivät
henkilöä niin kuin Suomessa.
Vaaliliittojen kieltäminen on vaalialuemallin hyvä puoli.
Vaaliliitot voivat pahimmillaan vääristää vaalien
valtakunnallista tulosta ja johtaa liialliseen taktikointiin silloin,
kun kisa vaalipiirien viimeisistä paikoista on tiukka.
Hallituksen esittämä vaalialuemalli ei kuitenkaan
paranna vaalijärjestelmän selkeyttä eikä kansanvaltaista osallisuutta,
jotka ovat demokratian kannalta keskeisiä toimivan vaalijärjestelmän
piirteitä.
Vaalijärjestelmän suhteellisuus
Vaalijärjestelmän on toteutettava riittävää poliittista
suhteellisuutta ja alueellista edustavuutta: kunkin poliittisen
ryhmittymän tulee saada eduskuntaan niin monta kansanedustajaa
kuin sen vaaleissa saama kannatus edellyttää,
ja äänestäjät valitsevat
omat edustajansa vaalipiireittäin. Suomessa suhteellisuus
toteutuu siten vaalipiirien tasolla. Voimassaolevassa järjestelmässä piilevä äänikynnys
eli se laskennallinen osuus annetuista äänistä,
joka takaa puolueelle vähintään
yhden edustajanpaikan, on liian erilainen eri vaalipiireissä äänikynnyksen
vaihdellessa noin 2,8 ja 14,3 prosentin välillä.
Henkilövaalijärjestelmässämme
suhteellisuutta parannettaisiin yksinkertaisemmin
tarkistamalla vaalipiirijakoa siten, että vaalipiirit olisivat
keskenään nykyistä tasavahvempia. Tällöin
myös vaalipiirikohtaiset piilevät äänikynnykset
olisivat suunnilleen samalla tasolla koko maassa.
Valtakunnallinen äänikynnys
Hallituksen esityksessä valtakunnallista kolmen prosentin äänikynnystä pidetään
tarpeellisena poliittisen kentän pirstoutumisen estämiseksi. Esityksessä ei
kuitenkaan esitetä perusteluja sille, että poliittisen
järjestelmän vakaus ja tehokkuus heikkenisivät,
jos valtakunnallista äänikynnystä ei
toteutettaisi. Eduskuntapuolueiden lukumäärä on
pysynyt Suomessa kohtuullisena ja vaalikannatus on nostanut viime
vuosikymmeninä vain harvoja uusia puolueita pysyvästi eduskuntaan.
Suuressa osassa suhteellista vaalijärjestelmää käyttävistä EU-maista
valtakunnallista, lakiin kirjattua äänikynnystä ei
ole lainkaan, se on selvästi kolmea prosenttia matalampi
tai maat käyttävät valtakunnallisen ja
vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen yhdistelmää.
Valtakunnallinen äänikynnys ilman erillistä vaalipiirikohtaista äänikynnystä vääristää
suhteellisuuden
toteutumista, jos puolueen kannatus on alueellisesti keskittynyttä sen
kannatuksen jäädessä kuitenkin valtakunnallista äänikynnystä pienemmäksi. Puolue
voi nauttia laajaa alueellista kannatusta, joka vaalipiiritasolla
oikeuttaisi useampaankin kansanedustajaan, mutta jäädä kuitenkin
ilman yhtään edustajaa, jos puolueen valtakunnallinen kannatus
jää alle esitetyn kolmen prosentin. Tällöin
vaalijärjestelmän alueellinen edustavuus kärsii.
Kolmen tai kahden prosentin äänikynnys nostaa
huomattavasti uusien puolueiden ja poliittisten liikkeiden kynnystä päästä eduskuntaan.
Suomessa
on ollut useita eduskuntapuolueita, joiden kannatus on jäänyt
alle kahden prosentin. Nykyisistä puolueista esimerkiksi
Vihreät nousi eduskuntaan vuonna 1983 1,4 prosentin ääniosuudella.
Samana vuonna kolmen prosentin äänikynnyksellä valitsematta
olisi jäänyt Esko- Juhani Tennilä (vas),
jonka kannatus vaalipiirissä oli 12 prosenttia
ja valtakunnallisesti 1,4 prosenttia. Vuoden 1987 vaaleissa
valitsematta olisivat jääneet Suomen kristillisen
liiton viisi edustajaa, kun puolueen ääniosuus
oli 2,5 prosenttia. Vuonna 1991 valitsematta olisi jäänyt
Tuulikki Ukkola (Liberaalinen kansanpuolue), eivätkä Perussuomalaiset
olisi ylittäneet kolmen prosentin äänikynnystä vuosien 1995,
1999 ja 2003 vaaleissa. Vuonna 1995 valitsematta olisivat jääneet
myös nuorsuomalaisten edustajat Risto Penttilä ja
Jukka Tarkka sekä Ekologisen puolueen edustaja Pertti Virtanen, vuonna
1999 puolestaan Remonttiryhmän edustaja Risto Kuisma.
