Perustelut
Yleistä
Oikeuskanslerin kertomuksen yleiskatsauksessa esitellään
oikeuskanslerin tehtävät ja toimivaltuudet sekä tarkastellaan
oikeuskanslerinviraston toimintaa yleisesti tilastotietojen valossa. Tämän
lisäksi kertomuksessa selostetaan oikeuskanslerin
toimintaa tasavallan presidentin ja valtioneuvoston virkatointen
lainmukaisuuden valvonnassa, perus- ja ihmisoikeuksien valvontaa,
viranomaisten ja muiden julkista tehtävää hoitavien
laillisuusvalvontaa hallinnonaloittain sekä asianajajien
ja julkisten oikeusavustajien toiminnan valvontaa. Tarkempia
tilastotietoja viraston toimenpiteistä ja työtilanteesta
sisältyy kertomuksen viimeiseen lukuun.
Kertomukseen sisältyy vakiintuneen käytännön
mukaisesti oikeuskanslerin ja apulaisoikeuskanslerin yleisemmät
puheenvuorot. Perustuslakivaliokunta pitää näitä puheenvuoroja hyödyllisenä ja
ansiokkaana lisänä kertomukseen. Oikeuskansleri
Jonkka tarkastelee puheenvuorossaan oikeuskanslerin valvontatehtävää ja toimintaympäristöä
oikeuden
ja politiikan välisen rajanvedon näkökulmasta.
Apulaisoikeuskansleri Puumalainen arvioi puheenvuorossaan oikeuskanslerin
tehtävien kehittymistä instituution historian
aikana.
Kanteluasioiden käsittely
Kertomusvuoden aikana oikeuskanslerinvirastoon saapui 1 808
kanteluasiaa. Tämä on merkittävästi
enemmän kuin edellisenä kertomusvuonna (1 454).
Kanteluiden määrän kasvu merkitsee lähinnä paluuta
aikaisempien vuosien tasolle, sillä kanteluiden määrä vuonna
2011 oli aikaisempiin vuosiin nähden poikkeuksellisen alhainen.
Kanteluasioita ratkaistiin 1 823. Valiokunta pitää myönteisenä,
että asioita ratkaistiin jonkin verran enemmän
kuin niitä saapui ja kertomusvuoden lopussa oli aikaisempaa
vähemmän vanhoja asioita vireillä. Myönteisestä kehityksestä huolimatta
perustuslakivaliokunta pitää tarpeellisena korostaa
edelleen (ks. PeVM 10/2012 vp ja PeVM
6/2012 vp) tarvetta kanteluasioiden mahdollisimman
joutuisaan käsittelyyn oikeuskanslerinvirastossa.
Perustuslakivaliokunta ei ole erikseen arvioinut oikeuskanslerin
yksittäisiä ratkaisuja tai kannanottoja.
Ministerin esteellisyys
Kertomusvuoden aikana tuli voimaan valtioneuvostosta annettuun
lakiin perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
lisätty uusi 17 a § ministerin esteellisyydestä (PeVM
1/2012 vp). Pykälän 2 momentin
mukaan ministeriin sovelletaan hallintolain 28 §:ssä säädettyjä esteellisyysperusteita.
Viittaussäännöksen lisääminen
valtioneuvostosta annettuun lakiin ei muuttanut aikaisempaa oikeustilaa,
koska hallintolain esteellisyysperusteita sovellettiin ministeriin
myös aikaisemmin hallintolain säännösten
perusteella (PeVM 10/2010 vp, s. 5/II).
Ministeri ei saa osallistua asian käsittelyyn eikä olla
läsnä sitä käsiteltäessä,
jos hän on esteellinen. Ministerin tulee ilmoittaa esteellisyydestään
ja sen perusteista asian käsittelyn yhteydessä.
Vastuu esteellisyysarvioinnista kuuluu valtioneuvoston jäsenelle
itselleen, ja hän arvioi itse kysymyksen esteellisyydestään.
