Hallitus maksattaa epäonnistuneen talous-
ja työllisyyspolitiikkansa tavallisilla ihmisillä. Leikkaukset
kohdistuvat kipeimmin lapsiperheisiin. Hallitusohjelmassaan hallitus
väittää tavoitteekseen luoda lapsille
turvallinen kasvuympäristö ja turvata vanhemmille
aineelliset ja henkiset mahdollisuudet synnyttää ja
kasvattaa lapsia. Nämä tavoitteet ovat hyviä ja
kannatettavia. Hallituksen keinot pyrkiä kyseisiin tavoitteisiin
herättävät kuitenkin ihmetystä:
hallitusohjelmassa todetaan, että perhepolitiikan kolme
ydintä ovat palvelut, tulonsiirrot sekä perheen
ja työn yhteensovittaminen, mutta käytännössä hallitus
tekee kerta toisensa jälkeen ratkaisuja, jotka vahvistamisen
sijasta murentavat näitä kolmea ydintä.
Lapsilisä tuli Suomen lainsäädäntöön
vuonna 1948 pohjoismaisen mallin mukaan. Se on alusta asti ollut
universaali etuus, jolla halutaan tasata lasten huollosta perheille
koituvia kustannuksia ja viestittää, että yhteiskunta
kannustaa lasten hankintaan. Lapsilisiä on leikattu ainoastaan
kerran aikaisemmin, Lipposen hallituksen toimesta 1990-luvun laman
aikana. Päätös leikata lapsilisiä on
nykyhallitukselta selkeä arvovalinta, joka kasvattaa inhimillistä hätää etenkin
perheissä, joiden talous on tiukalla työttömyyden,
sairauden tai muiden ongelmien vuoksi. Suurimpia kärsijöitä ovat
näiden perheiden lapset.
Lapsilisien leikkauspäätös tuntuu
erityisen vastuuttomalta, kun tiedetään, että lapsiperheiden
köyhyys on kasvanut huolestuttavasti 1990-luvun laman jälkeen.
Lapsuudessa koetun köyhyyden seuraukset ovat moninaiset,
ja köyhyys myös periytyy sukupolvelta toiselle.
Hallitus on luvannut lisätä lapsivaikutusten arviointia
kaikessa päätöksenteossa. Onko näin
tehty lapsilisäleikkausten suhteen?
Lapsiperheissä on aina rahalle tarvetta: keskituloisillakin
perheillä kulutukseen menevät helposti kaikki
saatavat tulot. Kustannuksia muodostuu mm. asumisesta, ruoasta,
päivähoitomaksuista, harrastuksista, kuljetuksista,
vaatteista ja leluista. Lapsilisällä — jonka
indeksitarkastukset hallitus on jo aiemmin jäädyttänyt — ei
kateta edes murto-osaa näistä menoista, mutta
kyseessä on kuitenkin yhteiskunnalta perheille suuntautuva
tärkeä kädenojennus, joka pitää omalta
osaltaan talouden rattaita pyörimässä.
Lapsilisiin kajoaminen ei ole ensimmäinen kerta, kun
nykyinen hallitus käy lapsiperheiden kimppuun. Viime syksynä hallitus
päätti osana rakennepoliittista ohjelmaansa puolittaa
kotihoidon tuen vanhempien kesken. Päätöstä perusteltiin
tasa-arvolla ja pyrkimyksellä nostaa työllisyysastetta,
mutta tosiasiassa kyseessä oli raaka leikkaus, jolla kavennettiin
vanhempien valinnanvapautta ja heikennettiin lasten asemaa. Ei ole
yhteiskunnan asia sanella, hoitaako lapsia kotona isä vai äiti:
jokainen perhe kyllä osaa itse ratkaista, millainen järjestely
heidän kohdallaan parhaiten toimii ja mikä on
taloudellisesti järkevää. Vanhempien
valinnanvapauden kaventaminen ei myöskään
palvele tavoitetta perheen ja työn yhteensovittamisen parantamisesta.
Samalla hallitus lisää kuntien kustannuksia, kun
lapsia tulee lisää päivähoitoon.
Näistäkin päätöksistä uupuu
todellisten kustannusvaikutusten arviointi, mikä kuvastaa
hyvin hallituksen politiikan kestämättömyyttä.
Sen lisäksi, että hallitus on epäonnistunut
perhepolitiikassaan ja kurjistanut lapsiperheiden elämää leikkaamalla
tulonsiirtoja sekä vaikeuttamalla perheen ja työn
yhteensovittamista, se ei ole myöskään
onnistunut parantamaan perheiden palveluita, joilla parhaimmillaan
olisi mahdollista ennaltaehkäistä monia vakavia
ongelmia. Lapsiperheiden kotipalvelut ovat hyvä esimerkki
inhimillisestä ja kustannustehokkaasta avusta, jolla voidaan
tukea uupuneita tai muuten vaikeassa tilanteessa olevia perheitä raskaimpien
aikojen yli. Kuntien valtionosuuksia leikkaamalla hallitus on varmistanut,
että lapsiperheiden kipeästi tarvitsemat palvelut
ovat heikentyneet tai ne on lopetettu kokonaan.
Kataisen hallitukselta on puuttunut perhepolitiikasta kokonaiskuva.
Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että hallituksen perhepolitiikka
ei ole kestävää eikä lisää kansalaisten
luottamusta yhteiskuntaan. Pirstaleiset esitykset, kuten kotihoidon
tuen kiintiöiminen, subjektiivisen päivähoito-oikeuden
rajaus, päivähoitomaksujen tuntiperustaisuus sekä joustavan
hoitorahan luominen ovat vieneet pohjan laadukkaalta varhaiskasvatuslain
uudistamiselta, jota on pidetty yhtenä hallituksen keskeisistä tavoitteista.
Hallituksen perhepolitiikasta puuttuvat myös vaikuttavuusarvioinnit,
mikä tekee kokonaisuudesta huonosti johdetun ja sekavan.
Edellä olevan perusteella ja
Suomen perustuslain 43 §:ään
viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi
seuraavan välikysymyksen:
Miten hallituksen kehysriihipäätökset
tukevat lupausta perheiden hyvinvoinnin edistämisestä,
miten hallituksen perhepolitiikka tukee lupausta eriarvoisuuden
vähentämisestä,
mitä hallitus aikoo tehdä lapsiperheiden
köyhyyden vähentämiseksi,
onko hallituksella yhteinen näkemys siitä,
miten lapsilisien leikkaus käytännössä toteutetaan,
milloin hallitus tekee kehysriihipäätösten
suhteen arvion siitä, kuinka päätökset
vaikuttavat lapsiin, ja onko hallitus valmis perumaan haitallisiksi
osoittautuvat päätökset,
seurataanko kotihoidon tuen puolittamisen vaikutuksia millään
tavalla, ja jos seurataan, onko hallitus tarvittaessa valmis muuttamaan päätöstä saatujen
kokemusten perusteella,
miten hallitus aikoo varmistaa, että lapsiperheiden
etuuksien leikkaaminen ja palveluiden heikentäminen eivät
ohenna yhteiskunnan turvaverkkoa liikaa ja jätä lapsiperheitä tyhjän päälle?