Äänikynnys saattaa myös ohjata ihmisiä äänestämään
taktisesti jotakin muuta kuin parhaana pitämäänsä puoluetta,
jos äänikynnyksen ylittyminen on epätodennäköistä. Äänikynnys merkitsisi
myös sitä, että osa annetuista äänistä menisi
hukkaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa tällaisia ääniä olisi
ollut 67 482 kappaletta. Kansanvallan toteutumisen kannalta
tämä ei ole toivottavaa.
Siinäkin tapauksessa, ettei valtakunnallista äänikynnystä asetettaisi,
hallituksen esittämässä järjestelmässä syntyisi
joka tapauksessa luonnollinen eli piilevä äänikynnys,
joka olisi laskennallisesti 0,5 prosenttia. Todettakoon,
että vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kaksi nyt eduskunnan
ulkopuolella olevaa puoluetta ylitti tämän kynnyksen
(SKP 0,7 % ja SSP 0,6 %).
Huomionarvoista on, että vaalialuetoimikunta esitti
alun perin 3,5 prosentin valtakunnallista äänikynnystä ja
sen lisäksi 12 prosentin vaalipiirikohtaista äänikynnystä.
Vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen tarkoitus
oli nimenomaan sen turvaaminen, että puolue, joka ei ylittäisi
valtakunnallista kynnystä, voisi saada edustajan vaalipiirikohtaisen
kynnyksen ylittyessä. Hallituksen esitykseen vaalipiirikohtaista äänikynnystä ei
sisälly.
Vaihtoehtona vaalipiirijaon muuttaminen
Vaalijärjestelmän kehittämisessä on
tärkeää korostaa järjestelmän
selkeyttä ja riittävää suhteellisuutta,
kansanvaltaisen osallisuuden tukemista ja vaaliliitoista luopumista.
Katsomme, että vaalijärjestelmää tulisi
uudistaa vaalipiirijaon pohjalta yhdistämällä pienempiä vaalipiirejä suuremmiksi
ja jakamalla suurimpia vaalipiirejä pienemmiksi. Tällöin
päästäisiin vaalijärjestelmän
toimivuuden ja suomalaisen kansanvallan historiallisten kokemusten
perusteella parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Vaalipiirien rajojen
tarkistamiseen perustuvassa mallissa järjestelmä olisi
edelleen äänestäjän kannalta
selkeä, ja se tukisi nykyistä paremmin kansanvaltaista
osallisuutta keskenään tasavahvoissa vaalipiireissä.
Lisäksi vaalijärjestelmä toteuttaisi suhteellisuutta,
minkä johdosta myöskään vaaliliittoja
ei enää tarvittaisi.
Vaalipiirit olivat alun perin väestömääriltään jotakuinkin
samansuuruisia keskenään. Muuttoliikkeen seurauksena
vaalipiirien väestömäärä on
muuttunut, mutta niiden maantieteelliset rajat ovat pysyneet suunnilleen
samoina. Viimeksi vaalipiirien perusasetelmaa on muutettu lähes 50
vuotta sitten. Vaalipiirien kokoeroista johtuen piilevät äänikynnykset
vaihtelevat merkittävästi. Muuttamalla vaalipiirijakoa
siten, että vaalipiirit olisivat keskenään
tasasuuruisemmat, äänikynnys muodostuisi luonnollisella
tavalla vaalipiireissä ilman valtakunnallista rajaa ja
pysyisi samalla sellaisella tasolla, että myös
uusilla ja alueellisesti merkittävillä puolueilla
ja poliittisilla liikkeillä olisi mahdollisuus nousta eduskuntaan.
Kansanvaltaisen osallisuuden tukeminen edellyttää,
että eduskuntavaalien ehdokkaat ja heidän valitsijansa
ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Väestönmuutoksen
seurauksena osa vaalipiireistä on kasvanut niin suuriksi,
ettei tämä kriteeri enää kaikissa
vaalipiireissä täyty. Lisäksi ehdokkaiden
kampanjakulut ovat suurimmissa vaalipiireissä nousseet
kohtuuttomiksi. Vaalipiirijaon tarkistaminen olisi käytännössä ainoa
tapa puuttua näihin ongelmiin.
Edellä esitetyn perusteella emme voi kannattaa hallituksen
esitystä, vaan pidämme parempana vaihtoehtona
nykyisen toimivan järjestelmän tarkistamista niin,
että pienempiä vaalipiirejä yhdistettäisiin
paremman suhteellisuuden saavuttamiseksi ja suurimpia jaettaisiin
pienemmiksi vaalipiireiksi paremman demokraattisen osallisuuden
varmistamiseksi.