Esteellisyydelle tulee 17 a §:n perusteluiden mukaan olla riittävät
perusteet, jotta ministeri voi esteellisyyden perusteella vetäytyä asian
käsittelystä ja ratkaisemisesta (HE 137/2011
vp, s. 21/I).
Ministerin esteellisyys on oikeuskanslerin ilmoituksen mukaan
yleisin kysymys, johon hän on joutunut valtioneuvoston
yleisistunnossa puuttumaan. Käytännössä oikeuskansleri
on tietyissä tyyppitilanteissa (esimerkiksi puoluetukea
jaettaessa) ennen istuntoa yleisesti muistuttanut kysymykseen tulevien
esteellisyyssäännösten sisällöstä.
Lisäksi oikeuskanslerin kertomuksista ilmenee, että ministerin
esteellisyys on oikeuskanslerin arvioitavana varsin usein myös ennakollisissa
kannanottopyynnöissä, esittelylistojen tarkastuksessa
ja kanteluasioissa. Esteellisyyssäännökset
tulevat sovellettaviksi lähinnä silloin, kun valtioneuvosto
tekee hallinnollisia päätöksiä,
kuten lupapäätöksiä, tai päättää valtionavustusten
myöntämisestä. Säädösasioiden
yhteydessä esteellisyystilannetta ei yleensä synny
(kts. kuitenkin valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomus vuodelta
2008, s. 32).
Hallintolain 28 §:n 1 momentin 1—6 kohdan esteellisyysperusteiden
soveltaminen on melko yksinkertaista. Sen sijaan momentin 7 kohdan yleislauseke
on erityisesti ministerin osalta huomattavan tulkinnanvarainen.
Kohdan mukaan virkamies on esteellinen, jos hänen puolueettomuutensa
muusta erityisestä syystä vaarantuu. Valiokunta
korostaa, että yleislausekkeen tulkitsemisessa on otettava
huomioon ministerin asema ja tehtävät valtioneuvoston
jäsenenä sekä käsiteltävänä olevan
asian luonne (HE 137/2011 vp, s.19).
Ministeri toimii hallinnonalallaan poliittisena johtajana, osallistuu
yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaikuttaa mielipiteisiin ja edistää poliittisia
päämääriä. Valtioneuvoston päätöksentekoa
koskevien säännösten tulee turvata ministerin
tällainen toiminta. Siten kynnys esteellisyyden syntymiselle
ministerin julkisten kannanottojen perusteella tulee olla korkealla.
Uskonnon ja omantunnon vapaus koulujen tilaisuuksissa
Perustuslakivaliokunta on kertomuskauteen sinänsä liittymättömänä seikkana
kiinnittänyt perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten
näkökulmasta huomiota uskonnon ja omantunnon vapauden
huomioon ottamiseen koulujen tilaisuuksissa.
Perustuslain 11 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on
uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen
sisältyy pykälän 2 momentin mukaan oikeus
tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua
tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Momentin viimeisen
virkkeen mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa
vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Uskonnonvapauteen liittyy
kiinteästi myös perustuslain 6 §:n
2 momentin sisältämä uskontoon tai vakaumukseen
perustuvan syrjinnän kielto (ks. HE 309/1993
vp, s. 55/I).
Perusoikeusuudistuksen esitöissä perustuslain
11 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen katsotaan täsmentävän
eräitä negatiivisen uskonnonvapauden ulottuvuuksia.
Ketään ei voida siten velvoittaa osallistumaan
omantuntonsa vastaisesti jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen
tilaisuuteen. Säännöksen tarkoituksena
ei kuitenkaan ole estää muiden ihmisten positiivista
uskonnon harjoittamisen vapautta (HE 309/1993
vp, s. 55/II, ks. myös PeVM
10/2002 vp, s. 3—4 ).
Perustuslain 11 §:n 2 momentilla on merkitystä myös
kouluissa järjestettävien tilaisuuksien kannalta.
Perustuslakivaliokunta on perusopetuslain ja lukiolain muutosehdotuksia
arvioidessaan käsitellyt lakeihin ehdotettuja säännöksiä uskonnon
harjoittamiseen osallistumisesta kouluissa ja tähän
liittyvästä tiedottamisesta. Ehdotettujen säännösten
soveltamisala oli tarkoitettu kattamaan koulun toiminnan kaikki
uskonnolliset tilaisuudet, kuten uskonnolliset päivänavaukset,
jumalanpalvelukset sekä muut uskonnon harjoittamiseksi
katsottavat tilaisuudet ja toimitukset, joita saatetaan järjestää niin
koulun yhteisessä toiminnassa kuin eri oppiaineiden yhteydessä.
Valiokunta katsoi tuolloin, että huolimatta liitynnästä perustuslain
11 §:n 2 momenttiin oli sääntelyä soveliaampaa
luonnehtia menettelytapasääntelyksi eikä sitä siten
ollut tarpeen sisällyttää lakiin. Valiokunta
päätyi poistamaan kyseiset säännösehdotukset
(PeVM 10/2002 vp, s. 4). Mietinnön
yksityiskohtaisissa perusteluissa valiokunta kuitenkin erikseen
tähdensi, että esityksen tarkoituksena ei säännösten poistosta
huolimatta ollut muuttaa käytäntöjä erilaisten
koulun perinteeseen kuuluvien tilaisuuksien, kuten lukukauden päättäjäisten,
osalta. Tällaiset juhlatraditiot olivat valiokunnan mukaan
osa suomalaista kulttuuria, eikä niitä esimerkiksi
niihin mahdollisesti sisältyvän yksittäisen
virren laulamisen johdosta voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden
nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi
katsottavina tilaisuuksina (PeVM 10/2002 vp,
s. 7/II).
Perustuslakivaliokunta on lisäksi jo ennen perusoikeusuudistusta
katsonut olevan epäilyksetöntä, että perustuslain
turvaa nauttivaan uskonnonvapauteen kuuluu, ettei ketään
voida ilman perustuslain säätämisjärjestyksessä annetun säännöksen
tukea velvoittaa vasten tahtoaan osallistumaan uskonnonharjoitukseen.
Tämä vapaus uskonnosta koskee lausunnon mukaan kaikkia
kansalaisia ja on periaatteessa riippumaton uskonnollisen yhdyskunnan
jäsenyydestä, koska uskonnolliseen yhdyskuntaankaan
kuuluvia henkilöitä ei voida pakottaa osallistumaan uskonnollisiin
menoihin (PeVL 12/1982 vp).
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan mukaan jokaisella
on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Lisäksi
Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artikla sisältää määräyksen,
jonka mukaan hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan
tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien
oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten
ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. Vastaavat
määräykset sisältyvät
YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen
18 artiklaan sekä EU:n perusoikeuskirjan 10 ja 14 artiklaan.
YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 14 artiklassa on määräyksiä sopimusvaltioiden
velvoitteesta kunnioittaa lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon-
ja uskonnonvapauteen sekä vanhempien ja laillisten huoltajien
oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen
oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka
on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on uskonnon ja omantunnonvapautta
kouluissa koskevissa tuomioissaan arvioinut tapauksia ensisijaisesti
Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artiklan kannalta. Tuomioistuin on toisaalta kuitenkin painottanut,
että tätä määräystä on
luettava etenkin sopimuksen 9 artiklan valossa, jossa turvataan
myös negatiivinen uskonnonvapaus ja asetetaan sopimusvaltioille
velvoite neutraalisuuteen ja puolueettomuuteen (ks. Lautsi ym. v.
Italia, 18.3.2011, tuomion kohdat 59—60 ja Folgerø ym.
v. Norja, 29.6.2007, tuomion kohta 84 a). Ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artikla sisältää velvoitteen kunnioittaa
vanhempien vakaumuksia varsinaisen uskonnon opetuksen ohella myös
koulujen muussa toiminnassa (Lautsi ym. v. Italia, tuomion kohta
63 ja Folgerø ym. v. Norja, tuomion kohta 84 c).
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on yleisesti uskonnonvapautta
ja erityisesti ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artiklaa koskevassa ratkaisukäytännössään
korostanut sopimusvaltioiden laajaa harkintamarginaalia, joka johtuu
siitä, että Euroopan maiden kesken on suuria eroja
kulttuurisen ja historiallisen kehityksen osalta (ks. esim. Lautsi
ym. v. Italia, tuomion kohdat 61—62 ja 68—69).
Sopimusvaltiot voivat laajan harkintamarginaalin vuoksi periaatteessa
pitkälti itse määritellä sen,
miten ne opetuksen ja koulutuksen alalla ottavat huomioon vanhempien oikeuden
varmistaa lapsilleen heidän vakaumustensa mukainen kasvatus
ja opetus. Tuomioistuin on ratkaisukäytännössään
myös antanut painoarvoa kyseessä olevan sopimusvaltion kulttuurisille
ja historiallisille erityispiirteille kulloisenkin menettelyn sopimuksenmukaisuutta
arvioidessaan. Näiden seikkojen vuoksi tuomioistuimen oikeuskäytännön
yksityiskohdista ei voida valiokunnan mielestä tehdä kovin
pitkälle meneviä yleistyksiä tai johtopäätöksiä.
Tuomioistuin on kuitenkin eräissä ratkaisuissaan
käsitellyt niitä yleisiä periaatteita,
joita ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artiklan tulkinnassa ja soveltamisessa on otettava huomioon (ks. Lautsi
ym. v. Italia, tuomion kohdat 59—62 ja Folgerø ym.
v. Norja, tuomion kohta 84). Yleiset periaatteet sisältävät
niin tulkinnan sisällöllisiä lähtökohtia
(esim. valtion velvoite neutraalisuuteen ja puolueettomuuteen sekä valtion
velvoite huolehtia siitä, että opetusta ja koulutusta annetaan
objektiivisella, kriittisellä ja moniarvoisella
tavalla) kuin valtion harkintamarginaaliin kuuluvia seikkoja (esim.
opetussuunnitelman sisältö). Keskeisin yleinen
valtion harkintamarginaalia rajoittava periaate on ensimmäisen
lisäpöytäkirjan 2 artiklaan liittyvä ns.
indoktrinaation kielto, joka muodostaa tuomioistuimen
ratkaisukäytännön valossa valtion toimintavapauden
ehdottoman rajan. Tämän voidaan valiokunnan mielestä katsoa
sisältävän ainakin kiellon
pyrkiä iskostamaan tai juurruttamaan opetuksessa tai muussa
koulun toiminnassa esimerkiksi valtauskonnon mukaisia käsityksiä vastoin
vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän uskonnollisten
tai aatteellisten vakaumustensa mukaista kasvatusta tai opetusta.
Kiellettynä voidaan tuomioistuimen käytännön
valossa pitää myös sellaisten tilanteiden aiheuttamista,
joista voi seurata vakavaa leimautumisen vaaraa tai joissa
julkisen vallan neutraalisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen
merkittävästi vaarantuu. Tuomioistuin on lisäksi
yhtäältä katsonut, että valtion
on saavutettava tasapaino, joka varmistaa vähemmistöjen
reilun ja asianmukaisen kohtelun ja välttää valta-aseman
väärinkäytön (Folgerø ym.
v. Norja, tuomion kohta 84 f). Toisaalta pelkästään
yksittäisen valittajan subjektiivinen näkemys
ei ole riittävä muodostamaan ensimmäisen
lisäpöytäkirjan 2 artiklan rikkomusta
(Lautsi ym. v. Italia, tuomion kohta 66).
Tuomioistuin on edellä mainittujen periaatteiden perusteella
ratkaisukäytännössään
muun muassa katsonut, ettei krusifiksin esilläolo italialaisissa
julkisissa kouluissa johtanut indoktrinaatioon eikä siten
loukannut ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artiklaa. Tuomioistuin korosti tapauksessa valtion laajaa harkintamarginaalia
tilanteessa, jossa eri Euroopan maiden kesken on suuria eroja kulttuurisen
ja historiallisen kehityksen osalta. Toisaalta tuomioistuin torjui
ajatuksen, että pelkästään perinteeseen
vetoamalla voitaisiin vetäytyä ihmisoikeussopimuksen
asettamista velvoitteista. Merkitystä tuomioistuin antoi
tässä yhteydessä myös sille,
että krusifiksi oli luonteeltaan passiivinen uskonnollinen
symboli, jonka vaikutus oppilaisiin ei ollut opetukseen tai uskonnollisiin
menoihin rinnastuva (Lautsi ym. v. Italia).
Folgerø-tapauksessa tuomioistuin totesi, että kristinuskon
painottaminen muita uskontoja ja maailmankatsomuksia suuremmassa
määrin kaikille oppilaille yhteisessä kristinuskon,
uskonnon ja elämänkatsomuksen oppiaineessa ei
Norjan historia ja perinteet huomioon ottaen sinänsä merkinnyt
indoktrinaatiota. Tuomioistuin päätyi kuitenkin
siihen, ettei Norja ollut huolehtinut riittävästi
opetuksen antamisesta objektiivisella, kriittisellä ja
moniarvoisella tavalla. Tämän vuoksi tuomioistuin
katsoi, että ensimmäisen lisäpöytäkirjan
2 artiklaa oli rikottu, kun valittajan lapsille ei ollut myönnetty
täyttä vapautusta kyseisen oppiaineen opetuksesta
(Folgerø ym. v. Norja).
Negatiiviseen uskonnonvapauteen liittyen tuomioistuin on painottanut
yksilön oikeutta olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan
ja valtion pidättäytymistä omalla toiminnallaan
aiheuttamasta — välittömästi
tai välillisesti — tilanteita, joissa henkilön
vakaumus paljastuu. Esimerkiksi Grzelak-tapauksessaan (Grzelak v.
Puola, 22.11.2010) tuomioistuin katsoi, että koulutodistuksista
välillisesti ilmenevä osallistumattomuus uskonnon
tunneille johti henkilön tarpeettomaan leimautumiseen.
Tuomioistuin antoi arvioinnissaan erityistä painoa sille,
että kysymys oli Puolan kaltaisesta maasta. Tuomioistuin
ei sen sijaan pitänyt ongelmallisena sitä, että puolalaisessa
järjestelmässä uskonnon ja etiikan opetus
oli eriytetty.
Suomessa ylimmät laillisuusvalvojat ovat eräissä ratkaisuissaan
käsitelleet uskonnon harjoittamista kouluissa. Apulaisoikeuskansleri Puumalainen
on 24.3.2014 antamassaan päätöksessä katsonut,
että sekä positiivisen että negatiivisen
uskonnonvapauden kannalta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
oikeuskäytäntö huomioon ottaen kouluissa
tehtäviä julkisen vallan neutraalisuuden ja uskonnonvapauden
yhteensovittamiseen tähtääviä järjestelyitä perustellumpaa
olisi se, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi
opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan
työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn
vakaumuksen mukaista sisältöä. Apulaisoikeuskanslerin
näkemyksen mukaan kouluissa nykyisessä muodossaan
järjestettävät uskonnolliset tilaisuudet
ovat ongelmallisia julkisen vallan neutraalisuuden sekä yhdenvertaisuuden
edistämisvelvollisuuden näkökulmasta.
Apulaisoikeusasiamies Pajuoja on 5.8.2013 antamassaan kanteluvastauksessa
muun ohella perustuslakivaliokunnan em. lausuntoon ja mietintöön
sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöön
viitaten katsonut, että koulujen päättäjäisjuhlissa
laulettavan suvivirren sisältö ei vallitsevassa
kulttuuriympäristössämme aiheuta
sitä, että tilaisuudesta muodostuisi uskonnonvapauden
negatiivisen ulottuvuuden kannalta kielletyllä tavalla
luonteeltaan uskonnollinen tilaisuus. Apulaisoikeusasiamies viittaa myös
aikaisempaan vastaukseensa, jossa hän oli pitänyt
selvänä, että koulussa opettajan johdolla päivittäin
lausuttavaa ruokarukousta voidaan puolestaan pitää uskonnon
harjoittamisena. Tämän vuoksi apulaisoikeusasiamiehellä ei
ollut huomauttamista koulutoimen ohjeesta, jonka mukaan ruokarukoukset
tulee korvata esimerkiksi yleisellä rauhoittumisella ja
ruokahetken kunnioittamisella.
Perustuslakivaliokunnan mielestä perustuslaista tai
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei
johdu vaatimusta poistaa koulun toiminnasta kaikkea uskontoon viittaavia
elementtejä sisältävää ainesta.
Pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien
perinteiden välttäminen ei valiokunnan mielestä myöskään
edistä uskonnollista suvaitsevaisuutta. Sen sijaan koulujen
toiminnassa ja niitä koskevassa ohjauksessa on tärkeää ottaa
huomioon keskeiset Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ilmenevät
periaatteet, kuten indoktrinaation kielto, julkisen vallan neutraalisuuden
vaatimus sekä uskonnollinen suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus.
Edellä esitetyn valossa perustuslakivaliokunta ei näe
tarvetta muuttaa kantaansa koulun perinteisten juhlien osalta. Tällaisia
juhlia ei siten esimerkiksi niihin mahdollisesti sisältyvän
yksittäisen virren laulamisen johdosta voida pitää uskonnon
harjoittamiseksi katsottavina tilaisuuksina. Perustuslakivaliokunta
katsoo, että muitakin vastaavia sinänsä uskonnollista
alkuperää olevia traditioita voi sisältyä koulun
perinteisiin juhliin.
Perustuslakivaliokunta ei liioin pidä uskonnon ja omantunnon
vapauden kannalta ongelmallisina vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon
liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon
harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen
ja joihin osallistuminen on kaikille vapaaehtoista.
Sellaiset uskonnon harjoittamiseksi katsottavat tilaisuudet
(esim. sisällöltään uskonnolliset päivänavaukset
ja ohjatut ruokarukoukset), joita mahdollisesti järjestetään
osana koulun normaalia päivittäistä toimintaa,
voivat sen sijaan muodostua etenkin julkisen vallan neutraalisuuden vaatimuksen
ja indoktrinaatiokiellon näkökulmasta ongelmallisiksi.
Jos koulussa järjestetään uskonnollisia
päivänavauksia, tulee myös näiden
ajankohdista tiedottaa etukäteen ja samalla huolehtia,
että jokaisella on mahdollisuus olla osallistumatta näihin
tilaisuuksiin.
Perustuslakivaliokunnan mielestä on kaiken kaikkiaan
olennaista, että oppilaalle tai hänen huoltajalleen
jää todellinen ja aito vapaus valita, osallistuuko
oppilas uskonnollista ainesta sisältäviin koulun
tilaisuuksiin. Koulujen on tilaisuuksien aikana mahdollisuuksien
mukaan järjestettävä vaihtoehtoista ja
mielekästä toimintaa. Lisäksi julkisen
vallan on pyrittävä turvaamaan se, että tilaisuuksiin
osallistumisesta tai osallistumatta jättämisestä ei
aiheudu oppilaalle leimautumista tai muita haitallisia seurauksia.